Arvio: WCW/NJPW Supershow III
Päivämäärä: 4.1.1993 (lähetetty maaliskuussa 1993)
Sijainti: Tokio, Japani (Tokyo Dome)
Yleisömäärä: 53 500
On taas aika matkustaa aikakoneella! Maaliskuussa 1993 WCW lähetti kahden viime vuoden tapaan kaksituntisen ja tavallista halvemman erikois-ppv:n, niin sanotun Japan Supershow’n, jonka WCW oli järjestänyt yhdessä New Japan Pro Wrestlingin kanssa massiivisella Tokyo Dome -areenalla Tokiossa. Ja kuten viime vuonna, tälläkin kertaa tapahtuma oli oikeasti järjestettu jo 4. tammikuuta (mistä tulisi vuosien aikana NJPW:n legendaarisen ja vuoden suurimman Tokyo Dome -tapahtuman säännöllinen ajankohta) – toisin sanoen siis noin puolisentoista kuukautta ennen kuin helmikuussa nähty SuperBrawl III oli käyty. Niinpä tämän Japan Supershow’n tapahtumat olivat nyt jo vähän vanhoja, mutta WCW ei antanut tällaisten pikkuseikkojen haitata.
Tämä oli viimeinen kerta, kun WCW ja NJPW järjestivät Tokyo Dome -tapahtuman yhdessä ja kun se lähetettiin Amerikassa ppv:nä Japan Supershow -nimellä. En ole päässyt historiakatsauksessani vielä niin pitkälle, että osaisin sanoa, miksi WCW:n ja NJPW:n yhteistyö päättyi tältä osin. Muuten WCW ja NJPW säilyttivät kyllä läheiset välit lähes koko 1990-välin: tulevinakin vuosina WCW:n tapahtumissa nähtäisiin lukuisia NJPW:n tähtiä, ja olisipa vuonna 1995 edessä vielä hyvin poikkeuksellinen ppv NJPW:n ja WCW:n yhteistuotoksena. Mutta siitä sitten aikanaan. Tämä tapahtuma tiesi Japan Supershow’iden loppua, ja ehkä ihan hyvä niin. Tapahtumien lähetykset eivät olleet WCW:ssä millään tavoilla merkittäviä tai suosittuja, ja koko järjestely tuntui vähän kömpelöltä. WCW:llä ei ollut hommaan suurempaa mielenkiintoa, ja esimerkiksi tässä kolmannessa Japan Supershow’ssa WCW tuntui olevan jo täysin sivuosassa – ja tästä WCW:n versiosta oli vieläpä karsittu pois neljä ottelua, joissa ei nähty WCW-painijoita. Lisäksi tapahtuma esitettiin tosiaan hyvin eri järjestyksessä kuin missä se oikeasti järjestettiin Tokyo Domella.
Selostajinamme Jim Ross ja Tony Schiavone. Vaikka siis sanoin, että Starrcade 1992 jäi Rossin viimeiseksi selostamaksi oikeaksi WCW-ppv:ksi, selosti hän tosiaan vielä tämän Japan Supershow’n. Kyse oli kuitenkin niin poikkeusshow’sta, että lasken ennemmin Starrcaden Rossin viralliseksi oikeaksi selostamaksi WCW-ppv:ksi. Ja sitä paitsi tässäkin ppv:ssä yhden matsin (6-Man Tag Teamin) selosti Eric Bischoff yksin – ilmeisesti siksi, että jostain syystä tuon ottelun selostus oli päätetty nauhoittaa jälkikäteen. Bischoffin selostus yksin oli aivan kamalaa kuultavaa, enkä voi Schiavoneakaan kehua. Voi voi.
Vasta tämän arvostelun julkaisemisen jälkeen luin vanhoista Wrestling Observereista sen tiedon, mitä vähän arvailinkin, mutten varmaksi tiennyt, joten en viitsinyt sitä aikaisemmin alkaa tässä arvailla. Alun perin tämän show’n amerikkalaisessa versiossa piti siis nähdä Steiner Brothers vs. Hell Raiders (Road Warrior Hawk & Kensuke Sasaki) -ottelu, mutta WWF kielsi WCW:tä esittämässä tuota ottelua ppv:ssään, koska Steinerit olivat nyt WWF:ssä sopimuksella ja tämän ottelun lähettäminen rikkoisi heidän mielestään kilpailukieltopykälää – vaikka kyse oli jo aikaisemmin nauhoitetun ottelun lähettämisestä. Niinpä Steiners vs. Hell Raiders -ottelua ei nähty, ja sen tilalle nostettiin tuo kuuden miehen joukkueottelu, joka tässä show’ssa nähtäisiin. Sen takia myös Eric Bischoff joutui selostamaan tuon ottelun, koska Jim Ross ei ollut enää käytettävissä.
