1992ArkistoNJPWTapahtumatWCW

Arvio: WCW/NJPW Supershow 1992

Päivämäärä: 4.1.1992 (lähetetty maaliskuussa 1992)

Sijainti: Tokio, Japani (Tokyo Dome)

Yleisömäärä: 50 000


Voi pojat. Viime vuonna kerroinkin jo aika perusteellisesti WCW:n ja New Japan Pro Wrestlingin tiivistä yhteistyöstä, johon kuului myös se, että vuonna 1991 WCW ja NJPW järjestivät ensimmäistä kertaa yhteisen ppv-tapahtuman Tokiossa yli 60 000 katsojan edessä Tokyo Domessa. Tuolla tapahtumalla on monta nimeä, Japanissa sitä kutsuttiin muun muassa Starrcadeksi, mutta USA:ssa WCW kutsui sitä WCW/NJPW Supershow’ksi tai WCW Japan Supershow’ksi. Oli miten oli, kyseinen tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran maaliskuussa 1991, ja kuukautta myöhemmin huhtikuussa WCW lähetti siitä tiivistetyn kaksituntisen version 10 dollarin erikois-ppv:nä myös USA:ssa.

Vuoden 1991 tapahtuman jälkeen WCW ja NJPW olivat jatkaneet tiivistä yhteistyötään, johon kuului se, että muutamat WCW:n painijat kävivät vierailemassa NJPW:n tapahtumissa ja vastavuoroisesti muutamat NJPW:n painijat vierailivat WCW:n tapahtumissa. Jotkut painijat, kuten Big Van Vader, loikkivat vähän oman mielensä mukaan näiden promootioiden välillä. Samaan aikaan WWF (joka oli aikaisemmin ollut NJPW:n yhteistyökumppani) yritti viritellä omaa yhteistyötään Super World of Sports (SWS) -nimisen uuden japanilaispromootion kanssa: SWS pyrki olemaan ”Japanin WWF” ja tuomaan enemmän sports entertainment -tyyliä perinteiseen puroresumaailmaan. NJPW puolestaan keskittyi enemmän perinteiseen painiin.

Näistä lähtökohdista tullaan sitten vuoden 1992 tammikuuhun. Koska vuoden 1991 Supershow oli ollut varsin menestyksekäs, WCW ja NJPW päättivät järjestää uuden vastaavan Tokyo Domessa. Tällä kertaa se kuitenkin järjestettiin jo heti vuoden alussa: 4. tammikuuta. Tämä oli historian ensimmäinen kerta, kun NJPW järjesti juuri 4. tammikuuta Tokyo Domessa suuren tapahtuman. Tästä vuodesta lähtien juuri tuosta päivämäärästä ja tuosta tapahtumapaikasta muodostui kuitenkin NJPW:n merkittävimmän tapahtuman päivä. Kun tapahtumayhteistyö WCW:n kanssa päättyi vuoden 1993 Supershow’n jälkeen, NJPW jatkoi oman ”vuoden suurimman tapahtumansa” järjestämistä aina 4. tammikuuta Tokyo Domessa. Vuodesta 2007 lähtien tuo tapahtuma on tunnettu Wrestle Kingdomina, japanilaisen painin WrestleManiana. Eli itse asiassa tällä tapahtumalla on varsin merkittävä rooli japanilaisen painin historiassa: tämä oli ikään kuin Wrestle Kingdomin esi-isä.

Kuten vuonna 1991, myös tänä vuonna tämä live-tapahtuma kesti paljon pidempään kuin kaksi tuntia ja piti sisällään yhteensä 12 ottelua. WCW ei kuitenkaan lähettänyt tapahtumaa tänäkään vuonna kokonaisuutena USA:ssa, vaan tapahtumasta pätkittiin kahden tunnin versio USA:ssa esitettäväksi, joten arvioin jälleen tuon lyhyemmän version, koska ideani on arvioida nimenomaan Amerikassa lähetetyt ppv:t. Näistä jenkkiversiossa poistetuista otteluista täytyy kuitenkin mainita erikseen yksi: 1 on 1 -ottelu, jossa amerikkalainen Scott Norton paini muuan suomalaista ex-nyrkkeilijää Tony Halmetta vastaan. Jos vain WCW olisi tajunnut pitää tämän ottelun Jenkki-PPV-versiossaan, olisi Halme esiintynyt ensimmäisen kerran tässä projektissa jo vuonna 1992. Nyt tätä ilon ja onnen päivää jouduttaisiin vielä odottamaan.

