1999ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Road Wild 1999

Päivämäärä: 14.8.1999

Sijainti: Sturgis, Etelä-Dakota (Sturgis Motorcycle Rally)

Yleisömäärä: 5 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Kuten monesti olen jo todennut tämän ppv:n kohdalla, Road Wild järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna ’96, jolloin ppv:n nimi oli tosin Hog Wild. Road/Hog Wild oli poikkeuksellinen ppv sillä tapaa, ettei sitä järjestetty missään perinteisellä areenalla, vaan ppv järjestettiin ulkokentällä osana vuosittaista moottoripyörätapahtumaa Sturgis Motorcycle Rallya. Näin ollen katsomo oli siis täynnä moottoripyörällä paikalle saapuneita WCW-faneja. Usean vuoden ajan kestänyt WCW:n ja Sturgis Motorcycle Rallyn yhteistyö päättyi kuitenkin tähän Road Wildiin, sillä vuosituhannen viimeinen RW jäi samalla historian viimeiseksi. Seuraavana vuonna tämän paikan ottaisi aivan uusi ppv. Tätä viimeistä RW:tä väritti perinteisen moottoripyörämeingin lisäksi yllättävän suuri ppv-comebackien ja -debyyttien määrä. Selostajinamme taas Tony Schiavone, Bobby Heenan ja Luojan kiitos myös Mike Tenay.

Six Man Tag Team Match

The Dead Pool (Vampiro & Insane Clown Posse) vs. Rey Mysterio Jr. (c) & Eddie Guerrero & Kidman

Heti ensimmäisessä ottelussa kolme debytoijaa ja kaksi comebackin tekijää. Olin aivan varma, että Raven oli jo lähtenyt WCW:stä sen jälkeen, kun hän oli menettänyt joukkuemestaruusvyönsä, mutta niin vain hän teki vielä yhden paluunsa uuden heelporukan johtajana. Tuohon Dead Pool -nimeä kantaneeseen porukkaan kuului Ravenin lisäksi heinäkuussa debyyttinsä tehnyt erittäin mystinen hahmo Vampiro ja suurena wrestling-fanina tunnettu räppikaksikko Insane Clown Posse, jotka olivat WCW:ssä aloittaneet uran nuoratun neliön sisällä. Tällä varsin hämärällä porukalla oli pahoja ongelmia WCW Cruiserweight-mestari Rey Mysterio Jr:n kanssa, ja ICP:n Shaggy 2 Dope oli jopa tavoitellut Mysterion mestaruusvyötä. Mysterio ei kuitenkaan jäänyt yksin taistossaan Dead Poolia vastaan, sillä ensin hän sai avukseen vanhan ystävänsä Kidmanin ja sitten kaikkien yllätykseksi Eddie Guerreron. Eddie oli loukkaantunut vuodenvaihteessa pahassa autokolarissa, mutta nyt tämä omahyväisenä paskana tunnettu latino oli palannut, ja samalla hänen asenteensa oli tuntunut muuttuneen. Niinpä pitkäaikaiset viholliset Rey ja Eddie paiskasivat toistensa kanssa kättä ja liittoutuivat yhteen Dead Poolia vastaan.

Odotin tästä ottelusta mukavaa openeria, ja kyllähän se sitä tavallaan olikin. Harmittaa suuresti, että CW-mestaruus on ollut alkukeväästä asti WCW:ssä täysin minimaalisessa roolissa, kun mestari itse on pyörinyt kaiken maailman midcard-kuvioissa. Ei sillä, ovat ne midcard-kuviot sentään olleet keskiverto WCW-kuviota parempia. Tässäkin ottelussa Rey, Kidman, Eddie ja myös Vampiro vetivät ihan hyvin. Ongelma oli vain se, että ICP:n kavereiden Violent J:n ja Shaggy 2 Dopen olisi pitänyt ymmärtää pysyä ringsidellä tai mieluiten katsomossa. Miehistä ei tosiaan ollut painijoiksi, ja sen takia tämäkin ottelu tuntui paikoitellen harmillisen tönköltä. Kokonaisuutena ihan kiva ottelu, mutta ei tästä millään tavalla erityisen hyvää fiilistä jäänyt.

