Arvio: WCW Slamboree 1993

Päivämäärä: 23.5.1993

Sijainti: Atlanta, Georgia (The Omni)

Yleisömäärä: 7 008

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

---

Tervetuloa takaisin WCW:n pariin! WCW:n erikoisella aikajanalla välillä pistäydyttiin siis WCW/NJPW Supershow’ssa, joka oli oikeasti kuvattu jo heti vuoden alussa. Oikeastaan siis tuorein WCW:n tapahtuma ennen tätä oli SuperBrawl III, jonka aikaan WCW:n takahuoneissa oli jälleen pistetty voimasuhteet täysin uusiksi. Noin vuoden ajan WCW:tä varsin konservatiivisesti johtanut Bill Watts oli saanut vihdoin potkut paskan johtajuutensa ja rasististen kommenttiensa vuoksi. Väliaikaisesti WCW:n johdon olivat ottaneet itselleen TBS:n edustajat Bill Shaw ja Bob Dhue. Buukkausvastuu oli jaettu yli kymmenen hengen buukkaustiimille, eräänlainen päävastuu oli hetkellisesti Ole Andersonilla. Jim Ross oli saanut myös lähteä, koska häntä pidettiin Wattsin (ja ehkä Dusty Rhodesin) ohella päävastuullisena siitä, että WCW:n katsojalukujen lasku vain jatkui ja yleisömäärät pienenivät entisestään house show’issa. Sen sijaan tv-ohjelmista vastuuta oltiin siirtämässä nuorelle Eric Bischoffille. Kaikki muutokset olivat kuitenkin vielä aika kesken, ja WCW vasta haki uutta suuntaansa, kun tämä WCW:n uusi tapahtuma Slamboree järjestettiin toukokuun lopussa. Jotain WCW:n keskeneräisestä tilanteesta kertoi se, että tämä Slamboree oli ideoitu vielä Bill Wattsin ollessa WCW:n johdossa.

Mikä sitten oli uuden toukokuussa järjestettävän Slamboreen idea? No, olennaisen kertoo tapahtuman lisänimi: ”A Legends’ Reunion”. WCW oli päättänyt siis kokeilla, saisiko se hyödennyttyä alalla jollain tavalla vallallaan ollutta nostalgiabuumia houkuttelemalla tapahtumaansa mahdollisimman paljon vanhoja 1960-, 1970- ja 1980-lukujen legendoja, markkinoimalla tapahtumaa nimenomaan heidän nimillään ja järjestämällä tapahtuman WCW:n klassikkopaikassa Atlantan The Omnissa. Idea saattoi jopa monien mielestä olla hyvä tai ainakin kokeilemisen arvoinen, mutta tulokset eivät olleet hyviä. WCW sai vaivoin houkuteltua Omniin (ydinalueelleen) katsomoon 7 000 ihmistä, heistäkin puolet ilmaislippulaisia. Tapahtuman buyrate oli sentään tämän ajan WCW-mittapuilla ihan ok (0.5), mutta totuus oli selvästi se, että 1990-luvun alun painifanit eivät kaivanneet 60- ja 70-lukujen nostalgiaa, vaan ennemmin ’Rock ’n’ Wrestling’ -aikakauden meininkiä, joka sekin alkoi olla jo nostalgista. WCW oli silti saanut houkuteltua ison määrän ihan oikeita legendoja esiintymään tässä tapahtumassa. Illan aikana nähtiin kolme ”legendojen ottelua”, mutta sen lisäksi illan aikana esiintyivät muun muassa Fabulous Moolah, Bugsy McGraw, Red Bastien, The Assassin, Mad Dog Vachon, Johnny Valentine, Lou Thesz, Bob Geigel, Gordon Solie, Lord James Blears, John Tolos, The Crusher, Ox Baker, Verne Gagne, Stu Hart, Mr. Wrestling II, Dusty Rhodes ja Magnum TA.

Painimaailmasta muuten on mainittava tässä välissä, että Tod Gordonin vuonna 1992 Philadelphiassa perustama ”Eastern Championship Wrestling” oli alkanut saada vuoden 1993 kevään aikana kasvavassa määrin kulttimainetta poikkeuksellisen rajuista Hardcore-otteluistaan ja muutenkin merkittävissä määrin valtavirtapainista poikkeavasta grunge-tyylistään. Aikaisemmin WCW:ssä paininut ja WCW-pomojen kanssa riitannuttuaan muun muassa Memphisissä vaikuttanut Eddie Gilbert oli hiljattain palkattu ECW:n pääbuukkaajaksi. ECW:n suosion kasvu ei sinänsä ollut yllätys, koska hardcore-tyyli ja jopa deathmatch-ottelut olivat alkaneet saada viime aikoina aivan uudenlaista suosiota ja nousseet suuren yleisön tietoisuuteen. Keväällä 1993 Japanissa oli järjestetty legendaarinen Terry Funkin ja Atsushi Onitan välinen No Rope Barbed Wire Exploding Ring Time Bomb Death Match, jonka päätteeksi kehä oikeasti räjähti. Ottelua oli katsomassa yli 40 000 ihmistä.

