1989ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Starrcade 1989

Päivämäärä: 13.12.1989

Sijainti: Atlanta, Georgia (The Omni)

Yleisömäärä: 10 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


No niin, sitten oli WCW:n vuoden viimeisen ppv:n aika – mutta tällä kertaa ei koko painimaailman vuoden viimeisen ppv:n aika. Palataan kuitenkin tuohon vielä Starrcaden jälkeen koittavaan ppv:hen seuraavassa arvostelussa, sillä sitä ennen oli vuorossa jo vuosien ajan NWA:n perinteiseksi vuoden huipputapahtumaksi muodostunut Starrcade. Vuodesta 1983, siis jo puolitoista vuotta ennen ensimmäistä WrestleManiaa, Starrcade oli ollut SE tapahtuma NWA:lle. Ja vaikka nyt Starrcaden järjestikin WCW, oli se edelleen samalla NWA:n vuoden ehdoton kohokohta. Vuosi 1989 oli ollut kokonaisuudessaan niin hurja ja kaikin puolin loistava WCW:lle, että moni varmasti odotti vielä jotain villimpää Starrcadelta.

Harmi, että sitä ei ollut tarjolla. Tiivistetysti sanottuna voisi väittää, että WCW oli käyttänyt kaikki paukkunsa vuoden 1989 aikana marraskuun loppuun mennessä, ja nyt vuoden suurimman tapahtuman kohdalla mitään ei ollut enää jäljellä. WCW:llä oli kyllä rosteri täynnä huippulahjakkaita ja mielenkiintoisia painijoita, mutta yhtään suurta kuviota ei ollut vireillä huipentumaan Starrcadessa. En tiedä, miten tämä tilanne edes teoriassa pääsi tapahtumaan WCW:ssä ja miten Flairin, Jim Rossin ja muiden johtama buukkauskomitea ei alkanut jo hyvissä ajoin suunnitella Starrcadeen uusia, suuria kuvioita, mutta tässä sitä oltiin. WCW oli vähän niin kuin tyhjän päällä, kun heidän olisi pitänyt tarjota loistavan painivuoden loistavin painitapahtuma.

Vielä Halloween Havocin aikaan WCW:n ykkösfeud oli tietenkin Terry Funkin ja Ric Flairin väkivallan- ja vihantäyteinen feud, eikä tuo kamppailu suinkaan päättynyt Halloween Havociin. Jostain syystä Funkin ja Flairin vihanpitoa ei kuitenkaan pitkitetty Starrcadeen (joku osaa ehkä kertoa miksi, minä en tälle mitään selitystä löytänyt), vaan sen sijaan feud huipentui marraskuussa järjestettyyn Clash of the Championshiin, jossa Funk ja Flair ottelivat ”I Quit” Matchin. Tuo ottelu on mm. Dave Meltzerin kirjoissa viiden tähden ottelu ja yksi painihistorian legendaarisista kohtaamista. Olisi ehkä sopinut Starrcadenkin Main Eventiksi? Joka tapauksessa tuon ottelun päätteeksi Funk (hävittyään) teki face-turnin ja paiskasi kättä Flairin kanssa, minkä jälkeen hänen managerinsa Gary Hart ja liittolaisensa The Great Muta kääntyivät häntä vastaan. Funk jättäytyi Clash of the Championshin jälkeen pois kehistä ja siirtyi selostamoon. Funkin ja Flairin kamppailun ohella toinen loppuvuoden pääfeud oli ollut Stingin ja Great Mutan vihanpito, mutta sekin oli oikeastaan saatu päätökseen jo ennen Starrcadea. Kun tähän yhdistetään se, että WCW oli tosiaan syksyn aikana menettänyt vain pari kuukautta aiemmin upean paluunsa tehneen Ricky Steamboatin, oli tilanne hieman huolestuttava.

Alakortissa toki meni paremmin, sillä esimerkiksi Lex Lugerin hallitseman US Heavyweight -mestaruusvyön ympärillä riitti kuhinaa, ja joukkuedivisioona oli täynnä kiinnostavia nimiä. Steiner Brothers oli voittanut marraskuussa joukkuevyöt Fabulous Freebirdsiltä, ja Jim Cornette oli kääntynyt Dynamic Dudesia vastaan liittoutuakseen takaisin Midnight Expressin kanssa. Joukkue- ja US-mestaruuskuvioiden varaan ei kuitenkaan voitu Starrcadea yksin rakentaa, joten mitä WCW teki tässä vaikeassa tilanteessa?