IWGP Junior Heavyweight Championship
Ultimate Dragon (c) vs. Jushin Thunder Liger
Kyllä, tiedän että Dragonin nimi kirjoitetaan Ultimo Dragon, mutta ikävä kyllä WCW ei tiennyt, joten häntä kutsuttiin sitten tässä ensimmäisessä amerikkalaisessa ppv-lähetyksessään Ultimate Dragoniksi (kuten häntä kutsuttiin myöhemmin WCW-urallaan kuukausien ajan, idiootit). Mutta siis: kyllä, tämä oli 26-vuotiaan Ultimo Dragonin ensimmäinen ppv-esiintyminen amerikkalaisessa ppv:ssä! Aikakautensa merkittävimpiin junior heavyweight -painijoihin kuuluva Ultimo Dragon oli oikealta nimeltään Yoshihiro Asai. Uransa hän oli aloittanut vuonna 1987 huomiota herättävällä ”Ultimo Dragon” -hahmolla. Dragon siirtyi nopeasti kotimaastaan Japanista Meksikoon, jossa hän keräsi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa paljon huomiota lucha libre -promootioissa. Vuonna 1992 Dragon palasi Japaniin ja alkoi painia uudessa WAR-promootiossa (japanilaislegenda Genichiro Tenryun perustama promo, joka jatkoi vuonna 1992 kaatuneen SWS-promootion perinnettä). WAR teki kuitenkin yhteistyötä myös NJPW:n kanssa, joten myös Dragon alkoi esiintyä NJPW:n ppv:eissä ja voitti myös firman Junior Heavyweight -mestaruuden. Nyt sitten Dragon joutui puolustamaan mestaruuttaan koko NJPW:n legendaarisinta Junior Heavyweight -painijaa Jushin Thunder Ligeria vastaan.
Hmm, ehkä katsoin tämän väärässä mielentilassa (liian väsyneenä) tai sitten tämä ei vain ollut niin kova ottelu kuin paperilla olisi voinut ajatella. Siis toki tämä oli huippuluokan ottelu, ehdottomasti yksi parhaista tässä projektissa tähän mennessä nähdyistä light heavyweight -matseista ja monessa mielessä vuosikausia aikaansa edellä. SILTI Ultimo Dragonin ja Jushin Thunder Ligerin 20-minuuttinen ottelu Tokyo Domessa kuulostaa lähtökohtaisesti sellaiselta matsilta, että voitaisiin puhua jopa täydellisestä viiden tähden ottelusta tai ainakin MOTYC-tason koitoksesta. Mutta ei, joku tästä jäi puuttumaan. Kokonaisuus tuntui hieman sekavalta, jotkut liikkeet näyttivät hitusen kömpelöiltä ja loppua kohti pakka vähän levähti. Missään vaiheessa ei ollut sellaista mahtavaa tunnelmaa ja flow’ta, että tässä painitaan nyt historiallisen huikeaa ottelua. Toki Liger ja Dragon vetivät aivan loistavan suorituksen, painivat alkupuolella upean teknisen ottelun ja väläyttivät loppupuolella mahtavaa high flying -osaamistaan, mutta jotain enemmän tämä ottelu olisi silti kaivannut, että yli neljän tähden olisi päästy. Neljä tähteä on toki itsestään selvyys tälle matsille, ja semmoisenaankin tämä noussee vuoden parhaiden otteluiden listalle, mutta silti vähän harmittaa. Enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia.