Selostajina tässä tapahtumassa toimivat Tony Schiavone ja Larry Zbyszko. Zbyszko paikkasi Venturaa, joka oli väliaikaisesti poissa. En voi sanoa olevani erityisen iloinen siitä, että parissa kuukaudessa WCW:n selostuskaksikko on vaihtunut Rossista ja Venturasta Schiavoneen ja Zbyszkoon. Haastattelijoina Eric Bischoff ja Missy Hyatt. Show alkoi legendojen kokoontumiselle kehään, minkä päätteeksi Maxx Payne tilutteli sähkökitarallaan Yhdysvaltain kansallislaulun. Jippii.

Tag Team Match

Beautiful Bobby & Chris Benoit vs. Marcus Alexander Bagwell & 2 Cold Scorpio

Chris Benoit oli jo välillä tämän kevään aikana lähtenyt WCW:stä kiertämään Japania ja Australiaa – ilmeisesti, koska firmalla ei ollut mitään kummoista käyttöä nuorelle lahjakkaalle kanadalaispainijalle. Nyt Benoit oli kuitenkin palannut vielä väliaikaisesti painiakseen toisessa ppv:ssä putkeen 2 Cold Scorpiota vastaan. Tällä kertaa kyse oli joukkueottelusta, ja Benoit sai joukkueparikseen Beautiful Bobbyn, joka oli niin ikään tehnyt paluunsa WCW:hen oltuaan lyhyen aikaa vierailulla Jim Cornetten SMW:ssä. 2 Cold Scorpio puolestaan oli saanut kevään aikana merkittävää nostetta, kun hänet oli isketty joukkueeseen toisen nuoren tulokkaan Marcus Alexander Bagwellin kanssa. Bagwellin ja Scorpion joukkue olikin onnistunut nappaamaan isoja voittoja, ja nyt heidän oli mahdollista ottaa yksi sellainen lisää. Tämä ottelu jäi muuten Benoit’n viimeiseksi WCW-ppv-otteluksi yli kahteen vuoteen, sillä heti Slamboreen jälkeen Benoit jätti firman lopullisesti, palasi Japaniin ja siirtyi sieltä myöhemmin ECW:hen, ennen kuin aikanaan taas palaisi WCW:hen.

Kova alku illalle. Vielä kovempi olisi ollut, jos 2 Cold Scorpion joukkuepariksi oli valittu joku oikeasti kiinnostava ja osaava painija. Nyt nuorien ja lahjakkaiden Benoit’n ja Scorpion sekä kokeneen ja taitavan Bobby Eatonin lisäksi tässä ottelussa piti katsella Bagwellin meininkiä. Ja ikävä kyllä on pakko myöntää, että jonkun verran tuo Bagwellin säätö söi tämän ottelun viihdyttävyyttä. Muuten kyllä matsi oli suorastaan ensiluokkainen joukkueottelu. Scorpio tarjoili loistavaa high flying -meininkiä, ja erityisesti lopun Senton-tyylinen liike yläköydeltä oli pirun näyttävä ja aikakauteen nähden täysin ennennäkemätön. Benoit tarjosi mahtavaa teknistä painia yhdistettynä pariin high flying -liikkeeseen. Eaton vastasi hyvin samanlaisesta painista, ja siksi he sopivatkin yhteen Benoit’n kanssa. Bagwell oli nyt mitä oli. Kokonaisuutena tämä oli silti ehdottomasti hieno ottelu, mutta sellainen kokonaisuutena toimiva upea tarina tästä jäi kuitenkin vähän puuttumaan, miksi huipputasolle ei päästä.

* * * ½

Singles Match

Van Hammer vs. Sid Vicious

Kyllä! Tämä oli Sid Viciouksen paluu WCW:hen. Ensin kuitenkin lyhyesti ottelun taustat. Pitkän linjan territory-aikakauden painija Robert Fuller (nähty näissä arvioissa painimassa AWA SuperClash III:ssä) saapui keväällä 1993 WCW:hen managerin roolissa. Fullerille annettiin nimekseen Col. Robert Parker, ja hänen gimmickinsä oli käytännössä ripoff Elvis Presleyn managerista Col. Tom Parkerista. Ylimielinen, eteläisestä osavaltiosta kotoisin oleva Parker halusi löytää itselleen sopivan tuhokoneen manageroitavaksi, ja ensimmäisenä hän oli iskenyt silmänsä Van Hammeriin. Hammer (joka oli luopunut nyt kokonaan rokkitähti-gimmickistään) kieltäytyi Parkerin tarjouksesta, ja tätä Parker ei tietenkään sulattanut. Sen sijaan hän haastoi Hammerin Slamboreessa käytävään otteluun, jossa hänen uusi suojattinsa debytoisi. No, Hammerin sisääntulon jälkeen Parker käveli kehään ja esitteli uuden suojattinsa, joka oli… SID VICIOUS! Viciouksen WCW-paluusta oli huhuttu käytännössä siitä lähtien, kun Sid oli vuosi sitten lähtenyt WWF:stä, mutta Bill Wattsin aikana WCW:llä ei ollut mitään mielenkiintoa palkata äärimmäisen suosittua mutta painitaidoiltaan varsin heikkoa Viciousta. Kun Watts oli saatu firmasta menemään, ottivat Bill Shaw ja Bob Dhue ohjat sopimusneuvotteluista ja tekivät nopeasti sopimuksen Sidin kanssa, koska muistivat, kuinka perhanan suosittu Sid oli ollut viimeksi WCW:ssä. Nyt Vicious sitten debytoi, tosin jostain käsittämättömästä syystä heelinä.

