Arvio: WCW Souled Out 2000

Päivämäärä: 16.1.2000

Sijainti: Cincinnati, Ohio (Firstar Center)

Yleisömäärä: 14 132

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 

---

WCW järjesti ensimmäisen Souled Outinsa vuonna 1997, jolloin ppv liittyi tiukasti nWo-storylineen. Souled Out oli vuonna ’97 nWo:n ”kaappaama” ppv. Ideana tuo vielä kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos oli kaikkea muuta. Souled Out ’97 oli yksi huonoimmista ppv:istä. Niinpä seuraavina vuosina Souled Outistakin tuli ihan normaali WCW-ppv, vaikka joka vuosi tähän oli liittynyt jokin merkittävä nWo-piirre. Vuonna ’98 selviteltiin Starrcaden fiaskon jälkimainingeissa vakatoidun päämestaruuden kohtaloa ja vuonna ’99 ppv-debyyttinsä teki uusi ja vahvempi nWo Elite. Niin vain tässä historian viimeisessäkään Souled Outissa ei unohdettu nWo:tta, sillä New World Order 2000 oli tehnyt debyyttinsä heti Starrcaden jälkeen. Tästä lisää myöhemmin. Selostajinamme Tony Schiavone, Bobby Heenan ja Luojan kiitos pitkästä aikaa Mike Tenay. Tenay oli selostuksessaan terässä, mutta Heenanin kommenteista loisti poikkeuksellisen selvästi miehen turhautuminen WCW:n tilaan.

Souled Outin kortti koki viime hetkellä aika radikaaleja muutoksia, sillä uusi vuosituhat ei ollut käynnistynyt erityisen valoisesti WCW:ssä. Juuri ennen ppv:tä WCW:lle selvisi päämestari Bret Hartin aivotärähdyksen vakavuus, ja niinpä mestaruus vakatoitiin ja Hart vedettiin kortista pois. Hart ei palannut kehiin enää koskaan WCW:ssä. Samoin US-mestari Jeff Jarrett kärsi aivotärähdyksen ppv:tä edeltävässä Nitrossa ja joutui jäämään pois ppv:stä. Alun perin Jarrettin piti puolustaa mestaruuttaa Chris Benoit’ta vastaan illan aikana nähtävässä kolmen ottelun sarjassa, ja Hartin piti otella päämestaruusottelussa Sid Viciousta vastaan. Näitä otteluita ei siis nähty, ja tilalle kyhättiin hätäisesti uusi kortti.

Catch As Catch Can Match

Kidman vs. Dean Malenko

Tässä heti ensimmäinen maistiainen kortin uudistuksesta. Alun perin ppv:ssä piti olla Filthy Animalsien Kidmanin, Konnanin ja Mysterio Jr:n ottelu Revolutionin Dean Malenkoa, Perry Saturnia ja Shane Douglasin valitsemaa yllätyspartneria vastaan. WCW kuitenkin päätti, että yleisön oli saatava kolmen ottelun sarja, joka heille oli luvattu, ja kun Jeff Jarrettista ei ollut ottelemaan sitä, pistettiin Kidman tuohon hommaan. Niinpä kayfabessa Revolution pieksi ennen ppv:n alkua sekä Mysterion että Konnanin, ja niinpä Kidman joutuisi yksin saman illan aikana kohtaamaan niin Malenkon, Saturnin kuin tuon Douglasin valitseman yllärinkin. Ensimmäisenä vastassa oli Dean Malenko Catch As Catch Can Matchissa, jonka voisi voittaa selätyksellä, luovutuksella tai siten, että vastustajan jalat koskettavat maata ringside-alueella.

Dean Malenkon ja Kidmanin välinen ottelu ppv:n openerina kuulostaa kuin parhaista vuosien ’97-’98 openereista repäistyltä idealta. Ottelun alku vaikuttikin juuri niin hyvältä kuin sopi odottaa, ja olin jo innostumassa kotisohvallani siitä, kuinka Russokin oli vihdoin tajunnut CW-divisioonan potentiaalin. Sitten ottelu loppui. Sitä oli ehditty käydä noin kolme minuuttia, kun se päättyi aivan tyhjästä aivan seinään. Todella surkeaa. WCW:llä oli valtava potentiaali avata show kunnon ilotulituksella, ja he päättyivät tyytyä tähän. Alku oli toki hienoa katseltavaa, joten pisteet Malenkolle ja Kidmanille. Järkyttävän suuret miinukset buukkaajille.