* * ½ 

WCW Tag Team Championship

The Jersey Triad(c) vs. Harlem Heat

Ensimmäisenä täytyy huomauttaa, että Bam Bam Bigelow oli kyllä tällä WCW-runillaan laihtunut ja muutenkin kutistunut aivan hiton paljon. Mies alkoi tässä vaiheessa näyttää normaalilta micardin heelrymistelijältä, kun vielä vuoden alussa hän oli ollut oikeasti massiivinen Beast From The East. Eikä tuo attirenkin vaihtaminen uskottavuuden puutteeseen ainakaan auttanut. Joka tapauksessa Jersey Triad, eli BBB, DDP ja Kanyon, hallitsivat edelleen joukkuemestaruuksia, mutta ne ajat olivat ohi, kun kolmikko sai yhdessä puolustaa mestaruusvöitään. Jersey Triad oli tuon aseman saavuttanut hännystelemällä WCW-presidentti Ric Flairin kannoilla, mutta kun Flair oli menettänyt kaiken valtansa pian Bash At The Beachin jälkeen, alkoi Triadillakin karummat ajat. Nyt Bigelow ja Kanyon joutuivat puolustamaan vöitään, aivan oikein, Harlem Heatia vastaan. WCW:n buukkaustiimi osoitti taas todellista innovaatiotaitoaan palauttamalla yhteen sen viimeisenkin ison tag teamin, joka oli hajotettu juuri edellisenä vuonna. Jihuu. Booker T ja Stevie Ray olivat siis palanneet yhteen, ja he tahtoivat päästä takaisin joukkuedivisioonan huipulle.

Vaikka uusien ideoiden puute ärsyttääkin pahemman kerran, täytyy myöntää, että tavallaan Harlem Heatin näkeminen vielä yhdellä runilla yhdessä aiheutti ihan hyvän fiiliksen. Lisäksi oli kivaa, että joukkuemestaruusidivisioonaa pidettiin taas hyvin esillä, vaikka nyt painin taso ei edeltävien kuukausien tasolla enää ollutkaan. Suurin syy painin tason laskuun oli Stevie Ray, joka ei kieltämättä varsinkaan tässä vaiheessa ollut enää kovin kummoisessa vedossa, eikä Bam Bam Bigelowkaan kummoisia otteita ottelussa esittänyt. Kokonaisuutena kuitenkin minusta tämä oli ihan kiva ottelu. Varsinkin Booker veti taas oikein hyvin, ja Kanyonkin hoiti hommansa kivasti. Ei siis minusta niin huono kuin jotkut sanovat, mutta ei tosiaan ollut joukkuemestaruusottelusta tällä kertaa show’n pelastajaksi.

* * ½ 

Six Man Tag Team Match

West Texas Rednecks vs. Revolution (Dean Malenko & Perry Saturn & Shane Douglas)

Kyllä, painihistoriassa on tosiaan ollut myös Revolution-niminen stable, mutta Batista siihen ei ole kuulunut, niin kuin joku täällä jossain aiheessa väitti 😉 Revolution syntyi siis viimeistään sen jälkeen, kun ECW:stä WCW:hen siirtynyt Shane Douglas teki WCW-comebackinsa. Douglas liittyi saman tien Chris Benoit’n, Dean Malenkon ja Perry Saturnin yhteenliittymään, joka oli taistellut Ric Flairin, Roddy Piperin ja kumppaneiden naurettavaa johtotapaa vastaan. Vaikka Flairin ja Piperin johtamiskausi olikin historiaa, ei Revolutionin työ ollut vielä tehty. Heidän mielestään WCW:ssä edelleenkin kaikki kunnon ME-mahdollisuudet annettiin vanhoille patuille (ihanko totta?), ja nuoret lupaukset unohdettiin tyystin. He tahtoivat tehdä vallankumouksellisen muutoksen tähän linjaan. Tämän pääteemansa lisäksi Revolutionilla oli ollut viime aikoina työtä Curt Hennigin johtaman West Texas Rednecksien kanssa. Hennig piti Revolution-poppoota ja heidän ajatusmaailmaansa naurettavaa pelleilynä ja tahtoi osoittaa, että hänen Rednecks-porukkansa pieksee koska tahansa Revolutionin.

Tämäkin ottelu kuulosti ihan lupaavalta, ja kyllähän tämä ihan kiva ottelu olikin. Täytyy siinä mielessä antaa kehua WCW:lle, että vähään aikaan ei ole heidän ppv:nsä alkanut niin, että kolmea ensimmäistä ottelua voi ainakin jollain tasolla kehua. Sitten taas toisaalta täytyy huomata, ettei yksikään näistä otteluista ole yltänyt edes hyvälle tasolle. Tässäkin oli omat hitaat Windham-hetkensä, mutta kokonaisuutena tämä oli ihan mukavaa mättöä. Ei missään kohtaa mitään hirveän erityistä tai mieleenpainuvaa, mutta ihan solidi taistelu kahden stablen välillä. Duncum Jr. on muuten vakuuttanut minut näissä parissa viimeisimmässä ppv:ssä. Harmi, että mies poistui keskuudestamme aivan etuajassa tuossa vuosituhannen vaihteessa.