Annan tälle puolikkaan ihan siitä ilosta, että onhan se jotenkin hupaisaa, että comebackin tekevän Sid Viciouksen ensimmäiseksi uhriksi joutuu nimenomaan Van Hammer, jota on epätoivoisesti on/off-pushattu viimeisen parin vuoden ajan. Ja toki puolikkaan tämä ansaitsee myös tunnelmastaan. Yleisö oli oikeasti täysin ekstaasissa Viciouksen yllätyspaluusta, ja Sid sai ihan jättiläismäiset popit. Ei voi mitään, WCW-yleisö todella rakastaa Sidiä. No, paljon muuta tässä ottelussa ei ollutkaan sitten. Nätti Powerbomb. Eteenpäin.

½

Six Man Tag Team Match

Dick Murdoch & Don Muraco & Jimmy Snuka vs. Wahoo McDaniel & Blackjack Mulligan & Jim Brunzell

Sitten oli illan ensimmäisen Legend’s Matchin aika. Mitään kummempaa tarinaa näissä ei ollut taustalla: WCW oli vain saanut kasan legendoja esiintymään tässä tapahtumassa, ja osa heistä suostui myös painimaan ottelussa. Tämän ottelun painijoista Dick Murdoch oli nähty viimeksi ppv-tasolle 1990-luvun alussa WCW:ssä, Jimmy Snuka reilu vuosi sitten WWF:ssä, Don Muraco vuonna 1988 WWF:ssä, Wahoo McDaniel vuonna 1988 AWA:ssa, Jim Brunzell vuonna 1991 Herb Abramsin UWF:ssä – ja Blackjack Mulliganille tämä oli ensimmäinen ppv-esiintyminen. Mulligan oli siis toinen puolisko legendaarisesta Blackjacks-joukkueesta, joka voitti mestaruuksia 1970-luvulla WWWF:ssä ja NWA:ssa. Joukkueen toinen osapuoli oli Blackjack Lanza, häntä ei tässä legendojen tapahtumassa nähty. Mulligan puolestaan on Barry Windhamin isä ja muun muassa Bray Wyattin ja Bo Dallasin isoisä.

Olipa hämmentävä ottelu. En tiedä, mitä muuta oikein osaisin sanoa. On jotenkin vaikea uskoa, että vuonna 1993 saatettiin oikeasti käydä kuuden miehen joukkueottelu, jossa nämä kuusi painivat toisiaan vastaan. No, jos hämmennyksen lisäksi lähdetään hyvistä asioista. Jim Brunzell vaikutti olevan kuusikosta selvästi parhaassa kunnossa ja liikkui moitteettomasti kehässä. Dick Murdochille puolestaan suuri hatunnosto kreisistä yrittämisestä: sekä mielipuolinen Jumping Headscissors että jonkinlainen yläköydeltä tehty Bulldogin ja Knee Dropin yhdistelmä olivat samaan aikaan vaarallisen mutta kieltämättä myös näyttävän näköisiä. Näiden kahden lisäksi paljon muuta kehuttavaa ei ollutkaan. Ikävä kyllä suurin osa ottelusta oli kankeaa ikämiesten brawlailua ilman mitään kummempaa päämäärää. Matsi myös kesti turhan pitkään ja tarjosi pituuteensa nähden yllättävän vähän mitään, mistä olisi pitänyt olla kiinnostunut. Lopputuloksena siis varsin kehno ottelu.

* ½

Tag Team Match

Ivan Koloff & Baron Von Raschke vs. Thunderbolt Patterson & Brad Armstrong

Vuorossa oli illan ensimmäinen hetki, jossa WCW oli päättänyt kusettaa yleisöään ja markkinoida sellaisten henkilöiden osallistumista, joiden he tiesivät olevan kykenemättömiä osallistumaan. WCW oli siis alun perin ilmoittanut, että Slamboreessa nähtäisiin Ivan Koloff & Baron Von Raschke vs. Thunderbolt Patterson & Bob Armstrong -ottelu. Armstrong-suvun isä oli kuitenkin murtanut ranteensa pari viikkoa ennen Slamboreeta, mutta se ei WCW:tä haitannut, vaan he mainostivat Armstrongin esiintymistä loppuun saakka. Juuri ennen ottelun alkua Thunderbolt Patterson sitten kertoi, ettei Bob Armstrong olisi paikalla. Sen sijaan isä-Armstrongia saapui paikkaamaan tämän poika Brad Armstrong. Ottelun muista osanottajista Ivan Koloff oli nähty ppv:ssä viimeksi Herb Abramsin UWF:ssä vuonna 1991 ja Raschke JCP:n Starrcadessa vuonna 1996. Thunderbolt Patterson, joka oli todella suosittu territory-aikakauden painija 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa Georgiassa ja Floridassa, oli varmaan viimeksi esiintynyt historian ensimmäisessä Starrcadessa 1983. Patterson oli nyt jo eläköitymisvaiheessa, mutta hänellä oli edelleen iso fanijoukko kotiseuduillaan.