* * * *
Singles Match
Tony Halme vs. Ron Simmons
KYLLÄ! SUOMI PERKELE! TORILLE! Tämä oli siis se hetki, kun Tony vitun Halme esiintyi ensimmäistä kertaa amerikkalaisessa maksutelevisiolähetyksessä. Kuten me monet tiedämme, tässä vaiheessa elämäänsä Halme oli 30-vuotias kovassa kunnossa oleva urheilullinen kaveri. Halme oli viettänyt suuren osan elämästään muun muassa painonnostoa ja nyrkkeilyä harjoittaen, ja hän oli tehnyt mitä moninaisempia fyysisiä hommia. 1990-luvun taitteessa Halme päätyi Amerikkaan, jossa muun muassa Verne Gagne koulutti hänet showpainin pariin. Uransa Halme aloitti ensin Herb Abramsin UWF:ssä, mutta pian sen jälkeen hän suuntasi Japaniin. Siellä isokokoisesta, ilkeästä ja voimakkaasta Halmeesta tuli täydellinen gaijin, ulkomaalainen pahis. Halme alkoi painia yhdessä joukkueena toisen isokokoisen gaijinin Scott Nortonin kanssa, ja yhdessä kaksikosta tuli aikamoinen tuhovoima. Vuonna 1992 Halme ja Norton kantoivat jopa IWGP Tag Team -mestaruuksia. Nyt Halmeella oli kuitenkin poikkeuksellinen tilaisuus, kun hän paini pääsemään singles-ottelussa Ron Simmonsia vastaan. Ilmeisesti tätä ottelua oli alun perin mainostettu peräti WCW World Heavyweight -mestaruusotteluna, koska Simmons oli ollut WCW World Heavyweight -mestari vain viikko ennen tätä tapahtumaa. Viime hetkellä Simmons oli kuitenkin hävinnyt vyön Vaderille, jota puolestaan ei tässä ppv:ssä nähty ollenkaan. Niinpä Halme joutui tyytymään non title -otteluun. PERKELE, sanoisi ”Touni Holm”, kuten Schiavone ja Ross lausuivat Halmeen nimen.
Joo-o, ei isänmaallisuus tässä tuo nyt paljon lohtua siihen, että kyseessä oli totaalisen yhdentekevä ja varsin kehno brawlaus. Tässä ottelussa tulee myös mielestäni hyvin esille se ero yhden tähden ja kahden tähden tasoisen brawlailun välillä. Monien arvostelijoiden mielestä Simmonsin mestaruuspuolustukset vuoden 1992 lopulla olivat yhden tähden otteluita, mutta minun silmissäni ne olivat ilmiselviä kahden tähden matseja: kokonaisuutena ihan ok, ja ottelusta näki, että molemmat yrittivät parhaansa, vaikka se ei kovin kummoiseen suoritukseen riitäkään. Tällaiset yhden tähden brawlailut ovat sitten jo selvästi löysempiä, ja niistä näkee sen, etteivät osanottajat edes yritä mitään kovin kummoista. Kyllä tässä nähtiin Halmeelta pari ihan nättiä power-liikettä, ja ottelu oli onneksi sen verran tiivis, ettei tämä ollut sentään täyttä paskaa. Kaikin puolin kehno suoritus tämä silti oli, ja toivon, ettei vastaavaa tarvitse katsoa lisää.
*
Tag Team Match
Dustin Rhodes & Scott Norton vs. Masa Saito & Shinya Hashimoto
Viime vuonna samaisessa tapahtumassa nuori Dustin Rhodes oli paininut eläkkeeltään palanneen isä-Dustyn kanssa Masa Saitoa ja Kim Dukia vastaan. Nyt jäljellä olivat Dustin Rhodes ja Masa Saito, mutta molemmilla oli uudet joukkueparit. Isokokoinen ja potkuistaan tuttu Shinya Hashimoto oli aikaisemmin esiintynyt vuoden 1992 kesällä nähdyssä NWA Tag Team -mestaruusturnauksessa ja oli siis tuttu amerikkalaisillekin katsojille. Scott Norton oli sen sijaan uusi nimi. Amerikkalainen 32-vuotias Norton oli ennen showpainiin päätymistä tehnyt merkittävän uran ammattimaisena kädenvääntäjänä. Kyllä. 1980-luvun lopussa Norton oli sitten houkuteltu showpainin puolelle, ja pian 1990-luvun alussa hän päätyi Japaniin, jossa hänen kaltaiselleen isolle ja ilkeälle kaverille oli kysyntää. Norton tosiaan päätyi joukkueeseen toisen ilkeän ja ison ulkomaalaisen Tony Halmeen kanssa, mutta vuoden 1992 lopussa Halmeen ja Nortonin joukkue oli tullut tiensä päähän (backstage-syy oli se, että Halme ja Norton eivät tulleet keskenään toimeen Halmeen kamalan egon vuoksi). Nyt sitten pahis-Norton paini jostain syystä yleisön suosiman Dustin Rhodesin kanssa kahta japanilaista vastaan. Hyvin erikoinen yhdistelmä.
