Arvio: WCW Starrcade 1992
Päivämäärä: 28.12.1992
Sijainti: Atlanta, Georgia (The Omni)
Yleisömäärä: 8 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Vuoden 1992 viimeinen ppv! Kyllä, se oli tänäkin vuonna Starrcade, ja tämä oli kaikkien aikojen 10. Starrcade. Vuonna 1983 Jim Crockett Promotions järjesti siis historian ensimmäisen Starrcaden, mikä oli alkupiste myös tälle projektilleni. Sen jälkeen oli tapahtunut paljon asioita, mutta yksi oli pysynyt samana: vuoden lopussa järjestettiin ”vuoden isoimpana painispektaakkelina” mainostettu Starrcade. Viime vuoden tapaan tähän Starrcadeen oli sotkettu kammottava Battlebowl-turnaus, jossa siis satunnaisesti arvotut joukkueet painivat ensin toisiaan vastaan ja sitten kaikki voittajajoukkueet pistetään painimaan keskenään Battle Royal -otteluun, jonka voittaja saa ”Battlebowl-sormuksen”. Viime vuonna tuo Battlebowl-turnaus vei koko Starrcaden, nyt sitä oli sentään supistettu niin, että joukkueotteluita oli viimevuotisen kymmenen sijaan vain neljä, ja niinpä myös muille matseille jäi illan aikana tilaa.
Muuten WCW:ssä ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää loppuvuoden aikana. Jos siis ei lasketa sitä, että katsojaluvut jatkoivat edelleen laskuaan ja että yhä useampi painija oli tyytymätön asemaansa WCW:ssä Bill Wattsin takia. Steiner-veljekset olivat nyt jättäneet lopullisesti WCW:n. Samoin oli Jake Roberts, joka ehti viihtyä WCW:ssä hurjat pari kuukautta. Päihdeongelmista kärsivät Roberts itse asiassa kirjautui heti marraskuussa vieroitushoitoon. Robertsia ei tässä projektissa nähtäisikään ennen kuin vuonna 1996 (jonka olen jo arvostellut), koska pari seuraavaa vuotta hän pyöri lähinnä pienemmissä promootioissa. Myös Nikita Koloff oli joutunut vetäytymään lopullisesti sivuun kärsittyään uran lopettamiseen johtaneen loukkaantumisen Halloween Havocissa. Lisäksi muun muassa Arn Andersonin ja Bobby Eatonin sopimukset olivat tulossa katkolle vuodenvaihteessa, eikä WCW:llä ollut aikomusta uusia niitä.
Monien raporttien mukaan Wattsin asema WCW:n johdossa alkoi vuoden 1992 loppuun tultaessa olla jo aika tukala, koska hän ei ollut onnistunut tehtävässään oikein millään mittareilla. Watts oli toki tuotu ensisijaisesti WCW:hen leikkaamaan kuluja, ja kuluja hän oli karsinut, mutta samalla hän oli ajanut WCW:n yhä kauemmas WWF:stä kilpailuasetelmassa. Watts osallistui merkittävissä määrin myös päivittäiseen buukkaukseen, ja niinpä alun perin pääbuukkaajaksi palkatun Dusty Rhodesin rooli oli vuoden 1992 aikana kaventunut huomattavasti. Rhodesin ja Wattsin ohella WCW:n buukkaustiimiin kuuluivat myös muun muassa Jim Ross ja Larry Zbyszko. Loppuvuodesta WCW oli jostain käsittämättömästä syystä palkannut buukkaustiimiinsä myös AWA-legenda Verne Gagnen lahjattoman pojan Greg Gagnen, joka oli käytännössä ajanut AWA:n lopulliseen tuhoon.