Huh huh. Jos Brad Armstrong ei olisi ollut tässä mukana tuomassa mukaan oikeaa painia ja jos yleisö ei jostain syystä olisi ollut aivan liekeissä Thunderbolt Pattersonista, tämä ottelu olisi ollut ihan totaalisen hirveää kuraa. Ivan Koloffilla ei vaikuttanut olevan etäisintäkään käsitystä liikkeiden myymisestä, ja Baron Von Raschke oli puolestaan muuten vain niin hauraassa kunnossa, että pelkäsin hänen muuttuvan tomuksi millä hetkellä hyvänsä. Thunderboltinkaan painitaidoista ei voi antaa minkäänlaisia kehuja, vaikka se spotti, jossa Thunderbolt ikään kuin liu’utti päänsä pois Von Raschken Headlockista olikin ihan hauskannäköinen. Muuten kaikki ottelun (vähäinen) painillinen ansio oli ihan puhtaasti nuoren Armstrongin ansiosta. Ei hänkään hirveästi tässä mitään aikaan saanut, mutta yritti sentään parhaansa ja pelasti matsin puhtaalta DUD-arvosanalta.

* 

Sitten illan toisen lupauksen pettämisen aika. Tämä vaatii jälleen hieman selittämistä. Ric Flair oli siis palannut WCW:hen helmikuussa 1992, mutta ilmeisesti WWF:stä lähdön ehtona oli ollut jonkinlainen kilpailukieltosopimus, joka estäisi Flairia painimasta pariin kuukauteen WCW:ssä. Niinpä Flair ei ollut vielä päässyt painimaan, vaan sen sijaan hän oli alkanut järjestää WCW:n lähetyksissä omaa ”Flair for the Gold” -talk show’taan, jossa oli vieraita ja usein Flairin tukena Arn Anderson. Ideana oli siis buustata sitä, että paluunsa jälkeen Flair nousisi jälleen mestariksi. Tähän Slamboreehen Flair oli kuitenkin luvannut erityisjakson Flair for the Goldista: tänä iltana alkuperäinen Four Horsemen palaisi yhteen! Viikkojen ajan WCW oli siis hehkuttanut, että Flairin ja Arn Andersonin lisäksi paikalle saapuisivat Ole Anderson ja Tully Blanchard, ja tuo nelikko muodostaisi alkuperäisen Four Horsemenin jälleen. WCW:llä olikin suuria suunnitelmia tämän porukan varalle, mutta oli vain yksi ongelma. WCW tarjosi Tully Blanchardille varsin kehnoa sopimusta, eikä Tullylla ollut minkäänlaista kiinnostusta ottaa sitä vastaan, koska oli omasta mielestään paljon paremman sopimuksen arvoinen.

WCW ja Blanchard väänsivät sopimuksesta viikkojen ajan, mutteivat päässeet yhteisymmärrykseen. WCW ei silti lakannut ”alkuperäisen Four Horsemenin paluun” hehkuttamista, ja vasta tämän talk show’n alussa Flair kertoi, että hänellä olisi huonoja uutisia: Blanchard ei olisikaan paikalla, koska oli ”päättänyt häipyä”. Tästä huolimatta Flair, Arn Anderson ja Ole Anderson kokoontuivat yhteen, ja Flair lupasi, että hänellä olisi yllätys. Uusi Four Horsemenin jäsen! Kuka tuo uusi legendaarisen porukan jäsen olisi? Vastaus: PAUL ROMA. Kyllä, Paul Roma. Kyllä, 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa WWF:n midcardissa pyörinyt, varsin suuresta egostaan ja vähäisestä karismastaan tunnettu painija. Yleisö hiljeni täysin, kun Paul Roma käveli paikalle smokissaan ja lyöttäytyi yhteen muiden hevosmiesten kanssa. Nelikko teki yhdessä Four Horsemen -poseerauksen, ja Flair ilmoitti palaavansa kehään seuraavassa Clash of the Championsissa. Paul Roman tuominen uudeksi Horsemeniksi oli ehkä yksi WCW:n huonoimmista ideoista pitkään aikaan, kuten firma tulisi pian huomaamaan.

Singles Match

Dory Funk Jr. vs. Nick Bockwinkel

Illan kolmatta ja viimeistä Legend’s-ottelua mainostettiin NWA vs. AWA -otteluna, mikä oli kyllä ihan totta. Dory Funk Jr. oli ollut erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla yksi NWA:n suurimmista nimistä samalla, kun Nick Bockwinkel oli puolestaan ollut yksi AWA:n suurimmista nimistä ja koko bisneksen vihatuimmista heeleistä. Nyt nämä kaksi eri promootion legendaa kohtaisivat toisensa ottelussa, joka oli ”menneiden vuosikymmenten Dream Match”. Harmi vain, että hyvin harvaa yleisössä kiinnosti vuonna 1993 minkäänlainen NWA vs. AWA -asetelma, koska niin NWA kuin AWA:kin olivat käytännössä kuolleita. Tätä ottelua saapui selostamaan Schiavonen ja Zbyzskon seuraksi Johnny Valentine.

Hämmentävä ottelu. Hyvin hämmentävä. Vuonna 1993 Dory Funk Juniorin ja Nick Bockwinklen 15-minuuttinen lukkopainotteinen ottelu tuntuu vain… monella tapaa väärältä. Ja tavallaan myös kiinnostavalta. Oli hauskaa katsoa, kuinka Bockwinkle ja Funk painivat ihan tosissaan, tempoivat toisiaan lukkoihin ja muuta. Harmi vain, että erityisesti ottelun alkupuoli oli TOOOODELLA hidastempoista. Tiedän, etteivät Funk ja Bockwinkle ole tulleet tunnetuksi huippuvuosinaankaan mistään erityisen vauhdikkaasta high flying -painista, mutta tämä oli nyt jo sellaista vanhuuden kankeuttamaa meininkiä. Yleisö chanttasi boringia, ja vähän sama olo oli kieltämättä itsellänikin. Loppua kohti meno kuitenkin parani, yleisökin heräsi ja matsissa nähtiin muun muassa Funkin Piledriver! Lopetustaistelu oli kiinnostava, kunnes saatiin sitten itse lopetukseksi aika ankea päätös. On todella vaikeaa arvioida tätä ottelua mitenkään järkevästi, mutta oli tämä tällaisena nostalgiapaukkuna ihan kiinnostava tapaus. En voi silti väittää, että painiotteluna olisin nauttinut tästä jotenkin erityisen paljon.