Erityisen kiinnostavaa tässä tapahtuman lähetysajassa on kuitenkin se, että Yhdysvalloissa tämä show esitettiin ppv:nä vasta maaliskuussa, eli yli kaksi kuukautta tapahtuman järjestämisen jälkeen. Kiinnostavan tästä tekee se, että tässä välissä WCW oli jo järjestänyt SuperBrawl-ppv:nsä, mikä aiheuttaa tietynlaisia vinoumia aikajanalle. WCW oli kuitenkin vain päättänyt hyväksyä tämän, ja niinpä show’n alussa juontajana toiminut Eric Bischoff kertoi katsojille, että tämä tapahtuma oli oikeasti käyty jo tammikuussa ja että sen takia esimerkiksi Lex Luger puolustaa tässä ppv:ssä vielä WCW World Heavyweight -mestaruuttaan, vaikka oli oikeasti hävinnyt sen jo kuukautta aiemmin. Selostajina tässä erikoisessa tapahtumassa toimivat Jim Ross ja Tony Schiavone.

Six Man Tag Team Match

Super Strong Machine & Norio Honaga & Hiro Saito vs. Jushin Thunder Liger & Masashi Aoyagi & AKIRA

Viime vuonna Supershow aloitettiin kolmen amerikkalaisen ja kolmen japanilaisen painijan 6-Man Tag Team Matchilla. Tänä vuonna oli tyydytty yksinkertaisempaan: kuusi NJPW:n painijaa pääsivät painimaan keskenään. Viime vuoden Supershow’sta tuttuja nimiä olivat vain Jushin Liger ja AKIRA (Akira Nogami), jotka painivat viime vuonna keskenään IWGP Junior Heavyweight -mestaruudesta. Nyt kaksikko oli samalla puolella ja sai joukkuekaverikseen Masashi Ayoagin – nuoren uransa alussa olevan japanilaispainijan, josta ei hirveämmin löydy tietoa. Pitkän uran hän ainakin on Japanissa sittemin tehnyt. Liger oli itse asiassa tämän tapahtuman aikaan vielä WCW Light Heavyweight -mestari, mutta hänellä ei ollut vyötä mukanaan, ja selostajat kutsuivat häntä jo ”entiseksi” WCW Light Heavyweight -mestariksi, koska Liger oli hävinnyt vyönsä helmikuisessa SuperBrawlissa. Tämä olisi ollut ihan loogista, jos tosiaan (niin ikään mestaruusvyönsä SuperBrawlissa hävinnyt) Lex Luger ei myöhemmin tässä show’ssa puolustaisi mestaruuttaan. No, mitäpä pienistä. Ligeria, Ayoagia ja AKIRAa vastassa oli sitten kolme tuoretta nimeä. Super Strong Machine oli pitkän linjan japanilaispainija, jonka ”Machine”-gimmickistä oli tullut klassikko Japanissa. Honaga ja Saito puolestaan muodostivat näihin aikoihin Blond Outlaws -joukkueen. Molemmat olivat kokeneita painijoita, jotka olivat aloittaneet uransa 1980-luvun alussa. Honaga oli myös hallitseva IWGP Junior Heavyweight -mestari, mutta Ross ja Schiavone eivät huomioineet tätä selostuksessaan ollenkaan.

