1991ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW SuperBrawl I

Päivämäärä: 19.5.1991

Sijainti: St. Petersburg, Florida (Bayfront Arena)

Yleisömäärä: 6 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Lisää WCW:tä! Oikeastaan tässä firmassa ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää sitten Japanissa järjestetyn Supershow’n, mikä ei sinänsä ollut ihme. Rauhallisuus ei silti tarkoittanut sitä, että WCW:llä menisi kovin hyvin. ”Uudeksi pelastajaksi” palkattu pääbuukkaaja Dusty Rhodes ei ollut toistaiseksi onnistunut nostamaan WCW:n suosiota millään tavalla. Oikeastaan päinvastoin: katsojaluvut ja buyratet olivat tällä hetkellä vielä hieman alemmalla tasolla kuin vuosi sitten tähän aikaan, jolloin pääbuukkajana toimi Ole Anderson. Siis sama mies, joka sai kenkää pääbuukkajan paikalta, koska hänen buukkaamanaan WCW veti niin vähän yleisöä. Mutta toki Dusty oli ollut nykyisessä pestissään vasta muutaman kuukauden, eikä hänellä ollut entuudestaan kokemusta esimerkiksi JCP:n tuhoamisesta siihen pisteeseen, että firma oli myytävä Ted Turnerille… Ei vaan. No, ei olla liian ankaria. WCW:llä olisi nimittäin edessään tulevina kuukausina vielä paljon rankemmat ajat. Mutta palataan niihin silloin. Nyt tilanne oli kuitenkin aika tasainen, koska WCW pystyi lohduttautumaan sillä, että WWF:lläkään ei mennyt erityisen hyvin.

Tänä vuonna WCW:n toukokuisen ppv:n nimi oli siis SuperBrawl. Kyseessä oli historian ensimmäinen SuperBrawl, mutta tästä tapahtumasta tuli heti vakituinen osa WCW:n vuosittaista kalenteria, ja itse asiassa tämä nousi yhdessä The Great American Bashin, Halloween Havocin ja Starrcaden ohella WCW:n ”neljänneksi isoksi” ppv:ksi. Aikanaan tapahtuman ajankohta siirtyisi toukokuulta vuoden alkupuolelle. Yhtä kaikki, tämän SuperBrawlin selostajina toimivat Jim Ross ja Dusty Rhodes (argh). Haastattelijoina puolestaan nähtiin Tony Schiavone ja Missy Hyatt. Missy jatkoi tässä ppv:ssä jo WrestleWarista tuttua hirveää anglea, jossa hän yritti saada tehtyä haastattelun miesten pukuhuoneessa mutta joutui raivostuneen Stan Hansenin hätistämäksi. Käytännössä koko angle oli vain uusinta WrestleWarista, eikä se tälläkään kertaa ollut hauska eikä Missy osannut tälläkään kertaa näytellä pätkääkään.

WCW United States Tag Team Championship

Fabulous Freebirds vs. Young Pistols

WCW:llä olisi ollut erinomainen tilaisuus luopua käytännössä totaalisen turhista US Tag Team -mestaruuksistaan (jotka oli jo kertaalleen hyllytetty ja tuotu sitten takaisin), kun Steinerin veljekset voittivat WCW:n pääjoukkuemestaruudet samalla, kun heillä oli edelleen hallussaan US Tag Team -mestaruusvyöt. WCW ei kuitenkaan tarttunut tilaisuuteen, vaan sen sijaan US Tag Team -mestaruudet vain vakatoitiin, ja nyt sitten entinen joukkuemestarikaksikko Fabulous Freebirds kohtasi WCW:n nuoren ja lupaavan Young Pistols -parivaljakon vakantista mestaruudesta järjestettävässä ottelussa. Mitään kummempaa feudia tai tarinaa ei tämän joukkuemestaruusottelun taustalla ollut. Freebirdsien manageri Diamond Dallas Page yritti edelleen nostaa Freebirdsit koko WCW:n ykkösjoukkueeksi.

Freebirds on siitä hauska joukkue, ettei se missään vaiheessa oikeastaan tällä 1980- ja 1990-lukujen taitteen WCW-runillaan ollut erityisen suosittu tai taitava joukkue, mutta niin vain se sai tasaisesti ruutuaikaa ja pääsi jatkuvasti mestaruuskuvioihin. WCW Tag Team -mestaruuskuvioissa piipahdus oli tällä kertaa jäänyt Freebirdseiltä hyvin lyhyeksi (niin lyhyeksi, että mestaruuskausi kirjaimellisesti loppui ennen kuin alkoikaan), mutta nyt oli vuorossa US Tag Team -mestaruuskuviot. Onneksi Hayesia ja Garvinia vastassa oli varsin lahjakas Young Pistols -kaksikko, joten tämä illan openerkaan ei ollut missään tapauksessa huono matsi. Vähän harmillisesti on silti todettava, että Tracy Smothers ja Steve Armstrong eivät päässeet tässä ottelussa ihan parhaimpaansa. Siitä voi tosin kiittää aika pitkälti buukkausta: ottelu keskeytyi joka kerta ikävästi juuri kun se oli pääsemässä vauhtiin. Ensin sekoiltiin Freebirdsien managerin Big Daddy Dinkin ja Young Pistolsin avuksi saapuneen Brad Armstrongin kanssa. Loppupuolella puolestaan matsi alkoi juuri nousta lupaavasti jo hyvälle tasolle, kun otteluun sitten buukattiin pakollinen ref bump ja todella kummallinen sekaantuminen, mitkä johtivatkin sitten koko matsin päättymiseen. Ottelun lopussa kehään nimittäin ryntäsi kummalliseen lintumaiseen asuun ja maskiin pukeutunut mystinen painija, joka hyökkäsi Pistolsien kimppuun ja liittyi Freebirdsien uudeksi jäseneksi. Selostajat kutsuivat häntä nimellä ”Fantasia”. Palataan tähän tulevissa arvioissa. Kökön buukkauksen ansiosta tämä jäi vain ihan hyväksi, vaikka aineksia olisi voinut olla hyväänkin joukkueotteluun.

* * ½ 

Singles Match

Ricky Morton vs. Dan Spivey

Ricky Morton, Tommy Rich ja Junkyard Dog olivat edelleen WCW 6-Man Tag Team -mestarit, mutta koko mestaruuksia ei mainittu tapahtumassa, JYDiä ei nähty show’ssa ollenkaan ja Rich sekä Mortonkaan eivät olleet missään tekemisissä toistensa kanssa, vaikka painivat peräkkäisissä otteluissa. Mitäköhän tästä pitäisi päätellä? Ainakin se, että WCW koki nuo mestaruudet niin tärkeiksi, että niiden puolustamisen sijaan Morton kannatti pistää tässä ppv:ssä painimaan singles-ottelu ilman mitään mainittavaa syytä Dan Spiveytä vastaan. Hävittyään Lugerilla US-mestaruusottelussa Spivey oli taas jäänyt pyörimään rosterissa ilman minkäänlaista päämäärää. Nyt hän sitten sai tilaisuuden nöyryyttää veteraani-Mortonia kerätäkseen jonkinlaista uutta uskottavuutta.