Näillä pelimerkeillä lähdettiin kohti Starrcadea. Selostajina Jim Ross ja Jesse Ventura. Juontajina Larry Zbyszko, Tony Schiavone ja Missy Hyatt. Backstage-haastatteluja ei illan aikana nähty, mutta sen sijaan Eric Bischoff juonsi oman ”erikoisuutislähetyksen” illan alussa. Tämä muuten jäi Jim Rossin viimeiseksi selostamaksi normaaliksi WCW-ppv:ksi koskaan. Ross selostaisi kyllä vielä vuonna 1993 lähetetyn Japan Supershow’n, mutta se oli erikoistapaus. Ross oli saapunut WCW:hen (silloiseen JCP:hen) vuonna 1987, kun Jim Crockett osti Bill Wattsin UWF:n, jossa Ross oli työskennellyt selostajana. Viiden vuoden ajan Ross oli toiminut käytännössä WCW:n pääselostajana, mutta nyt merkittävät muutokset olivat edessä. Palataan niihin vuoden 1993 arvioissa.
Tag Team Match
Van Hammer & Dan Spivey vs. Cactus Jack & Johnny B. Badd
Starrcade 1992 alkoi siis neljällä Battlebowl-turnauksen joukkueottelulla, jossa satunnaisesti arvotut joukkueet painisivat toisiaan vastaan ja voittajat etenisivät illan lopussa käytävään Battlebowl Battle Royaliin, jonka voittaja saisi arvokkaan Battlebowl-sormuksen. Tämä Starrcade 1992 olikin alkanut sillä, kun viime vuoden Battlebowl-voittajalle Stingille ojennettiin tuo sormus. Nyt illan ensimmäisessä Battlebowl-ottelussa toisensa kohtasivat Van Hammer & Dan Spivey sekä Cactus Jack & Johnny B. Badd. Van Hammer oli viime aikoina saanut jälleen uutta nostetta, ja häntä yritettiin saada jälleen fanien suosikiksi. Hammer oli muun muassa voittanut loppuvuodesta järjestetyn ”Jesse Ventura Strongest Arms” -turnauksen, jossa painijat kamppailivat toisiaan vastaan kädenväännössä. Loputtomassa on/off-suhteessa WCW:n kanssa oleva Dan Spivey oli esiintynyt WCW:n ppv:ssä viimeksi puolitoista vuotta sitten, mutta nyt loppuvuodesta 1992 hän oli jälleen ilmestynyt WCW:hen ainakin hetkeksi. Loukkaantumisista kärsinyt Cactus Jack oli taas painikunnossa ja sai parikseen Johnny B. Baddin, joka oli viettänyt suurimman osan vuodesta 1992 merkityksettömissä pikkukuvioissa.
Huoh, milloin Van Hammerista päästään oikein eroon? Tässäkin ottelussa olisi muuten voinut olla mahdollisuuksia enempäänkin, mutta Hammerin hallintaosuudet olivat sen verran kankeaa katsottavaa, että ei voi hirveästi hehkuttaa. Onneksi Hammerin hallintaosuuksia oli kuitenkin aika vähän, ja muiden kolmen annettiin pitää ottelu oikeasti kiinnostavana. Erityisen pahalta näytti, kun Badd teki Hammerille Hurracanranan, ja tämä myi sen käytännössä suoraan niskoilleen. Näyttävä bumppi toki, mutta tuskin oli aivan noin tarkoitettu. Baddin nopean liikkumisen ja tyylikkäiden liikkeiden lisäksi pitää kehua myös Cactus Jackin jälleen kerran loistavaa brawlaamista ja myös Dan Spiveyn varsin intensiivistä meininkiä. Ottelu ei toki ollut hirveän pitkä (noin 7 minuuttia), mutta tällaisena tämä oli ihan kiva tv-ottelutasoinen matsi. Ei suurta valitettavaa, jos Hammeria ei lasketa.