* * ½ 

Singles Match

The Cat vs. Buff Bagwell

Ihan oikeasti. Miten helkkarin kauan minun täytyy katsella näitä Catin onnettomia seikkailuja WCW:n kehissä? Eikö kukaan tuolla buukkaustiimissä ollut vielä tässäkään vaiheessa tajunnut, etteivät Cat ja Catin onnettomat kehäotteet kiinnosta ketään? Ei kai sitten. Buff Bagwellkin oli taas päätynyt todella suuriin kuvioihin Roddy Piper -feudin jälkeen. Ei sillä, että minä hänestä mitään seuraavaa WCW:n Main Eventeriä olisinkaan toivonut, mutta olihan tämäkin hahmon rakentelu nyt taas aivan surkea suoritus WCW:ltä. Piper-feudin jäljiltä kuuma Bagwell pistetään johonkin täysin yhdentekevään feudiin Catin kanssa. Syynä feudiin oli kai Catin tanssimisen dissaaminen tai jokin yhtä turhanpäiväinen juttu.

Illan ensimmäinen singles-ottelu ja samalla hurja tason romahdus ottelun laadussa. Kiitos WCW. Taas pitää antaa Bagwellille vähän kehuja siitä, että kyllä hän tässäkin tuntui ihan tosissaan yrittävän ja että yleisökin oli ihan kivasti hänen puolellaan, mutta ei Bagwellista kaikesta karismasta huolimatta nyt Herran Jumala ollut miksikään ottelun kantajaksi. Lopputuloksena kaikella tapaa yhdentekevä ja puhtaasti huono ottelu. Bagwellin ansiosta ei sentään aivan täyttä paskaa, mutta ehdottomasti heikko esitys silti.

WCW United States Heavyweight Championship
No DQ Match

Chris Benoit (c) vs. Diamond Dallas Page

Revolutionin neljäs jäsen Chris Benoit oli vihdoin saavuttanut sen, jonka hän olisi ansainnut jo vuosia sitten, eli ensimmäisen kunnollisen kunnon singles-mestaruuskauden WCW:ssä. Ainaisessa koirankopissa (kiitos, Kevin Sullivan) ollut Benoit oli noussut US Heavyweight -mestariksi, kun Ric Flairin vallanmenetyksen jälkeen tämän poika Davidkaan ei pystynyt säilyttämään hänelle ojennettua mestaruusvyötä enää yhtä helposti. Niinpä Benoit voitti mestaruuden Davidilta Nitrossa, ja nyt hän joutui puolustamaan sitä Flairin apuporukan Jersey Triadin kolmatta jäsentä Diamond Dallas Pagea vastaan. Benoit’n ensimmäisen mestaruuspuolustuksen ottelumuotokaan ei ollut mikä tahansa, vaan hän kohtaisi DDP:n No DQ Matchissa.

Jos joku vielä muistaa, niin vuoden ’98 alussa DDP ja Benoit kohtasivat toisensa parissa ppv:ssä nimen omaan US Heavyweight -mestaruusotteluissa. Tuolloin sekä Page että Benoit olivat faceja, ja kaverukset vetivätkin ensin SuperBrawlissa hienon ****-ottelun kahdestaan ja paransivat tuosta vielä pykälän, kun Uncensoredissa kolmanneksi pyöräksi mukaan iskettiin Raven. Minulla oli siis lupa odottaa aika paljon tältä, ja ensimmäiset noin 10 minuuttia näyttivätkin aika lailla juuri sellaiselta, mitä olin toivonut. Hiton intenssiivistä ja oikeasti tosi näyttävää painia, josta toki pitkälti voi kiittää Benoit’ta, mutta ei se DDP:kään huonosti vetänyt. Sitten kuitenkin otteluun piti tunkea kaikenlaisia turhia sekaantumisia, fiilis laski ja sitten ottelu päättyikin aika seinään. Ei tullut tästä tosiaankaan klassikkoa tai edellisten veroista. Selvä pettymys mutta hyvä ottelu kuitenkin.