* ½ 

Three Way Dance

Vampiro vs. David Flair (c) vs. Crowbar (c)

Hohoo. Jollain sairaalla tavalla olen oikeasti alkanut pitää tästä David Flairin täysin mielipuolisesta hahmosta. Aluksi Flair oli siis vain DDP:lle ja Kimberlylle kostoa janonnut face, mutta lopulta hän kaikessa sekopäisyydessään alkoi käydä kaikkien kimppuun sorkkarautansa (crowbar) avulla ja kääntyi heeliksi. Starracaden DDP vs. Flair -ottelun jälkeen teki debyyttinsä Flairin tyttöystäväksi paljastanut vajaamielinen Daffney (kyllä, sama kuin myöhemmin TNA:ssa). Starrcadea seuranneessa Nitrossa Flair ja Daffney saivat avukseen isokokoisen miehen, joka ilmoitti, että ystävät kutsuvat häntä Crowbariksi. Niinpä Flair yhdisti voimansa tämän Crowbarin (joka indie-maailmassa tunnettiin Devon Stormina) kanssa, ja he voittivat joukkuemestaruudet vuodenvaihteen tienoilla, kun uuden nWo:n kanssa feudannut Arn Anderson auttoi kummipoikansa joukkueen voittamaan vyöt pois uuden nWo:n käsistä. Avusta huolimatta David ilmoitti, ettei kaipaa tukea kummisedältään, ja seuraavina viikkoina olikin tarjolla yhteenottoja Arnin ja sekopääkolmikon välillä. Ppv:tä edeltävässä Nitrossa Arn hyökkäsi Crowbarin kimppuun, mutta David ja Daffney eivät jääneetkän auttamaan kaveriaan vaan poistuivat paikalta. Arn Andersonin lisäksi tämän kaksikon huolena olivat myös Vampiro ja Vampiron kanssa liikkuvat Misfitsit. Alun perin tämän pitikin olla joukkuemestaruusottelu, johon Vampiro olisi saanut valita joukkueparin vapaasti. Tämä kuitenkin muuttui, koska Flair ja Crowbar hyökkäsivät ennen ppv:tä Vampiron kimppuun, ja Vampiro ilmoitti tahtovansa kohdata kaksikon yksin.

Taustatarina kuulostaa kaikin puolin aika järjettömältä, eikä siinä tule edes paras osuus ilmi. Parasta on nimittäin seurata, kuinka upeasti David Flair, Crowbar ja Daffney oikeasti esittävät olevansa aivan järkensä menettäneitä. Tältä ottelulta en uskaltanut etukäteen odottaa mitään, ja niinpä oli mahtavaa huomata, että tästähän kuoriutui varsin kohtuullinen ottelu. Ei tämä siis millään tasolla ollut erityisen hyvä ottelu, mutta ihan mukavaa spottailua tämä kaikessa yksinkertaisuudessaan oli. Kunnon tarina, kehäpsykologisuus ja järkevyys tästä kyllä puuttuivat välillä aika pahasti, mutta niiden vastapainona nähtiin oikeasti tosi tyylikkäitä liikkeitä ja muutenkin mukavan vauhdikasta ja energistä menoa. Kyllä tämä kolmen miehen rymistely siis oman osuutensa kortissa hoiti kunnialla.

* * ½ 

Tag Team Match

The Harris Boys vs. The Mamalukes

Tässä on taas yksi loistava esimerkki täysin idioottimaisesta buukkauksesta. Tällä ottelulla ei ole mitään taustatarinaa, eikä tätä ottelua pitänyt edes alun perin olla tässä kortissa, mutta jostain täysin käsittämättömästä syystä WCW ilmeisesti päätti, että edellä mainittujen uudelleen järjestelyjen takia kortissa on liian vähän otteluita (vain 11), joten se kaipaa ehdottomasti yhtä heel vs. heel -joukkueottelua. Harris Boys tunnettiin siis pari viimeisintä kuukautta Creative Controlina, mutta Starrcaden jälkeen he olivat liittyneet nWo 2000:een ja alkaneet painia omilla nimillään ja bad ass -gimmickillä. Mamalukes oli puolestaan Starrcadessa nähdyn openerin jälkeen kaapannut Disco Infernon, ja seuraavien viikkojen aikana Tony Marinara oli koulinut Infernosta uuden jäsenen heidän mafiooso-stableensa. Inferno ei tosin ollut kovin innoissaan päästessään kannustamaan Vitoa ja Johnny The Bullia voittoon.