No, uusien juonikuvioiden keksimisen sijaan WCW päätti tehdä Starrcadesta tapahtuman, jonka yhdessäkään ottelussa ei oikeastaan ollut juonikuviota. Kyllä. Lisäksi WCW päätti, että se ei suinkaan hyödynnä laajaa rosteriaan täynnä kiinnostavia nimiä, vaan buukkaa tapahtumassa vain neljää singles-painijaa ja neljää joukkuetta. Luitte oikein. Tätä neronleimausta hehkutettiin ”aivan uudenlaiseksi innovaatioksi” ja sen nimi oli ”Future Shock Iron Man Tournament”. WCW mainosti tätä upeaa ideaa lähes pari kuukautta, mutta lopulta kukaan muu kuin WCW itse ei ollut tästä tapahtumasta innoissaan. Vuoden 1989 Starrcaden buyrate oli poikkeuksellisen huono, ja tapahtuma floppasi muutenkin taloudellisesti täysin. Ei tarvinne kertoa, että WCW ei toistanut tätä upeaa ideaansa enää koskaan.

Mutta mistä tässä upeassa ideassa sitten oli kyse? Lyhyesti sanottuna siitä, että WCW pisti neljä parasta singles-painijaansa (Ric Flair, Lex Luger, Sting ja The Great Muta) ja neljä parasta joukkuettaan (Steiner Brothers, Road Warriors, Doom ja New Wild Samoans) painimaan kaikki kaikkia vastaan -tyylisessä turnauksessa. Yhden illan aikana siis neljä singles-painijaa kohtasivat kaikki toisensa vuorotellen singles-otteluissa ja neljä joukkuetta kaikki toisensa vuorotellen joukkueotteluissa. Jokaisesta ottelusta jaettiin pisteitä seuraavasti: selätyksellä/luovutuksella ottelun voittava saisi 20 pistettä, uloslaskulla ottelun voittava 15 pistettä, diskauksella voittava 10 pistettä ja tasapeliin päädyttäessä molemmat saisivat 5 pistettä. Kaikissa otteluissa oli 15 minuutin aikaraja (tai niin WCW kovasti väitti, palataan tähän myöhemmin). Joukkue- ja yksilöturnausten otteluita käytäisiin vuoronperään. Se painija ja se joukkue, jolla olisi kaikkien käytyjen otteluiden jälkeen eniten pisteitä, olisi sitten Iron Man- ja Iron Team-turnausten voittajat. Mitään palkintoa turnausten voitosta ei ollut tarjolla, vaikka singles-turnauksessa olivat mukana niin NWA World Heavyweight, NWA US Heavyweight kuin NWA Television-mestarikin ja vaikka joukkueturnauksessa oli mukana muun muassa firman joukkuemestarikaksikko. Eli koko monimutkainen ja vaikea turnaus käytiin puhtaasti pelkästään maineesta ja kunniasta. Mainittakoon vielä, että samoalaisten sijaan joukkueturnauksen neljäs osallistujajoukkue piti alun perin olla Skyscrapers, mutta Sid Vicious oli loukannut jalkansa muutamaa viikkoa aiemmin ottelussa Steinereita vastaan, ja hän oli edelleen loukkaantunut tämän tapahtuman aikaan.

Näistä lähtökohdista päästään sitten Yhdysvaltain kansallislaulun saattelemana itse tapahtumaan. Selostajanamme toimi Jim Ross, jonka color commentator -parina singles-otteluissa kuultiin Terry Funk ja joukkueotteluissa Jim Cornette. Backstage-haastattelijana Gordon Solie.

Tag Team Match

Doom vs. Steiner Brothers

Kuten alkutarinassa totesin, Steiner Brothers oli siis voittanut marraskuussa joukkuemestaruudet Fabulous Freebirdsiltä (joita ei tähän turnaukseen ollut kelpuutettu jostain syystä ollenkaan). Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Rick ja Scott Steiner kantoivat joukkuemestaruuksia yhdessä. Upean Iron Team -turnauksen avausottelussa he saivat vastaansa vanhan feud-kumppaninsa Doomin. Doom oli saanut marraskuisessa Clash of the Championsissa ringsidelleen Womanin lisäksi mystisen järkälemäisen lihaskimpun Nitronin, joka toimi kaiketi jonkinlaisena henkivartijana. Nitron ei tehnyt merkittävää uraa painimaailmassa, mutta Tyler Mane (miehen oikea nimi) on sittemmin näytellyt muun muassa X-Men ja Halloween-elokuvissa.

