1991ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Starrcade 1991

Päivämäärä: 29.12.1991

Sijainti: Norfolk, Virginia (Norfolk Scope)

Yleisömäärä: 9 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Muistatteko vielä, kuinka Starrcade oli painihistorian ensimmäinen koko Yhdysvaltain laajuista yleisöä tavoitteleva ”vuoden suurin tapahtuma”? Siis jo ennen WrestleManiaa, kuten tässä projektini arvioissa on käynyt ilmi. Toki ensimmäisen kerran vuonna 1983 järjestetty Starrcade oli vielä aika kaukana suuruudesta ja WrestleMania-tunnelmasta, mutta silti se oli Jim Crockett Promotionsin aivan uudenlainen idea aikana, jolloin kukaan ei olisi vielä uskaltanut veikata territory-aikakauden murentumista. Nyt territory-aikakausi oli historiaa, suuret ppv:t olivat tulleet jäädäkseen, Rock ’n’ Wrestling -aikakausi oli nostanut showpainin (ja erityisesti WWF:n) maailmankartalle nimenomaan WrestleMania-tapahtumien ansiosta… Ja näin 1990-luvulle tultaessa koko showpainin suosio oli lähtenyt uuteen rajuun laskuun. Näissä tunnelmissa tultiin siis historian yhdeksänteen Starrcadeen, josta oli muotoutunut jo hyvin perinteinen tapahtuma ja samalla koko WCW:n (eli vuonna 1988 JCP:n historian perineen promootion) vuoden kohokohta. Tapahtuma, jossa käytiin WCW:n vuoden suurimmat ottelut.

Paitsi että Dusty Rhodes oli toista mieltä. WCW:n pääbuukkaaja Dusty oli tunnettu – hmm – luovista ideoistaan, ja niinpä Dusty päätti kehitellä Starrcadea varten jälleen uuden nerokkaan idean. Ikävä kyllä se idea ei ollut ”Pistetään kasaan koko vuoden paras kortti ja järjestetään järisyttävä tapahtuma”. Se olisi nimittäin voinut olla jopa oikeasti mahdollista: WCW:n tilanne oli ollut lohduttomalta näyttävässä syöksykierteessä käytännössä koko vuoden 1991 ajan, ja firma oli menettänyt Ric Flairin ohella lukuisia muitakin isoja nimiä (ja älyttömän määrän katsojia). Tuote oli ollut suurimman osan vuodesta joko tylsää, epäkiinnostavaa tai ikävän usein puhtaasti typerää. Kuitenkin aivan parin viime kuukauden aikana oli alkanut tapahtua jotain! Ensin WCW:hen saapui Rick Rude, ja WCW päätti rakentaa hänen ja Paul E. Dangerouslyn ympärille Dangerous Alliance -nimisen heel-stablen, josta oli tullut nopeasti todella vihattu. Jotkut pitivät sitä jopa 1990-luvun versiona Four Horsemenista. Eivätkä hyvät uutiset loppuneet tähän. WWF:n kaltoinkohtelema Ricky Steamboat oli lähtenyt alkusyksystä WWF:ään, loikannut takaisin WCW:hen ja tehnyt comebackinsa marraskuussa järjestetyssä Clash o the Champions -tapahtumassa. Tuo Clash oli monien mielestä WCW:n paras tapahtuma pitkiin aikoihin, ja se sai myös parhaat katsojaluvut yli vuoteen. Muutenkin WCW:n tv-show’iden katsojaluvut olivat jälleen nousussa, ja WCW oli aloittamassa uutta kilpailua WWF:n kanssa. WWF:n katsojaluvut nimittäin jatkoivat edelleen laskuaan, eikä maailman suurin showpainipromootio ollut onnistunut hyödyntämään vuoden 1991 suuria hankintojaan ollenkaan toivotulla tavalla.

Eli kyllä, WCW:llä meni pitkästä aikaa ainakin varovaisen hyvin. Ikävä kyllä Dusty Rhodes ja Jim Herd päättivät, että tuota tilannetta ei kannata hyödyntää millään tavalla Starrcadessa. Ei, tässä koko show’ssa ei nähty _yhtään_ storylineihin liittyvää ottelua. Miksi? Koska koko tapahtuma koostui täysin idioottimaisesta BATTLEBOWL-turnauksesta. Käytännössä se tarkoitti sitä, että 40 WCW:n painijaa ”arvottiin” kahden hengen joukkueisiin (eli yhteensä 20 joukkuetta) ja pistettiin toisiaan vastaan 2 vs. 2 -otteluihin (eli yhteensä 10 ottelua). Kaikkien näiden otteluiden voittajat pääsisivät illan huipentavaan kahden kehän Battlebowl Battle Royaliin, jonka voittaja saisi… SORMUKSEN! Battlebowl-sormuksen. Kyllä. Jolla ei tee yhtään mitään. Ei mestaruutta. Ei suoraan ykköshaastajuutta. Ei mitään. Ja tämä roska vei siis koko Starrcade-ajan. Mikä parasta, idea oli Dustyn mielestä niin helvetin hyvä, että hän päätti jo tässä vaiheessa, että siitä tulisi vuotuinen perinne WCW:ssä. Ja arvatkaa mitä? Siitä myös tuli. Kaikkein huvittavinta tässä on tietenkin se, että WCW ei ollut oppinut mitään menneisyyden mokistaan. Jo vuoden 1989 Starrcadessa yritettiin oikeasti kovan tapahtuman sijaan saada show myytyä yleisölle käsittämättömällä gimmick-tapahtumaidealla: tuolloin se oli Iron Man Tournament ja Iron Team Tournament. Tapahtuma floppasi täysin, ei kiinnostanut ketään ja sitä ei uusittu koskaan. Ja silti WCW oli nyt taas tilanteessa, jossa heidän vuoden suurin tapahtuma oli jo lähtökohtaisesti kasa epäkiinnostavaa paskaa.