* * * 

Singles Match

Sid Vicious vs. Sting

Sid Vicious oli tehnyt WCW-comebackinsa The Great American Bashissa, kun hän Main Eventin päätyttyä hyökkäsi Kevin Nashin kimppuun. Tuon paluun jälkeen Vicious ei ollut hävinnyt yhtään ottelua, ja tämä ”Millenium Man” uhkasikin, että hän aikoo päihittää Goldbergin asettaman ennätyksen pisimmästä voittoputkesta ikinä. Sting oli puolestaan tehnyt Bash At The Beachin jälkeen sen, mitä moni oli tavoitellut, eli riistänyt Ric Flairilta tämän aseman WCW:n presidenttinä. Stingistä tuli näin ollen WCW:n uusi presidentti, mutta hän ilmoittikin heti voittonsa jälkeen, ettei häntä kiinnosta mikään politikointiin ja vastaavaan sekaantuminen ja että hän ainoastaan halusi saada Flairin pois tuolta paikalta. Niinpä presidenttiys jäi vakantiksi, ja WCW:n päätöksenteon otti toistaiseksi haltuun J.J. Dillonin ja Dusty Rhodesin johtama buukkauskomitea. Sting puolestaan keskittyi feudaamaan Sid Viciousin kanssa. Miehillä oli ollut erimielisyyksiä jo pitkään, ja he olivat olleet Bash At The Beachin ME:ssä vastakkaisissa joukkueissa. Nyt oli aika singles-ottelulle.

Tämä oli yksi harvoista tämän ppv:n oikeasti positiivisista yllätyksistä. En odottanut tältä ottelulta yhtään mitään, vaan pelkäsin tämän olevan aivan täyttä kuraa. Toisin kuitenkin kävi. Jälleen kerran varoituksen sana, ettei tästä siis mitään hyvää ottelua tullut, mutta ok katsottava kamppailu kuitenkin. Sting veti ottelussa tosi hyvin, liikkui pitkästä aikaa vauhdikkaasti ja väläytti jonkun ihan näyttävän liikkeenkin. Sidkään ei näyttänyt tässä kamalan huonolta, ja homma toimi buukkauksellisistikin, koska ottelu oli pidetty harvinaisen simppelinä. Lopetuskin oli ihan jännä ja jopa hieman yllättävä. Paljon kehusanoja, mutta ei tämä siis silti ollut enempää kuin ok ottelu. En usko, että nämä keskenään vuonna ’99 parempaan pystyisivätkään. Syy siihen on ihan yleinen kankeus ja kehnous. Niin moni asia vain tässä kuitenkin samalla mättää, ettei tästä millään mitään huippuottelua kehkeydy.

* * 

Singles Match

Rick Steiner vs. Goldberg

Monien muiden ohessa Goldbergkin oli siis tehnyt paluunsa ja teki ppv-comebackinsa tässä ppv:ssä. Oikea syy Goldbergin poissaoloon Slamboreesta lähtien oli se, että mies oli ollut kuvaamassa elokuvaansa. Kayfabessa Goldbergin syy oli tuhoisa polvivamma, joka oli saanut alkunsa Bret Hartin hyökkäyksestä Slamboreessa. Nyt vamma oli hoidettu, ja Goldberg oli palannut vihaisempana kuin koskaan. Ensitöikseen Goldberg oli auttanut Hulk Hoganin ja Stingin beatdownilta, jonka heille tarjoilivat Kevin Nash, Sid Vicious ja Rick Steiner. Steiner ei ilahtunut siitä, että Goldberg puuttui hänen asioihinsa, ja seuraavina viikkoina hän hyökkäsi pariinkin otteeseen Goldbergin kimppuun todella halpamaisesti. Ei siis ollut ihme, että Bill janosi nyt kostoa.

Voisi olettaa, että paluullaan Goldberg olisi koittanut vaikka oppia jotain uutta, mutta eihän se nyt ihan niin mennyt. Tämä ottelu oli taas yksi tuhannes osa saagaa, jossa Goldberg päräyttää ne pari kovaa liikettään, ja kaikki lakoavat miehen tieltä. Miksi muuten Goldberg edes otteli paluunsa jälkeen jotain TV-mestari Rick Steineria vastaan? Eivätkö miehet nyt ole vähän eri kategorioissa? Vai yritettiinkö tällä feudilla luoda Rickille jotain ME-statusta? No, siinä epäonnistuttiin aika railakkaasti. Parasta ottelussa oli se, että moottoripyöräjunttiyleisö oli hienosti siinä mukana hurratessaan sankarilleen, mikä pelasti yllättävänkin paljon. Muuten hienot hetket jäivät lähinnä siihen aina yhtä näyttävään Speariin. Huono ottelu, jossa ei voinut kuin ihmetellä sitä, miksi keskivaiheilla tarvitsi edes yrittää jotain kehäpsykologista ruumiinosan työstämistä, kun vastaanottaja ei aio kuitenkaan myydä tuota työstämistä yhtään mitenkään.