Tietyllä tavalla tämän ottelun voisi melkein luokitella squashiksin, mutta toisaalta ei tämä nyt ihan semmoinen puhtaan perinteinen squash kuitenkaan ollut. Itse asiassa kokonaisaikaansa suhteutettuna tämä oli yllättävänkin tasaväkinen ottelu, ja Ricky Morton näytti tässä loppujen lopuksi varsin hyvältä. Toki Dan Spivey hallitsi ottelua suuren osan ajasta, mutta hän teki sen myös niin hyvin, ettei siitä voi liemmin valittaa. On oikeastaan sääli, että WCW-uransa alkupuolella Spivey joutui painimaan Sid Viciouksen kanssa joukkueena, koska tuon joukkueen meininkiä oli niin tuskaista seurata, että ehdin jo kokonaan menettää uskoni Spiveyhinkin. Ei olisi pitänyt, koska näissä singles-otteluissaan Spivey on osoittanut olevansa enemmän kuin pätevä tapaus. Tämä oli tosiaan aikaansa suhteutettuna oikeastaan varsin kiva välipalaottelu, jossa nähtiin näyttäviä power-liikkeitä, hyvää myymistä ja sähäkkää liikkumista. Kiva pikku välipalaottelu, muttei toki lähtökohtiensa vuoksi siedettävää kummoisempi.

* ½ 

Singles Match

Tommy Rich vs. Nikita Koloff

Sitten oli vuorossa 6-Man Tag Team -mestarikolmikon toinen jäsen Tommy Rich, joka sai vastaansa – kyllä vain – ppv-kehäcomebackinsa tekevän Nikita Koloffin. Tämä oli siis Koloffin ensimmäinen painiottelu ppv:ssä sitten vuoden 1988 The Great American Bashin. Koloff oli kyllä nähty vielä vuoden 1989 WrestleWarin erikoistuomarina, mutta pitkän aikaa hänen kiinnostuksensa koko painibisnekseen oli henkilökohtaisten ongelmien takia erittäin vähäinen. Vuonna 1990 Koloff paini hetkellisesti AWA:ssa, joka oli samaan aikaan kaatumaisillaan lopullisesti. Viimein sitten tämän vuoden WrestleWarissa Koloff teki yllätyspaluunsa WCW:hen, kun hän saapui paikalle luovuttaakseen uuden US-mestaruusvyön Luger vs. Spivey -ottelun voittajalle. Mestaruusvyön luovuttamishetkellä Koloff sitten teki sokeeraavan heel-turnin iskemällä Lugeria mestaruusvyöllä suoraan kalloon ja käymällä mestarin kimppuun. Tuosta lähtien Koloff oli ollut aktiivisesti mukana WCW:n kuvioissa – tavoitteenaan piestä Luger lopullisesti ja nousta jälleen US-mestariksi. Toistaiseksi Koloff ei ollut vielä päässyt kohtaamaan Lugeria, ja nytkin hän joutui vielä todistamaan kuntonsa ottelemalla entistä NWA World Heavyweight -mestaria vastaan.

Painin laadun ja yksittäisten liikkeiden näyttävyyden osalta tämä ei pääse ihan edellisen ottelun tasolle. Muuten tämä oli sen sijaan rakenteeltaan ja merkittävyydeltään aika lailla samanlainen ottelu kuin edellenkinen, joten tätä voitaneen pitää sitten hiukan heikompana versiona äskeisestä ottelusta. Toisaalta tässäkin ottelussa oli ehdottomasti omat hyvät hetkensä: Tommy Rich on ottanut haltuunsa yllättävänkin hyvin tämän tällaisen keskikortin konkaripainijan roolin, ja tässäkin matsissa Rich taas liikkui oikein sulavasti, väläytti pari nättiä liikettä ja myi Koloffin liikkeet oikein hyvin. Koloff sen sijaan ei vakuuttanut tässä matsissa vielä mitenkään älyttömästi, mutta hän hoiti kuitenkin roolinsa ihan kunnialla läpi ja tarjoili myös tyylikkään lopetuksen ottelulle. Kokonaisuutena tässäkään ei ollut otteluna mitään varsinaisesti erityisen heikkoa tai ärsyttävää, joten kyllä tämä arvosanaltaan nousee juuri ja juuri samalle tasolle kuin äskeinen, vaikka hitusen heikommasta kokonaisuudesta oli kyse.

* ½ 

Tässä show’ssa nähtiin monen painijan/hahmon ppv-debyytti. Ensimmäisenä vuoronsa sai nuori Marc Mero, joka debytoi varsin mielenkiintoisella hahmolla Johnny B. Badd. Badd oli siis Theodore R. Longin uusin hankinta, ja Baddin hahmoa voinee kuvailla tässä alkuvaiheessa lähinnä homomaiseksi versioksi Little Richardista. Siis niin homomaiseksi, että esimerkiksi tässä debyytissään Baddin esiintyminen ei tuntunut millään tavalla luontevalta. Ajan myötä Baddin hahmo kyllä hieman tasaantui, ja samalla hänestä tuli oikeasti merkittävä osa WCW:n rosteria. Näin alkuvaiheessa… No, Baddin ja Longin promo oli mielenkiintoinen ja jätti odottamaan varsinaista kehädebyyttiä, jota ei kuitenkaan tänään nähty.

Singles Match

Dustin Rhodes vs. Terrence Taylor

York Foundationia edustavan Terry Taylorin hahmo oli kehittynyt viime näkemältä sen verran, että Taylor oli ottanut muuttanut nimensä muotoon Terrence Taylor. Lisäksi Yorkin ryhmittymä oli saanut uuden jäsenen, kun aikaisemmin Big Cat -nimellä paininut Curtis Hughes liittyi joukkueeseen pukuun pukeutuneena bodyguardina. Yorkin tavoitteena oli myös saada rekryttyä lupaava nuori painija Dustin Rhodes joukkoihinsa, mutta Rhodes ei alistunut Yorkin viehätysvoimalle (ei ainakaan kayfabessa). Niinpä York pisti parhaansa miehensä Terrence Taylorin Rhodesin kimppuun, ja lopulta näiden kahden välille buukattiin ottelu SuperBrawliin.