* *

Tag Team Match

Rick Rude & Paul Orndorff vs. Dustin Rhodes & Kensuke Sasaki

WCW:n mestaruuskuvioissa oli taas tapahtunut kummallisuuksia. WCW United States Heavyweight -mestaruutta kantaneen Dustin Rhodesin oli alun perin tarkoitus puolustaa mestaruuttaan hieman ennen Slamboreeta ottelussa Kensuke Sasakia vastaan. Miksi juuri Sasakia vastaan? Koska ilmeisesti ”tietokone” oli valinnut hänet Rhodesin vastustajaksi. Ei, tässä ei ole mitään järkeä. Tuota Rhodesin ja Sasakin ottelua ei kuitenkaan nähty, koska Sasaki oli telottu painikyvyttömäksi juuri ennen ottelun alkua. Sasakin kimppuun hyökännyt henkilö jäi mysteeriksi, mutta WCW-paluunsa tehnyt Rick Rude sattui kuitenkin olemaan maisemissa juuri sopivasti ennen Rhodesin ja Sasakin välille suunniteltua mestaruusottelua. Niinpä Rude, entinen US-mestari joka ei ollut koskaan virallisesti hävinnyt mestaruuttaan, sai mahdollisuuden otella mestaruudesta Rhodesia vastaan. Tuo ottelu päättyi varsin kiistanalaisesti, kun ilmeisesti Rude selätti Rhodesin niin, että molempien hartiat olivat matossa ja molemmat saivat hartiansa ylös juuri ennen kolmeenlaskua. Ottelua ei kuitenkaan jatkettu tuon sekavan selätystilanteen jälkeen, ja jostain syystä Rude vei mestaruuden mukanaan tuon ottelun jälkeen. Nyt Rude kuulutettiin US-mestarina, vaikka mestaruustilanne ei ollut mitenkään selvä. Ruden parina tässä ottelussa toimi uusi WCW Television -mestari Paul Orndorff. WCW oli siis päättänyt palauttaa TV-mestaruuden, joka oli jäänyt viime syksynä hyllylle sen jälkeen, kun mestaruus annettiin Scott Steinerille juuri ennen kuin hän lähti WCW:stä. TV-mestaruusturnauksen finaalissa Orndorff oli voittanut Erik Wattsin. Watts olisi varmaan voittanut myös mestaruuden, ellei hänen isänsä olisi lähtenyt juuri ennen finaaliottelua pois WCW:stä.

Tässä välissä ihan kiva välipalaottelu. Ei millään tavalla kovin erikoinen tai mieleenpainuva, mutta oli vaihteeksi kiva nähdä kehässä painijoita, jotka olivat oikeasti vielä aktiiviurallaan. No, Paul Orndorff oli jo vähän siinä rajoilla (varsinkin kun oli ilmeisesti puolikuntoinen tämän ottelun aikana). Ruden paluu WCW-kehiin loukkaantumisen ja pienten sopimusriitojen jälkeen oli taas mukava yllätys, ja Rude olikin tässä ottelussa oma vakuuttava itsensä. Myös Kensuke Sasaki näytti oikein hyvältä: stiffejä clotheslinejä ja pari nättiä Suplexia. Dustin jatkaa myös kehittymistään, eikä ollut tässä ottelussa millään tavalla ärsyttävä, vaikka mitään superhienoja suorituksia häneltä ei edelleenkään nähty. Kokonaisuutena aivan kiva ja moitteeton ottelu, jonka kohokohta oli ehkäpä Rhodsen aika erikoinen Tombstone Piledriver Rudelle. Ei tämä silti millään tavalla sellaista ”ihan hyvää” ottelua parempi ollut.

* * ½

Tässä välissä nähtiin vielä vähän lisää historiaa, kun JCP:n ja WCW:n legendaarinen selostaja Gordon Solie saapui kehään julkistamaan WCW:n Hall of Famen ensimmäiset jäsenet. Kuin sattumalta, keväällä 1993 niin WWF kuin WCW:kin olivat saaneet idean painimaailman Hall of Famen perustamisesta. WWF oli ehtinyt ensin, mutta WWF:n HOFin perustaminen oli varsin pienieleinen ja mitäänsanomaton. Yhdessä kevään Raw’ssa vain ilmoitettiin, että WWF Hall of Fame oli luotu ja että sen ensimmäinen jäsen oli juuri menehtynyt André The Giant. WCW:llä oli sen sijaan jo vähän enemmän yritystä tässä Hall of Famessaan, jossa Gordon Solie kutsui siis kehään Lou Theszin, Verne Gagnen, Mr. Wrestling II:n ja Eddie Grahamin pojan Mike Grahamin. Thesz, Gagne, Mr. Wrestling II ja kuolleen isänsä puolesta paikan vastaan ottanut Graham saivat viralliset HOF-plakaatit, ja yleisö taputti kohteliaasti.