* *
Tag Team Match
Dustin Rhodes & Big Van Vader vs. The Barbarian & Kensuke Sasaki
Illan toisessa Battlebowl-turnauksessa nähtiin illan ensimmäinen japanilaistähti. NJPW-painijoista Kensuke Sasaki, Masahiro Chono, The Great Muta ja Jushin Thunder Liger olivat kiertäneet WCW:n kanssa loppuvuodesta 1992, ja heidät kaikki nähtäisiin myös tämän show’n otteluissa. Sasakin joukkuepari oli The Barbarian, joka oli tippunut nopeasti midcardiin hävittyään Ron Simmonsille WCW World Heavyweight -mestaruusottelussa. Dustin Rhodes ja Big Van Vader olivat puolestaan olleet viime aikoina toistensa kimpussa muun muassa WCW:n toisessa turnauksessa, mutta nyt he joutuivat hautaamaan erimielisyytensä ja painimaan joukkueena.
Hmm, tämähän oli yllättävän hyvää menoa! Ehkä olen nyt jotenkin sokeasti rakastunut Vaderiin ja tykkään kaikkeen, mihin Vader koskee, mutta tämäkin ottelu nousi ihan uusiin ulottuvuuksiin juuri Vaderin ansiosta. Etukäteen en odottanut tältä oikeastaan mitään, koska mukana oli muun muassa The Barbarian, mutta niin vain Vaderin ja Barbarianin alkutappelukin oli kovaa kamaa, kun Vader pisti stiffeillä Clotheslineilla Barbarianin matalaksi. Muutenkin homma toimi hyvin, koska Kensuke Sasaki oli loistava kehässä, otti Vaderin iskut todella näyttävästi vastaan ja pystyi itse muun muassa tarjoamaan hurjan Snap Suplexin Vaderille. Myös Dustin Rhodes on kehittynyt koko ajan, ja tässäkin ottelussa Rhodes toimi ihan kivasti. Ei tämä ottelu silti näistä kehuista huolimatta ollut ihan hyvää erikoisempi, koska aikaa oli sen verran rajallisesti, mutta hyvin hoidettu turnausottelu. Hurjan stiffiä meininkiä!
* * ½
Tag Team Match
Barry Windham & The Great Muta vs. Too Cold Scorpio & Flyin’ Brian
Tärkein heti alkuun: kuten oli jo odotettavissa Halloween Havocin aikaan, Barry Windham oli loppusyksystä kääntynyt joukkuepariaan Dustin Rhodesia vastaan ja tehnyt samalla heel-turnin. Windhamista kuoriutui nopeasti ylimielinen ja tylyn brutaali teksasilainen, joka liittoutui yhteen Flyin’ Brianin kanssa. Tässä turnauksessa Brian ja Windham arvottiin kuitenkin vastakkaisiin joukkueisiin, ja nyt he joutuivat painimaan toisiaan vastaan, vaikka ottelisivat vielä myöhemmin illalla joukkueena. Brianin joukkueparina ppv-debyyttinsä tässä ottelussa teki nuori Too Cold Scorpio. 27-vuotias Scorpio oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä ja paininut muun muassa Meksikossa, Japanissa ja Euroopassa. Merkittävän WCW-debyyttinsä hän teki marraskuussa 1992 Clash of the Championsissa. WCW oli bongannut lahjakkaan, nopealiikkeisen ja high flying -liikkeillään huomiota keränneen Scorpion ja päätti tuoda hänet Clash of the Championsiin päämestari Ron Simmonsin yllätyspariksi. Tuossa ottelussa Scorpio väläytti hurjan 450 Splash -liikkeensä (jollaista ei WCW:ssä tai amerikkalaisessa mainstream-painissa ylipäänsäkään ollut nähty) ja nousi nopeasti yleisön suosioon. Niinpä Scorpio jatkoi WCW:n kiertueilla painimista ja pääsi nyt myös ppv:hen.