Äh, ei tämä lähtenyt. Shinya Hashimoto ei vakuuttanut viime kesällä nähdyssä NWA Tag Team -mestaruusturnauksessa, eikä hän tälläkään kertaa tuntunut mitenkään erityisen vakuuttavalta. Masa Saito tuntui olevan tässä ottelussa pelkästään Saito Suplexiensa vuoksi, mitään muuta hän ei oikein tehnyt. Scott Norton veti kyllä heel-roolinsa kunniakkaasti ja väläytti pari näyttävää power-liikettä, mutta oli muuten aika kankea. Dustin Rhodes tuntui olevan täysin väärässä ottelussa. Miksi hän paini heel-joukkueen parina japanilaisia vastaan, vaikka oli selvästi face? Juuri tähän kysymykseen kiteytyy muutenkin koko ottelun ongelma: oikeastaan koko ottelussa ei tuntunut olevan minkäänlaista kantavaa tarinaa, minkä pohjalta tämä olisi edennyt, vaan tässä vain kasa brawlereita mäsiki toisiaan ja tarjoili muutaman hienon liikkeen. Muuten ottelussa ei kuitenkaan ollut mitään logiikkaa tai edes alkeellista kehäpsykologiaa, ja siksi tämä ei ole ihan ok:ta kummoisempi ottelu, vaikka kehätoiminnassa ei suurta vikaa ollutkaan.
* *
NWA & IWGP World Heavyweight Championship
Masahiro Chono (c) vs. The Great Muta (c)
Masahiro Chono oli puolustanut NWA World Heavyweight -mestaruuttaan The Great Mutaa vastaan Starrcadessa, ja tuolloin Chono oli ollut voitollinen. Nyt Muta sai kuitenkin uuden mahdollisuuden NWA World Heavyweight -mestaruuden voittamiseen, ja tällä kertaa ottelussa oli vielä isompi panos, kun NWA:n mestaruuden lisäksi pelissä oli Mutan viime syksystä lähtien kantama IWGP World Heavyweight -mestaruus. Chonon ja Mutan vihanpito oli jatkunut siis jo pitkään, joten tämä ottelu oli hyvin perusteltu ja myös odotettu. WCW:n kanssa tällä ei toki ollut muuta tekemistä kuin NWA World Heavyweight -mestaruuden muodossa.
Jaahas, olivatko Bill Wattsin ja WCW:n ohjeet NWA World Heavyweight -mestaruusotteluiden vetämisestä puolivaloilla saapuneet Japaniinkin asti? Kaikkissa aikakauden raporteissa nimittäin hehkutettiin kyllä, kuinka Japanissa NWA-mestaruusotteluvat olivat vähintään kultaa ja platinaa, mutta WCW:ssä ne olivat sitten ankeita. Mutta niin vain tässä WCW/NJPW Supershow’ssa Masahiro Chono ja The Great Muta vetivät taas ottelun, joka ei ole millään mittareilla huippuottelu. Oli tämä toki parempi kuin kaksikon matsi Starrcadessa ja paras viime kuukausilta näkemäni NWA World Heavyweight -mestaruusottelu, mutta siltikin vain hyvä matsi. Suurin ongelma oli se, että ottelu kesti selvästi alle 15 minuuttia ja lähti silti liikkeelle hämmästyttävän hitaasti. Hyvä lukottelu on toki nautinnollista, mutta ensimmäisten minuuttien meininki oli aika sellaista peruslukkopainia ilman mitään oikeasti ihmeellistä tai säväyttävää. Vähitellen sen jälkeen päästiin vauhtiin – viimeistään siinä kohtaa, kun Great Muta veti hurjan kymmenien metrin mittaisen spurtin ja täräytti tappavan Lariatin Chonolle. Sen jälkeen ottelun viimeiset minuutit olivatkin sitten hienoa intensiivistä menoa, joka olisi nostanut tämän ottelun vielä korkeammallekin arvosanoille jos vain olisi jatkunut pidempään. Mutta ei jatkunut, joten tämä jää hyväksi.
* * *
Six Man Tag Team Match
Koki Kitahara & Masao Orihara & Nobukazu Hirai vs. Akira Nogami & Takayuki Iizuka & El Samurai
Kuten kahtena edellisenä vuonna, myös tällä kertaa kortissa oli fillerimäinen kuuden painijan ottelu. Ottelussa mukana olevista painijoista Akira Nogami ja Takayuki Iizuka ovat tuttuja aikaisemmilta vuosilta. Koki Kitahara, Masao Orihara ja Nobukazu Hirai olivat kaikki varsin nuoria 1980- ja 1990-luvun taitteessa uransa aloittaneita junior heavyweight -painijoita. El Samurai oli puolestaan kokeneempi nimi: 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut japanilainen painija, josta tuli tunnettu kotimaassaan El Samurai -gimmickinsä ansiosta. Vuonna 1992 Samurai siirtyi NJPW:hen, ja nyt hän pääsi esiintymään ensimmäistä kertaa WCW:n ja NJPW:n yhteistyössä järjestettävään tapahtumaan.