Tämä ottelu oli yksinkertaisesti huono. Harriksen veljeksistä ei ole ikinä ollut mihinkään, eivätkä kaiken rehellisyyden nimissä Johnny The Bull tai Big Vitokaan ole olleet koskaan mitään Wrestler of the Year -kandidaatteja. Niinpä lopputuloksena oli varsin kuivaa ja mitäänsanomatonta brawlausta. Ei tämä missään kohtaa ollut varsinaisesti jotenkin järkyttävää kuraa, ja erityisesti mafioosokaverukset kyllä tuntuivat yrittävän kehässä kovasti, mutta sillä ei vain hirveän pitkälle päästy. Plussaa pitää myös antaa Infernon ilmeistä ottelun aikana. Kokonaisuudessaan minun on kuitenkin äärettömän vaikea ymmärtää sitä, miksi tällaisia otteluita buukataan ppv:hen.

*

WCW Cruiserweight Championship

Madusa (c) vs. Oklaholma

Illan ensimmäinen mestaruusottelu oli CW-mestaruusottelu ja… Ei j******ta. Siinä vaiheessa, kun WCW:n selostajatkin toteavat CW-divisoonan tulleen pitkän matkan klassikko-ottelupäivistään, voi turvallisesti todeta, että tämä divari oli tällä hetkellä aivan täyttä paskaa. Madusa oli siis voittanut CW-mestaruuden Evan Karagiakselta, kun Karagiaksen uusi tyttöystävä Spice kääntyi ”shokeeraavasti” Evania vastaan ja liittyi Madusan puolelle. Pian tämän jälkeen uuden mestarin ensimmäiseksi haastajaksi nousi Ed Ferraran esittämä Jim Rossia parodioiva Oklaholma! Kyllä, luitte aivan oikean. CW-mestaruuden haastajaksi nousi WWF-selostajan pilaversio. Totesin vahingossa Evan vs. Madusan kohdalla, että kyseessä oli köyhän miehen Jarrett vs. Chyna, mutta todellisuudessa se olikin vasta tässä. Oklaholma vietti nimittäin seuraavat viikot promoamalla siitä, kuinka paljon parempia miehet ovat kuin naiset. Uljas selostajahahmomme intoutui lopulta jopa hyökkäämään Madusan kimppuun ja varastamaan mestaruusvyön tältä. Jippii.

Jos ottelun taustatarina oli täyttä paskaa, niin samaa sontaa oli itse ottelukin. Annan tälle puoli tähteä ihan vain Madusan takia. Ensinnäkin minun käy sääliksi tätä oikeasti lahjakasta naispainijaa. Miksi hän ei vain jäänyt WWF:ään? Tässäkin ottelussa Madusa tuntui epätoivoisesti yrittävän kaikkensa painiessaan todellisuudessaa siis bookkaajana toimivaa Ed Ferraraa vastaan. Paljon tuosta yrityksestä ei ollut apua, mutta tuskin edes Chris Benoit olisi saanut näistä lähtökohdista aikaiseksi mitään järkevää. Miten oikeasti kenenkään WCW:läisen mielestä CW-divisioonan hukuttaminen tällaiseen roskaan saattoi kuulostaa millään tasolla hyvältä idealta? Ottelun lopetus oli kaiken huippu.