Kolme high flyeria ja taitava Barry Windham, tällä ottelulla oli mahdolisuudet mihin tahansa. Ihan mihin tahansa ei kuitenkaan ylletty, mistä voi syyttää rajallista aikaa, ottelun temmon laantumista loppua kohti ja sekavaa lopetusta. Näiden takia tämä matsi jäi lopulta vain ”ihan hyväksi”, vaikka alkupuolen mahtavaa vauhdikasta light heavyweight -meininkiä ihaillessa ehdin jo toivoa, että tästä voisi tulla oikeasti pirun kova ottelu. Erityisesti pitää kyllä nostaa hattua Too Cold Scorpiolle, jonka 450 Splash oli näihin aikoihin jotain aivan ennennäkemättömän siistiä. Toki myös Flyin’ Brian hoiti osuutensa taas loistavasti, eikä Mutan suorituksessakaan lopun hieman botchattua Moonsaultia lukuun ottamatta ollut mitään moitittavaa. Windham ei ehkä tyyliltään niin sopinut tähän otteluun, mutta hoiti kyllä osuutensa ihan ok:sti (vaikka juuri Windhamin hallinnan aikana ottelun tempo vähän kuolikin). Yhtä kaikki, ihan kiva ottelu muttei mikään supermatsi.
* * ½
Tag Team Match
Steve Williams & Sting vs. Erik Watts & Jushin Thunder Liger
Viimeinen Battlebowl-joukkueottelu. Sting oli siis viime vuoden voittaja ja siksi ainut painija, jolla oli taattu paikka turnauksessa. Muut painijat arvottiin näihin otteluihin isosta joukosta, ja osa painijoista jäi siis kokonaan Battlebowlin ulkopuolelle. Stingin joukkuepari Steve Williams oli siirtynyt loppuvuodesta singles-painijaksi WCW:ssä sen jälkeen, kun Williamsin joukkuepari Terry Gordy oli no-showannut Halloween Havocin joukkuemestaruusottelun ja saanut sen takia lähtöpassit WCW:stä. Sting ja Williams saivat vastaansa japanilaisen junior heavyweight -painin legendan Jushin Thunder Ligerin ja… Erik Wattsin. Kyllä vain, Bill Wattsin oma poika Erik Watts teki tässä ottelussa ppv-debyyttinsä. Vasta vuonna 1992 painidebyyttinsä tehnyt ja lähes painitaidoton Watts oli saanut tähän mennessä kovaa pushia WCW:ssä ja napannut isoja päänahkoja STF-finisherillään. Wattsin oman pojan pushaaminen ei jostain kumman syystä miellyttänyt kovin montaa painijaa WCW:n pukuhuoneissa, mutta mitäpä siitä.
Voihan Erik Watts. Jos joskus on pitänyt nimetä yksi totaalisen epäsopiva joukkueparitus, se on kyllä Erik Watts ja Jushin Thunder Liger. Yksi koko maailman parhaista light heavyweight -painijoista pistettynä yhteen pomon painikyvyttömän pojan kanssa. Niinpä toivoin koko ottelun ajan, että Liger hoitaisi kaiken painimisen ja että Watts pysyisi poissa kehästä. Ikävä kyllä niin ei täysin tapahtunut, vaan Wattskin oli päästettävä painimaan. Ei se ihan niin kamalaa katsottavaa lopulta ollut kuin olin pelännyt, mutta ei Wattsille silti minkäänlaisia pisteitä tästä voi antaa. Liger sen sijaan hoiti roolinsa aivan erinomaisesti, ja erityisesti Ligerin yhteenotto Williamsin kanssa oli mukavan erilaista ja piristävää. Kokonaisuutena tämä ottelu ei ollut yhtä kiva kuin kaksi edellistä, vaan enemmän sellainen tv-ottelutyylinen ihan ok matsi. Ei sen kummempaa, eteenpäin.