Hmm, en ole tainnut yhdessäkään Japan Supershow’ssa antaa näille kuuden miehen spottailuille yli kolmea tähteä. Nyt oltiin jo aika lähellä sitä, ja vähän ennen lopetusta olin aika varma, että tämä voisi hyvinkin yltää yli kolmeen tähteen. Toisin kuitenkin kävi, mistä voidaan kiittää sitä, että ottelu tuntui juuri ennen loppua menettävän otteensa ja että ottelun lopetus oli varsin heikko. Se on sääli, koska muuten tässä oli paljon hyvää. Nobukazu Hirain jalan telominen oli todella hienosti toteutettu, ja Hirai myi jalkavammansa loistavasti. Muutenkin tässä nähtiin nättejä spotteja, viihdyttävää liikkumista ja oikeanlaista spottailua. Nautin matsista suurimman osan ajasta paljon, mutta lopulta tämä jäi kuitenkin ”vain” hyväksi otteluksi, koska se lopullinen erityisyys jäi puuttumaan.
* * *
Singles Match
Sting vs. Hiroshi Hase
Tämä Stingin ja japanilaisen lahjakkaan painijan Hiroshi Hasen ottelu oli illan Main Event – ilman minkäänlaista tarinaa tai pohjustusta. Tuntuuko aika randomilta? Ei ole ihme, koska tämä ei ollut oikeasti tapahtuman Main Event, vaan aivan keskellä korttia. WCW:n versiossa ei kuitenkaan nähty erinäisistä syistä illan oikeaa Main Eventiä (Genichiro Tenryu vs. Riki Choshu) tai paria muutakaan illan isointa ottelua (Tatsumi Fujinami vs. Takashi Ishikawa ja Steiner Brothers vs. Hell Raisers), joten tämä ottelu sai sitten olla Main Event. Lähinnä kai, koska Sting on niin pirun kova äijä.
Pakko myöntää, että Hiroshi Hase on yksi eniten tykkäämistäni japanilaisista painijoista. En ole edes nähnyt Haselta mitenkään älyttömästi otteluita, mutta joka kerta kun Hase on ollut mukana katsomassani ottelussa, hän on ollut pirun vakuuttava. Tässäkin ottelussa Hase loisti taas helkkarin hyvin tarjoilemalla loistavia Suplexeja ja perhanan stiffejä choppeja sekä myymällä kaikki Stingin liikkeet viimeisen päälle loistavasti. Myös Sting tuntui innostuvan loppua kohden enemmän Hasen kanssa painimisesta, mutta silti Stingin suoritus tässä tuntui ehkä hitusen laiskalta, minkä vuoksi tämä jää lopulta minun kirjoissani hieman alle huipputason. Silti 15-minuuttisena matsina tämä oli ehdottomasti hieno, stiffi ja puhdas kamppailu ja samalla myös illan toiseksi paras ottelu. Hienoa työtä!
* * * ½
Olin ensin antanut tälle kirjanpidossani arvosanaksi Hyvän, ja ihan kaikki perustelut tuolle arvosanalle olisi: yksi ****-ottelu, yksi ***½-ottelu, kaksi ***-ottelua ja vain yksi täysi turhakematsi (se missä oli suomalainen). Jotenkin tässä tapahtumassa kuitenkin kokonaisfiilis painaa tämän alemmas. Oikeastaan mikään ei tuntunut millään tavalla merkittävältä, kukaan WCW:ssä (tämän lyhennetyn version lähettäjätahossa) ei tuntunut olevan millään tavalla kiinnostunut koko tapahtumasta, mistä kertoo se, että Eric Bischoff pistettiin selostamaan kuuden japanilaisen joukkueottelua, vaikka hän tiesi hädin tuskin El Samurain nimen ja ei ketään muuta. Vähän sellainen turha tapahtuma tämä oli kokonaisuudessaan, vaikka yksi pirun kova junior heavyweight -ottelu tässä olikin. Ja sekin oli sitä paitsi pettymys. Juu, Ok:ksi tämä jää.
Wikipedia: WCW/NJPW Supershow III
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.3.2018
No Comment