½ 

WCW Hardcore Championship
Hardcore Match

Brian Knobs (c) vs. Norman Smiley vs. Fit Finlay vs. Meng

WCW:n HC- ja CW-divisioonalla oli yksi ratkaiseva ero. CW-divisioonasta oli tullut viimeisten kuukausien aikana täyttä paskaa, mutta HC-divari ei ollut koskaan ollutkaan mitään muuta. En edelleenkään voi ymmärtää, miksi Russon mielestä WCW edes tarvitsi hardcore-divaria, kun sen kärkipainijat tosiaan koostuivat näistä neljästä nimestä. Viimeisin kuvio mestaruuden ympärillä oli ollut tosiaan se, kuinka Fit Finlay oli ottanut Brian Knobsin (kirjoitetaan taas jostain älyttömästä syystä yhdellä b:llä) koulutukseensa pian sen jälkeen, kun Knobs oli hävinnyt Mayhemissa mestaruusottelun Smileylle. Pian Knobsin look muistuttikin täysin Finlayta, ja miehet olivat muutenkin kuin samasta puusta veistettyjä. Starrcaden mestaruusottelussa Finlay ja Knobs hyökkäsivät Mengin kimppuun, ja Norman Smiley säilytti mestaruutensa kuin vahingossa. Pian Starrcaden jälkeen Knobs lopulta voittikin mestaruuden itselleen ja ajautui samalla ongelmiin myös kouluttajansa Finlayn kanssa. Näin Knobsin mestaruutta janosivat samaan aikaan entinen mestari, entinen valmentaja ja entinen ykköshaastaja. Kovaa kilpailua.

Mitä tästä ottelusta nyt voi hirveästi sanoa? Tarjolla oli taas kahmokaupalla roskapönttöjä, terästuolia ja teräsputkia, ja kyllä mukaan näytti mahtuvan pari pöytääkin. Mikään näistä elementeistä ei kuitenkaan tuonut otteluun mitään kiinnostavaa tai mitään HC-maista meininkiä, jota ei oltaisi nähty jo miljoona kertaa aikaisemmin WWF:ssä, ECW:ssä ja WCW:ssä itsessäänkin. Turha, tylsä ja kaikin puolin vaisuudessaan epäonnistunut HC-mäiskintä, jollaisia en enää 2000-luvulla tahtoisi nähdä. Tähän verrattuna New Jack on todella innovatiivinen.

* 

Bunkhouse Brawl Match

Kidman vs. Perry Saturn

Kidmanin ottelusarja Revolutionia vastaan jatkuu. Ensimmäisessä Kidman kohtasi siis Dean Malenkon Catch As Catch Can Matchissa. Toisessa ottelussa vastassa olisi Perry Saturn Bunkhouse Brawlissa, eli perus HC-ottelussa. Niitä kun on nykyisin WCW:ssä liian vähän muuten tarjolla. Tässä vaiheessa voi olla myös paikallaan pohtia sitä, mikä tämän ottelusarjan idea edes oli, koska kyseessä ei ollut mikään ’Best of 3’ Series, eikä panoksena ollut yhtään mitään. Kidman suostui siis ihan muuten vain ottelemaan kolme kertaa saman show’n aikana.

Illan ensimmäinen hyvä ottelu, ja sitä tältä sopi odottaakin. Kieltämättä Saturnin otteista saattoi hieman huomata, että kyseessä oli miehen viimeinen WCW-ottelu (samoin kuin oli Malenkolla), eikä motivaatio varsinaisesti ollut enää huipussaan. Silti hän veti Kidmanin kanssa rutiinilla tuommoisen 10-minuuttisen oikein viihdyttävän rymistelyn. Ei mitään erikoista eikä mitään holy shit -hetkiä, mutta kokonaisuutena oikein toimivaa painia. WCW voisi koettaa tällaista useamminkin.

* * * 

Singles Match

Booker T vs. Stevie Ray

Noniin, johan tätä ottelua saatiinkin ppv-tasolla odotella. Ensimmäisen kerran veljeskaksikko Stevie Rayn ja Booker T:n muodostama joukkue hajosi vuonna 1998. Tuolloin sekalaisesta riidasta ja hajoamisesta ei kuitenkaan koskaan kehkeytynyt niin kunnollista feudia, että siitä oltaisiin saatu oikea ottelu ppv:hen. Buukkaustiimillä oli tärkeämpääkin hommaa, kuten iänikuisen nWo-kuvin jatkaminen. Vuoden ’99 aikana Harlem Heat sitten palautettiin yhteen, kuten kaikki muutkin vuoden ’98 aikana hajotetut joukkueet, kunnes Russon astuessa puikkoihin suuntaviivat muuttuivat jälleen. Harlem Heat hävisi voittamansa joukkuemestaruudet, ja yhtäkkiä Stevie Rayn ja Booker T:n välillä kehiteltiin taas kunnon välienselvittely. Starrcadessa Stevie Ray ei saapunut ottelemaan Bookerin ja Bookerin Harlem Heatiin mukanaan tuoman voimakkaan naisen Midnightin kanssa, ja tämän takia Booker ja Midnight hävisivät ottelunsa. Seuraavina viikkoina Stevie Ray syytti Bookeria mm. siitä, kuinka tämä oli menestyshuumassa unohtanut kotitaustansa. Lopultakin nämä kaksi pääsivät selvittämään välinsä kehässä.