Ihan mukavasti alkoi tämä hyvin erikoisella tavalla rakenneltu Starrcade. Steiner-veljekset ja Doom kohtasivat jo Halloween Havocissa, ja tuolloin lopputuloksena oli suorastaan mainio matsi. Nyt ei päästy ihan samanlaiseen erinomaisuuteen, vaikka kyllä tämäkin oli hyvä ottelu. Suurin syy pikkaisen huonompaan kokonaisuuten oli se, että ottelun lopetus oli hieman tylsä ja jätti ottelun vähän niin kuin kesken. Toisaalta muutenkaan Steinerit ja Simmon + Reed… anteeksi Doom #1 ja Doom #2 eivät ehkä olleet ihan samalla tavalla sellaisessa ”näyttämisen meininki” -moodissa kuin olivat Halloween Havocin ottelun aikaan. Yhtä kaikki, matsi oli vauhdikasta ja monipuolista brawlausta sekä viihdyttävää rymistelyä. Mukava tapa siis avata show, mutta ei jää mieleen silti mitenkään erityisen hienona joukkueotteluna tällaisena vuonna, jolloin kovatasoisia joukkueotteluita on nähty joka show’ssa.

* * *

Singles Match

Sting vs. Lex Luger

Sitten oli singles-turnauksen ensimmäisen ottelun aika. Stingiä ja US Heavyweight -mestari Lex Lugeria oli molempia jo pitkään hehkutettu aivan pian alkavan uuden vuosikymmenen, 1990-luvun tulevina suurimpina tähtinä. Siinä mielessä siis tämä heidän keskinäinen kohtaaminen oli hyvin merkittävä hetki. Luger ja Sting olivat painineet jonkin aikaa joukkueena vuonna 1988, mutta Lugerin heel-turnin jälkeen Stingillä ja Lugerilla ei ollut paljoakaan yhteistä.

Siis mitä ihmettä tässä ottelussa tapahtui? Ensinnäkin: jostain käsittämättömästä syystä WCW päätti, että maksavia asiakkaita voidaan kusta ihan täysillä silmään. Noin minuutin jälkeen kuuluttaja Gary Capetta ilmoitti, että ottelusta olisi kulunut jo viisi minuuttia. WCW siis todisti heti illan toisessa ottelussaan, että ilmeisesti heillä ei olisi mitään aikeitakaan noudattaa näitä asettamiaan 15 minuutin aikarajoja, vaan he voisivat ihan tuosta vain väittää ottelun kestäneen paljon kauemmin kuin se oli oikeasti kestänyt. Erityisen naurettavaksi tämän teki se, että koko ”pikakelauksessa” ei ollut mitään logiikkaa. ”Viisi minuuttia” oli kulunut reilun minuutin jälkeen. ”Kymmenen minuuttia” noin viiden minuutin jälkeen. Sen jälkeen sitten yhtäkkiä mentiinkin oikealla minuuttitahdilla. Mikä vitun (anteeksi ranskani) logiikka tässä siis oli? Mitä helvettiä? Kaikkein parasta oli toki se, että (anteeksi spoilaaminen) TÄMÄ OTTELU EI EDES PÄÄTTYNYT AIKARAJAAN. Mutta ilmeisesti WCW:n tarvitsi väkisin tällaisella aikahuijauksella rakentaa ottelun lopetukseen sitten ”ylimääräistä jännitettä”, mikä oikeutti WCW:n mielestä varmaan sitten sen, että ottelun lopetus oli tosiaan todella kökkö ja jätti paskan maun suuhun. WCW ilmeisesti siis ajatteli, että oikean, kunnollisen lopetuksen sijaan voidaan väittää ottelun kestäneen pidempään kuin se oli oikeasti kestänyt, jotta ottelulle voidaan buukata räkäinen lopetus. Aivan loistavaa logiikkaa. No, kaikesta tästä paskasta huolimatta tämä oli ihan hyvä ottelu, ja siitä voi kiittää pelkästään Stingiä ja Lugeria, jotka kaikesta typeryyksistä huolimatta painivat tosiaan vauhdikkaan ja viihdyttävän ottelun – vaikka WCW teki parhaansa kyllä pilatakseen sen.

* * ½

Tag Team Match

Doom vs. Road Warriors

Jostain syystä näitä turnauksia ei ollut edes buukattu mitenkään loogisesti niin, että painijat esiintyisivät suurin piirtein joka toisessa ottelussa, vaan Doom paini nyt jo turnauksen toisen ottelunsa, vaikka samoalaisia ei ollut nähty vielä ollenkaan. Tällä kertaa Doom sai vastaansa Road Warriors -kaksikon.