Selostajinamme Jim Ross ja Tony Schiavone. Haastatteluita ei koko illan aikana nähty, mutta Eric Bischoff, Missy Hyatt ja yhden illan paluunsa WCW:hen tehnyt ”Battlebowl-komissaari” (kyllä, se on oikea WCW:n käyttämä sana) Magnum T.A. hoitivat joukkueiden ”arpomisen”.

Tag Team Match

Michael Hayes & Tracy Smothers vs. Marcus Alexander Bagwell & Jimmy Garvin

Koska yhdessäkään illan ottelussa ei ole mitään taustatarinaa, käyn lyhyesti jokaisen ottelun kohdalla läpi osanottajien tuoreimmat käänteet, jos jotain mainittavaa on. Tracy Smothers oli syksyn aikana tehnyt normaalin joukkueparinsa Steve Armstrongin kanssa heel-turnin, ja Young Pistols oli voittanut loppuvuodesta WCW US Tag Team -mestaruudet Patriots-kaksikolta. Michael Hayes ja Jimmy Garvin puolestaan olivat tosiaan loppusyksystä kääntyneet virallisesti hyviksiksi. Nyt he painivat vastakkaisilla puolilla upean arvonnan ansiosta. Neljäs osanottaja Marcus Alexander Bagwell oli sitten illan ensimmäinen ppv-debyyttinsä tekevä painija. Bagwell oli parikymppinen nuori, lihaksikas ja hyvännäköinen tulokas, joka oli aloittanut uransa vasta vajaa vuosi sitten ja jota kukaan ei vielä kutsunut ”Buffiksi”. Vuonna 1991 hän oli noussut kohtuullisen suosituksi uudessa Teksasin alueen promootiossa Global Wrestling Federationissa nimellä Handsome Stranger. WCW kaappasi hänet sieltä, ja Bagwell teki debyyttinsä WCW:ssä loppuvuodesta omalla synnyinnimellään. Toistaiseksi Bagwell ei ollut vielä saanut aikaan mitään merkittävää WCW:ssä, mutta kuulisimme hänestä kyllä vielä tulevina vuosina.

Ei voi väittää, että tämä illan avausottelu olisi ollut mitenkään huippusuoritus keneltäkään. Toisaalta ei ollut täyttä kuraakaan, mutta ennemmin oikeastaan tämä ottelu tiivistää koko idioottimaisen Battlebowl-konseptin suurimman ongelman. Miksi helvetissä minun pitäisi olla kiinnostunut, kun satunnaisesti valitut painijat ottelevat toistensa kanssa ja toisiaan vastaan ilman minkäänlaista taustatarinaa tai oikeaa panosta? Mikä oikeasti on koko tapahtuman ja siinä olevien otteluiden idea? En ikinä ymmärtänyt tätä WCW:n ihastusta Battlebowl-ideaan, mutta tässä sitä nyt ollaan kuitenkin katsomassa. Otteluissa niin merkittävän osan viihdyttävyydestä tuo nimenomaan tunnelma ja tarina, joten totta kai niiden puute vaikuttaa todella merkittävästi. No, Tracy Smothers teki tässä ihan ok-työtä, ja nuori Marcus Alexander Bagwellkin oli myös siedettävä. Freebirdsit keskittyivät lähinnä tunnelman tuomiseen, mitä kyllä tarvittiin, mutta ei tästä paljon käteen tosiaan jäänyt.