* *
NWA World Heavyweight Championship
Masahiro Chono (c) vs. The Great Muta
NWA World Heavyweight -mestaruus jatkaa omaa elämäänsä ja tulee jälleen puolustettavaksi WCW:n ppv:hen. Masahiro Chono on siis puolustanut NWA World Heavyweight -mestaruutta Japanissa hienoissa otteluissa muun muassa Rick Rudea ja The Great Mutaa vastaan. Koska WCW on kuitenkin myös ollut osallisena tässä NWA World Heavyweight -mestaruuden palauttamisessa, haluaa WCW, että mestaruutta puolustetaan myös WCW:n ppv:eissä. Harmi vain, että Bill Watts tuntui vihaavan WCW:n yhteistyötä japanilaisten huipputaidokkaiden painijoiden kanssa, koska Wattsin pelko oli se, että he saisivat WCW:n omat tähdet näyttämään huonoilta ja epäkiinnostavilta. Niinpä dirt sheetien mukaan Watts oli käskenyt NJPW:n tähtiä painimaan tavallista löysemmin ja hitaammin näissä WCW:n ppv:ssä nähtävissä otteluissa, jotta WCW:n omat tähdet näyttäisivät japanilaisia paremmalta. Ja koska japanilaisille maksettiin siitä, että he tekivät työtä käskettyä, he sitten painivat tavallista hitaammin ja kömpelömmin. Lopputuloksena oli katastrofaalisen tylsä Masahiro Chono vs. Rick Rude Halloween Havocissa, ja hiukan jo pelotti etukäteen, mitä tältä kahden japanilaisen väliseltä NWA World Heavyweight -mestaruusottelulta pitäisi odottaa.
Noh, ei tämä yhtä heikko suoritus ollut kuin Halloween Havocin NWA World Heavyweight -mestaruusottelu, mikä ei vielä tarkoita paljon mitään. Tuo Ruden ja Chonon välinen ottelu oli nimittäin oikeasti yksi tylsimmistä kahden taitavan painijan välisistä otteluista, jonka olin koskaan nähnyt. En kuitenkaan syytä siitä Chonoa ja Rudea, vaan buukkausta ja… Bill Wattsia. Ja samaa syytän jälleen. Vai millä muulla voidaan selittää sitä, että jumalauta The Great Muta ja Masahiro Chono repivät toisistaan irti noin 15-minuuttisessa matsissa vain ”ihan hyvän” ottelun. Jumalauta, Chonon ja Mutan pitäisi pystyä tuossa ajassa melkein MOTYC-tasoiseen showstealeriin, mutta nyt he vetivät vain juuri ja juuri ihan hyvän matsin. Ottelu alkoi ihan kivasti, mutta sitten sen tempo lopahti taas täysin, ja jostain syystä Chono ja Muta vetivät pelkkiä lukkoja ja restholdeja, vaikka olisivat pystyneet taatusti paljon muuhunkin. Sitten loppua kohti homma onneksi kuitenkin piristyi merkittävästi, ja lopetus oli tällä kertaa hyvä. Näiden ansiosta ottelu saa sentään jonkun verran anteeksi, mutta kyllä tästä silti vähän plääh-fiilis jää, kun tietää, että mahdollisuuksia olisi ollut ihan johonkin muuhun.
* * ½
WCW World Heavyweight Championship
Ron Simmons (c) vs. Steve Williams
Sitten päämestaruusottelu, joka ei tälläkään kertaa ollut illan pääottelu, vaan ennemminkin välimatsi ennen varsinaisia pääotteluita. Mitä tämä kertoo Ron Simmonsin mestaruuskauden onnistuneisuudesta ja ylipäänsä WCW:n buukkauksesta? Toki nyt tilanne oli vielä erityisen katastrofaalinen: Ron Simmonsin piti nimittäin alun perin puolustaa mestaruuttaan Starrcadessa Rick Rudea vastaan. Simmonsin ja US Heavyweight -mestari Ruden välistä mestaruusottelua oli rakennettu parin kuukauden ajan, ja vielä tämän tapahtuman alussa sitä mainostettiin… Kunnes Eric Bischoff saapui erikoisuutislähetyksessään kertomaan, että Rick Rude oli loukkaantunut eikä pystyisi painimaan tässä show’ssa. Rude oli siis loukkaantunut ihan oikeasti, mutta loukkaantuminen oli ilmeisesti tapahtunut jo pari viikkoa sitten – mistä huolimatta WCW oli loppun asti