Hmm, paperillahan tämä oli aika lähellä mahtavaa ottelua. Kuusi taidokasta japanilaista light heavyweight -painijaa toisiaan vastassa noin 15-minuuttisessa ottelussa. Varsinkin kun ottelussa oli vielä Jushin Thunder Ligerin tapainen supertähti, olisi voinut olettaa, että tämä ottelu nousisi jopa huipputasolle. Jostain syystä tämä ottelu ei kuitenkaan (minun silmissäni) lähtenyt koskaan lentoon toivotulla tavalla. Ehkä kyse on sitten taas vain siitä, etten ole ihan niin suuri japanilaistyylisen painin fani kuin perus jenkkipainin ystävä, mutta tästä ottelusta tuntui vain puuttuvan tunnelma, rakenne ja tarina aika lailla kokonaan. Liikkeet olivat kyllä näyttäviä, ottelu kulki hyvin ja matsia oli kiva seurata, mutta silti mitään tajunnanräjäyttävää ei nähty painiliikkeidenkään osalta. Kokonaisuutena tämä oli siis oikein hyvä ottelu (no mitään muuta ei nyt tältä kuusikolta sopinut odottaakaan), mutta vähän pettynyt fiilis tästä silti jäi.

* * * 

Tag Team Match

Larry Zbyszko & Arn Anderson vs. Michiyoshi Ohara & Shiro Koshinaka

Sitten oli vuorossa ensimmäinen amerikkalaisten ja japanilaisten välinen ottelu. Arn Anderson ja Larry Zbyszko edustivat tässä ppv:ssä Dangerous Alliancea, muu porukka oli jäänyt Tyynen valtameren toiselle puolelle. Vastaansa tämä konkarikaksikko sai kaksi lahjakasta japanilaispainijaa. Shiro Koshinaka esiintyi jo viime vuoden Supershow’ssa, tuolloin osana 6-Man Tag Team Matchia. Nyt hän sai vastaansa Michiyoshi Oharan, joka oli nuori ja vasta reilu vuosi sitten uransa aloittanut painija, jota hehkutettiin kuitenkin yhtenä NJPW:n lahjakkaimmista rookieista.

Hyvää, varmaa painia. Se on päällimäisin fiilis, joka tästä ottelusta jäi. Zbyszko ja Anderson ovat sellainen konkarikaksikko, että he tietävät ihan tasan tarkkaan, mitä kehässä pitää milloinkin tehdä. Kumpikaan ei ole sellainen, että heiltä sopisi odottaa jotain älyttömän näyttäviä liikkeitä tai muuta aivan tajunnanräjäyttävää, mutta sen sijaan he hallitsevat pirun hyvin brawlaamisen, tekniikkapainin ja tarinankerronnan. Kun nämä taidot hyödynnetään oikealla tavalla joukkueottelussa kahden taitavan japanilaispainijan kanssa, on lopputuloksena nimenomaan hyvä ottelu. Ei mikään mielettömän upea tai säväyttävä paini-iloittelu, mutta takuuvarma ja roolissaan erittäin hyvin toimiva taidokas painiottelu.

* * *

Tag Team Match

Dusty & Dustin Rhodes vs. Kim Duk & Masa Saito

Voi kyllä! Jostain ainakin minulle täysin selittämättömäksi jääneestä syystä Dusty Rhodes oli päättänyt palata eläkkeeltään tätä tapahtumaa varten ja painia joukkueottelussa oman poikansa kanssa. Ilmeisesti Dusty oli taas vain saanut uuden idean, jolla hän pystyisi pitämään itsensä esillä ollessaan pääbuukkaaja – vaikka WCW:n ykkösehto Rhodesin buukkaajaksi palkkaamiseen oli nimenomaan ollut se, että Rhodes ei enää painisi itse. No, onneksi tämä paluu jäi tosiaan vain yhden illan mittaiseksi. Isän ja pojan muodostama joukkue sai tässä tapahtumassa vastaansa kaksi todellista konkaria: japanilainen Masa Saito oli tuttu monista muistakin aiemmista WCW:n tapahtumista, ja Kim Duk oli puolestaan jo 1960-luvulla uransa aloittanut korealainen painija, jonka ura oli nyt vahvasti ehtoopuolella. 1980-luvulla Duk oli itse asiassa myös näytellyt muutamissa elokuvissa sellaisten nimien kuin Eddie Murphyn ja Arnold Schwarzeneggerin kanssa.