Singles Match

Sting vs. The Prisoner

Vuorossa osa 3 lupauksista, joita WCW ei tässä Slamboreessa onnistunut pitämään. Kuluneen kevään ajan Sting oli siis ilmeisesti feudannut NJPW:stä WCW:hen saapuneen Scott Nortonin kanssa. Norton oli uskottavan näköinen köriläs, jossa WCW näki paljon potentiaalia, ja nyt hän sai ensimmäisen kunnon mahdollisuuden nousta isoihin kuvioihin Japanin lisäksi myös kotimaassaan. Nortonin ja Stingin välille oli buukattu Slamboreehen ottelu, jossa kaksikko selvittäisi välinsä. Oli kuitenkin yksi ongelma: Stingin oli tarkoitus voittaa tuo ottelu, ja Norton ei pitänyt tästä suunnitelmasta. Varsinkaan, koska hänelle ei ollut mitään suunnitelmia Slamboreen jälkeen. Norton oli oman arvionsa liian iso nimi tullakseen vain jobbaamaan Stingille, ja niinpä hän päätti pari päivää ennen ppv:tä skipata Slamboreen. WCW joutui pika-aikataululla etsimään uuden uhkaavan vastustajan Stingille, ja he päätyivät… NAILZIIN. Kyllä, siihen vuoden 1992 lopussa WWF:ssä painineeseen sekopäähän, joka joutui lähtemään WWF:stä, kun kävi käsiksi Vince McMahoniin ja sitten väitti Vincen ahdistelleen häntä. Nailz-nimi ja kaikki siihen tehtävät viittaukset olivat kuitenkin tiukasti WWF:n omistuksessa, joten Kevin Wacholz saapui nyt paikalle nimellä The Prisoner. Prisonerin asu oli täysin sama kuin Nailzin, mutta selostajat eivät saaneet millään tavalla viitata tietävänsä, kuka tämä erikoinen Prisoner voisi oikein olla. Miksi ja miten WCW päätti palkata siis juuri Nailzin tähän tapahtumaan Stingin vastustajaksi? Sitä tuskin kukaan tietää, ehkä hän oli halvin ja halukkain esiintymään. Ikinä uudestaan Prisoneria ei WCW:ssä enää nähty tämän ppv:n jälkeen, eli tämä jäisi hänen viimeiseksi ppv-esiintymisekseen ikinä.

Kenen – kysyn KENEN – WCW:läisen mielestä oli oikeasti hyvä idea tuoda WWF:ssä täysin painitaidottomaksi ja vieläpä ihmisenä täysin persereiäksi osoittautunut Nailz painimaan WCW:n ppv:hen? Siis… MITÄ? Kenen? Kuka? En voi oikeasti käsittää. Ymmärtäisin, jos kyse olisi edes jollain tavalla overista tai kiinnostavasta hahmosta, mutta ei! Tämä oli Nailz, joka ehti painia WWF:ssä nelisen kuukautta, olla sinä aikana totaalisen epäkiinnostava ja saada sitten fudut koska kävi käsiksi koko firman ylimpään pomoon. Ja silti, SILTI, WCW halusi hänet painimaan Stingiä vastaan ppv:hen. Vaikkei Nailz lähes tulkoon edes osaa painia. Niin ja vaikka häntä ei saa tietenkään edes kutsua Nailziksi, vaan nyt hänen nimensä oli The Prisoner. Luovaa. Asu sentään oli ihan sama kuin WWF:ssä. Ottelu oli, kuten olettaa saattoi, totaalista paskaa. Olisin voinut antaa tälle säälistä puolikkaan (koska Sting teki kuitenkin ihan nätin Crossbodyn), mutta olen niin raivoissani tästä WCW:n idioottimaisesti ideasta oikeasti tuoda Nailz painimaan ppv:hensä, että ihan siitä kostoksi julistan tämän tyylipuhtaaksi DUDiksi. Menkää itseenne.

DUD 

WCW & NWA Tag Team Championship
Steel Cage Match

Hollywood Blonds (c) vs. Dos Hombres

WCW ei pysty lunastamaan lupauksiaan, osa 4. Steve Austinin ja Brian Pillmanin muodostamasta Hollywood Blonds -joukkueesta oli tullut nopeasti WCW:n joukkuedivisioonan uusi kulmakivi, ja jatkuvasti loistavia otteluita painineet ylimieliset ”Hollywood-tähdet” olivat voittaneet joukkuemestaruudet Ricky Steamboatilta ja Shane Douglasilta maaliskuussa. Tässä ppv:ssä piti olla Steel Cage -ottelu Blondsien ja Steamboatin & Douglasin välillä. Harmi vain, että Shane Douglas oli loukkaantunut keväällä. Ensin Douglas oli pakotettu painimaan puoliksi loukkaantuneena, ja lopulta hän loukkaantui niin pahasti, ettei voinut enää painia. Niinpä WCW joutui keksimään luovan ratkaisun, koska se halusi joka tapauksessa huipentaa kevään ajan jatkuneen joukkuemestaruuskuvion tähän ppv:hen Steel Cage -otteluun.