mainostanut Starrcadessa käytävää Simmons vs. Rude -mestaruusottelua, kunnes show’n alussa totuus paljastettiin katsojille. Well played, WCW, well played. Ennen tätä ottelua Rude saapui paikalle promoamaan vielä, kuinka pettynyt oli, ettei pääse painimaan Simmonsia vastaan. Lisäksi Rude raivosi siitä, että WCW oli ilmoittanut riistävänsä tältä US Heavyweight -mestaruuden, jos hän ei pystyisi puolustamaan vyötä seuraavan 30 päivän aikaan. No, kun Rude oli poissa pelistä, tarvittiin Ron Simmonsille uusi haastaja… ja se oli ”Dr. Death” Steve Williams. Miksi? Ei kukaan tiennyt. Williamsin nostoa päämestaruuden ykköshaastajaksi ei selitetty mitenkään, vaan katsojille tyydyttiin toteamaan, että Williams korvaisi Ruden tässä mestaruusottelussa. Williams ei ollut viime aikoina feudannut mitenkään erityisesti Simmonsin kanssa, eikä hän muutenkaan ollut pyörinyt päämestaruuskuvioissa, mutta niin vain hän oli yhtäkkiä tässä ottelussa. Koska miksipä ei.
Huh huh, eipä tätä ottelua voi nyt liiaksi lähteä kehumaan. Jos nyt jo vaikka aloitetaan siitä, että VUODEN SUURIMMAN TAPAHTUMAN PÄÄMESTARUUSOTTELU oli puhdas filleri, niin mitä oikein voi sanoa? Ok, tästä ei voi tosiaan täysin syyttää WCW:tä, koska loukkaantumisille ei voi mitään, ja on toki paskinta mahdollista tuuria, että juuri Rick Rude oli nyt sitten kykenemätön painimaan tässä tapahtumassa. Väitän silti, että Steve Williams vs. Ron Simmons ei ollut paras mahdollinen hätäratkaisu tähän (korostan vielä) VUODEN SUURIMPAAN TAPAHTUMAAN. Niin, varmaan WCW ei sitten oikeasti halunnut pilata mitään isoa ottelua kuten vaikka Vader vs. Simmonsia tai Sting vs. Simmonsia tällein äkkiratkaisuna, mutta olisi se vain tuntunut helvetin paljon isommalta kuin tällainen totaalinen kädenlämpöinen välipuolustus. No, Simmons ja Williams tekivät sen minkä pystyivät ja vetivät loppujen lopuksi ihan hyvän brawlin. Alkurakentelu toimi hyvin, sitten välitaistelu oli tylsähköä, mutta loppua kohden matsi taas piristyi. Harmi vain, että ottelun lopetus oli sitten taas ihan skeidaa ja laski ottelun fiilistä ikävästi. Niinpä tämä oli kokonaisuutena lähinnä tv-ottelutasoinen mättö. Ei ihan sitä, mitä päämestaruusottelulta toivoisi VUODEN SUURIMMASSA TAPAHTUMASSA.
* *
WCW & NWA Tag Team Championship
Ricky Steamboat & Shane Douglas (c) vs. Barry Windham & Flyin’ Brian
Joukkuemestaruuskuvioissa oli siis nähty merkittävä käänne, kun Ricky Steamboat yhdessä uuden joukkueparinsa, nuoren Shane Douglasin kanssa haastoi Barry Windhamin ja Dustin Rhodesin joukkuemestaruuksista marraskuisessa Clash of the Championsissa. Ottelun lopussa Windham onnistui likaisilla keinoilla loukkaannuttamaan Steamboatin ja käski sen jälkeen Dustin Rhodesin lopettamaan ottelun selättämällä Steamboatin. Rhodes ei kuitenkaan halunnut halpaa voittoa Steamboatista, joten Windham kääntyi häntä vastaan. Steamboat ja Douglas voittivat joukkuemestaruudet, ja Windham hyökkäsi brutaalisti Rhodesin kimppuun ottelun jälkeen. Windham ei kuitenkaan tyytynyt entisen joukkueparinsa pieksemiseen, vaan show’n lopuksi hän hyökkäsi tuolin kanssa myös Steamboatin ja Douglasin kimppuun ja pistin Steamboatin vuotamaan verta. Tämä oli valmis pohjustus Starrcadessa käytävään joukkuemestaruusotteluun, johon Windham saapui uuden joukkueparinsa kanssa. Pian heeliksi kääntymisen jälkeen Windham oli lyöttäytynyt yhteen niin ikään hiljattain heel-turnin tehneen Flyin’ Brianin kanssa.
