1997ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Starrcade 1997

Sijainti: Washington, D.C. (MCI Center)

Päivämäärä: 28.12.1997

Yleisömäärä: 17 500

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Täytyy nyt tähän alkuun mainita, että tapahtuman avannut video oli yksi parhaista hypevideoista (ellei melkeinpä paras), joita olen tässä pitkän projektini aikana nähnyt. Loistava parin minuutin ytimekäs, tunteikas ja sopivan mysteerinen video, joka sai minutkin odottamaan illan pääottelua ja Stingin paluuta kuin hullu puuroa. Hieno video sai minut juuri sopivaan fiilikseen, jota ”vuoden suurin painitapahtuma” edellytti. Tosiaan Starrcade siis oli WCW:n ”WrestleMania”, ihan vain tarkennuksen vuoksi. Tätä ”WrestleManiaa” selostamassa olivat Mike Tenay, Dusty Rhodes ja Tony Schiavone. Luojan kiitos Tenay oli pelastamassa Tonyn ja Dustyn typeriltä jorinoilta. Missä pirussa Heenan oli?

WCW Cruiserweight Championship

Dean Malenko vs. Eddy Guerrero (c)

WCW:n historian suurimmankin painitapahtuman avasi firman loistavan cruiserweight-divisioonan tarjoama meno. Eddy Guerrero oli alkanut vakiinnuttaa asemaansa ylimielisenä ja kusipäisenä mestarina, joka ”valehtelee, varastaa ja huijaa”. Nyt Dean Malenko tahtoi toteuttaa sen, missä Rey Misterio Jr. oli epäonnistunut, eli lopettaa Eddyn mestaruuskauden. Minulla ei ole tietoa, mitä muuta tarinaa tällä ottelulla oli, mutta ei ilmeisesti mitään kovin kummoista. Aika pettymys, olisivat sitten ennemmin buukanneet vielä yhden Rey vs. Eddien, olisi ollut ainakin mukana tarinaa.

Vaikka ottelun taustatarinassa on paljon moitittavaa, ei itse ottelussa sitä kyllä ollut. Itse nautin tästä Eddien ja Malenkon kamppailusta täysin siemauksin. Miehethän olivat jo kerran vuonna 1997 kohdanneet toisensa PPV:ssä, eli Uncensoredissa, jossa kaksikko kamppaili United States -mestaruudesta. Silloin minulle jäi kuitenkin fiilis, ettei homma toiminut silloin ihan niin kuin olisi toivonut, ja ottelusta jäi vähän vaisu fiilis, vaikka se laadukas kamppailu oli silloinkin. Nyt homma tuntui olevan kaikella tavalla astetta parempi, ja tämä oli selkeästi sitä, mitä olin edelliselläkin kertaa toivonut. Ottelussa oli psykologia kohdallaan, molemmat hoitivat myymisen ja liikkeiden suorittamisen loistavasti ja ottelun puutteellinen juonikuvio korvattiin sitten tarinalla kehässä. Itse tykkäsin todella paljon myös ottelun lopetuksesta, joka oli sekä yllättävä että ottelun tarinaan sopiva. Kaikin puolin todella hyvä cruiserweight-ottelu, juuri oikea tapa saada yleisö fiilikseen vuoden suurinta show’ta katsoessa.

Arvosana: * * * *

Tässä kohtaa sopinee pitää tauko, koska tähän asti nähty show on oikeastaan se, minkä takia tämä ei mielestäni loppujen lopuksi ollut vuoden huonoin painitapahtuma. Alkuvideo oli mahtava ja sai minut fiiliksiin show’sta ja sen pääottelusta, eikä edes Bobby Heenanin puuttuminen haitannut kauan, kun Malenko ja Eddy vetivät erinomaisen ottelun. Ikävä kyllä tästä alkoi sitten show’n pitkä alamäki, joka jatkui, jatkui, jatkui ja jatkui…