Sama ajan lyhentäminen näköjään jatkuu myös tässä ottelussa, eli oletettavasti se on koko illan teema. Ensimmäisessä ottelussa en kuitenkaan vastaavaa pelleilyä havainnut, eli joko en vain ollut tarkkana tai sitten WCW päätti vetäistä tämän loistavan strategian käyttöön kesken tapahtuman. Oli miten oli, yritän nyt olla kirjoittamatta samasta aiheesta jokaisessa arvostelussa ja keskittyä muihin juttuihin. En voi silti väittää, etteikö tällainen seikka vaikuttaisi jokaisen siitä kärsivän ottelun viihdyttävyyteen. Tässä ottelussa tämän aikasäätämisen vaikutus ei kuitenkaan ollut lähimaillekaan niin merkittävä kuin ensimmäisessä ottelussa. Sen sijaan tämä Doomin ja Road Warriorsien välinen rymistely oli muuten vain parhaimmillaankin ihan kiva. Tämä ottelu ei oikein lähtenyt missään vaiheessa käyntiin toivomallani tavalla, ja sellainen todellinen huippuluokan entertainment brawl jäi tästä puuttumaan kokonaan. Oli tätä ihan kiva katsoa, ja molemmat brawlerjoukkueet mäiskivät toisiaan ihan aggressiivisesti, mutta mitään sen kummempaa tässä ei kuitenkaan ollut. Kokonaisuutena siis ok matsi.

* * 

Singles Match

The Great Muta vs. Ric Flair

TV-mestari The Great Muta ja Gary Hart olivat siis kääntyneet marraskuussa Terry Funkia vastaan, ja nyt Gary Hartin luotsaama J-Tex Corporation -niminen stable oli tavoittelemassa uutta menestystä Mutan johdolla. Tämän ottelun aikana ringsidellä pyörivät myös Buzz Sawyer ja Dragonmaster, jotka kuuluivat J-Tex Corporationiin. NWA World Heavyweight -mestari Ric Flairin ringsidelle sen sijaan saapuivat Ole Anderson – ja paluunsa tekevä Arn Anderson! Kyllä vain, Arn oli siis paininut vielä kuukausi sitten Survivor Seriesissä, mutta Anderson lähti firmasta lähes tulkoon heti tuon tapahtuman jälkeen. Yksi viimeisistä ratkaisevista syistä Andersonin lähtöön oli se, että hänen ystävänsä Tully Blanchard oli saanut juuri ennen Survivor Seriesiä potkut WWF:stä jäätyään kiinni kokaiinin käytöstä. WCW oli tietenkin valmis ottamaan Andersonin takaisin, ja alun perin he olivat halukkaita palkkaamaan myös Blanchardin, mutta kun tieto kokaiinikärystä saavutti WCW:n, ei sopimusta Tullyn kanssa tehty. Nyt kun Ole Andersonkin oli palannut kuvioihin, WCW tietenkin tavoitteli legendaarisen Four Horsemenin paluuta. Jos Tully olisi saatu mukaan, olisi kyseessä ollut nimenomaan alkuperäiskokoonpanon (ilman J.J. Dillonia) comeback, mutta nyt WCW joutui keksimään jotain uutta. Tässä vaiheessa Flair ja Andersonit toimivat kuitenkin vielä kolmestaan, mutta Horsemenin paluuoperaatio oli jo saanut alkunsa.

Great Mutan ja Ric Flairin välinen 1 on 1 -ottelu olisi toki voinut olla oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan todellinen klassikko, mahdollisesti jopa viiden tähden ottelu. Joku toki voisi kuvitella, että nimenomaan Starrcade ja nimenomaan vuonna 1989 olisivat voineet olla oikea paikka ja oikea aika, mutta totuus on toinen. Koska kyseessä oli tämä WCW:n kehittelemä loistavan nerokas turnaus (ainakin WCW:n itsensä mielestä), ei kaikilla otteluilla voinut tietenkään olla kunnolla aikaa, vaan jotkut joutuivat kärsimään roolistaan lähinnä ”väliviihdykkeenä”. Ja tietenkin esimerkiksi tuon äskeisen Doom vs. Road Warriorsin sijaan nimenomaan Mutan ja Flairin välinen matsi kannatti uhrata kaksiminuuttiseksi pikakelaukseksi. No, roolinsa tämä hoiti ihan moitteetta, mutta eipä tästä nyt painiotteluna ole kovin paljon sanottavaa.