Voi höh. Tässä ottelussa olisi ollut varmasti potentiaalia paljon enempäänkin kuin mikä oli varsinainen lopputulos. Osittain matsin buukkauskin oli varsin heikkoa, mutta ehkä silti suurin ongelma oli se, että Dustin Rhodes oli tosiaan vielä turhan vihreä näihin isoihin otteluihin. Oikeastaan Rhodesin vihreys tulee hyvin esiin juuri tässä, että vastustajan laadusta huolimatta hän itse ei oikeastaan pystynyt parantamaan suoritustaan millään mainittavalla tavalla. Nyt Rhodesilla oli kuitenkin vastassaan selvästi parempi vastustaja kuin viime ppv-ottelussaan (eli Buddy Landel), mutta Rhodesin suoritus oli ihan samaa tasoa kuin Landelia vastaan. Ei siis mitenkään erityisen huonoa tai ärsyttävän kökköä, mutta sellaista perusvarmaa painimista. Terry Taylor hoiti kyllä tässä ottelussa roolinsa aivan loistavasti, ja ehdittiin tässä nähdä vähän myös Taylorin hyvää painimista, mutta lopulta buukkaus sitten esti Taylorin mahdollisuudet kantaa ottelua sitä pidemmälle. Juuri kun Taylorilla olisi siis ollut mahdollisuus viedä ottelu seuraavalle asteelle, päätettiin otteluun sotkea Alexandra York ja Mr. Hughes, minkä jälkeen loppupuoli olikin lähinnä sekaantumisten kanssa sekoilua. Harmi, nyt tämä jää tällaisenaan niukin naukin ihan ok:ksi tv-ottelutasoiseksi koitokseksi.

* * 

Singles Match

Black Bart vs. Big Josh

Sitten oli vuorossa todellinen erikoisottelu ja samalla illan toinen WCW-ppv-debyytti. Ja debyytillä en siis tarkoita NWA-konkari Black Bartia, joka oli vuosien poissaolon jälkeen tehnyt paluunsa WCW:hen. Viimeksi Bart oli nähty JCP:n ppv:ssä vuonna 1985, ja nyt hän oli vahvasti uransa ehtoopuolella. Dusty Rhodes oli kuitenkin päättänyt palkata Bartin takaisin, koska hän oli saanut idean uudesta Desperados-nimisestä cowboy-stablesta. Tuon stablen muodostivat Bartin lisäksi Dutch Mantell ja uuden cowboy-gimmickin omaksunut Moondog Rex. Heitä ei kuitenkaan tässä ottelussa nähty ringsidellä – ehkä siksi, että Bartin sijaan tässä ottelussa piti alun perin nähdä Larry Zbyszko, mutta hän loukkaantui viime hetkellä. Desperados-stable oli muuten taas todellinen WCW:n aivopieru: se ei suinkaan pyrkinyt otteluiden tai mestaruuksien voittamiseen – vaan löytämään ihailemansa Stan Hansenin, jotta he saisivat tämän johtajakseen. Siis saman Stan Hansenin, joka pyöri säännöllisesti WCW:ssä ja esiintyi muun muassa heti tämän ottelun jälkeen. Ja silti he eivät onnistuneet löytämään häntä. Mikä pahinta, edes Desperados-stable ei ollut pahin tähän otteluun liittyvä aivopieru. Bartin vastustaja oli nimittäin Big Josh. Toisin sanoen konkaripainija Matt Borne, joka oli paininut historian ensimmäisessä WrestleManiassa ja josta tulisi aikanaan Doink The Clown. Viime vuosina Borne oli paininut lähinnä Japanissa, WCCW:ssä ja USWA:ssa, kunnes vuoden 1991 alussa WCW palkkasi hänet. WCW päätti kuitenkin kehittää gimmickin, jossa hän olisi hyväntuulinen Pohjois-Amerikan perämetsistä kotoisin oleva tukkijätkä, joka ei edes osaisi varsinaisesti painia vaan tykkäsi vain hakata ilkeitä tyyppejä turpaan. Samalla hänelle annettiin nimeksi Big Josh. Osa faneista toki tunnisti, että hän oli yli 10 vuotta alalla ollut Matt Borne, mutta se ei WCW:tä haitannut. Ja mikä parasta: tosimiehen aseman todistaakseen Josh saapui tähän otteluun taluttaen KAHTA ELÄVÄÄ KARHUA. Kyllä, kahta karhua. Talutushihnoissa. Olen nähnyt kaiken.

Ok. Mitä tähän oikein voisi järkevästi sanoa? Tulevaisuuden Doink The Clown saapuu kehään gimmickillä, että hän ei ole käytännössä painija vaan epämääräinen voimakas perämetsien mies. Ja todistaakseen tämän hän tekee sisääntulon kahden KARHUN kanssa. Kahden oikean karhun. Kyllä, haluan korostaa tätä vielä kerran. Karhut tietenkin talutettiin nopeasti sisääntulon jälkeen takaisin backstagelle, koska – noh, ne olivat vittu OIKEITA KARHUJA. Joilla ei ole mitään tekemistä painikehän läheisyydessä. Mutta ilmeisesti WCW koki silti tarpeelliseksi saada heidät Big Joshin sisääntuloon. No, tuo sisääntulo kieltämättä oli ainut asia, mikä tästä matsista jäi mieleen, koska muuten tämä oli kaikin puolin täysin yhdentekevää ja turhaa painia. Ei mitenkään katastrofaalisen kamalaa tai hirvittävää, mutta puhtaasti kehnoa ja ei millään tavalla kiinnostavaa. Hassua oli toki sekin, että Big Josh – jonka ei pitänyt olla millään tavalla koulutettu painija – kiskoi Black Bartia kanveesiin muun muassa Japanese Arm Dragin tapaisilla liikkeille. Että sillä tavalla. Kokonaisuutena siis puhtaasti huono ottelu.

*

Tässä välissä nähtiin WCW:n ohjelmiston vakionumeroksi muodostanut ”Dangerous Zone” -haastattelusegmentti, jossa Paul E. Dangerously saapui siis kehään haastattelemaan jotakuta painijaa. Nyt hän siis haastatteli Stan Hansenia – samaa miestä, jota Desperados-stable oli yrittänyt hyvän aikaa metsästää. Koko Dangerouslyn ja Hansenin haastattelusegmentissä ei ollut mitään sisältöä. Hansen haukkui kehässä Dustin ja Dusty Rhodesia. Sitten hän sylki purutupakkaansa ympäri kehää. Lopuksi Hansen lähti paikalta ja jätti Dangerouslyn yksin kehään, minkä jälkeen Dangerously ilmoitti ”lopettavansa tämän vitun homman”. Ok.