Tämä ottelu saa kiittää hyvin pitkälti Masa Saitoa siitä, ettei tästä tullut totaalista kuraa. Dusty oli näihin aikoihin jo aivan eläkekunnossa, eikä hänestä ollut tässä ottelussa muuhun kuin showboattailemaan, tunnelman luomiseen ja tietynlaiseen kehäpsykologiseen rakenteluun. Nuori Dustin puolestaan yritti kyllä parhaansa, mutta ehkä suuri areena ja poikkeuksellinen show olivat hänelle vielä liikaa, koska Dustin esiintyi paljon epävarmemmin kuin oli viime aikoina esiintynyt ja botchasi hämmästyttävän paljon liikkeitä. Tilannetta ei helpottanut sekään, että hän joutui merkittävissä määrin kantamaan Kim Dukia, josta minulla ei ole kummemmin mitään hyvää sanottavaa. En tiedä, onko Duk ehkä joskus ollut loistava ja arvostettu painija, mutta tässä matsissa hän oli lähinnä kömpelö, kökkö ja vaivaannuttava. Onneksi mukana oli sitten tosiaan Saito, joka oli jälleen kerran (kuten aikaisemminkin näissä arvostelemissani otteluissa) pirun loistava ja stiffi brawleri. Saito paiskoi molempia Rhodeseja (erityisesti Dustinia) miten halusi ja sai jokaisen liikkeensä näyttämään sekä uskottavalta että näyttävältä. Muutenkin Saito piti ottelun rakenteen hyvin kasassa ja kertoi samalla myös toimivan tarinan ongelmistaan oman joukkueparinsa kanssa. Saiton hyvyydestä ja Dustinin yrittämisestä huolimatta ottelussa oli tosiaan pahoja ongelmia, eikä tämä oikein missään vaiheessa lähtenyt kunnolla lentoon. Niinpä tämä oli kokonaisuutena juuri ja juuri tv-ottelutasoinen matsi, muttei yhtään sen kummempi.

* * 

Singles Match

El Gigante vs. Big Van Vader

Sitten oli todellisen isojen miesten rymistelyn vuoro. El Gigante oli (kokonsa ansiosta) edelleenkin japanilaisten suuri suosikki, ja samoin oli itse asiassa myös Big Van Vader, vaikka tässä ottelussa hän vetikin heelin roolia. Vader oli tähän mennessä paininut suurimman osan merkittävästä urastaan nimenomaan Japanissa ja pitänyt myös hallussaan NJPW:n päämestaruutta IWGP World Heavyweight -vyötä. Ei siis ihme, että japanilaisyleisö piti Vaderista, joka näihin aikoihin paini jostain syystä kokonaan ilman tunnusmerkillistä maskiaan. WCW:n puolella Vader oli edelleen tähän mennessä paininut lähinnä satunnaisesti, joten tässä ottelussa häntä saattoi pitää melkein enemmän NJPW:n edustajana. Tämä jäi muuten El Giganten viimeiseksi WCW-otteluksi: myös WCW oli vihdoin alkanut vuoden 1991 aikana tajuta, että Gigantesta ei saataisi pushattua sellaista tähteä kuin oli haluttu. Niinpä Gigante irtisanottiin WCW:stä vuoden 1992 alussa, ja hänen yhdeksi viimeisistä WCW-otteluistaan jäi tämä tammikuussa 1992 nauhoitetun tapahtuman matsi Vaderia vastaan.