No niin, sitten päästiin asiaan. Saattaa olla, että annan tälle korkeamman arvosanan kuin tämä ehkä joidenkin mielestä ansaitsee, mutta minun mielestä tämä oli yksi koko vuoden 1992 parhaista ppv-tason joukkue(mestaruus)otteluista. Asiaan saattaa vaikuttaa hieman se, että tätä ennen nähtiin kasa noita varsin yhdentekeviä Battlebowl-otteluita ja siihen päälle kaksi heikkoa päämestaruusottelua, mutta tämä ottelu pelasti todella paljon laskeneesta fiiliksestäni. Perhana, Ricky Steamboat ja Flyin’ Brian pääsivät vihdoin vetämään sen loistavan ottelun, jota olen kahdessa edellisessäkin ppv:ssä heidän kohtaamisiltaan toivonut, ja siihen päälle kehään saatiin vielä Barry Windhamin tyylinen konkari ja Shane Douglasin kaltainen loistava nuori lupaus. Windham oli tässä oma vakuuttava itsensä ja hoiti oman heel-roolinsa hienosti. Douglas puolestaan näytti hyvältä, myi liikkeet hienosti ja väläytti pari näyttävää liikettä itsekin. Ottelun todelliset tähdet olivat silti ehdottomasti Steamboat ja Brian, jotka vetivät loistavaa painia siinä määrin, että kyllä tämä hyvin rakenneltu, hyvin alusta loppuun edennyt ja ennen kaikkea hyvin buukattu ottelu nousee huippumatsien joukkoon.
* * * *
King of Cable Tournament Final Match
Big Van Vader vs. Sting
Jos ette ole vielä huomanneet, WCW rakastaa turnauksia. Battlebowl-turnauksen lisäksi tässä Starrcadessa nähtiin myös King of Cable -turnauksen finaaliottelu. Nyt tietenkin kysytte, mikä on King of Cable -turnaus. Minulla ei ole hajuakaan. WCW oli vain pian Halloween Havocin jälkeen päättänyt aloittaa kahdeksan miehen uuden turnauksen, jonka voittoa mainostettiin todella merkittävänä juttuna ja jonka voittaja saisi hienon pokaalin. Ei mitään selityksiä siitä, mikä olisi turnauksen voiton merkitys ja olisiko tämän voitto enemmän vai vähemmän merkittävä juttu kuin Battlebowlin voitto. Tämä vain oli King of Cable -turnaus, ja sillä selvä. Turnauksen finaaliin olivat selvinneet Big Van Vader ja Sting, jotka olivat toistensa pahimmat vihamiehet. Vader oli päihittänyt turnauksen aiemmissa otteluissa Tony Atlaksen ja Dustin Rhodesin, Sting puolestaan Flyin’ Brianin ja Rick Ruden.