Singles Match

Tim Parker vs. Oz

Sanoin äskeisen ottelun kohdalla nähneeni kaiken. Otan tuon kommentin takaisin. NYT olen nähnyt kaiken. Aloitetaan helpoimmasta: Tim Parker oli paikallinen jobberi, jolla ei ollut mitään roolia tässä ottelussa. Oz sen sijaan… No niin. Tämä oli siis koko Oz-gimmickin ppv-debyytti. Olette saattaneetkin joskus kuulla klassikkoelokuvasta nimeltä Wizard of Oz. Noh, Ted Turnerin omistama TBS oli nyt ostanut televisiointioikeudet tuohon elokuvaan – ja sitä promotakseen he päättivät, että WCW tarvitsee painijan nimeltä Oz. Eikä suinkaan vain painijan nimeltä Oz, vaan nimenomaan tuon elokuvan teemaa imitoivan suuren, mahtavan ja vihreän Oz-hahmon. Ja jotta kaikille kävisi selväksi, mistä viittauksesta olisi kyse, Oz tekisi sisääntulonsa eräänlaisesta ”linnasta” managerinsa Great Wizardin kanssa – ja ennen Ozin saapumista sisääntulorampilla nähtiin vielä lyhyt ”etukäteisnäytelmä”, jossa elokuvasta tutut Tin Man, Scarecrow, Lion ja muut juoksentelivat ympäriinsä. Ei, en keksi tätä päästäni. Enkä edes osaa selittää tätä puoliksikaan tarpeeksi hyvin, katsokaa nyt vain tämä video.

Niin ja saatatte miettiä tietenkin, kuka tuo mystinen Oz oikeasti oli. No, se oli tietenkin Kevin Nash, joka oli sisääntulonsa ajan pukeutunut kummalliseen naamariin mutta riisui sen sitten kehässä pois. Hänen managerinsa The Great Wizard? Vielä kummallisempaan naamariin pukeutunut Kevin Sullivan, joka rääkyi ”Welcome to Oz” -lausetta koko sisääntulon ajan. Tämä, tämä on mieletöntä.

Tämän kohtaamisen voi ylipäänsä laskea vain vaivoin painiotteluksi – ja siitäkin huolimatta juuri painillinen anti oli ehdottomasti parasta, mitä tällä kamaluudella oli tarjottavanaan. Jos edelisessä ottelussa nähty Big Joshin sisääntulo kahden karhun kanssa tuntui jo täydelliseltä idiotismilta, nyt oli vuorossa jotain kymmenen kertaa pahempaa. Oikeastaan tätä Ozin ja hänen The Wizard -managerinsa sisääntuloa ja koko kauneutta on yksinkertaisesti täysin mahdoton kuvailla sanoin, se on pakko kokea itse. Kyllä, tätä WCW meille halusi tarjoilla. Tällä tavalla he halusivat tuoda Kevin vitun Nashin ”uudelleenpaketoituna” rosteriinsa. Kevin Nashin, josta tulisi pari vuotta myöhemmin koko WWF:n ykkösnimi Diesel-gimmickillä. Ei saatana WCW. Ei saatana. Muuta sanottavaa minulla tästä ei ole. Ottelua on tosiaan turha arvioida, koska koko kohtaaminen oli ottelu vain nimellisesti.

DUD 

Taped Fist Match

Flyin’ Brian vs. Barry Windham

Flyin’ Brianin asema oli tässä face-porukan Four Horsemenia vastaan käymässä sodassa ollut WrestleWarin jälkeisistä kuvioista lähtien lähinnä taistella epätoivoisesti Barry Windhamia vastaan ja ottaa häneltä turpaan suurimmassa osassa tapauksista. Kuten jo WCW/New Japan Supershow’n arvostelussa sanoin, WCW olisi voinut tehdä tässä kohtaa Brianista tähden. Sen sijaan he päättivät munia kaiken ja jumittaa hänet keskikortin jobberiksi. Nyt Brianilla oli mahdollisuus kääntää tilanne vielä edukseen ja päihittää Windham ottelussa, jossa diskauksia ei tunnettu ja jossa painijoiden nyrkit oli teipattu paksusti.

Tämän ottelun suurin ongelma olikin (typerän stipulaation lisäksi) siinä, että matsi kesti aivan liian vähän aikaa. Pidempänä ja hyvin rakenneltuna 15-minuuttisena kohtaamisena Windhamin ja Brianin matsi olisi saattanut olla vähintään hieno, ellei parhaimmillaan jopa huipputasoa. Nyt aikaa oli kuitenkin vain hieman päälle viisi minuuttia, ja siinä ajassa ei ikävä kyllä tehdä ihmeitä. Erityisesti Brian kyllä yritti taas kaikkensa: Pillman liikkui upeasti kehässä, täräytti Windhamille pari todella näyttävää potkua ja veti myös tyylikkään loikan ulos kehästä. Toki myös Windham hoiti roolinsa kunniakkaasti. Hattua pitää myös nostaa molemmille siitä, että bleidasivat tällaisessa ottelussa, johon veri aika olennaisena osana kuuluu rajujen nyrkiniskujen seurauksena. Eli kokonaisuutena tämä oli minun silmissäni ihan hyvä ottelu, joka kuitenkin päättyi aivan liian aikaisin kesken kaiken eikä siksi yllä korkeampiin arvosanoihin. Hassua tässä on se, että luulin etukäteen ehkä jopa yliarvostelleeni tämän. Päinvastoin. Osa arvostelijoista oli antanut tälle arvosanaksi jopa ***½, missä on aivan helvetisti liikaa pelkästään siitä ilosta, että Brian Pillman ja Barry Windham olivat samassa ottelussa. Kolmen ja puolen tähden ottelulta pitää pystyä vaatia vähän enemmän kuin mitä tässä nähtiin.