Onneksi El Gigante ei petä koskaan. Viime vuonna Gigante tarjosi Japan Supershow’n turhakeottelun Big Catin kanssa, tänä vuonna vuorossa oli vastaava turhake Big Van Vaderin kanssa. Oikeastaan tämän vuoden turhuus tosin harmittaa vielä enemmän kuin viime vuoden vastaava, ja siihen on myös hyvä syy. Ensinnäkin viime vuoden ottelussa oli alusta lähtien selvää, että kyseisellä matsilla ei ole edellytyksiä mihinkään muuhun kuin paskuuteen. Lisäksi ottelussa oli se hyvä puoli, että se sai kunnollisen lopetuksen (ja vieläpä varsin nopeasti), koska vain toisen painijoista tarvitsi näyttää hyvältä. Sen sijaan tämän vuoden ottelussa harmitti se, että Big Van Vader olisi voinut saada oikean vastustajan kanssa aikaan vaikka minkälaisen mahtavan brawlin, mutta sen sijaan hänet pistettiin painimaan turhaa paskaa El Giganten kanssa. Se harmitti myös siksi, koska alusta asti oli selvää, että kumpikaan näistä yleisönsuosikeista ja buukkaajien rakastamista jättiläisistä ei häviäisi puhtaasti varsinkaan tämän japanilaisyleisön edessä. Niinpä idioottimainen paskalopetus oli nähtävissä jo kauan etukäteen, ja sellainen myös tälle yleisölle tarjoiltiin kökön rymistelyn päätteeksi. Onneksi lopetus tuli sentään armollisen nopeasti.

½ 

WCW World Heavyweight Championship

Lex Luger (c) vs. Masahiro Chono

Sitten illan erikoisimpaan otteluun. Kuten todettua, Lex Luger oli siis hävinnyt WCW World Heavyweight -mestaruutensa SuperBrawlissa. Eikä siinä kaikki, vaan Luger oli lähtenyt WCW:stä heti tuon tapahtuman jälkeen ja tehnyt sopimuksen Vince McMahonin promootion kanssa – palataan tähän WrestleManiassa. Luger oli saanut tarpeekseen WCW:stä useammastakin syystä ja jättänyt promootion juuri, kun hänestä oli tullut (muiden lähtemisten vuoksi) yksi firman suurimmista tähdistä. Niinpä tuntui jotenkin todella oudolta, että maaliskuussa (kuukausi Lugerin WCW-lähdön jälkeen) WCW kuitenkin vielä lähetti tapahtuman, jossa Luger puolusti WCW World Heavyweight -mestaruutta. Tässä sitä kuitenkin oltiin. Lugerin vastustaja oli Masahiro Chono, joka on tuttu luultavasti kaikille, jotka tietävät yhtään mitään japanilaisesta painista. Chono oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä ja noussut 1990-luvun alusta lähtien vähitellen NJPW:n ykköstähtien joukkoon. Viime vuonna Chono paini Masa Saiton kanssa Barry Windhamia ja Arn Andersonia vastaan, nyt hänellä oli mahdollisuus voittaa WCW World Heavyweight -mestaruus.

Huh, täytyy kyllä nostaa hattua Masahiro Chonolle. Lex Luger oli tässä vaiheessa WCW-uraansa käytännöllisesti katsoen turhake, jota ei tuntunut kiinnostavan edes oman WCW World Heavyweight -mestaruuden puolustaminen kymmenientuhansien japanilaisten edessä jättiareenalla. Ok, kyllä Luger tässä ottelussa hoiti oman osuutensa ihan siedettävästi, ei botchaillut mitään ja veti koko matsin läpi ihan rutiinilla. Mutta se juuri kertoo kaiken oleellisen: Luger ei todellakaan yrittänyt mitään erikoista tai tehnyt yhtään enemmän kuin vaadittiin, ja kuten on vuosien aikana käynyt selväksi, Lugerin rutiinisuoritus ei ole vielä erityisen hyvä. Onneksi Lugeria vastassa oli tosiaan Masa Chono, joka todellakin halusi tehdä tässä ottelussa kaiken mahdollisen. Niinpä Chono myi kaikki Lugerin liikkeet täydellisesti, liikkui itse kehässä pirun hyvin, väläytti muutaman todella näyttävän liikkeen ja piti muutenkin huolta siitä, että ottelu eteni taidokkaasti ja viihdyttävästi. Juuri Chonon loistava suoritus ja ottelun sinänsä ihan toimiva buukkaus nostivat tämän matsin hyvälle tasolle, mutta Lugeria ei siitä voi pahemmin kiittää.