*

Singles Match

Steiner Brothers vs. Road Warriors

Vielä joukkueturnauksen kolmannessakaan ottelussa ei nähty samoalaisia, vaan nyt vastakkain olivat Steiner Brothers ja Road Warriors. Alan olla huolissani tästä tapahtumasta, koska mikään otteluista ei ole oikeastaan toistaiseksi säväyttänyt sillä tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Tämä Steinerin veljesten ja Road Warriorsinkin välinen matsi kuulosti etukäteen potentiaalisesti loistavalta joukkuerymistelyltä, jossa neljä taidokasta brawleria pääsee todellakin näyttämään kyntensä intensiivisessä mäiskinnässä. En väitä, etteikö tässä olisi ollut yritystä, ja hetkittäin matsi oli oikein hyvää mättöä. Silti sellainen todellinen huippumeininki ja loistavan brawlauksen fiilis jäi alusta lähtien puuttumaan. En oikeastaan osaa edes tätä selittää paremmin, mutta jotenkin vain kukaan nelikosta ei väläyttänyt mitään oikeasti kovin ainutlaatuista, ja koko ajan tuntui siltä, että homma haluttiin hoitaa enemmänkin rutiinilla kuin Starrcadeen kuuluvalla poikkeuksellisella innokkuudella. Toki tässä nähtiin Scott Steinerin Belly to Belly Suplex Hawkille kakkosköydeltä, mutta sekin botchattiin niin rajusti, että olen ihmeissäni siitä, ettei Hawk ilmeisesti loukkaantunut tuossa tilanteessa. Kokonaisuuden ”rutiinifiilistä” ei helpottanut sekään, että ottelun lopetus oli kevyesti köykäinen ja aivan liian monta kertaa viime aikoina käytetty. Onneksi tässä oli kuitenkin sitä hyvää ja viihdyttävää brawlausta ja isoja miehiä mäiskimässä toisiaan, joten kyllä tämä sellainen ihan hyvä ottelu oli, mutta ei sen enempää.

* * ½

Singles Match

The Great Muta vs. Sting

The Great American Bashissa nähtiin Great Mutan ja Stingin välinen TV-mestaruusottelu, joka sai suurimmalta osalta arvostelijoista ylistävän vastaanoton. Muta ja Sting painivat toisiaan vastaan alle 10 minuuttia ja vetivät toki hyvän matsin, mutteivät mielestäni yltäneet millään kriteereillä jotenkin poikkeuksellisiin, erinomaisiin tai varsinkaan MOTYC-tasoisiin otteisiin. Siihen olisi vaadittu ensinnäkin enemmän aikaa. No, nyt Sting ja Muta saivat suurin piirtein saman verran aikaa kuin TGABissa – ja minun silmissäni he aika lailla toistivat tuon TGABin ottelun. Tietenkään tässä ei ollut sitä samaa ensimmäisen kerran spesiaalia fiilistä eikä panoksena TV-mestaruutta. Lisäksi kyse oli ”vain yhdestä ottelusta” tässä sekavassa turnauksessa. Silti otteluna tämä oli mielestäni – niin hyvässä kuin pahassakin – ihan yhtä viihdyttävä kuin TGABin ottelu. Hyvä matsi, taidokasta painia ja tällä kertaa myös ihan hyvin hoidettu lopetus. Ei mitään tajunnan räjäyttävää spesiaalia meininkiä, mikä johtui taas aika pitkälti olosuhteista. Harmi sinänsä, koska uskon edelleen siihen, että Mutalla ja Stingillä olisi kaikki mahdollisuudet myös siihen MOTYC-tasoiseen matsiin.

* * * 

Tag Team Match

New Wild Samoans vs. Doom

Sitten oli vihdoin samoalaisten ensimmäisen ottelun aika. Jostain syystä (mitä ei missään tarkemmin selitetty) joukkueen nimi oli muutettu Samoan Swat Teamista New Wild Samoansiksi. Samalla Fatun alkupäerinen joukkuepari Samu oli tiputettu kokonaan pois joukkueesta, ja tästä eteenpäin hän paini WCW:ssä vain satunnaisia singles-otteluita. Sen sijaan Fatun joukkueparina toimi nyt sitten syksyllä WCW:hen saapunut Samoan Savage. Kaksikon manageri Oliver Humperdink oli nyt ottanut ihan kutsumanimekseen tuon Big Kahuna -nimen.