* ½ 

Tag Team Match

Steve Austin & Rick Rude vs. Van Hammer & Big Josh

Halloween Havocissa nähtiin siis Rick Ruden WCW-comeback ja Ruden, Paul E. Dangerouslyn sekä Madusan muodostaman yhteenliittymän synty. Kaikki alkoi siitä, että väliaikaisesti WCW:stä potkittu Dangerously halusi muodostaa uuden porukan, joka tuhoaisi koko WCW:n ja syöksisi WCW:n mestaruuskomitean vallastaan. Pian Halloween Havocin jälkeen tuo porukka sai virallisen nimen: Dangerous Alliance. Alliance otti ykköskohteekseen Stingin, ja marraskuisessa Clash of the Championsissa Rick Rude onnistuikin voittamaan WCW US Heavyweight -mestaruuden Stingiltä. Lisäksi Dangerous Alliance haali loppuvuoden aikana uusia jäseniä. Dangerouslyn johtamaan porukkaan liittyivät muun muassa WCW Television -mestari Steve Austin, entiset WCW Tag Team -mestarit Arn Anderson ja Larry Zbyszko sekä heel-turnin tehnyt Bobby Eaton. Tässä ottelussa arpaonni siis suosi Dangerous Alliancea, kun samaan porukkaan kuuluvat Rick Rude ja Steve Austin pääsivät samaan joukkueeseen. Vastaansa he saivat Van Hammerin ja Big Joshin, joille ei ollut tapahtunut loppuvuoden aikana oikeastaan mitään merkittävää. Syksyllä pari kuukautta kestänyt Hammerin monsterpush oli päättynyt loppuvuodesta kuin seinään, ja nyt painitaidoton Hammer oli kovaa vauhtia matkalla alakortin täytteeksi.

Näiden kahden ensimmäisen ottelun perusteella ei voi kuin hämmästellä WCW:n halua buukata näitä kokonaisuudessaan täysin merkityksettömiä otteluita hämmästyttävän pitkinä koitoksina. Ei siinä toki mitään, jos näissä otteluissa tapahtuisi oikeasti jotain suurta ja ihmeellistä tai jos painijat olisivat suunnitelleet etukäteen näyttävän spektaakkelin, mutta kahdessa ensimmäisessä ottelussa ei ainakaan ole ollut millään tavalla kyse siitä. Sen sijaan tuntuu, että nämä ottelut ovat loppuspottia lukuun ottamatta rakenneltu ihan lennosta, ja ikävä kyllä ainakaan näiden kahden ensimmäisen ottelun kohdalla se ei ole ollut kovin hyvä ratkaisu. Onneksi face-joukkueessa oli sentään Big Josh, joka tiesi, mitä kehässä tehdä, koska Van Hammerin työskentely oli taas niin uskomattoman kiusallista katsottavaa, ettei mitään rajaa. No, Austin ja Rude olivat toki myös ihan hyviä, mutta eivät tässä ottelussa todellakaan parhaimmillaan. Eteenpäin.

* *

Tag Team Match

Dustin Rhodes & Richard Morton vs. Larry Zbyszko & El Gigante

Kuten edellisen ottelun kohdalla tuli todettua, Larry Zbyszko oli liittynyt loppuvuodesta Dangerous Allianceen. Lisäksi Larry oli hävinnyt Arn Andersonin kanssa joukkuemestaruutensa marraskuun Clash of the Championsissa ottelussa, jossa Andersonin ja Zbyszkon kanssa feudannut Dustin Rhodes toi yllätysparikseen comebackinsa tehneen Ricky Steamboatin. Steamboatin ja Rhodesin joukkue osoittautui pysäyttämättömäksi, ja he nousivat WCW:n uusiksi joukkuemestareiksi. Itse Steamboat & Rhodes vs. Zbyszko & Anderson on monien mielestä yksi vuoden 1991 parhaista joukkueotteluista. Tässä ottelussa kehässä oli siis sekä yksi entinen että yksi nykyinen joukkuemestari. Nykyisen mestarin pari oli edelleenkin York Foundation -porukkaan kuuluva Richard Morton. Entisen joukkuemestarin pariksi puolestaan nousi El Gigante, joka oli muutaman viime kuukauden ajan ollut aika lailla tyhjän päällä.

Eipä tähän hirveästi ole sanottavaa. Sen vähän aikaa kun Rhodes ja Zbyszko saivat painia keskenään, oli kyse ihan ok:sta tv-ottelutasoisesta painista (mutta ei missään nimessä yhtään sen paremmasta). Tuota Zbyszkon ja Rhodesin painia ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, minkä jälkeen alkoi sitten El Gigante -sekoilu ja kenties WCW:n hankalin mahdollinen buukkaustilanne: kuinka saada sekä pysäyttämätön El Gigante että ”Dustyn poika” Dustin Rhodes näyttämään samaan aikaan hyvältä, vaikka he olivat eri joukkueissa? No, WCW varmasti mielestään onnistui tuon ongelman ratkaisussa ihan hyvin, mutta ottelun laatua ei voi pahemmin kehua.