Ei tämä brother vs. brother -ottelu ollut ihan Bret vs. Owen -tasoa, mutta minun silmiinä tämä oli kaikin puolin ok ottelu. Ei missään osa-alueessa erityisemmin hyvä, mutta kyllä tämän ongelmitta katsoi. Tässäkin taas näki Bookerin suuren potentiaalin ja sen, kuinka oikeasti taidokas kaveri hän WCW-vuosinaan oli. Stevie Ray oli aivan armotta veljeskaksikon heikompi lenkki, mikä näkyi tässä, kun Booker liikkui kehässä tuplasti veljeään luontevammin. Yleensä minua ärsyttää WCW:n ottelun ratkaisuissa kaikki sekaantumiset, koska ne ovat niin turhia ja merkityksettömiä ja huonosti buukattuja, mutta nyt kerrankin interference-lopetus oli minusta ihan hyvä. Ehkä se jätti tästä ottelusta vähän tv-ottelumaisen maun, mutta tv-ottelumainen tämä oli tasoltaan muutenkin. Ei hyvä, ei huono.

* * 

Shoot Fight Match

Tank Abbott vs. Jerry Flynn

Kohtuullisesti toimivista feudeista onkin hyvä siirtyä aivan turhiin ja mitäänsanomattomiin kuvioihin. Koska WCW:llä oli niin pirusti rahaa, ja firma teki ihan järjettömästi voittoa, oli sillä varaa älyttömän kalliisiin ja epävarmoihin riskisijoituksiin, kuten MMA-taistelija Tank Abbottin palkkaamiseen… Ei. Abbotthan oli käynyt lyhyesti WCW:ssä jo kesällä ’99 Steinereiden apuna, mutta sittemmin häntä ei ollut näkynyt, kunnes vuodenvaihteen aikaan hän teki paluunsa ja samalla pysyvämmän sisääntulonsa WCW:n rosteriin. WCW ihan tosissaan ajattelin, että kohtuullista nimeä UFC-kentillä saanut ja kaikki isoimmat ottelunsa hävinnyt Abbott istuttaisi jotenkin erityisesti uusia katsojaperseitä penkkiin. Varsinkin kun tässä otetaan huomioon vielä se, ettei UFC tai MMA ollut läheskään yhtä iso juttu vielä 2000-luvun alussa kuin se nyt on. No, nyt Abbott oli kuitenkin tehnyt debyyttinsä ja aloittanut samalla jonkun yhdentekevän feudin WCW:n virallisen isokokoisen ja täysin karismaatittoman Jerry Flynnin kanssa. Jässikät olivat muun muassa tapelleet toistensa niin kauan, että olivat päätyneet selliin, jossa he olivat vain jatkaneet tappelua. Ei kiinnosta. Nyt he kohtasivat Shoot Fight Matchissa, jonka saattoi voittaa vain tyrmäyksellä tai luovutuksella.

Ottelu oli turha mutta Luojan kiitos lyhyt eikä siis näin ollen vienyt paljoa aikaa tärkeämmiltä otteluilta. Annan puoli tähteä ihan vain Abbottin suht näyttävälle nyrkinpamautukselle. Muuten jään syvästi toivomaan, ettei Abbott tunkisi rumaa naamaansa eteeni tulevien WCW-ppv:eiden kohdalla. Ja heittäkää nyt se Flynn ihan oikeasti jo pihalle firmasta. Teillä on jobbereiksikin niin paljon parempia kavereita tarjolla.