Mikä se luova ratkaisu sitten oli? No, muutama viikko ennen Slamboreeta WCW:n tapahtumiin ilmestyi maskipäinen Dos Hombres -kaksikko, jonka toisen jäsenen painityyli muistutti hämmästyttävän paljon Ricky Steamboatia. Hombres onnistui ansaitsemaan näyttävillä voitoilla mestaruusottelun Blondseja vastaan, ja silloin paljastettiin, että ”Hombret” ovat vain maskipäiset Ricky Steamboat ja Shane Douglas, jotka halusivat pelata mind gameseja Blondsien kanssa. Paitsi että toisen maskin alla ei siis oikeasti ollut Shane Douglas! Koska Douglas oli loukkaantunut! WCW siis pokkana väitti, että uusi Hombres-kaksikko oli maskipäiset Steamboat ja Douglas, vaikka oikeasti Steamboatin joukkueparina ppv:tä edeltävissä otteluissa paini Brad Armstrong ja tässä ppv:ssä puolestaan Tom Zenk. Tässäkin matsissa selostajat toistuvasti puhuivat, että ”toisen painijan tunnistaa tyylistään Douglasiksi”, ja myös sisääntulossa nimiplakaatissa luki Shane Douglas. Ei, en keksi tätä päästäni. Joku voisi kutsua tätä jo ihan puhtaaksi huijaukseksi. Varsinkin kun ottaa huomioon, että Shane Douglas ei palannut (tällä runillaan) enää koskaan WCW:hen. Douglasilla oli loukkaantumisen lisäksi myös pahoja erimielisyyksiä WCW:n johdon kanssa, ja hän jätti yhtiön lopullisesti hyvin pian Slamboreen jälkeen. Ilmeisesti Slamboreen aikaan WCW kuitenkin vielä uskoi Douglasin paluuseen, tuskin hekään olisivat muuten näin typerästi tätä hommaa hoitaneet. Pian Slamboreen jälkeen paljastui, ettei niin kävisi. Douglas nimittäin antoi tulekivenkatkuisia haastatteluja, jossa muun muassa haukkui WCW-steroidipolitiikan ja ilmoitti palaavansa opettajaksi (Yeah, right). Tämä ”Shane Douglasina” esiintyminen oli muuten vihdoin myös Tom Zenkin viimeinen ppv-esiintyminen. Zenkin painiura alkoi tässä vaiheessa olla jo lopuillaan, eikä hänestä koskaan tullut enää mitään kovin merkittävää.

Vihdoin saatiin ensimmäinen ottelu sitten openerin, joka yltää yli kolmen tähden. Ja nyt oli onneksi sitten kyseessä vielä sitäkin selvästi parempi ottelu, koska kyllä tämä nousee huippuotteluiden joukkoon! Hemmetti, nyt pisti WCW jälleen parastaan joukkuemestaruusotteluissa, kun Steamboat, Pillman, Austin ja Douglas TOM ZENK pistettiin samaan teräshäkkiin mäiskimään toisiaan. Oikeastaan jo oletukseni oli, että tämän ottelun on yllettävä huippuarvosanaan, ja onneksi tämä sai tarpeeksi aikaa, jotta tuo odotukseni täyttyi. Silti tältä ottelulta olisi voinut odottaa ehkä vielä hieman enemmän, ja ottelun lopetus olisi voinut olla myös hieman onnistuneempi. Jos nuo asiat olisivat olleet kunnossa, tällä matsilla olisi ollut potentiaalia vaikka MOTYC-tasolle. Silti tällaisenaankin tämä oli siis loistava joukkueottelu. Erityisesti Austin otti tosi rajua bumppia. Ensin hän lensi käytännössä niskoilleen ottaessa vastaan korkean Back Body Dropin päin teräshäkkiä. Pari minuuttia tuon jälkeen Austin iskettiin roikkumaan häkin reunasta pää ylösalaisin vain jalkojensa varassa, ja lopulta Austin rojahtikin sitten tosi ruman näköisesti alas. Toisaalta suuri hatunnosto pitää myös antaa Steamboatille, joka – kyllä vain – hyppäsi häkin reunalta hurjalla Crossbodylla Austinin ja Pillmanin päälle. Aivan pirun näyttävä spotti, ei voi muuta sanoa. Harmi vain, että WCW:n työntekijät ja tuomari sekoilivat jotain lopetuksessa, koska kehäkello soi matsissa ihan ennenaikaisesti. Se söi vähän fiilistä, mutta onneksi vain vähän.

* * * * 

NWA World Heavyweight Championship

Barry Windham (c) vs. Arn Anderson

Illan toiseksi viimeisessä ottelussa painittiin sitten NWA World Heavyweight -mestaruudesta. Barry Windham oli voittanut vyön SuperBrawl III:ssä ja kääntynyt saman tien Ric Flairia vastaan. Niinpä Windhamia ei nähty Flairin muodostamassa uudessa Horsemen-porukassa, mutta sen sijaan Windham joutui puolustamaan vyötään Flairin parasta ystävää Arn Andersonia vastaan. Samalla tämä oli ensimmäinen NWA World Heavyweight -mestaruuden paluun jälkeinen ottelu tuosta mestaruudesta, jossa molemmat osapuolet olivat amerikkalaisia painijoita. Arnhan oli välissä jo melkein lähdössä WCW:stä ja siirtymässä Jim Cornetten SMW:hen, koska WCW:ssä häntä ei pidetty tarpeellisena osana rosteria. Flairin paluu muutti suunnitelmat, ja Arn sai jälleen ison roolin WCW:stä.