Tag Team Match

Bill Kazmaier & Jushin Thunder Liger vs. Diamond Dallas Page & Mike Graham

Tässä ottelussa nähtiin oikeastaan kaksikin eräänlaista ppv-debyyttiä. Ensimmäinen oli tietenkin Jushin Thunder Ligerin ensimmäinen ppv-ottelu Amerikan mantereella. Vuonna 1984 debytoinut Liger oli noussut Japanissa jo huippusuosituksi junior heavyweight -painijaksi ja yhdeksi koko kyseisen divisioonan tunnetuimmista divistä. Liger myös paini Akira Nogamia vastaan vuonna 1991 lähetetyssä WCW:n ja NJPW:n Japan Supershow -tapahtumassa IWGP Junior Heavyweight -mestaruudesta. Nyt Liger oli kuitenkin saapunut WCW:n ja NJPW:n yhteistyön nimissä painimaan virallisesti WCW:n puolelle, ja itse asiassa Liger oli voittanut WCW:n tuoreen Light Heavyweight -mestaruuden Flyin’ Brianilta juuri ennen Starrcadea. Brianin ja Ligerin väliset ottelut ovat aikakauden klassikkokohtaamisia. Toinen illan eräänlainen debyytti oli sitten Diamond Dallas Pagen ensimmäinen ppv-ottelu. DDP oli toiminut painibisneksessä jo useamman vuoden ajan managerina, mutta harva ajatteli, että tämä 35-vuotias painitaidoton kaveri nousisi itse koskaan kehään. Niin kuitenkin kävi, kun WCW päätti erottaa DDP:n ja tämän manageroiman painijan Diamond Studdin toisistaan. Koska WCW:llä oli muutenkin menossa raju managereiden vähennysoperaatio ja monet pelkästään managereina toimivat henkilöt olivat saaneet potkut, DDP:tä kehotettiin menemään painijakoulutukseen, ja niin loppuvuodesta DDP kävi nopean painikoulutuksen muun muassa itsensä Dusty Rhodesin opissa. Kehädebyyttinsä DDP teki marraskuussa 1991, ja tässä vaiheessa Page oli taidoiltaan vielä todella heikko. DDP:n joukkuepari oli 1970-luvun alusta lähtien paininut konkari Mike Graham, joka oli tässä projektissa nähty edellisen kerran Starrcadessa 1984. Nyt 1990-luvulle tultaessa Graham oli itse asiassa siirtynyt jo osa-aikaeläkkeelle ja keskittynyt enemmän backstage-tehtäviin WCW:ssä. Tässä ottelussa häntä mainostettiin kuitenkin ”Ligerin tyylisenä vastustajana”, koska myös Graham oli ollut urallaan junior heavyweight -painija (tyyliltään tosin aivan päinvastainen kuin Liger).

Tämä oli niin hämmentävä ottelu, etten oikein tiedä, miten tämä pitäisi arvioida. Ottelussa oli nimittäin tähän mennessä koko illan selvästi kirkkain tähti. Tuo tähti oli tietenkin Jushin Thunder Liger, joka pisti tässä ottelussa itsensä täysillä likoon. Liger tarjosi sellaista high flying -tyylistä painia, jollaista ei kovin usein ollut vuonna 1991 nähty amerikkalaisen mainstream-promootion tapahtumassa. Liger liikkui näyttävästi, tarjosi hienoja liikkeitä ja veti muun muassa upean Flip Diven kehäköysien yli ulos kehästä. Harmi vain, että Ligerin ”taisteluparina” tässä ottelussa oli jostain syystä Mike Graham, jota ei voi hyvällä tahdollakaan pitää jotenkin saman aikakauden light heavyweight -painijana, vaikka Jim Ross ja Tony Schiavone kovasti yrittivät niin mainostaa. Graham on kyllä junior heavyweight -painija, mutta ennemminkin 1980-luvun puhdasta mattopainityyliä edustava sellainen – ja vieläpä hieman kankeasta päästä. Niinpä Ligerin ja Grahamin keskinäinen kemia ei oikein toiminut millään tavalla, ja silti juuri heidän osuuksiensa ansiosta tämä ottelu oli sentään ihan ok. Bill Kazmaier oli nimittäin tuttuun tapaansa aivan surkea kehässä, eikä yhtäkkiä managerista painijaksi nostettu Diamond Dallas Pagekaan oikeastaan hallinnut tässä vaiheessa vielä paljon mitään. Niinpä tämä ottelu oli kokonaisuutena aikamoinen sekamelska, ja annan sille nyt arvosanaksi kaksi tähteä ihan puhtaasti Ligerin suoritusten ansiosta.

* * 

Tag Team Match

Lex Luger & Arn Anderson vs. Terrence Taylor & Z-Man

Sitten oli WCW World Heavyweight -mestari Lex Lugerin ottelun vuoro. Luger oli loppuvuodesta keskittynyt ottamaan yhteen vanhan ystävänsä ja vihamiehensä Stingin kanssa, ja horisontissa siintikin jo kovaa vauhtia Lugerin ja Stingin välinen mestaruusottelu. Lugerin joukkuepari Arn Anderson oli puolestaan liittynyt entisen joukkuemestariparinsa Larry Zbyszkon tavoin Dangerous Allianceen, ja itse asiassa viime aikoina Anderson olikin keskittynyt painimaan joukkueena toisen uuden Dangerous Alliance -jäsenen Bobby Eatonin kanssa. Lugerin ja Andersonin vastustajista Terrence Taylor kuului edelleen nimellisesti York Foundationiin, mutta hän oli ajautunut viime aikoina ongelmiin Alexandra Yorkin, Richard Mortonin ja Thomas Richin kanssa.