Alamäen avasi Scott Hallin promo aiheesta, josta selostajat olivat kyllä maininneet jo ennen ensimmäistä ottelua, mutta oletin sen vain olevan jotain typerää ottelupohjustusta. Schiavone ja kumppanit näet kertoivat show’n alkuun, ettei vuoden suurimman PPV:n vuoden toiseksi suurinta ottelua eli kamalasti hehkutettua The Giant vs. Kevin Nashia tullakaan näkemään, koska Nash ei ole paikalla. Nyt minun täytyy myöntää, ettei itseäni kyllä Nash vs. Giant olisi voinut paljon vähempää kiinnostaa, mutta kyllä tämä silti alkoi rehellisesti ottaa päähän. WCW arvostaa siis fanejaan niin paljon, että huippushow’hun buukattu, monien maksavien asiakkaiden varmasti todella paljon odottama ottelu pyyhitään kortista show’n alussa olan kohautuksella pois. Mitä helkkaria? Mitään kunnon syytäkään Nashin poissaololle ei saatu edes Hallin promosta, joka oli kyllä muuten aika hyvä. Sen keskeytti vihainen Giant, joka lopulta junttasi Hallin kanveesiin. Ilmeisesti tämän piti korvata menetetty Nash vs. Giant.

6-Man Tag Team Match

Scott Norton, Vincent & Randy Savage vs. The Steiner Brothers & Ray Traylor

Illan toinen ottelu oli varmaan tuhannes osa jo satunnaisissa nWo vs. WCW -otteluissa. Harvinaista kuitenkin, että tämä ylsi PPV:hen – ja vieläpä vuoden suurimpaan sellaiseen. WCW vs. nWo -kuvion lisäksi tässä oli takana lähinnä se, että Ray Traylor (WWF:ssä paremmin Big Bossman -nimellä tunnettu, WCW:ssä kymmenellä muullakin nimellä ennen omalla nimellään painimista tunnettu) kuului vielä jonkin aikaa sitten nWo:hon, mutta erosi poppoosta. Tämän jälkeen Traylor paini jonkin aikaa yksinäisenä sutena, kunnes niin ikään nWo:sta eronnut Ted DiBiase tutustutti nykyiset manageroitavansa Steinerin veljekset yksinäiseen sankariimme Trayloriin. Tämän jälkeen Traylor ja Steinerit olivat taistelleet monesti nWo:ta vastaan, ja nyt oli tarjolla taas yksi osa näistä taisteluista. Nortonin ja Vincentin joukkueparina piti olla muuten alun perin K-Dogg Konnan, mutta luojan kiitos nWo:n joukkueeseen saatiin edes hiukan tähtivoimaa Randy Savagen myötä.

Itse ottelu oli niin tavanomaista ilmaistelevision menoa kun voi vain olla. En minä sano, että tämä siis olisi ollut varsinaisesti huono kamppailu (koska niitäkin oli illan aikana ihan riittävästi tarjolla), mutta ei tässä kyllä yhtään mitään erikoista nähty. Steinerit hoitivat hommansa rutiininomaisesti tarjoten ainoastaan yhden säväyttävän hetken upealla DDT:llään, jonka kaksikko teki kulman päältä. Yksi show’n rajuimmista hetkistä. Muuten kukaan kuusikosta ei kyllä mihinkään erityisempään venynyt, mutta eihän näistä kukaan ihan säkki kehässä ollut (no, Traylor aika lähellä), joten ihan katseltava kamppailu. Oli kyllä Savagelle aikamoinen arvonalennus joutua tähän otteluun pitkän ja tärkeän DDP-feudin jälkeen.