*

Singles Match

Dennis Rodman vs. Randy Savage

Ilmeisesti Savage oli kääntynyt taas faceksi parin kuukauden heel-kauden päätteeksi sen jälkeen, kun hän oli ensin voittanut päämestaruuden ja hävinnyt sen sitten nopeammin, kuin mitä kukaan ehti sanoa ”Hulkamania”. Ei hän tosin kehässä edelleenkään kovin facemaisesti käyttäytynyt, mutta sehän oli varmaan vain taas sitä ”Bad Ass”-käytöstä. Savagen vastustaja oli sitten se sankari, jonka comebackin olisin estänyt ensimmäisenä, jos olisin yhden tästä ppv:stä saanut päättää. Koripallon paha poika Dennis Rodman oli siis tehnyt taas yhden paluunsa WCW:hen. Ilmeisesti Rodmanin kalenterissa oli jotain vikaa, sillä tällä kertaa comeback ei ajoittunut Bash At The Beachiin, kuten kahtena edellisenä vuotena. Koska nWo-kuviot oli vihdoin ja viimein kuopattu (todella typerällä lopulla), ei Rodmankaan voinut enää piiloutua niiden taakse, vaan hänen piti vetää heel-rooliaan ihan yksin. Tämä hoitui parhaiten sillä, että Rodman yritti varastaa Randy Savagen naisen Gorgeous Georgen. Savage ei arvatenkaan asiasta ilahtunut vaan päätti tarjota Rodmanille kunnon turpasaunan.

Tämä ottelu oli jo hyvin lähellä täyttä paskaa. Dennis Rodmanin laittaminen painiotteluun on jo itsessään aika suuri virhe, mutta vielä suurempi on laittaa hänet 1 vs. 1 -otteluun uransa reippaasti ehtoopuolella olevaa Savagea vastaan. Sen lisäksi, että ottelu oli painillisesti todella kökköä, oli buukkauskin täyttä paskaa. Miksi minua pitäisi kiinnostaa ottelu enää ollenkaan siinä vaiheessa, kun kaksikko näyttää toistensa mättämisen sijaan pieksevän maahan jokaisen tuomarin, joka yrittää ottelua tuomita? Joo, refbump on toisinaan ihan hyvä juttu ottelulle, mutta vähintään viisi täysin merkityksetöntä ja turhaa refbumppia ei ole mitään muuta kuin kasa paskaa. Kasasta paskaa tulikin mieleen ottelun naurettavin mutta samalla siis myös hauskin kohta. Savage ja Rodman tappelivat tiensä taka-alueella, jossa Savage lukitsi Rodmanin bajamajaan ja työnsi tuon huussin kumoon. Kuulostaa ihan näyttävältä, mutta ikävä kyllä tuo bajamajan kumoon työntäminen tarkoitti käytännössä sitä, että se kallistui parikymmentä astetta ja tömähti sitten esteenä oleviin pahvilaatikoihin. Surkeaa mutta myös surkuhupaisaa. Olisi varmaan mainitsemattakin selvää, että lopetuskin oli tässä roskassa täyttä kuraa.