No niin, illan ensimmäinen hyvä ottelu! Ja täytyy myöntää, että en etukäteen odottanut sitä ainakaan tältä nelikolta. Tai siis toki (ainakin) Arn Andersonilta, Terrence Taylorilta ja Z-Manilta sitä kyllä pystyi odottamaan, mutta kun tämän ottelun joukkueet oli ilmoitettu, olin aluksi aivan varma, että tästä tulee aivan puhdas squash. WCW World Heavyweight -mestari ja konkari-Anderson saavat vastaansa lähinnä virallisena jobberina toimineen Z-Manin ja laskusuunnassa olevan Terrence Taylorin. Mutta! Mitä vielä. WCW päätti yllättää täysin ja antaa näiden neljän painia oikean ottelun. Mikä hämmästyttävintä, Terrence Taylor sai painia minuuttikaupalla päämestari Lex Lugerin kanssa oikeasti tasaisesti – tai oikeastaan niin, että Taylor näytti tuosta parivaljakosta paremmalta. Taylor yllätti Lugerin useilla näyttävillä liikkeillä ja oli lähellä selättää tämän. Taylorin ja Lugerin lisäksi myös Z-Man ja Anderson hoitivat osuutensa oikein mallikkaasti, ja Andersonin sekä Z-Manin välienselvittelyä katsoessa tulikin suorastaan mieleen hyvät WCW:n joukkuemestaruusottelut. Ottelu oli myös kokonaisuutena buukattu hyvin, eikä se kestänyt liian kauaa, joten kyllä tämä yltää sellaiseksi hyväksi kolmen tähden suoritukseksi.

* * *

Tag Team Match

Ricky Steamboat & Todd Champion vs. Cactus Jack & Sgt. Buddy Lee Parker

Kuten on tullut jo sanottua, Ricky Steamboat oli siis palannut WCW:hen ja voittanut heti comeback-ottelussaan WCW Tag Team -mestaruudet yhdessä Dustin Rhodesin kanssa. Steamboatin ja hänen joukkueparinsa Dustin Rhodesin ykköshaastajaksi olivat nyt nousseet Arn Anderson ja Bobby Eaton. Steamboatin joukkuepari Todd Champion oli puolestaan hävinnyt joukkueparinsa Firebreaker Chipin kanssa US Tag Team -mestaruudet Young Pistolseille. Vastaansa Steamboat ja Champion saivat sitten mielenvikaisen Cactus Jackin ja Sgt. Buddy Lee Parkerin – jälkimmäisen tosin lähinnä nimellisesti. Kun Parker oli ilmoitettu Cactus Jackin joukkuepariksi, Jackin sekopäinen ystävä ja vakituinen joukkuepari Abdullah The Butcher kävi brutaalisti Parkerin kimppuun ja yritti estää kaikin keinoin tämän osallistumisen otteluun. Lopulta tuomarit raahasivat Butcherin pois paikalta, ja Parker lähti ryömimään kohti kehää.

Jos tämä ottelu olisi voinut olla vain Cactus Jackin ja Ricky Steamboatin välinen kohtaaminen, tällä olisi ollut mahdollisuuksia mihin tahansa. Ottelun alussa saatiin onneksi nauttia jonkun aikaa nimenomaan Steamboatin ja Cactus Jackin välisestä keskinäisestä painista, ja tuo kohtaaminen olikin yksi koko illan viihdyttävimmistä. Harmi vain, että ottelussa olivat mukana myös Todd Champion ja (periaateessa) Sgt. Buddy Lee Parker. Parkerin raahautumista kohti kehää oli kyllä ihan hauska seurata mukavana pikkulisänä, ja oikeastaan tällä buukkauksella Parker olikin reilusti viihdyttävämpi kuin hän olisi ollut ottelun normaalina osanottajana. Todd Championille olisi voitu kuitenkin tehdä joku vastaava ratkaisu, koska Champion sai tässä ottelussa turhan paljon kehäaikaa. Cactus Jack yritti kyllä kantaa Championia parhaansa mukaan ja piristi miesten välistä mäiskintää muun muassa hurjalla Elbow Dropilla apronilta ulos kehästä. Ottelun lopetus oli sitten monellakin tapaa huipennus, kun Parker pääsi vihdoin kehään, ja pian sen jälkeen ottelu olikin ohi. Tämmöisenä hyvin erikoisesti buukattuna otteluna tätä on taas todella vaikea arvioida mitenkään järkevästi, mutta ehkä tämä nyt oli kokonaisanniltaan silti lähinnä ihan ok. Jos Cactus Jackin ja Steamboatin yhteenottoa olisi saanut katsella pidempään, olisi arvosanakin voinut olla parempi.