Arvosana: * *

Singles Match

Bill Goldberg vs. Steve McMichael

sc1

Seuraavaksi vuorossa ”kaikkien kauan odottama ottelu”… Mitä? Niin, sen jälkeen kun WCW oli joutunut lopettamaan kesken Jeff Jarrettin ja Steve McMichaelin feudin, joka oli jatkunut kuukausia, kuukausia ja kuukausia ja muuttunut koko ajan vain kamalammaksi, alkoivat he rakennella seuraavaksi Bill Goldberg vs. Steve McMichael -feudia. WCW:ssä syksyllä 1997 hirviömäisenä ottelijana (miehelle kehiteltiin siis se menestyksekäs ”Who’s next?” -hahmo vasta vuonna 1998) debytoinut Goldberg oli yhä voittamaton, ja viime kuukausina hän oli sabotoinut Steve McMichaelin otteluita (esim. Halloween Havocissa) ja varastanut myös tämän SuperBowl-sormuksen. Miesten piti kohdata jo World War 3:ssa, mutta (onneksi) ottelu peruuntui, kun McMichael olikin kolkannut Goldbergin backstagella tajuttomaksi ja ottanut sormuksensa takaisin. Tästäkös Goldberg hurjistui entisestään, ja niinpä miehet pääsivät selvittämään välinsä lopulta tässä ottelussa vuoden suurimmassa tapahtumassa.

Ottelun kunniaksi täytyy mainita, että kyllä tässä oli oikeastaan semmoinen vuoden suurimman tapahtuman alakortin ottelulta vaadittava juonikuvio, jota kahdella edellisellä ottelulla ei todellakaan ollut. Siihen se kunnianosoitus ottelun osalta jääkin, koska painiotteluna tämä oli yksinkertaisesti huono. Steve McMichael ei ole ikinä osannut painia varsinkaan siten, että hän kantaisi ketään otteluissaan, ja Goldberg taas oli… Goldberg. Uransa alkuvaiheessa oleva Goldberg oli lisäksi vielä vihreä, aika karismaton ja vielä kömpelömpi kuin sitten myöhemmin. Hieno parivaljakko ottelemaan toisiaan vastaan. Itse ottelu oli siis lähinnä laihaa paininnäköistä yritystä molemmilta, mutta olipa se nyt jotain sentään. Yksi tähti täytyy antaa ihan jo vaikka yleisön läsnäololle (hurrasi Goldbergille ja buuasi McMichaelille) ja maailmankaikkeuden tökeröimmälle pöytäspotille. Kannattaa tarkastaa.

Arvosana: *

Raven’s Rules Match

Saturn vs. Chris Benoit

sc2

Ja jälleen yksi pettymys. Harvoin arvosteluni menevät tämmöiseksi nillittämiseksi, mutta kyllä tässä vaiheessa alkoi jo aika pahasti syödä miestä, kun olin odottanut todella paljon Starrcadelta (vaikka tiesinkin, mitä pääottelu tulisi olemaan), jonka pitäisi olla se WCW:n PPV:iden lippulaiva. Sitten ensin meiltä viedään kokonaan pois show’n toiseksi suurin ottelu, ja seuraavaksi Ravenin ja Chris Benoit’n feudin tiimoilta nähtävä ensimmäinen PPV-ottelu vedetään pois, koska Raven saa edellisen maksulähetyksen jälkeen kirjoittamansa WCW-sopparinsa mukaan painia milloin haluaa, ja tänään hänestä ei tuntunut semmoiselta. Tilalleen Raven asettaa entisen Television-mestari Saturnin painimaan Benoit’ta vastaan. Hienoa. Positiiviseksi täytyy sanoa se, että Benoit’n ja Ravenin feudi kyllä vaikuttaa hyvältä. Vaikka Wolverinen promo ennen ottelua olikin aivan hirveä. Tähän aikaan Benoit oli todella kökkö mikissä.