Huh huh. Jos joskus näihin aikoihin oli stiffi ottelu, se oli tämä. Hehkutin jo The Great American Bashissa nähtyä Stingin ja Vaderin ottelua paljon, ja siksi minulla oli varsin kovat odotukset tälle ottelulle. Siksi onkin niin mahtavaa, että Vader ja Sting onnistuivat SILTI ylittämään nuokin odotukset! Jumalauta, mitä meininkiä. Vaderilta toinen toistaan hurjempia ja näyttävämpiä power-liikkeitä, mutta toisaalta myös kykyä ottaa Stingin iskuja vastaan ja lentää muun muassa pirun rajun näköisesti ulos kehästä. Sting vastaavasti sitten myi Vaderin power-liikkeet todella hienosti, liikkui vauhdikkaasti kehästä ja veti vielä pari näyttävää high flying -liikettä. Tähän päälle yksi raju spotti kehän ulkopuolella ja sitten ottelun hurjin osa, eli loppupuolella nähdyt Vaderin loputtomat stiffit nyrkiniskut, joita Sting otti vastaan yhden toisensa perään. Teki oikeasti pahaa katsoa, ja siksi juuri tämä oli niin pirun kova ottelu. Tähän päälle vielä kokonaisuutena loistava buukkaus ja hienosti mukana ollut yleisö, niin tämä oli ehdottomasti yksi koko vuoden parhaista otteluista. Pakko nostaa hattua näille kahdelle äijälle siitä, miten täysillä olivat mukana tässä ottelussa. Jotenkin vain Vaderin ja Stingin kemiat pelaavat selvästi pirun hyvin yhteen.
* * * * ½
8 Man Battlebowl Battle Royal Match
Participants: Dan Spivey, Dustin Rhodes, The Great Muta, Barry Windham, Steve Williams, Van Hammer, Big Van Vader, Sting
Illan Main Event. Battlebowl Battle Royal, jonka voittajalle oli luvassa mainetta, kunniaa ja hieno sormus. Tällä kertaa Battle Royalia ei siis käyty kahdessa kehässä, kuten viime vuonna, koska osanottajia oli Battle Royalissa niin paljon vähemmän.
Pakko myöntää, että äskeisen Vader vs. Stingin jälkeen ei ollut enää mitenkään hirveästi intoa katsoa tätä ottelua, jossa niin ikään Vader ja Sting olivat suurimmat tähdet. Siihen nähden tämä ottelu hoiti roolinsa jopa varsin mallikkaasti: matsi lähti käyntiin räjähdysmäisesti, ja Vaderin loikka sisääntulorampilta kehään Stingin päälle oli pirun näyttävä. Samoin oli Dustin Rhodesin Bulldog sisääntulorampin päälle Barry Windhamille vähän myöhemmin. Muuten matsin keskivaihe oli sitten aivan liian pitkä, ja siinä oli aivan liikaa Battle Royaleille tyypillistä kehäköysien luona hieromista ilman, että mitään oikeasti tapahtui. Meinasin jo menettää kiinnostukseni matsiin kokonaan tuon puuduttavan keskivaiheen kohdalla, mutta loppuvaiheet pelastivat tästä jonkun verran. Kahtena viimeisenä painijana oli nimittäin kaksi oikeasti yllättävää nimeä, ja heidän välinen taistelunsa lopussa olikin sitten varsin viihdyttävää katsottavaa. Myös lopetus oli aidosti yllätys. Tämän ansiosta ottelu nousee ihan ok -suoritukseksi, vaikka keskivaihe matsissa oli tosiaan aivan liian pitkä ja aivan liian tylsä.
* *
Aika kahtiajakoinen show. Joukkuemestaruusottelu ja Sting-Vader olivat loistava, Sting-Vader jopa yksi koko vuoden parhaista otteluista. Sen sijaan päämestaruusottelut olivat pahoja pettymyksiä. Välissä oli sitten Battlebowl-turnaus, jonka joukkuematsit olivat parhaimmillaan ihan hyviä ja huonoimmillaankin ihan ok:ita. Illan päättänyt Battle Royal oli sitten aika turha, mutta kohtuullinen silti. Kokonaisuutena tämä Starrcade ei jättänyt mitenkään erityisen mahtavaa fiilistä, eikä WCW ollut tänäkään vuonna onnistunut rakentamaan vuoden suurimpaan tapahtumaansa oikeasti yhtään jätti-ison feudin blow off -ottelua, mikä on kyllä aikamoinen pettymys. Yhtä kaikki, kyllä tämä Ok ppv oli, mutta ei sen enempää.
No Comment