* * 

Tag Team Match

Sting & Abdullah The Butcher vs. Flyin’ Brian & Bobby Eaton

Tässä ottelussa oli sitten aikamoiset paritukset, sillä Sting ja Abdullah The Butcher olivat olleet useiden kuukausien ajan pahimpia mahdollisia vihamiehiä. Abdullah ja Cactus Jack olivat tehneet kaikkensa pistääkseen Stingin kokonaan pois pelistä, mutta toistaiseksi he eivät olleet onnistuneet siinä. Ja nyt sitten Stingin ja Abdullahin piti painia samassa joukkueessa. Kuten edellisten otteluiden taustatarinoista on jo saattanut huomata, Stingillä riitti muutenkin tällä hetkellä vihamiehiä: Sting oli samaan aikaan ongelmissa Dangerous Alliancen, Abdulah The Bucher & Cactus Jack -kaksikon ja WCW World Heavyweight -mestarin Lex Lugerin kanssa. Ei siis ihme, että Sting olikin koko illan suurin fanien suosikki. Stingin ja Abdullahin mahdotonta joukkuetta vastaan asettuivat sitten äskettäin WCW Light Heavyweight -mestaruutensa hävinnyt Flyin’ Brian ja loppuvuodesta heel-turnin tehnyt Bobby Eaton. Myöskään Brian ja Eaton eivät tulleet keskenään ollenkaan toimeen, ja Brian keskittyikin ottelussa enemmän Stingin auttamiseen kuin Eatonin parina toimimiseen.

Jos edellinen ottelu oli buukattu erikoisesti, niin oli tämäkin. Tässäkin tapauksessa erikoinen buukkaus toimi kuitenkin ihan kivasti, vaikka lopputuloksena ei silti ollut ihan ok:ta parempaa ottelua. Se on sinänsä ihan ymmärrettävää, koska tässä(kään) ottelussa keskiössä ei ollut nimenomaan erityisen hyvän ottelun aikaansaaminen, vaan juonikuvioiden jatkaminen ovelalla tavalla. Siitä voisi antaa enemmänkin kiitosta WCW:lle, jos kyseessä ei sattuisi olemaan vuoden suurimpana tapahtumana pidetty Starrcade. Siis tapahtuma, jolta toivoisi nimenomaan juonikuvioiden huipentamista – ei niiden jatkamista. Juonikuvioiden huipennuksia ei kuitenkaan tämän vuoden Starrcadessa nähty, joten tässä sitä nyt oltiin. Ja tällaisenaan tämä oli tosiaan ihan hauska: toisiaan vihaavat Sting ja Abdullah The Butcher samassa joukkueessa Bobby Eatonia ja Flyin’ Briania vastaan. Kokonaisuus oli erikoinen, mutta erikoisuutensa takia piristävä. Ennemmin tällaisia otteluita kuin alkupään tylsiä koitoksia.

* * 

Tag Team Match

Rick Steiner & The Nightstalker vs. Big Van Vader & Mr. Hughes

Rick Steiner oli keskittynyt loppuvuodesta veljensä Scottin kanssa painimaan itse asiassa nimenomaan Big Van Vaderin ja Mr. Hughesin muodostamaa monsterikaksikkoa vastaan. Siksi olikin aikamoinen sattuma, että Steiner joutui myös tänä iltana kohtaamaan ottelussa juuri Vaderin ja Hughesin, mutta arpa kohtalon on arvaamaton. Hughes oli siis aikaisemmin Big Cat -nimellä tunnettu mörssäri, joka oli kesästä 1991 lähtien toiminut Lex Lugerin henkivartijana. Nyt hän oli siirtynyt myös painimaan, ja Hughes myös paini tuolla samalla kuvassa näkyvällä lookilla. Kuka sitten oli Rick Steinerin joukkuepari The Nightstalker? No, sehän oli nuori Bryan Clark, joka tunnettaisiin myöhemmin paremmin WWF:ssä Adam Bombina ja WCW:ssä Wrathina sekä KroniK-joukkueen toisena osapuolena. Vuonna 1991 oli kuitenkin vasta uransa alussa, ja hän oli paininut AWA:ssa sen parin viimeisen vuoden ajan The Nightstalker-nimellä. Nyt nuori brawler oli saanut mahdollisuuden painia WCW:ssä, ja itse asiassa tähän ppv:hen hän pääsi täysin puolivahingossa. Alun perin Steinerin joukkueparina piti nähdä Diamond Studd, mutta Studd oli loukannut käsivartensa juuri ennen Starrcadea, ja niinpä Nightstalker nostettiin Steinerin pariksi.

Tämä ottelu osoitti aika lailla täydellisesti sen, kuinka paljon Rick Steiner pystyy yksin kannattelemaan ottelua useamman heikon vastustajan kanssa. Vaikka 1990-luvun alun Rick Steiner olikin kaikin puolin hurja äijä, ja tykkään katsoa Steinerin suorituksia näissä otteluissa, niin tämän ottelun perusteella on todettava se tosiasia, että ei hänestä tässä vaiheessa (eikä oikeastaan koskaan) ollut kantamaan heikkoja vastustajia huippusuorituksiin. Sitä paitsi tässä ottelussa oli Steinerin lisäksi myös Big Van Vader, joka oli parhaimmillaan yksi koko bisneksen parhaimmista brawlereista mutta jostain syystä tässä ottelussa näytti vähän heikolta. Vaderin joukkuepari Mr. Hughes oli sitten aikamoinen turhake, ja Rick Steiner joukkuepari The Nightstalker ei puolestaan tuntunut osaavan yhtään mitään. Onneksi Steiner yritti kovaa, viskoi miehiä näyttävillä Suplexeilla ja liikkui muutenkin parhaansa mukaan. Ei se silti kokonaisuutena riittänyt heikkoa ottelua paremmaksi suoritukseksi.