* * * 

IWGP Greatest 18 Club & IWGP World Heavyweight Championship

Riki Choshu (c) vs. Tatsumi Fujinami (c)

Okei, äskeinen ottelu oli ehkä illan kummallisin, mutta kyllä tämäkin omalla tavallaan oli varsin erikoinen. Aloitetaan helpoimmasta päästä, eli siitä, että viime vuoden Supershow’sta (ja sitä seuranneesta SuperBrawlista) tuttu Tatsumi Fujinami oli jälleen IWGP World Heavyweight -mestari. Tässä ottelussa hän sai vastaansa Riki Choshun – todellisen japanilaisen painin ja NJPW:n legendan. Choshu oli aloittanut uransa 1970-luvun alussa, ja viimeistään 1980-luvulla hänestä oli tullut alan legenda, kun 1980-luvun alussa hän teki historiallisen heel-turnin kääntymällä omia maanmiehiään vastaan. Tuohon aikaan tuo oli täysin poikkeuksellista japanilaisessa painissa. NJPW:ssä Choshu voitti useita mestaruuksia, ja historian ensimmäisessä WCW:n ja NJPW:n yhteistapahtumassa hän oli paininut Tiger Jeet Singhiä vastaan, mutta tuo ottelu oli leikattu pois WCW:n versiosta. Nyt Choshu piti kuitenkin hallussaan hyvin kummallista IWGP Greates 18 Club -mestaruutta. Tuon mestaruuden tarina on todella erikoinen: kun japanilaisen painin suurlegendan Antonio Inokin uran alkamisesta tuli syksyllä 1990 täyteen tasan 30 vuotta, NJPW päätti kunnioittaa Inokin uraa perustamalla ”Greates 18 Club” -nimisen Hall of Famen, jonka ensimmäinen jäsen oli tietenkin Inoki itse. Samalla kertaa NJPW kuitenkin loi jostain käsittämättömästä syystä tuota Greates 18 Clubia kunnioittavan mestaruusvyön, jonka ensimmäiseksi haltijaksi valittiin Riki Choschu, kun Inoki ojensi vyön Choshulle. Erityisen hämmentävän tästä kaikesta tekee se, että NJPW pyrki jostain syystä siihen, että tuo IWGP Greatest 18 Club -mestaruus olisi yhtä arvokas kuin IWGP World Heavyweight -mestaruus. Lisäksi Greates 18 Club -mestaruuden vyönä käytettiin samaa mestaruusvyötä, joka oli aikaisemmin ollut käytössä WWF:n ja NJPW:n yhteistyön aikoihin WWF World Martial Arts Heavyweight -nimisellä mestaruudella. Tässä kaikessa ei näin omasta mielestäni ole oikeastaan mitään järkeä, mutta nyt sitten Greates 18 Club -mestari Choshu haastoi World Heavyweight -mestari Fujinamin otteluun, jonka voittaja saisi molemmat vyöt.

Tässä oli sitten todella klassinen japanilainen painiottelu. Tai no, minä olen nähnyt puroresua niin vähän, että en ole ehkä oikea henkilö arvioimaan, mikä on ”klassinen japanilainen painiottelu” ja mikä ei, mutta kaiken näkemäni perusteella tämä vaikutti juuri sellaiselta. Kaksi kaikkien tuntemaa taitavaa atleettista painijaa kohtaa toisensa intensiivisessa mäiskinnässä: ei turhia gimmickejä, ei turhaa pelleilyä, ei mitään ylimääräistä. Kaksi miestä mäiskimässä toisiaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja pyrkimässä voittamaan toisen. Ikävä kyllä tämä ottelu oli jo kestoltaan sen verran rajallinen (alle 15 minuuttia), että missään tapauksessa ei puhuta klassikko-ottelusta. Muutenkin tästä matsista ehkä haisi vähän se, että Riki Choshu ja Tatsumi Fujinami eivät olleet tulleet painimaan WCW:n kanssa yhteistyössä järjestettyyn show’hun mitään elämänsä ottelua. Sen sijaan molemmat olivat kyllä kiskoneet työsaappaat jalkaan ja päättäneet tarjota katsojille kunnon intensiivisen mäiskinnän. Sellaista olikin sitten tarjolla, ja erityisesti ottelun pari viimeistä minuuttia olivat ihan mahtavaa meininkiä. Lopputaistelussa päästiin todelliseen japanilaisen meiningin ytimeen, kun molemmat yrittivät piestä toisen maahan kaikin keinoin, ja samalla molemmat no-sellasivat juuri oikealla tavalla hurjaltakin näyttäneet liikkeet. Ottelu oli buukattu hyvin, ja se oli myös viihdyttävää katsottavaa, ja tällaisenaankin tämä hieno painikamppailu oli ehdottomasti illan paras ottelu tähän mennessä.