½

Last Man Standing Match

Diamond Dallas Page vs. Buff Bagwell

Diamond Dallas Page oli feudannut Starrcadeen asti ensin Ric Flairin ja sitten tämän pojan Davidin kanssa. Starrcaden jälkeen DDP siirtyi feudaamaan Buff Bagwellin kanssa. Bagwell oli ollut tuuliajolla WCW:ssä useiden kuukausien ajan, eikä Curt Hennigin voittaminen Retirement Matchissakaan tuonut mitään muutosta Bagwellin (taikka Hennigin) uralle. Yhtä kaikki nyt DDP oli varma, että Bagwell oli yrittänyt vietellä hänen naisensa Kimberlyn. Viikko tolkulla pakkomielteinen DDP vainosi Bagwellia ja syytti tätä Kimberlyn viekottelusta, ja Bagwell kiisti syytteet omalla buffmaisella tyylillään. Ppv:tä edeltävinä viikkoina nähtiin rajuja yhteenottoja, joihin jopa Kimberly puuttui. Kimberly itse ei ollut missään vaiheessa kommentoinut sitä, onko DDP:n esittämissä rajuissa väitteissä jotain perää. DDP oli varma, että niissä oli, ja sen takia hän tahtoi päästä takomaan Bagwellia kunnolla turpaan tässä LMS-ottelussa. Jostain kumman syystä WCW:n Last Man Satnding Matchissa kymmeneen laskeminen tehtiin vain, jos miehet makasivat maassa kehässä.

Ottelumuodon tyylin typeryyden lisäksi tässä kamppailussa huonointa oli tosi vaisu lopetus. Muuten Bagwellin ja DDP:n kohtaaminen oli selvästi parempi kuin odotin. Jälleen kerran Diamond Dallas Page todisti minulle, että hän ihan oikeasti oli WCW:n ME-kaluston ehdottomasti tasokkaimpia nimiä ja että hän pystyi kiskomaan monista kehnommanpuoleisista vastustajista, kuten Buff Bagwellista, omalla entertainment-tyylillään ihan hyviä otteluita. DDP saa niskaansa aivan liikaa lokaa. Ei tämä ottelu siis tosiaan ollut mikään mestariteos, mutta ihan mukava ja viihdyttävä HC-tyylinen brawlaus antiklimaattisella lopetuksella höystettynä.

* * ½ 

Steel Cage Match

Kidman vs. The Wall

Illan kolmas ottelu tässä Kidmanin Triple Threater -sarjassa. Shane Douglas oli luvannut, että Kidmanin kolmas vastustaja oli yllätysnimi, koska hän ei itse edelleenkään ollut painikunnossa. Yllätysnimeksi paljastui lopulta Wall, joka oli tehnyt WCW-debyyttinsä viime syksynä Berlynin henkivartijana. Sittemmin WCW oli päättänyt luopua oikeasti lahjakkaan ja juuri samana syksynä uudella ja jopa ihan toimivalla Berlyn-gimmickillä debytoineen Alec Wrightin pushaamisesta, ja tällöin oli oikea hetki nostaa turha ja mitäänsanomaton järkäle The Wall pushattavaksi. Nyt Wall saapui tuhoamaan Kidmanin tässä Steel Cage Matchissa, jossa häkki oli aivan samankokoinen kuin WWF:n Hell In A Cell Matcheissa. Sitä ei tietenkään hypetetty taikka myöskään hyödynnetty mitenkään. Perus-Russo. Oli vain pakko saada se HIAC-häkki kehiin.

Itse ottelu oli varsin mitäänsanomaton. Ei tämä mitenkään hirveän pitkä ollut eikä mitenkään erityisen kamalakaan, mutta tässä ei vain ehtinyt tapahtua paljon mitään. Kidman väläytti pari aika nättiä liikettä, ja Wall ei onnistunut olemaan aivan onnettoman tontun oloinen, mutta kokonaisuudessaan tästä jäi lähinnä turha fiilis. Häkkiä ei käytetty hyödyksi paljon mitenkään, ja minulle ei auennut ollenkaan se, miksi tämän edes piti olla joku Steel Cage Match. Kidman hoiti tässäkin hommansa ihan kunnialla, mutta hirveästi muuta hyvää sanottavaa tästä ei ole.