Vaikka Benoit ehkä kökkö mikissä olikin, niin kehässä hän kyllä hoiti hommansa aivan loistavasti. Harmi että varsinkin vuosi 1997 oli ollut Benoit’n osalta todella hiljainen, lukuun ottamatta sitä Sullivan-feudia, joka oli loppujen lopuksi sekin aika köyhää ja liiaksi pitkitettyä menoa. Mutta siis, tämä ottelu. Benoit oli kehässä todella hyvä, ja myös Saturn tiesi kyllä varsin hyvin, mitä kehässä tehdä. Niinpä pettymys siitä, ettei Ravenin ja Benoit’n ottelua nähty, laski hieman, kun tajusin tarjolla olevan silti hyvää painiviihdettä. Ottelun heikko puoli oli lopussa tullut turha Raven’s Flockin sekaantuminen (alussa nähty Kidmanin sekaantuminen ja Shooting Star Press apronilta Benoit’n päälle oli pelkkää kultaa), mutta loppua lukuun ottamatta tämä oli tosiaan hyvää painiviihdettä, jossa kumpikin hoiti hommansa kunnialla. Ei mikään klassikko (juuri kehnon buukkauksen, ajan puutteen jne. takia), mutta illan toiseksi paras ottelu kuitenkin.

Arvosana: * * *

Singles Match

Buff Bagwell vs. Lex Luger

Tästä ottelusta piti alkaa illan suurten otteluiden aika. Kummallista, että samalla hetkellä minun mielenkiintoni show’ta kohtaan vain laski entisestään. Tämän huippuottelulta kuulostavan kamppailunkin taustalla oli yksinkertainen nuorukaisen ja veteraanin välinen tarina. nWo:ta edustanut Buff Bagwell oli siis nuori nouseva lupaus, joka päätti nyt olevan aika nousta suurempiin kuvioihin. Mikäpä olisikaan parempi ponnistuslauta niihin isoihin otteluihin kuin Lex Lugerin piekseminen? Bagwell oli jo kolme kertaa Nitroissa voittanut Lugerin, mutta kaikki voitot olivat tulleet uloslaskulla. Nyt oli rehellisen yksilöottelun aika.

Otteluhan nyt oli juuri sellainen kuin sopi odottaa. Bagwellin taidot alkoivat laskea samaa tahtia kuin miehen saaman nosteen määrä kasvoi. Parhaat vuodet Marcus Alexander Bagwellina olivat jo takana. Lugerin parhaimmista vuosista ei taas kannata tässä vaiheessa enää mainita mitään, kun niistä oli aikaa lähes kymmenisen vuotta. Lopputuloksena olikin pitkälti tylsää, mitäänsanomatonta ja kankeaa tappelua, mutta enpä olisi kyllä missään vaiheessa mitään voinut odottaa. Sen sijaan sitä olisin voinut odottaa, ettei tätä ottelua olisi kyllä näin pitkäksi venytetty. Tämä kamppailu oli nimittäin koko illan pisin ottelu. Voinemme kai vain miettiä, kenen idea tämä aikajako oli. Kaiken haukkumisen jälkeen täytyy kyllä mainita, että parasta ottelussa oli se, että Bagwell ja Luger yrittivät ottelun alkupuolella oikeasti rakentaa hyvää (jopa hieman psykologista) tarinaa, ja myös Luger myi hommaa jopa yllättävän hyvin. Harmi vain, että jo ennen puoliväliä rakentelu unohdettiin täysin, ja koko homma hajosi viimeistään typerään lopetukseen. Että semmoista.

Arvosana: *

WCW United States Heavyweight Championship

Diamond Dallas Page vs. Curt Hennig (c)

Itseäni suuresti hämmästyttää näiden kahden muun (ei siis pääottelun) mestaruusottelun osalta se, että sekä Cruiserweight- että United States -mestaruuden ympärillä oli pari viime kuukautta pyörinyt mielenkiintoinen ja intensiivinen feudi, ja sitten jostain syystä vuoden suurimpaan PPV:hen rykäistiin molempien mestaruuksien osalta aika tyhjästä ihan jotkin muut ottelut vaisulla taustatarinalla. Toki kolmas ottelu putkeen samoilla nimillä olisi voinut olla itsensä toistamista, mutta sitä olisi WCW voinut miettiä vaikka sitten buukkaamalla välissä olleeseen World War 3 -tapahtumaan jotkin ihan muut mestaruusottelut ja säästämällä ne pitkien kuvioiden huipennukset Starrcadeen. No, niin ei tehty. Stingin ohella WCW:n rakastetuin sankari DDP toki oli pakko saada korttiin, ja paremman puutteessa tyhjästä nyhjäistiin kuvio, jossa Flair loukkaantui eikä voinut kohdata Hennigiä Starrcadessa, ja DDP astui tilalle. Lisäksi taustalla oli toki kesällä ollut aikaisempi kuvio DDP:n ja Hennigin välillä, mutta sitä ei kaiketi ottelun rakentelussa ollut paljoakaan hyödynnetty.