Samalla tavoin kun en ollut erityisen innoissani Doomin ja Road Warriorsin ottelusta, ei tämäkään kahden ihan taitavan brawler-joukkueen kohtaaminen hirveästi sytyttänyt intoa minussa. Oikeastaan nyt vasta tässä neljännen joukkueottelun arvostelun kohdalla tajuan, että jokaista tämän joukkueturnauksen osallistujajoukkuetta voi kutsua sanoilla ”taitava brawler-joukkue”. Steinerin veljekset nyt olivat ehkä kaikkein monipuolisin kaksikko, mutta loppujen lopuksi heidänkin tyylinsä oli silti aikamoista rymistelyä. Luultavasti kuitenkin juuri tuon monipuolisuuden ansiosta olin selvästi eniten innoissani juuri niistä joukkueotteluista, joissa Steinerit olivat mukana. Muut taas ovat vähän… Blah. Tätä kohtaamista ei myöskään auttanut se, että tämä oli tyylipuhdas heel vs. heel -ottelu, joten yleisö oli käytännössä täysin kuollut ottelun aikana. WCW ei silti lukenut tilannetta ja buukannut tätä mitenkään lyhyenä, parin minuutin mittaisena hurjana mäiskintänä, vaan Doomille ja samoalaisille annettiin jostain syystä lähes kymmenen minuuttia aikaa. Lopputulos oli sellainen ihan ok tv-ottelutasoinen koitos, jossa molemmat joukkueet vetivät ihan hyvän suorituksen mutta jossa ei nähty mitään, mistä olisin ollut sen enempää kuitenkaan fiiliksissä.

* *

Singles Match

Lex Luger vs. Ric Flair

No niin, sitten nähtiin toistaiseksi tämän illan paras ottelu – vieläpä aika selvästi. Oikeastaan tämä ei hävinnyt laadultaan edes mainittavasti Flairin ja Lugerin vuoden takaiselle Starrcade-ottelulle, vaikka tuolloin matsilla oli aikaa kaksi kertaa enemmän ja vaikka muutenkin ottelua oli tuolloin buildattu reilusti enemmän. Vaikka Flair ei koskaan ilmeisesti perustanutkaan mitenkään erityisemmin Lugerista, niin viimeistään tämän ottelun kohdalla on todettava, että 1980-luvulla tämä parivaljakko toimi pirun hyvin painiessaan toisiaan vastaan. Vuoden 1988 otteluissa tuli tosin sellainen ottelu, että aikaa tarvittiin vähintään se parikymmentä minuuttia, jotta nämä kaksi ehtivät rauhassa rakentaa kunnon tarinan ottelulle. Nyt Luger ja ennen kaikkea Flair kuitenkin osoittivat, että tiukan paikan tullen ottelun tarina saadaan rakennettua hieman reilussa 15 minuutissakin, ja kaikki tarpeellinen saadaan hoidettua tuossa ajassa. Tässä kohtaa on myös hyvä huomauttaa, että jossain kohtaa tätä Starrcadea WCW ilmeisesti taas luopui tuosta otteluiden keston ”pikakelauksesta”, koska tämä matsi kesti oikeasti yhtä kauan kuin WCW väittikin – tai oikeastaan vielä vähän pidempään, mikä on jo aika hupaisaa. Tämä toki saa erityisesti tuon aiemmin kiroamani Luger vs. Stingin näyttämään entistä naurettavammalta, kun jokainen järkevä ihminen tajuaa, ettei se millään kestänyt niin kauan kuin väitettiin. Mutta tämä kesti päälle 15 minuuttia, oli loistavaa teknistä painia yhdisteltynä muutamaan oivaltavaan kikkaan ja intensiiviseen tappeluun. Myös lopetus toimi perinteisyydestään huolimatta oikein hienosti. Huippuottelu.

* * * * 

Tag Team Match

New Wild Samoans vs. Steiner Brothers

No voi kökkö, millainen lopetus hyvälle ottelulle. Kuten jo edellisen joukkueottelun kohdalla totesin, Steinerin veljekset olivat ehdottomasti kiinnostavin joukkue tässä joukkueturnauksen puolella. Tässäkin samoalaisten ja Steinereiden otteluissa oli heti paljon enemmän kiinnostavuutta kuin vaikkapa tuossa Wild Samoansin ja Doomin ottelussa. Lisäksi meno oli painillisesti oikein hyvää, ja loppupuolella nähtiin myös Scott Steinerin tyylipuhdas Frankensteiner, joka on ehdottomasti yksi tämän aikakauden näyttävimmistä liikkeistä. Olinkin jo sitä mieltä, että tästä on kehkeytymässä show’n paras joukkueottelu, joka olisi laadultaan vähintään hyvä, oikealla loppuhuipennuksella ehkä jopa enemmän. Lopulta kuitenkin ottelun suurin tempo ehti kääntyä vähän laskusuuntaan viimeisten minuuttien kohdalla, ja itse lopetus oli sitten sekä idealtaan surkea että ennen kaikkea toteutukseltaan täyttä paskaa, että kyllä tästä joutuu vähintään sen puolikkaan nipistämään pois. Mukava matsi silti, mutta paremmin loppuun asti hoidettuna olisi ollut vielä enemmän.