* ½ 

Tag Team Match

Scott Steiner & Firebreaker Chip vs. Johnny B. Badd & Arachnaman

Hauiksensa kesällä hajottanut Scott Steiner oli palannut kehään puolikuntoisena Halloween Havocissa, mutta nyt Steiner alkoi olla jälleen täydessä kunnossa. Steinerin ja Firebreaker Chipin vastustajista Johnny B. Badd oli tehnyt Clash of the Championsissa marraskuussa face-turnin kääntymällä manageriaan Theodore R. Longia vastaan. Itse asiassa Long (samoin kuin esimerkiksi Steve Austinin managerina aiemmin toiminut Lady Blossom) sai kokonaan kenkää WCW:stä, joten nyt Badd paini täysin samalla gimmickillä mutta hyviksenä ja ilman manageria. Baddin joukkuepari Arachnaman ei puolestaan ollut mikään debytantti, vaan… Brad Armstrong. Kyllä, tämä oli jo Brad Armstrongin kolmas gimmick tämän vuoden aikana. Ja kyllä, tämä oli jo toinen Armstrongin gimmick, josta WCW oli joutua lakiongelmiin. Armstrong oli siis keväällä ilmestynyt maskipäisenä ja sulkiin pukeutuneena Fantasia-hahmona Fabulous Freebirdsien avuksi. Fantasia-nimi vaihdettiin kuitenkin nopeasti Badstreetiksi, koska WCW oli joutua pahoihin tekijänoikeusongelmiin Disneyn kanssa (Disneyn klassikkoelokuva on niin ikään nimeltään Fantasia). Nimenvaihdoksesta huolimatta Badstreet paini pari kuukautta osana Fabulous Freebirdsejä, ja itse asiassa joukkue voitti jopa 6-Man Tag Team -mestaruudet. Yhtäkkiä Badstreet katosi kuitenkin ilman mitään selitystä ruudusta. Pari kuukautta myöhemmin WCW:hen saapui uusi maskipäinen, seitti- ja hämähäkkisymboliikkaa hyödyntävä Arachnaman, joka oli siis jälleen Armstrong. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun Spider Man -hahmon oikeudet omistava Marvel Comics uhkasi WCW:tä oikeustoimilla Arachnaman-hahmon takia, ja niinpä tämä ppv jäikin ainoaksi Arachnamanin ppv-esiintymiseksi.

Alkaa loppua vähän sanottava näissä arvioissa, kun niin harvassa ottelussa tapahtuu oikeasti mitään merkittävää tai edes mitään sellaista, minkä muistaisi enää tapahtuman jälkeen. Tämäkin oli taas sellainen ottelu, että paperilla tämä vaikutti ihan ok:lta: Scott Steiner, Brad Armstrong, Johnny B. Badd… Paljon huonomminkin voisi olla. Harmi vain, että kun ottelussa ei tosiaan ole mitään tarinaa, ei siinä ole myöskään minkäänlaista tunnelmaa. Lisäksi tämä oli taas yksi niistä otteluista, joita ei ollut ilmeisesti suunniteltu mitenkään etukäteen, joten homma ei lähtenyt oikein lentoon missään vaiheessa ja kokonaisuus tuntui suorastaan harmillisen tylsältä. Kyllä tässä muutamia oikein kivojakin hetkiä oli, ja Steiner näytti taas kerran hyvältä, mutta ei tämä silti yllä kuin juuri ja juuri ihan ok:n ottelun tasolle.

* *

Tag Team Match

Ron Simmons & Thomas Rich vs. Steve Armstrong & P.N. News

Tämän ottelun ainut merkittävä asia oli Ron Simmonsin paluu kehiin. Simmons loukkaantui kesken Halloween Havocin Main Eventin, mutta paini loukkaantuneena silti loppuun saakka, minkä ansiosta Simmonsin arvostus nousi WCW:ssä entisestään. Simmons joutui kuitenkin olemaan Halloween Havocin jälkeen lähes kaksi kuukautta sivussa painikehistä, mutta nyt Starrcaden koittaessa hän oli jälleen kunnossa ja teki ensimmäisen esiintymisensä kahteen kuukauteen. Muista tämän ottelun painijoista ei ole enää mitään uutta sanottavaa.