Tosiaan, kaksikko oli kerran aikaisemmin vuoden 1997 kohdannut PPV:ssä. Tuolloinen Road Wildin ottelu oli oikein hyvää menoa, jonka ongelmaksi taisi omasta mielestäni muodostua lähinnä typerä lopetus, joka lopetti viihdyttävän painin vähän niin kuin kesken. Nyt jotenkin kaksikko ei päässyt samanlaiseen meininkiin ollenkaan. Toki aikakin ottelulle jäi vähän lyhyeksi, mutta tässä jotenkin se ei tuntunut olevan samanlainen ongelma kuin edellisessä ottelussa. Homma ei vain lähtenyt yhtä hyvin käyntiin. Kyllä molemmat toki ihan viihdyttävän ottelun tarjosivat, mutta kyllä näiden miesten kyvyillä semmoiseen nyt vuoden suurimmassa tapahtumassa pitäisi pystyä – ja olisi pitänyt pystyä paljon enempäänkin. Eniten juuri harmitti se, että näillä kahdella olisi ollut edellytyksiä enempään, mutta ehkä sitten taustatarinan puutteen tai tiedä sitten minkä takia nyt ei vain lähtenyt täysillä liikkeelle tämä. Lopetuskin tuli tylsällä tavalla puskista. Ihan mukava ja kiva ottelu joka tapauksessa, mutta paljon parempaa olisi pitänyt tähän väliin odottaa.

Arvosana: * * ½

Singles Match
Special Referee: Bret Hart

Eric Bischoff vs. Larry Zbyszko

sc3

Illan toiseksi viimeinen ottelu oli yhden non-wrestlerin ja yhden eläköityneen vanhan parran ottelu. Lisäväriä otteluun yritettiin tuoda Bret Hartilla, jota oltiin buukattu tähän mennessä WCW-debyytistä lähtien siten, että nWo väitti Hartin olevan heidän riveissään, mutta Hart kiisti tämän, muttei toisaalta myöskään ollut liittynyt puhtaasti WCW:n väreihin. Niinpä oli epäselvää, miten tuomarisotkuista kärsinyt Hart tuomitsisi ottelun. Itse ottelussa oli nämä panokset: jos Zbyszko voittaa, hän pääsee ottelemaan Scott Hallia vastaan WCW:n seuraavassa PPV:ssä, mutta jos Bischoff voittaa, Bischoff saa kaiken kontrollin Monday Nitrosta. Hieno tapa heittää tuommoinen kevyt panos turhien non-wrestlereiden otteluun esim. jonkin huikean 5 vs. 5 -ottelun sijaan. nWo oli siis viime aikoina taas ottanut Nitron haltuun, ja vaikkei ketään oikeastaan enää edes kiinnostanut, päätti ”Living Legend” Larry Zbyszko nyt taistella WCW:n puolesta ja kohdata jo puolisentoista vuotta WCW:tä piinanneen entisen WCW-miehen Eric Bischoffin.

En aio kirjoittaa tosiaan normaalia kunnon arvostelua tästä kamppailusta. Se oli surkea. Mitä muuta odottaa? Minä olisin toivonut, että ottelu olisi ollut edes lyhyt, mutta ei! Se kesti pidempään kuin esim. edellinen ottelu! Tämänkö takia Eddie ja Malenko eivät olisi voineet saada aikaa vaikka semmoiset 20 minuuttia? Upeaa. Annan puolikkaan tähden ainoastaan sille ajatukselle, mitä Bret Hartin päässä pyöri, kun mies tuomaroi tätä ottelua. ”Onko tässä paskassa rypeminen todella niiden kaikkien miljoonien arvoinen?” Muuten täysin surkea ottelu, jonka hirvein osa oli se, ettei sillä ollut mitään oikeaa lopetusta!