* * ½

Voi veljet, seuraavaksi oli luvassa vielä yksi WCW-debyytti. Eikä suinkaan mikä tahansa debyytti, vaan itsensä Diamond Studdin saapuminen WCW:hen! Kyllä vain, tässä samaisessa SuperBrawlissa meille tarjoiltiin siis sekä Kevin Nash että Scott Hall uusilla, kammottavilla gimmickeillä. Tämän segmentin nimi oli ”Diamond Mine”, ja se oli Diamond Dallas Pagen uusi talk show. Mitään varsinaista pointtia koko anglella ei ollut: Page vain haukkui Lex Lugeria, Stingiä ja Steiner-veljeksiä. Sen jälkeen meille näytettiin satunnainen video Lugerin ja Stingin haastattelusta, minkä jälkeen nojatuolissa istuva DDP sivuutti koko aiheen ja alkoi hehkuttaa uutta painijaa, joka saapuu hänen manageroitavakseen. Tuo uusi painija oli siis DIAMOND STUDD – käytännössä Scott Hall, joka oli sitten edellisen esiintymisensä (vuoden 1989 TGAB) värjännyt hiuksensa mustaksi, ajellut mahtavat hiuksensa ja muuttanut muutenkin tyylinsä. Kokovartalohaalariin pukeutunut Studd oli käytännössä köyhän miehen Rick Rude: ylimielinen ja hyvännäköinen naistenmies. DDP käskikin paikalla olleita Diamond Dollseja riisumaan Studdilta haalarin, ja sen alta paljastuivat upeat pinkit painipöksyt, jotka jalassa Studd poseerasi hetken aikaa. DDP ilmoitti, että he aloittavat kesällä kiertueen, jossa Studdille etsitään sopiva valet. Koko promo oli kamalaa paskaa, ja myös DDP tuntui olevan samaa mieltä, koska promon lopuksi hän totesi ”Let’s get the fuck out”. Tuon ei tietenkään pitänyt kuulua enää lähetyksessä, mutta DDP:n mikki oli vielä päällä. DDP oli vähällä joutua pahoihin ongelmiin kiroiltuaan suorassa lähetyksessä, mutta selvisi kuitenkin varoituksella.

Stretcher Match

Sid Vicious vs. El Gigante

Huh huh, tämä show sen kuin jatkaa kovien buukkausten sarjaa. Nyt vuorossa oli siis kahden jättiläisen kohtaaminen Stretcher Matchissa. Käytännössä Giganten ja Viciouksen feud oli alkanut WrestleWarista, ja siitä lähtien WCW oli mehustellut tällä kahden ison miehen taistelulla. Ikävä kyllä WCW:n ja Sidin pitkän aikaa jatkunut sopimuskiista (Sid vaati WCW:ltä koko ajan enemmän rahaa ja isompia kuvioita, mikä oli sinänsä perusteltua, koska hän oli jostain käsittämättömästä syystä yksi koko firman suosituimpia painijoita, mutta WCW ei suostunut hänen vaatimuksiinsa, koska suosiostaan huolimatta Sid ei ollut kertaakaan osoittanut pystyvänsä oikeasti vetämään uusia katsojia tapahtumiin) oli ajautunut umpikujaan. WWF oli tehnyt Sidile tarjouksen, johon tämä oli tarttunut, vaikka hänellä oli sopimus WCW:n kanssa voimassa syyskuulle asti. WCW oli kuitenkin valmis antamaan Sidin istua sopimuksensa loppuun asti kotonaan tämän ppv:n jälkeen, ja itse asiassa Sid vedettiin kaikilta kiertueiltakin pois jo huhtikuussa, kun sopimuskiista tuli päätökseensä. Niinpä Sidin ja Giganten feudia ei ollut rakenneltu enää mitenkään viimeiseen kuukauteen, mutta Sid saapui kuitenkin tähän ppv:hen ottelemaan vielä (toistaiseksi) viimeisen ottelunsa WCW:ssä. Ottelun stipulaationa oli periaatteessa se, että toinen painija pitäisi raahata areenalta pois paareilla. Tarkemmin sääntöjä ei selitetty.

Mikä helvetti tämä ottelu oli? Tai ei tätä kyllä voi hyvällä tahdollakaan kutsua oikeaksi painiotteluksi, koska kehään oli päästetty toisiaan vastaan ”painimaan” kaksi miestä, joista kummallakaan ei ollut käytännössä pienintäkään käsitystä painimisesta. Ottelun ainut ongelma ei kuitenkaan ikävä kyllä ollut se, että kehässä ei nähty mitään edes etäisesti painia muistuttavaa. Ei, ensinnäkin tätä ottelua mainostettiin STRETCHER MATCHINA, joka päättyisi siihen, että toinen ”jättiläisistä” raahattaisiin paareilla pois paikalta. No, ottelu sen sijaan päättyi AIVAN NORMAALIIN SELÄTYKSEEN ja KETÄÄN EI LOPULTA RAAHATTU PAAREILLA POIS PAIKALTA. Mitä helvettiä WCW? Mitä? Lisäksi ottelun lopetus tuli täysin puskista, oli todella typerän oloinen ja… noh, oli muutenkin aivan käsittämätöntä buukkausta. Toisaalta se oli WCW:n tapa sanoa Sidille hyvästit, joten en ole yllättynyt. Eivätkä ongelmat suinkaan päättyneet kellonsointiin, vaan ottelun jälkeen kehään ryntäsivät Kevin Sullivan ja helvetti soikoon WCW-debyyttinsä tekevä ONE MAN GANG. OMG ja Sullivan hyökkäsivät sitten Giganten kimppuun ja yrittivät piestä hänet. Lopulta Sullivan heitti Giganten silmiin jotain jauhoa, ja OMG iski häntä kerran paareilla selkään. Kuulostaa ihan ok:lta, mutta Gigante ei edes tippunut polvilleen tämän iskun seurauksena. Jostain syystä OMG ja Sullivan olivat kuitenkin tyytyväisiä suorituksiinsa, ja he vain poistuivat tämän jälkeen paikalta, ja Gigante seurasi heitä rauhallisesti hetken päästä perässä. MITÄ? MIKSI? ARGH. Tämä oli kaikin puolin aivan kamalaa paskaa.

DUD 

Thunderdoom Cage Match

Butch Reed vs. Ron Simmons

Butch Reedin ja Ron Simmonsin menestyksekäs Doom-joukkue oli hajonnut lopullisesti WrestleWarissa, kun Reed ja Theodore R. Long olivat kääntyneet Simmonsia vastaan ja piesseet hänet hävityn joukkuemestaruusottelun jälkeen. Simmons oli siis kääntynyt samalla faceksi, ja tuosta lähtien hän oli janonnut kostoa Reediltä. Nyt hänellä oli mahdollisuus saada sellainen tässä ovelasti nimityssä ”Thunderdoom Cage Matchissa”, joka oli siis ihan normaali häkkiottelu mutta joka oli saanut nimensä siitä, että tässä Doom-joukkueen jäsenet selvittelivät nyt välejään. Lisäksi Doomin entinen ja Reedin nykyinen manageri Theodore R. Long roikkui kehän ajan minihäkissä kehän yläpuolella, jottei hän voisi sekaantua otteluun. Joka siis käytiin häkissä. Ja häkkiottelu on alun perin kehitetty sen takia, ettei kukaan voisi sekaantua kehätapahtumiin, koska sitä ympäröi teräshäkki. En mene tähän tätä pidemmälle.