* * * ½ 

Tag Team Match

Steiner Brothers vs. The Great Muta & Sting

Olisi voinut luulla, että äskeinen ottelu olisi ollut illan viimeinen matsi, mutta ei! Sen sijaan Main Eventinä käytiin vielä yksi joukkueottelu, joka oli täynnä isoja tähtiä. Steiner Brotherseista oli tullut NJPW:ssä todella suosittuja sen jälkeen, kun he voittivat IWGP Tag Team -mestaruudet klassikko-ottelussa Hiroshi Haselta ja Kensuke Sasakilta. Tällä kertaa IWGP Tag Team -mestaruuksista ei painittu tässä tapahtumassa ollenkaan, mutta nyt mestaruuksille ei ollut edes tarvetta. Scott ja Rick Steiner saivat nimittäin tässä ystävällishenkisessä ottelussa vastaansa Stingin ja The Great Mutan. Kyllä vain, pitkäaikaiset vihamiehet Sting ja Muta olivat siis onnistuneet sopimaan erimielisyytensä ja yhdistämään voimansa yhden illan ajaksi. Japanilaisyleisö oli tästä tietenkin aivan innoissaan.

Äh, olipa todella kökkö tapa päättää show. Eikä todellakaan kökkö painin osalta, koska Steiner-veljekset, Sting ja The Great Muta olivat jo hyvää vauhtia pistämässä pystyyn koko illan parasta ottelua. Sitten homma munittiin kuitenkin yhtäkkiä aivan täysin, kun ottelu sai aivan idioottimaisen lopetuksen. Ensinnäkin ottelu päättyi juuri sillä hetkellä, kun sen olisi tarvinnut nousta niin sanotusti vielä yksi pykälä ylemmäs ja tarjota se huima lopputaistelu, jota kaikki olivat odottaneet. Nyt ei saatu lopputaistelua ollenkaan, vaan sen sijaan katsojille tarjottiin aivan käsittämättömön paskasti toteutettu ”yllätyslopetus”, joka söi tästä muuten hienon ottelun arvosanasta heittämällä puolikkaan pois. Erityisen paljon harmittaa kuitenkin se, että paremmalla lopetuksella ja viisi minuuttia pidempänä versiona tämä olisi voinut olla jopa huippuottelu. Nyt tuosta arvosanasta voidaan vain haaveilla. Se on sääli, koska koko nelikko pisti todellakin painillisesti tässä parastaan. Erityisesti Great Muta oli taas pirunmoisissa liekeissä, mutta toki myös Steiner-veljekset loistivat taas mahtavilla Suplexeillaan ja Sting oli oma varma itsensä. Mutta koska buukkaus on mitä on, ottelu ei saa nyt ansaitsemaansa arvosanaa.

* * *


Viime vuoden Japan Supershow nousi kahden huippuottelun ansiosta kirkkaasti Hyväksi tapahtumaksi, mutta tämä ei yllä nyt samaan. Yksikään illan otteluista ei ollut huipputasoa, ja erityisesti Main Eventin aiheuttama pettymys harmittaa kyllä. Potentiaalia tälläkin show’lla olisi ollut enempään, koska Vaderin ja Giganten ottelua lukuun ottamatta mitään täyttä paskaa tässä ei tosiaan nähty. Helposti siis Ok ppv, mutta enemmän olisi voinut toivoa.

Wikipedia: WCW/NJPW Supershow 1992

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 16.12.2017

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Superbrawl II

Next post

Arvio: WWF WrestleMania VIII

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.