Arvosana: ½

WCW World Heavyweight Championship

Sting vs. Hollywood Hogan (c)

sc44

Ja sitten se ottelu, jonka ansiosta tämä Starrcade oli WCW:n historian ostetuin maksulähetys.

Minä en ole nyt todellakaan paras ihminen kertomaan Stingin ja Hollywood Hoganin feudista, koska en ole katsonut kuin pari Nitroa, ja suuri osa tämän feudin rakentelusta tapahtui juuri Nitroissa, koska Stingillä ei juonikuvion mukaan ollut Fall Brawl 1996:n jälkeen ollut sopimusta WCW:n kanssa. Kaikki alkoi siis vuonna 1996 vähän sen jälkeen, kun nWo oli perustettu. Fall Brawliin tultaessa oli luvassa huikea WarGames WCW:n ja nWo:n välillä, ja vähän ennen tuota PPV:tä nWo julisti Stingin liittyneen riveihinsä. Kukaan ei voinut uskoa silmiään, kun Stingin näköinen mies pieksi WCW-ystävänsä Nitrossa. Fall Brawlissa oikea Sting yritti kuitenkin vakuuttaa, ettei tuo Sting ollut oikea, ja ettei hän ikinä pettäisi WCW:tä. Luger, Flair ja Arn Anderson eivät kuitenkaan Stingiä uskoneet, ja totuus paljastui vasta WarGames-ottelussa, kun nWo pieksi WCW:tä 4 vs. 3 -tilanteessa (nWo Sting oli nWo:n neljäs jäsen), ja oikea Sting saapui kehään pelastamaan WCW-kaverinsa hetkeksi, mutta lähti sitten pois kehästä, koska oli niin pettynyt ja raivoissaan siitä, ettei kukaan ollut uskonut häntä. Seuraavana päivänä Nitrossa Sting lähti WCW:stä ja julistautui vapaaksi agentiksi.

Seuraavan kerran Sting näkyi tv-ruuduissa vuoden 1996 lokakuussa, jolloin nähtiin ensimmäistä kertaa hänen legendaarinen ”Crow” Sting -tyyli. ”Surfer” Stingin aikaiset lyhyet piikkihiukset olivat kasvaneet pidemmiksi, ja muutenkin mies oli pitkine trenssitakkeineen, valkoisiksi maalattuine kasvoineen jne. aivan erinäköinen kuin kaikkien aikaisemmin tietämä Sting. Tuolloin lokakuussa Sting hyökkäsi nWo Stingin kimppuun, mutta ei tehnyt mitään muuta. nWo yritti koko loppuvuoden saada Stingiä liittymään riveihinsä kostaakseen WCW:lle vääryyden, jolla Stingiä kohdeltiin, mutta Sting kieltäytyi. Kukaan ei ollut varma, millä puolella Sting oli tässä suuressa sodassa, kunnes Uncensored 1997:n lopuksi Sting laskeutui katosta nykyisemmin tunnettuun Sting-tyyliin ja pieksi yksin koko juhlineen nWo:n. Tämän jälkeen alkoi Stingin yhden miehen taisto koko nWo:ta vastaan, vaikka oikeasti Stingillä ei ollut kuin yksi määränpää: hän tahtoi päästä kohtaamaan Hollywood Hoganin. Hogan yritti vältellä tuota kohtaamista viimeiseen asti, mutta lopulta hänet oli ajettu nurkkaan: ottelu Stingin ja Hoganin välille varmistettiin Starrcadeen 1997.