* * ½

Singles Match

The Great Muta vs. Lex Luger

Etukäteen ajattelin, että tästä ottelusta tuskin tulee paljon mitään ja että tämä on luultavasti nopea välipala vain ennen illan kahta viimeistä ottelua. Toisin kuitenkin kävi: Muta ja Luger saivat reilusti yli 10 minuuttia aikaa, ja miehet myös pistivät oikeasti hyvän ottelun pystyyn! Suuri vaikutus ottelun laatuun oli sillä, että Luger myi suorastaan hämmästyttävän omistautuneesti ja taidokkaasti jalkansa vammaa, joka oli siis tullut edellisen ottelun lopussa. Muta puolestaan työsti heti ensimmäisistä minuuteista lähtien Lugerin jalkaa mitä monipuolisemmilla lukoilla, potkuilla ja muilla liikkeillä, ja tämän yksinkertaisen tarinan varaan saatiin rakennettua kaikin puolin hyvä ottelu kahden heel-painijan välillä. Toisinaan vain yksinkertaisuus toimii kaikkein parhaiten, ja tämä oli ehdottomasti esimerkki siitä. Turnauksen aikana vammautunut Luger yritti sinnikkäästi taistella paljon energisempää Mutaa vastaan – juuri tällaisia tarinoita pitkät turnaukset tarvitsevatkin. Kaikista kehuista huolimatta tuo tarina oli samalla kuitenkin niin hallitseva osa tätä matsia, että ei tämä millään huipputasolle yllä. Silti, hyvä ottelu ja hyvä päätös Mutan sekä Lugerin illalle. Myös lopetus oli varsin yllättävä ja siksi juuri hyvin toimiva.

* * * 

Sitten oli vuorossa illan viimeinen joukkueturnausottelu ja sen jälkeen viimeinen yksilöturnausottelu, joka oli samalla koko illan Main Event. Tässä välissä varoituksena, että spoilaan joukkueiden pistetilanteen ennen viimeistä ottelua, joten jos et halua tietää yhtään miten aikaisemmissa otteluissa on käynyt, niin pistetilanne vähän sen paljastaa.

Tag Team Match

New Wild Samoans vs. Road Warriors

Tässä vaiheessa tilanne oli tosiaan se, että Steiner Brothers johti tilannetta 35 pisteellä. Wild Samoansilla oli 30 pistettä ja Road Warriorsilla 20 pistettä. Doom oli jäänyt nollaan pisteeseen. Tässä ottelussa nähtävillä samoalaisilla ja Road Warriorsilla molemmilla oli siis vielä mahdollisuus nousta voittoon: Road Warriors voittaisi koko turnauksen selätys- tai luovutusvoitolla. Wild Samoansille riittäisi voitto millä keinolla hyvänsä.

Höh, aika tylsä lopetus saatiin sitten joukkueiden turnaukselle. Tämä löysä viimeinen joukkueottelu yhdistettynä ottelun jälkeisiin heppoisiin ja pikaisesti sutaistuihin ”palkitsemis”meininkeihin jättivätkin lopulta sellaisen fiiliksen, että ainakaan joukkuepuolella koko tällä perhanan pitkällä ja monimutkaisella pistesysteemillä varustetulla turnauksella ei ollut minkäänlaista merkitystä. Miksi koko tämän paskan voittaja ei voittanut NWA:n joukkuemestaruuksia? Mitä tämän turnauksen voittaja hyötyi siitä, että voitti vaikean ja kivuliaan turnauksen? Argh, tuli jotenkin todella pettynyt fiilis tämän matsin jälkeen. Eikä asiaa tosiaan auttanut se, että tämä Road Warriorsin ja Wild Samoansin brawlaus oli aikamoinen sekamelska. Tavallaan tässä oli se oma pieni viihdyttävä puolensa, koska matsi oli buukattukin aikamoiseksi sekamelskaksi sen takia, että molemmat joukkueet olivat jo niin väsyneitä: iskut eivät osuneet kohdalleen, liikkeet näyttivät vaarallisilta ym. Omalla tavallaan tämä oli siis toki ihan hauskan realistinen tapa buukata tämä ottelu, mutta harmi vain, että käytännössä se samalla tarkoitti sitä, että painilliselta anniltaan ottelu oli kaikin puolin kehno. Niinpä lopputuloksena oli heikko ottelu samoalaisten ja Road Warriorsin välillä.