Tällä ottelulla oli vähän samanlainen ongelma (ei tosin samoista lähtökohdista) kuin Pillman vs. Windhamilla. Mahdollisuuksia olisi ollut enempäänkin, mutta niitä ei onnistuttu käyttämään. Tässä ottelussa ongelma ei kuitenkaan johtunut siitä, että kehässä oli kaksi todella kovaa painijaa ja että heille annettiin aivan liian vähän aikaa. Simmons ja Reed eivät misään nimessä olleet Windhamin ja Pillmanin veroisia painijoita, vaikka oikein intensiivisiä brawlereita olivatkin. Aikaakin ottelulla oli ihan kohtuullisesti (10 minuuttia). Ongelma oli enemmän siinä, että tuota aikaa ei käytetty täysillä hyödyksi ja että lopulta ottelu päättyi juuri silloin, kun se oli pääsemässä kunnolla vauhtiin. Reed ja Simmons kyllä tarjosivat ottelun aikana ihan hyvää brawlausta, ja ottelu eteni luontevasti, mutta jotenkin koko ajan toivoin, että matsissa päästäisiin vielä enemmän kunnon intensiiviseen tappeluun. Kun sitten alkoi vaikuttaa siltä, että nyt siihen päästään, niin ottelu päättyikin täysin yllättäen ja taas aivan puskista tulleella tavalla. Harmi, koska toisella tavalla buukattuna tämä olisi voinut olla sellainen hyvä, väkivaltainen brawlaus. Nyt tämä jää semmoiselle ihan hyvälle tasolle, mikä toki sekin on enemmän kuin suurin osa tämän illan otteluista.

* * ½

WCW Tag Team Championship

Steiner Brothers (c) vs. Lex Luger & Sting

Scott ja Rick Steiner olivat elämänsä vedossa. Maaliskuussa he olivat käyneet Tokiossa voittamassa IWGP Tag Team -mestaruudet Hiroshi Haselta ja Kensukse Sasakilta, joten nyt he olivat sekä WCW:n että NJPW:n hallitsevat joukkuemestarit. Lisäksi Steinereilla oli takanaan pitkä voittoputki, eikä kukaan WCW:n joukkueista tuntunut pärjäävän heille. Ehkä juuri sen takia heidän uusiksi haastajikseen nousivat kaikista maailman ihmisistä US Heavyweight -mestari Lex Luger ja Sting. Siis samat Luger ja Sting, jotka olivat pitkän aikaa tehneet yhteistyötä Steinereiden kanssa. Koko nelikko oli erinomaisia ystävyksiä keskenään. Eivätkä Luger ja Sting suinkaan olleet puukottaneet Steinereita selkään, eikä tässä ottelussa ollut mitään muutakaan draamaa. Helvetti, tässä ottelussa ei ollut mitään KUVIOTA. Jostain syystä Luger ja Sting olivat vain saaneet idean, että he voisivat yhdistää voimansa joukkueena ja haastaa Steinerit joukkuemestaruusotteluun. Steinerit olivat tietenkin suostuneet tähän haasteeseen. En ole ollenkaan tätä ottelua vastaan, mutta olisiko joku WCW:ssä voinut keksiä vaikka oikean syyn sille, miksi tämä ottelu buukattiin? Ilmeisesti ei.

En muista, milloin viimeksi olisin katsonut jonkun ottelun kokonaan uudestaan tarkastaakseni, olenko jotenkin katsonut koko matsin ihan unessa, koska mielipiteeni tuntuu poikkeavan niin totaalisesti kaikkien muiden arvostelijoiden näkemyksestä. Nyt tuli kuitenkin vastaan tällainen harvinaisuus. Nähtyäni tämän matsin ensimmäisen kerran olin siis sitä mieltä, että tässä oli helvetisti potentiaalia ja että koko nelikko painoi varsinkin ottelun alkupuolella täysiä, mutta erinäisten ongelmien takia (palaan niihin kohta) matsi ei silti täyttänyt sille asetettuja kovia odotuksia. Arvioin ottelun hyvän ja hienon rajalle. Sitten kun olin katsonut koko tapahtuman ja aloin lukea muita arvioita, huomasin, että osa piti tätä ottelua koko vuoden parhaana otteluna – vähintäänkin yhtenä vuoden parhaista joukkueotteluista tai otteluista WCW:ssä. Osassa arvioista puhuttiin koko vuosikymmenen parhaisiin joukkueotteluihin kuuluvista matseista. Niinpä minun piti oikeasti katsoa tämä ottelu uudestaan varmistaakseni, että olin nähnyt oikean ottelun. Ja kyllä minä olin. Ja ei, tämä ottelu ei minun mielestäni ole millään a) huippuottelu, b) vuoden paras ottelu tai c) yksi vuosikymmenen parhaista joukkueotteluista. Pelkästään tähän mennessä vuoden ’91 aikana olen nähnyt jo parikin tätä ottelua parempaa joukkueottelua. SILTI on tietenkin todettava, että tämä oli (varsinkin toisen katsomisen jälkeen) mielestäni hieno joukkueottelu ja että paikoitellen tämä oli tosiaan aivan huippumeininkiä. Erityisesti ottelun ensimmäiset reilut viisi minuuttia olivat aivan täydellistä meininkiä: ensin loistavasti rakenneltu rauhallinen startti, joka kääntyy vähitellen perhanan intensiiviseksi meiningiksi. Koko nelikko painoi oikeasti ihan täysiä, otti rajua bumppia (Rick Steiner esimerkiksi myi Lugerin Lariatin täydellä voltilla lähes niskoilleen), väläytti helkkarin hienoja heittoja (mm. Rickin German Suplex Lugerilla ja Scottin Top Rope Belly to Belly Suplex Stingille) – ja Sting tarjoili vielä yhden näyttävimmistä high flying -liikkeistä vetämällä vauhdista upean Diven ulos kehästä suoraan Rick Steinerin päälle. Jos matsi olisi jatkunut suurin piirtein tällaisena vähintään 15 minuuttia, kyseessä olisi todellakin ollut MOTYC-tasoinen ottelu, ehkä jopa vuoden paras. Mutta kun niin ei käynyt.