Tämä feudi on varmasti yksi wrestling-historian hienoimmin rakennelluista, ja vaikka siinä varsinkin vuoden 1997 loppupuolella mentiin typeryyksiin kaikissa pelleilyissä tuhansien feikki-Stingien kanssa ja turhissa pitkittämisissä, jotta ottelu saataisiin säästettyä Starrcadeen, oli se silti mielenkiintoinen. Suurin syy, miksi WCW vielä tässä vaiheessa oli selkeästi WWF:n edellä, oli juuri Stingin ja Hoganin feudi. Vähitellen tämän tapahtuman jälkeen kaikki sitten alkoikin muuttua – ja syystä.

Itse ottelusta en tahdo sanoa paljon mitään. Kaikki, jotka ovat nähneet sen, tietävät kyllä miksi. Tosin laadullisesti tämä oli poikkeuksellisen hyvä Hogan-matsi, mikä ei kyllä vielä sano paljon mitään. Ihan pelkästään tuon ihan menettelevän painipuolen takia annoinkin tälle niin hyvän arvosanan, jota tämä ei kyllä maailmanhistorian huonoimmalla lopetuksella muuten olisi ansainnut. Nyt taas ei pidä käsittää väärin: tämä ei ollut siis hyvä painiottelu. Ei. Mutta parempi kuin normaalit Hoganin ottelut: Stingin työskentely kehässä toi edes jotain uutta väriä joihinkin roddypipereihin verrattuna.

Lopetuksesta voisi sanoa niin paljon, että minä en aio sanoa siitä kuin yhden lauseen. Se oli aivan hirvittävää kuraa ja kaikin puolin maailman kamalin tapa päättää puolitoista vuotta kestänyt ottelu, jota koko wrestling-maailma oli odottanut. Koko lopetuksen ajatteleminen aiheuttaa päänsärkyä. Vielä enemmän päänsärkyä aiheuttaa ajatella, miten WCW sitten jatkoi tästä eteenpäin buukkaustaan. No, se on myöhemmän ajan murhe.

Arvosana: * ½

Starrcade 1997 tarjosi siis yhden alle yhden tähden ottelun, kaksi yhden tähden ottelua, yhden ja puolen tähden ottelun sekä yhden kahden tähden ottelun. Ainoastaan kaksi ylsi vähintään kolmeen tähteen, ja näistäkin toinen ottelu ei ollut se, minkä sen piti alun perin olla. Tässä PPV:ssä hyvää oli ensimmäinen vajaa puolituntinen. Siinä nähtiin täydellinen tapa hypettää WCW:n historian suurinta ottelua ja täydellinen painillinen tapa avata show. Sen jälkeen kaikki menikin niin vituiksi kuin jokin vain voi mennä. Buukkaus tarjosi pettymyksiä pettymyksen perään, odotettuja otteluita ei saatu nähdä, paini oli pääasiassa joko huonompaa kuin olisi odottanut tai yksinkertaisesti paskaa – ja kirsikkana kakun päällä oli tuo kaikin puolin historiallinen Sting vs. Hogan. Ei ollut kovin kehuttava tapa Bret Hartillakaan korkata WCW:n PPV-uraansa. Minun on hankala ymmärtää, miten vuoden suurimmasta painitapahtumasta osataan tehdä näin paha pannukakku, mutta WCW on siinä kyllä aikamoinen mestari. Varsinkin kun läpi vuoden promootio tarjosi tasaisesti aika hyviä ja joskus oikein hyviäkin PPV:itä, niin sitten se vuoden isoin oli tämmöinen. Tämähän olisi muuten surkea ja samalla vuoden huonoin maksulähetys, mutta kyllä minun täytyy silti sen verran antaa kunniaa tuolle oikein onnistuneelle ja odotukset korkealle nostaneelle alulle, että tämä on vain Kehno. Ei tästä kuitenkaan ihan se sama suuhun paskottu maku jäänyt kuin Souled Outista, jossa ei tuntunut olevan mitään ideaa. Tässä oli periaatteessa ihan selvä idea ja rakenne, miten show etenee, mutta siinä ideassa ei vain ollut yhtään mitään järkeä.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 5.11.2010.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF In Your House: D-Generation X

Next post

Arvio: WWF Royal Rumble 1998

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.