No höh. Minkä takia hyvä, intensiivinen ja verinen brawlaus piti lopettaa näin typerällä tavalla? Suurin ongelma ottelun lopetuksessa oli se, etten ymmärtänyt, mihin sillä tähdättiin. Miksi Arn Anderson heitti tuomari Randy Andersonin maahan pariin kertaan? Miksi tuomari ei lopettanut ottelua siihen? Miksi Arn Anderson katui tekojaan eikä sitten yrittänyt edes jatkaa matsia, kun oli heittänyt tuomarin maahan? Jotenkin vain tuo ottelun lopetus tuntui todella kököltä ja siltä, etteivät käsikirjoittajat olleet edes miettineet, mitä halusivat sillä kertoa. Muuten tämä oli kyllä viihdyttävä ja sopivan brutaali mäiskintä, joka olisi paremmalla lopetuksella noussut ainakin hienoksi otteluksi. Jos aikaa olisi ollut vielä enemmän, olisi mahdollisuuksia ollut sitäkin korkeampaan arvosanaan. Tämmöisenäänkin tämä oli silti hyvä. Barry Windham vuoti verta rankasti, molemmat paiskoivat toisiaan näyttävillä voimaliikkeillä ja koko matsi oli juuri sellainen ”vanhan ajan tappelu”, kuten näiden kahden matsi NWA World Heavyweight -mestaruudesta sopi ollakin. Hyvä ottelu, joka viihdyttävyydestä osan pilasi huono lopetus.

* * * 

WCW World Heavyweight Champipnship

Big Van Vader (c) vs. Davey Boy Smith

Tässä ottelussa tiivistyy jälleen tämän aikakauden ongelma minkään suuren ottelun rakentelussa. Big Van Vader oli nimittäin feudannut käytännössä koko kuluneen kevään ajan Cactus Jackin kanssa ja paininut todella intensiivisiä ja brutaaleja otteluja Jackin kanssa – niin brutaaleja, että jopa Dave Meltzer alkoi olla huolissaan niistä. Lopulta Mick Foley oli ilmeisesti loukkaantunut jossain noista otteluista, minkä jälkeen Vaderin ja Cactus Jackin välille buukattiin vielä yksi ottelu. Tuossa ottelussa oli tarkoitus käsikirjoittaa Cactus Jack sairaslomalle, kun Vader muun muassa iski Jackin Spinebusterilla betonilattialle. Harmi vain, että Foley iski oikeasti päänsä rajusti betonilattiaan, sai pahan aivotärähdyksen ja jouduttiin kuljettamaan sairastuvalle. Joka tapauksessa WCW:llä oli tulikuuma päämestaruusfeudi Vaderin ja Cactus Jackin välillä, josta myös yleisö oli pirun kiinnostunut. Niinpä WCW päätti hyödyntää sen pistämällä Jackin pois kuvioista kuukausiksi ja nostamalla Vaderin haastajaksi Davey Boy Smithin, joka ei ollut käytännössä feudannut Vaderin kanssa ollenkaan. Smith kyllä lupasi voittaa mestaruusvyön myös Cactus Jackin puolesta. ”Jee”.

Huh, olipas ottelu! Saatan tykätä tästä jopa enemmän kuin suurin osa arvostelijoista, mutta ei se mitään. Ymmärrän, että ottelu on saanut kritiikkiä osakseen, koska myös tässä matsissa lopetus oli aikamoinen pettymys ja todella ikävä tunnelman latistaja. Silti huono lopetuskaan ei minun silmissäni muuttanut sitä, että tämä oli mahtavan intensiivinen ja hieno mäiskintä. Jos vain lopetus olisi parempi, olisi voitu puhua ehkä jopa huippuottelusta. Tai no, ei ehkä ihan, mutta ainakin olisi oltu hyvin lähellä sitä. Tässä ottelussa nimittäin sekä Vader että Smith pistivät parastaan ja tarjosivat pirun kovan tappelun. Kuten oli jo monissa edellisissä arvioissa hehkuttanut, tämän aikakauden Vader oli oikeasti yksi suurimmista suosikeistani ikinä: pirun iso äijä, joka pystyi mäiskimään todella kovia otteluita, tarjoamaan helkkarin näyttäviä power-liikkeitä ja ottamaan itsekin vastaan kovaa bumppia. Stiffiä painia, rajuja liikkeitä… Miten tämän ajan Vaderista voisi olla pitämättä? Davey Boy Smith ei ehkä näinä aikoina ollut enää mitenkään timanttisen kova painija itsessään, mutta tämä ottelu oli jälleen osoitus siitä, että oikean painijan kanssa hänkin pääsee kyllä loistavasti esille. Erityisesti ottelun alussa yleisö oli aivan villinä, kun Smith pamautti pari kovaa liikettä Vaderille. Ai helkkari, tällaista isojen miesten rymistelyä on vain todella ilo katsoa, kun kehässä on kaksi motivoitunutta ja osaavaa kaveria ja kun tunnelma on kohdillaan. Hieno ottelu, hyvää työtä heikosta lopetuksesta huolimatta!

* * * ½

---

Kokonaisuutena varsin erikoinen ppv. Legends-gimmick oli tavallaan ihan hauska muttei tuonut silti show’hun hirveästi mitään lisää. Sen ulkopuolella opener oli hieno, joukkuemestaruusmatsi loistava ja Main Event hieno. Muuten kaikki oli parhaimmillaankin vain hyvää. Sen verran sekavan fiiliksen tämä jätti, että ei tämä Ok:ta parempi ollut. Paljon huonompikin suoritus olisi silti voinut olla.

Wikipedia: WCW Slamboree 1993

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.3.1993