Nyt sitten tulevat ne ottelun ongelmat, jotka häiritsivät minua liikaa. Ensinnäkin ottelu kesti aivan liian vähän aikaa. Olen valittanut ottelun kestoista usein ennenkin ja todennut, että on vain hyvin harvoja poikkeuksia, jossa alle 15-minuuttinen ottelu yltää huippuarvosanaan. Silloin koko ottelun on pitänyt olla kestoltaan ihan täydellistä meininkiä ilman minkäänlaisia ongelmia tai heikkouksia. Alle 15-minuuttiseen huippumatsiin ei voi mahtua yhtään heikkoja hetkiä. Ikävä kyllä tässä oli niitä heikkoja hetkiä ja ottelun kesto oli tosiaan vain noin 10 minuuttia. Heikkoudet olivat ehkä pieniä, mutta ärsyttäviä: ottelun loppupuolella nähtiin harmillisesti pari pientä botchia, jotka jotenkin keskeyttivät ottelun loistavan momentumin, ja nelikko ei oikein enää missään vaiheessa saanut parin viimeisen minuutin aikana päälle samanlaista huippumenoa kuin ottelun alkupuolella. Lisäksi ottelussa nähtiin typerää säätöä vaihtojen kanssa. Eniten minua ärsytti silti lopetus: ensinnäkin ikiaikainen ref bump oli tässä toteutettu kökösti ja ärsyttävästi. Vielä sitäkin ärsyttävämpää oli silti (mielestäni täysin turha) Nikita Koloffin sekaantuminen ja siitä seurannut ottelun lopetus. Pelkästään tuo sekaantumislopetus aiheutti sen verran masentavan loppufiiliksen, etten millään voisi nostaa tätä huippuotteluksi. Lisäksi minun on pakko vielä nillittää siitä, että tällä ottelulla EI OLLUT MITÄÄN TARINAA. Minun silmissäni huippuottelut ovat huippuotteluita lähes poikkeuksetta siksi, että niihin liittyy mahtava tarina, jonka takia ottelu on buukattu – vieläpä niin, että tuo tarina myös välittyy itse ottelusta. Tällä ottelulla ei ollut mitään tarinaa. Nämä neljä vain buukattiin toisiaan vastaan, ja se siitä. Tuo taustattomuus ja tarinan puute näkyi mielestäni myös ottelun tietynlaisessa yhdentekevyydessä, minkä takia myöskään tällä ei vain mielestäni ollut sitä huippuottelun auraa. Tästä tuli nyt todella pitkä selitys, mutta tuntui, että on pakko kirjoittaa tällainen, koska minä en vain yksinkertaisesti näe tässä matsissa sitä huippuottelua, jonka muut näkevät. Ehdottomasti tämä oli siis hieno, intensiivinen ja WCW:n tälle aikakaudelle hyvin epätyypillinen joukkueottelu. Samalla tämä oli myös illan paras ottelu. Mutta yksi vuoden parhaista matseista? Ei.

* * * ½

WCW Television Championship

Arn Anderson (c) vs. Bobby Eaton

Tämä oli ensimmäinen kerta sitten vuoden 1989 The Great American Bashin, kun TV-mestaruutta puolustettiin ppv:ssä. Edellisestä ppv-tason mestaruuspuolustuksesta oli siis aikaa lähes kaksi vuotta! Ja olipa sattumaa tai ei, niin suurimman osan tuosta ajasta TV-mestaruutta oli pitänyt hallussaan Arn Anderson. Ensimmäisen kerran Anderson voitti mestaruuden tammikuussa 1990 The Great Mutalta. Sen jälkeen hän piti vyötä hallussaan aina joulukuuhun 1990 saakka. Tuolloin sen voitti Z-Man, joka hävisi kuitenkin mestaruuden takaisin Andersonille vain kuukautta myöhemmin. Nyt Andersonilla oli meneillään taas hyvä, pitkä mestaruuskausi, jonka uhkakuvaksi oli kuitenkin noussut Bobby Eaton. Jim Cornetten ja Stan Lanen lähdöstä alkaen singles-uralla kovassa nousussa ollut Bobby Eaton oli koko alkuvuoden ajan napsinut merkittäviä voittoja monista WCW:n kovista painijoista ja noussut vähitellen yhdeksi fanien suosikeista. Nyt Eatonilla oli sitten todellinen näytönpaikka, kun hän pääsi haastamaan konkari-Andersonin tämän rakkaasta mestaruudesta.

Etukäteen selostajat hehkuttivat, että tämä olisi illan ns. sleeper match. Paperilla ymmärrän ajatuksen: Anderson ja Eaton olivat molemmat taitavia painijoita, joista erityisesti Eaton oli ollut viime aikoina todella kovassa iskussa ja tarjoillut hienoja otteluita. Sinänsä siis Andersonin ja Eatonin ottelulla oli varmaan lähtökohtaisesti kaikki edellytykset ollakkin se yllättävä kova ottelu, mutta ikävä kyllä tämä matsi ei onnistunut tuota paikkaa täyttämään. Suurin ongelma oli mielestäni se, että ottelusta yli puolet meni siihen, kun Anderson teloi Eatonin jalkaa erilaisin keinoin ja Eaton myi tuota vammaa. Hyvää kehäpsykologiaa ja tarinankerrontaa toki, ja molemmat hoitivat roolinsakin moitteetta, mutta tuo tarina oli yksinkertaisesti paska. Eatonin otteluiden viimeaikainen vahvuus oli ollut juuri siinä, että Eaton oli saanut liikkua vauhdikkaasti, tarjota näyttäviä high flying -liikkeitä ja vetää sellaista cruiserweight-tyylistä painia. Nyt tämä kaikki rajattiin pois ottelun tarinan vuoksi, joten lopputuloksena oli lähinnä hieman hidastempoista brawlauksen ja tekniikkapainin välimaastoon menevää painia. Sinänsä se oli kyllä lajissaan oikein hyvää, ja erityisesti ottelun lopetus oli rakennettu kivasti, mutta… Ei tässä kuitenkaan ollut mitään sen kummoisempaa. Hyvä painiottelu, mutta ei tosiaankaan mikään showstealer.

* * *

WCW World Heavyweight Championship

Ric Flair (c) vs. Tatsumi Fujinami

Sitten illan Main Eventiin, jonka taustatarina oli todellinen sekoilun multihuipentuma ja samalla loistava osoitus WCW:n tilanteen älyttömyydestä. Tämän ottelun tarinalla oli nimittäin periaatteessa kolme versiota. Olkaa hyvät:

Versio 1 (WCW:n versio): Ric Flair ja Tatsumi Fujinami olivat kohdanneet toisensa WCW/New Japan Supershow’n pääottelussa, jossa oli ollut panoksena sekä WCW World Heavyweight että IWGP World Heavyweight -mestaruudet. Ottelu oli päättynyt siihen, kun Fujinami selätti Flairin Inside Cradlella – paitsi että hieman tuota ennen Fujinami oli heittänyt Flairin yläköyden yli, ja WCW:n otteluissa yläköyden yli heittäminen oli diskaukseen johtava teko. Ottelun tuomari Bill Alfonso oli ollut yläköyden yli heittämisen aikaan ringsidellä (koska hänet oli hieman aikaisemmin kolkattu tajuttomaksi), mutta hän oli nähnyt tilanteen. Alfonso ei kuitenkaan ehtinyt puuttua tilanteeseen ennen kuin toinen tuomari Tiger Atori juoksi kehään ja laski kolmeen, kun Fujinami selätti Flairin. Alfonso ei uskaltanut ilmoittaa paikan päällä olevalle yleisölle ottelun todellisesta lopputuloksesta mellakan pelossa, mutta ottelun jälkeisessä pressitilaisuudessa Ric Flair alkoi raivota Fujinamille ja riisti tältä takaisin WCW World Heavyweight -mestaruuden, jota Fujinami ei ollut Flairin mukaan koskaan voittanut. Pian WCW ilmoitti myös virallisesti, että Alfonso oli diskannut Fujinamin ja että Flair oli yhä WCW World Heavyweight -mestari. Nyt Fujinami saapui Amerikkaan voittaakseen vihdoin WCW World Heavyweight -mestaruuden, joka hänen mielestään kuului hänelle virallisesti. Tämä oli se versio, joka kerrottiin kaikille tämän ppv:n katsojille ja joka oli WCW:n mukaan ainut oikea versio.