* ½ 

Hardcore Match

Kevin Nash vs. Terry Funk

Noniin, sitten pääsemme uusien kuvioiden ytimeen. Kuten Nashin kuvasta näkyy, nWo oli tehnyt paluunsa. Samoin oli tehnyt Terry Funk. WCW:n voimasuhteet olivat heittäneet Starrcaden jälkeen häränpyllyä, kun Powers That Be oli poistettu WCW:n johdosta. Samalla Terry Funk teki WCW-comebackinsa aloittaessaan WCW:n uutena comissionerina. Funk toi mukanaan johtolinjaukseen taas enemmän perinteistä tyyliä, ja muun muassa Arn Anderson alkoi auttaa Funkia tämän tehtävissä. Double A:n apua tarvittiinkin ihan kunnolla, koska WCW:n uudeksi ongelmaksi oli kehkeytymässä nWo 2000, joka sai alkunsa Starrcaden jälkeen. Starrcadessa Bret Hart oli säilyttänyt WCW World Heavyweight -mestaruutensa, kun ottelun lopussa Roddy Piper saapui mysteerisesti paikalle ottelun special refereeksi. Piper käski toimitsijaa soittamaan kelloa, kun Bret Hart oli lukinnut Goldbergin Sharpshooteriin, vaikka Goldberg ei ollut luovuttanut. Seuraavassa Nitrossa Piper selitti, että Powers That Be oli pakottanut hänet tekemään tuon tempun, ja hän pyysi anteeksi tekosiaan Goldbergiltä. Samaisessa Nitrossa nähtiin Goldbergin ja Hartin välinen uusintaottelu nyt vakatoidusta päämestaruudesta. Tuo ottelu päättyi, kun Jeff Jarrett, Kevin Nash ja Scott Hall saapuivat auttamaan Bret Hartin voittoon siitä huolimatta, että Piper yritti auttaa Goldbergiä. Kaikkien yllätykseksi Hart ei vastustellutkaan heel-kolmikon apua vaan lyöttäytyi heidän kanssaan yhteen, ja näin Hall ja Nash julistivat nWo:n saaneen uuden alkunsa. Yhdeksi tämän uuden nWo 2000:n suurimmaksi vastustajaksi nousi saman tien comissioner Funk, joka yritti päättää nWo:n uuden taipaleen ennen kuin se alkaisikaan kunnolla. Niinpä lopulta viikkojen yhteenottojen jälkeen Funk buukkasi Souled Outiin Hardcore Matchin hänen ja nWo-johtaja Kevin Nashin välille. Jos Funk voittaisi, nWo hajotettaisiin. Jos Nash voittaisi, hänestä tulisi WCW:n uusi comissioner.

Taas yksi HC-ottelu. Tämä ei etukäteenkään kuulostanut erityisen jännittävältä, eikä tämä sitä myöskään ollut. Joo Terry Funk bleidasi taas sillä tavalla, että hän suurin piirtein kylpi omassa veressään, mutta se ei vielä tee ottelusta erityisen hyvää. Täytyy myöntää, että tässä oli pari tosi näyttävää bumppia, mutta suurin osa koko ottelusta oli vain Funkin epätoivoista ja jopa oikeasti vähän huolestuttavan näköistä ryömintää, jota ei ollut mitenkään kiva katsoa. Niinpä en sanoisi tätä erityisen hyväksi HC-otteluksi, kun ei tämä ollut mikään tasaväkinen suurtaisto vaan enemmän vain yksipuolista rymistelyä. Kyllä tämän katsoi, mutta aika heikoksi jäi kokonaisfiilis.

* ½ 

WCW World Heavyweight Championship
Special Referee: Arn Anderson

Chris Benoit vs. Sid Vicious

Jo kolmas WCW:n ppv putkeen, jossa päämestaruusottelu on face vs. face. Ensin oli Bret Hart vs. Chris Benoit, sitten Hart vs. Goldberg ja nyt Benoit vs. Sid Vicious. Alun perinhän tämän piti siis olla suurkoitos heeliksi kääntyneen ja nWo:hon liittyneen päämestarin Bret Hartin ja nWo:ta vastaan tiukasti taistellen Sid Viciouksen välillä. Samaan aikaan toisen nWo-soturin Chris Benoit’n piti otella Triple Threater -sarjassa nWo:n jäsentä ja US-mestaria Jeff Jarrettia vastaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun sekä Jarrett että Hart joutuivat jättäytymään ppv:stä pois, ja molempien mestaruudet vakatoitiin. US-mestaruuden kohtalo jätettiin tässä ppv:ssä kokonaan avoimeksi, mutta päämestaruudelle päätettiin hankkia uusi omistaja Chris Benoit’n ja Sid Viciouksen välisessä ottelussa. Alun perin Arn Andersonin piti olla ottelun erikoistuomarina sen takia, että hän vahtisi, ettei nWo sekaannu otteluun. Nyt tuota taakkaa ei ollut niskassa, mutta Arn tuomaroi ottelun silti ihan muuten vain.