Huh huh, koko illan tylsin ottelu oli säästelty sitten viimeiseksi otteluksi ennen varsinaista Battle Royalia! Kylläpä meitä hellitään todellisilla herkuilla. Jos Ron Simmons ei olisi lopussa räjäyttänyt hommaa parilla näyttävällä power-liikkellä, tämä olisi ollut ihan totaalista kuraa. Kenen helvetin mielestä oli hyvä idea pistää niljakasta heel-roolia vetävä Thomas Rich taistelemaan epätoivoisesti P.N. Newsiä ja Steve Armstrongia noin 90 prosenttia tästä ottelusta? Olettiko oikeasti tämän ottelun buukkaaja, että yleisö olisi ollut jotenkin tässä mukana ja kannustanut Richiä? Jos oletti, hänet voidaan erottaa saman tien. Yleisöä ei olisi voinut tämä kiinnostaa vähempää, ja sama lause pätee minuun. Tämä oli tällaista totaalisen turhaa ja tylsää painia, jolla aikanaan täytettiin B-luokan tv-show’t. PPV:hen tällä ei pitäisi olla mitään asiaa. Miksi tämä ei vain voinut olla nopea squash, jossa Simmons olisi näyttänyt supervahvalta, kun lopputulos oli kuitenkin sama?

*

20 Man Battlebowl Battle Royal Match

Participants: Big Van Vader, Marcus Alexander Bagwell, Jimmy Garvin, Dustin Rhodes, Bill Kazmaier, Jushin Thunder Liger, Steve Austin, Richard Morton, Todd Champion, Abdullah The Butcher, Firebreaker Chip, Thomas Rich, Ron Simmons, Ricky Steamboat, Mr. Hughes, Scott Steiner, Lex Luger, Rick Rude, Arn Anderson, Sting

Ja sitten vihdoin illan Main Event. Battlebowl Battle Royal, jonka voittaja ei saa oikeastaan mitään merkittävää, mutta miksipä kaikki eivät silti taistelisi hulluna voitosta? Ottelun säännöt olivat siis samat kuin vuoden 1989 The Great American Bashissa nähdyssä kahden kehän Battle Royalissa. Kaikki painijat aloittivat ensin ensimmäisessä kehässä, ja vastustajat eliminoitaisiin heittämällä heidät toiseen kehään. Kaikki toiseen kehään joutuneet saisivat kuitenkin edelleen jatkaa ottelussa, ja ottelusta häviäisi lopullisesti vasta, kun joutuisi heitetyksi maahan toisesta kehästä. Lopulta ensimmäisessä kehässä olisi jäljellä enää yksi painija, ja hän saisi levätä ennen ”finaalia”. Finaali koittaisi siinä vaiheessa, kun myös toisesta kehästä olisi eliminoitu kaikki painijat yhtä lukuunottamatta. Nyt nämä ensimmäisessä ja toisessa kehässä seisovat kaksi painijaa aloittaisivat keskenään lopputaistelun, jonka voittaisi se, joka saisi ensin heitettyä toisen ulos kehästä.

Eipä tähänkään ole hirveästi sanottavaa. Tämä kahden kehän Battle Royal on tavallaan ihan hauska konsepti, mutta ei tämä otteluna ollut yhtään sen viihdyttävämpi kuin edellinen tällä idella käyty Battle Royal, joka taidettiin nähdä vuonna 1989. Tällä kertaa toki kahden viimeisen lopputaistelu oli sentään ihan kunnollinen vääntö, ja yleisökin syttyi sen aikana liekkeihin – olihan kehässä käytännössä kaksi WCW:n isointa tähteä. Harmi, että tuokaan kamppailu ei kestänyt mitenkään erityisen kauan ja että siinäkään ei mitään maailmaamullistavaa nähty. Lopputuloksena oli siis lähinnä sellainen ihan ok -tason Battle Royal, ei tosiaankaan mikään Royal Rumble.

* *


Kuten jossain arviossa todettiin, tämä tapahtuma oli käytännössä ppv, jota katsoessa toivoi vain koko ajan, että se loppuisi jo. Ei siksi, että paini olisi ollut erityisen huonoa tai että juonikuviot olisivat olleet erityisen paskoja, vaan siksi, että koko tapahtumassa ei tapahtunut MITÄÄN kiinnostavaa. EI MITÄÄN. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi Starrcade pitää tuhlata tällaiseen täysin epäkiinnostavaan paskaan, kun WCW:llä olisi ollut oikeasti mahdollisuus luoda kova tapahtuma täynnä kiiinnostavia otteluita. Ja tiedän kyllä, että Battlebowl-kritiikkini sen panoksettomuudesta ym. on osittain hölmöä, koska myöskään alkuvuosien Royal Rumblessa ei ollut mitään panosta, mutta Rumble 1) oli sentään viihdyttävä ja 2) ei vienyt koko tapahtumaa. Tämä Battlebowl-paska sen sijaan söi koko Starrcaden. Kiitos siitä, Dusty. Tämä oli tylsyydessään Surkea.

Wikipedia: WCW Starrcade 1991

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.11.2017

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF This Tuesday in Texas

Next post

Arvio: WWF Royal Rumble 1992

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.