½ 

WCW World Heavyweight Championship

Hulk Hogan (c) vs. Kevin Nash

Aivan oikein. Kuten jo ppv:n posterista ja parista pienestä viittauksesta pitkin arvostelua onkin voinut jo päätellä, vanha kunnon red & yellow Hulk Hogan oli tehnyt paluunsa WCW:hen. Hoganin paluu oli siis ehdottomasti illan suurin. Hogan oli jäänyt tauolle huhtikuisen Spring Stampeden jälkeen, kun mies loukkaantui neljän hengen päämestaruusottelussa. Tuon jälkeen häntä ei nähty, kunnes Bash At The Beachin jälkeisessä Nitrossa vielä nWo-teemaisesti pukeutunut Hollywood Hogan saapui haastamaan uuden WCW World Heavyweight -mestarin Randy Savagen mestaruusotteluun. Savage suostui haasteeseen ja tietenkin hävisi vyönsä face-Hoganille. Seuraavalla viikolla nähtiin shokeeraava hetki, kun Hogan puolusti mestaruuttaan Sid Viciousia vastaan, ja homma päättyi siihen, kun Hoganin vanha nWo-kamu Kevin Nash teki heel-turninsa ja hyökkäsi Hoganin kimppuun. Eihän se ollutkaan kuin vasta Nashin kolmas turn vuonna ’99. Oikeasti, mitä h**vetin sieniä ne siellä buukkaustiimissä vetävät, jos ajattelevat tämän olevan millään tavalla järkevää – puhumattakaan kiinnostavasta? Miksi minun pitäisi nyt taas yhtäkkiä pitää Nashia pahiksena, kun hän oli juuri alkanut olla edes hieman uskottava face sen Fingerpoke of Doom -farssin jälkeen? Niin ja Fingerpoke of Doomista puheen ollen… Miksi ihmeessä vuoden alussa Nash ja Hogan vielä huijasivat yleisöä tuolla surkealla tempulla ja olivat ylimpiä ystäviä mutta nyt eivät voi enää sietää toisiaan? No, joka tapauksessa nyt oli vihdoin aika, että näiden kahden välillä nähdään se jo kesällä ’98 odotettu oikea ottelu, jossa selvitetään, kumpi todella on parempi. Kunnian lisäksi ottelussa oli muitakin kovia panoksia. Päämestaruusvyön omistajuuden lisäksi tällä ottelulla ratkaistiin se, kumpi näistä kahdesta joutuu eläköitymään (yeah, right). Ainiin, Hogan oli palannut takaisin vuoteen ’96 ppv:tä edeltävässä Nitrossa, kun hänen poikansa Nick toi isälleen vanhat kunnon keltaiset ja punaiset vetimet käytettäväksi.

Kaikesta idioottibuukkausvalituksesta huolimatta täytyy myöntää, että kyllähän ensimmäinen kunnollinen Kevin Nash vs. Hulk Hogan oli kaiken paskan jälkeenkin iso ottelu. Ihan tuosta big match feelingistä minun täytyykin antaa tälle yksi tähti, sillä on sinänsä aikamoinen saavutus, että WCW sai todella buukattua näiden kahden egomaanikon ottelun ppv:n ME:ksi, vaikkakin toki vähintään vuoden myöhässä. Siihen ne hyvät puolet ottelusta sitten loppuvatkin. Painillisesti homma oli aika lailla täyttä kuraa (mitä muuta Nashilta ja Hoganilta voisi vuonna ’99 odottaa?) ja todella rankka muistutus siitä, miksi yleisö sai tarpeekseen ylivoimaisesta face-Hoganista vuonna ’96 ja miksi hänet oli lopulta käännettävä heeliksi. Miten voi olla kenenkään edun mukaista, että joku face on näin naurettavan ylivoimainen? John Cenakin on todella kaukana tästä. Sellaista tällä kertaa.


Voi WCW. Ppv:n ensimmäinen vajaa tunti meinasi jo hämätä minut, sillä kolme ensimmäistä ottelua olivat kaikki ihan kivoja, vaikkeivat tosin yksikään edes hyviä. Ajattelin tuossa kohtaa kuitenkin, että kun noihin ihan kivoihin yhdistetään parhaimmillaan huipputasoinen DDP vs. Benoit ja ehkä joku yllätyskiva-ME-ottelu, voisi ppv olla jopa ihan ok. No, niinhän ei tietenkään käynyt. Kaikki alkoi menne perseelleen Cat vs. Bagwellin kohdalla, ja vaikka Benoit vs. DDP olikin hyvä, oli se selvä pettymys eikä sellaisenaan kuuluisi todellakaan ansaita ppv:n parhaan ottelun titteliä. Ilman Benoit’ta WCW olisi täysin kusessa. Hetkinen… En tiedä, tahdonko nähdä vuoden 2000 meininkiä. No, sitten oli luvassa positiivisesti yllättynyt (**) Sting vs. Sid Vicious, mutta se ei nyt kauheasti pelastanut, kun loppuilta oli sitten aivan täyttä kuraa. Eihän tämä voi olla taas mitään muuta kuin Surkea.

Wikipedia: WCW Road Wild 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 31.8.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Fully Loaded 1999

Next post

Arvio: WWF SummerSlam 1999

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.