Shawn Michaels on toistaiseksi ainut mies, joka on pystynyt kiskomaan Sidistä lähes tulkoon neljän tähden ottelun (ainakin tämän projektin aikana, enkä usko että heitä kovin montaa on muutenkaan). WCW oli hehkuttanut tätä ottelua niin isona WCW:n kahden suurimman facen kohtaamisena, jota koko pukuhuone saapui katsomaan sisääntulorampille, että toivoin kovasti Chris Benoit’n olevan toinen kaveri, joka kykenisi samaan temppuun. Kaikki oli periaatteessa kunnossa. Suuri hype. Uuden mestarin kruunaus. Jännittävä tunnelma.

Harmi vain, että se ei riittänyt. Benoit kyllä teki hienoa työtä ja kiskoi Sidistä irti hyvän ottelun, mutta ei tästä mitään klassikkomateriaalia tullut. Edellytykset kyllä olivat kaikin puolin kunnossa, mutta ei tämä vain missään vaiheessa tuntunut erityisen hienolta ottelulta. Silti täytyy huomauttaa, että tämä oli kuitenkin hyvä ottelu, mikä on jo aikamoinen saavutus WCW:n päämestaruuskamppailuilta. Lisäksi tämä jätti ihan oikeasti hyvän fiiliksen minulle, joten en lähde morkkaamaan tätä mitenkään suuremmin. Hyvää painia, jossa oli pari jännittävää kohtaa. Lopetus oli aikamoisen laimea, mutta kaikkea ei voi saada. Tällaiseen Main Eventiin, joka ei tuota suurempaa pettymystä, pitää olla WCW:n kanssa jo tosi tyytyväinen.

* * * 

---

Annoin Guilty As Chargedilla arvosanaksi Ok:n, mutta huomautin, että se oli niin lähellä Hyvää kuin voi vain olla olematta sitä. Samoin minun täytyy huomauttaa, että Souled Out oli todella lähellä Surkeaa, mutta ei kuitenkaan aivan tarpeeksi lähellä, joten tämä yltää jopa Kehnoksi. Se lienee WCW:lle jopa saavutuksenpoikanen, kun sen vuoden ’99 ppv:istä 7 oli Surkeita. Huhtikuun jälkeen tasan yksi (Fall Brawl) ylitti Surkean. Tämäkään tapahtuma ei arvosanojensa puolesta ole Surkeaa parempi, mutta minulle ei kuitenkaan jäänyt tästä sellainen samanlainen p**ka fiilis kuin suurimmasta osasta WCW:n edellisen vuoden ppv:itä, ja en tosiaankaan tahdo antaa tuota Surkeaa arvosanaa kuin oikeasti tuollaisissa selvissä tapauksissa, vaikka sitä tulikin edellisenä vuonna jaettua oikein kunnolla tuon yleisen järjettömän paskuuden takia. Ehkä tämä vuosi oli hieman parempi. Ehkä? Jooko? Joka tapauksessa tässäkin ppv:ssä erityisen alkupuoliskon turhat ottelut olivat todella heikkoa tasoa, mutta joukosta löytyi muutamia oikein positiivisia yllätyksiä (Flair vs. Vampiro vs. Crowbar ja Bagwell vs. DDP) ja pari hyvää ottelua, joista yksi oli jopa Main Event! Juuri ME:n hyvyys jätti tästä ihan siedettävän fiiliksen. Muutenkin monet noista heikosti rankatuista otteluista (Kidman vs. Malenko, Kidman vs. Wall, Nash vs. Funk) eivät olleet perinteisesti paskoja vaan ajanpuutteen tai muiden syiden takia varsin mitäänsanomattomia.

Wikipedia: WCW Souled Out 2000

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 8.1.2012