* ½

Singles Match

Sting vs. Ric Flair

Yksilöturnauspuolella tilanne oli se, että Lex Luger johti 35 pisteellä. Tässä ottelussa toisensa kohtaavat Ric Flair ja Sting olivat sitten perässä: Flairilla 25 pistettä ja Stingillä 20 pistettä. Tähän tapahtumaan tultaessa vielä voittamattomana hehkutettu The Great Muta jäi tässä täysin pisteittä. Flairilla ja Stingillä sen sijaan oli mahdollisuus vielä koko turnauksen voittoon: Flairin pitäisi voittaa Sting joko selätyksellä, luovutuksella tai uloslaskulla. Stingin pitäisi saada selätys- tai luovutusvoitto.

Sting vs. Ric Flair Starrcaden Main Eventinä on asia, josta ei viitsi suuremmin valittaa, vaikka muuten koko tämän tapahtuman idea ja toteutus onkin ollut suurimmaksi osaksi älytöntä kökköyttä. Otteluihin tämän ”Future Shockin” konsepti ei kuitenkaan ole onneksi vaikuttanut, koska erityisesti singles-puolella on nähty hyviä otteluita – ja kaksi loistavaa, joista ensimmäinen oli Lugerin ja Flairin välinen ottelu ja toinen tietenkin sitten tämä. Sting ja Flair ottivat aika lailla kaiken irti tästä ajasta ja tilanteesta, mikä heille oli suotu, ja näissä puitteissa he pistivät pystyyn niin hyvän ottelun kuin vain oli mahdollista. Ei tämä tietenkään yllä vertailussa samalle tasolle esimerkiksi vuoden 1988 Sting vs. Flairin 45-minuuttisen kamppailun kanssa, mutta se on ymmärrettävistä syistä varsin ilmiselvää. Sen sijaan tämä oli niin hienosti rakennettu ja loistavasti vedetty 15-minuuttinen tekninen painiottelu kuin vain voi olla. Tällaisella rauhallisella, loistavaan tarinankerrontaan nojaavalla tyylillä vedettäviä otteluita ei ole lähtökohtaisesti tarkoitettu 15-minuuttiseksi, vaan vähintään 25-minuuttisiksi koitoksiksi, mikä ikävä kyllä söi hiukan ottelun parasta terää. Mutta kuten sanottua, olosuhteisiin nähden tämä oli niin upea ottelu kuin pystyi olemaan. Toki lopetus tuntui vähän hölmöltä, kun ajan jo lähes tulkoon loppuessa Flair keskittyi yhä egoiluun Figure Four Leg Lockin lukitsemisen sijaan, mutta annettakoon tuo pieni kauneusvirhe tässä kohtaa anteeksi. Toki tämä ottelu ansaitsee siinä mielessä taustaltaan saman kritiikin kuin äskeinen joukkueottelu: ottelun jälkimeininkejä oli taas hieman hölmö katsoa, kun koko turnauksessa ei ollut mitään panosta ja oikeastaan koko roskan voittamisella ei ollut mitään väliä.

* * * *


Kuten jo show’n alkupuheessa totesin, vuosi 1989 oli ollut tähän asti todella hurja WCW:lle. Jostain (käsittämättömästä) syystä WCW ei kuitenkaan saanut puristettua ollenkaan samaa tehoa vuoden suurimpaan tapahtumaan, vaan sen sijaan Starrcadessa päätettiin kokeilla todella vaikeaa ja pitkälti puhtaasti tylsää turnausta, jossa ei ollut mitään panosta. En yhtään ihmettele sitä, että suurin osa faneista ei ollut ollenkaan kiinnostunut tästä tapahtumasta. Tästä kaikesta huolimatta tässä turnauksessa nähtiin kaksi huippuluokan ottelua ja muitakin hyviä kohtaamisia, joten ei tätä voi liiaksi haukkua. Ok tapahtuma, mutta silti vuoden 1989 huonoin WCW-ppv (ja parempi kuin yksikään WWF:n vuoden 1989 ppv). Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuessa myös WCW:ssä alkaisi taas puhaltaa aika uudet tuulet, ja tämä vuosi 1989 jäisi historiaan eräänlaisena poikkeustapauksena.

Wikipedia: WCW Starrcade 1989 

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 8.5.2017

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Survivor Series 1989

Next post

Arvio: WWF No Holds Barred

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.