Versio 2 (NJPW:n versio): Version alku on sama, mutta sitten se eroaa ottelun lopputuloksen kohdalla. NJPW:n säännöt eivät nimittäin tunne mitään diskausta köyden yli heittämisestä, joten NJPW:n näkemyksen mukaan Fujinami oli voittanut Flairin mestaruusottelussa. Koska asiaa ei myöskään ilmoitettu ottelun jälkeen kehässä yleisölle tai kellekään muulle, Japanissa ottelua pidettiin Fujinamin puhtaana mestaruusvoittona. NJPW:n (ja japanilaisten ylipäänsä) näkökulmasta Fujinami saapui siis nyt Amerikkaan puolustamaan voittamaansa mestaruutta Flairia vastaan. Heidän näkökulmastaan oli toki vähän hullua, että nimenomaan Flair saapui otteluun WCW World Heavyweight -mestaruusvyön kanssa. Sen sijaan Fujinamin hallussaan pitämä IWGP World Heavyweight -mestaruus ei ollut tässä ottelussa enää panoksena.

Versio 3 (NWA:n versio): Nyt päästään sitten todelliseen paskaan. Kuten olin WrestleWarin arviossa kertonut, WCW oli vuoden 1991 alussa päättänyt lopullisesti erota NWA:sta. Samalla kaikista WCW:n käyttämistä mestaruuksista tuli WCW:n näkökulmasta WCW:n mestaruuksia, vaikka ne olivat aikaisemmin olleet NWA:n mestaruuksia. NWA olikin täysin valmis luovuttamaan esimerkiksi joukkuemestaruudet, US Heavyweight -mestaruuden ja TV-mestaruuden WCW:n omiksi, koska ne olivat koko olemassaolonsa ajan olleet ensin alueellisen Jim Crockett Promotionsinin mestaruuksia (joita ei ollut puolustettu JCP:n ulkopuolella) ja ne olivat sittemmin vain periytyneet WCW:lle. Joukossa oli kuitenkin yksi poikkeus: NWA World Heavyweight -mestaruus, joka oli ollut kaikkien NWA:n promootioiden arvokkain yhtenäinen maailmanmestaruusvyö. Viime vuosina siitä oli painittu käytännössä enää lähinnä vain WCW:ssä, koska muita merkittäviä NWA-promootioita ei ollut enää olemassa. Kun WCW sitten irtautui NWA:sta, se julisti, että (tuolloin Ric Flairin kantama) mestaruusvyö oli nyt WCW World Heavyweight -mestaruuden vyö. NWA:lla ei periaatteessa ollut mitään sitä vastaan, että kyseinen vyö edustaisi myös WCW World Heavyweight -mestaruutta, mutta sen näkemyksen mukaan vyö edusti edelleen myös NWA World Heavyweight -mestaruutta Ric Flair oli edelleen myös NWA World Heavyweight -mestari. Parin kuukauden ajan tässä tilanteessa ei ollut mitään ongelmaa. WCW ei enää maininnut NWA:n nimeä tapahtumissaan tai mestaruuksissaan, mutta Flair oli paperilla edelleen myös NWA World Heavyweight -mestari. Koska NWA oli tässä vaiheessa lähes kuollut (siihen ei kuulunut yhtään merkittävää promootiota), mestaruuden jumittuminen WCW:hen ei haitannut NWA:ta. Ongelmat alkoivat kuitenkin tästä Flairin ja Fujinamin välisestä mestaruusottelusta. NWA:n näkökulmasta Flair nimittäin puolusti Fujinamia vastaan paitsi WCW World Heavyweight -mestaruutta, myös NWA World Heavyweight -mestaruutta. Ja toisin kuin WCW, NWA tunnusti Fujinamin mestaruusvoiton. Vaikka Tatsumi Fujinami ei siis virallisesti missään vaiheessa ollut WCW World Heavyweight -mestari (WCW:n pelleilyn vuoksi), niin hän oli tähän otteluun tultaessa virallisesti NWA World Heavyweight -mestari. Ja vaikka sitä ei kenellekään yleisössä kerrottu, tämän ottelun panoksena oli myös NWA World Heavyweight -mestaruus – eli ottelun voittaja olisi taas sekä WCW World Heavyweight että NWA World Heavyweight -mestari. Uskomatonta, mutta totta.

Tämä ottelu on saanut monilta muilta nettiarvostelijoilta vieläkin rankemman tyrmäyksen kuin tässä minun arviossani, joten ei pitäisi tuntea edes oikeastaan erityisemmin syyllisyyttä siitä, etten pitänyt tätä ottelua mitenkään erityisen merkittävänä onnistumisena. On silti outo tunne antaa varsin kriittinen arvio Flairin ottelulle, kun yleensä Ric Flair on ollut se varmin tapaus, johon on voinut aina luottaa WCW:n tapahtumissa. Ja toki nytkin Flair paini erityisesti ottelun ensimmäisen 10 minuutin ajan oikein hyvin ja veti Fujinamin kanssa yhden illan parhaista otteluista (mikä ei kuitenkaan tässä tapauksessa mairittele hirveästi tätä tapahtumaa). Tässä ottelussa oli vain kaksi suurta ongelmaa: ensimmäinen oli se, että kaikki tämä oli nähty jo aiemmin. Suurin osa lukemattomissa muissa Flairin (ja Fujinamin) otteluissa mutta vähintäänkin juuri edellisessä WCW:n ja NJPW:n tapahtumassa nähdyssä Flairin ja Fujinamin ottelussa. Vaikka ensimmäiset 10 minuuttia olivat erittäin taidokasta ja hyvää tekniikkapainia, siinä ei yksinkertaisesti ollut mitään uutta tai yllättävää. Vielä suurempi ongelma oli kuitenkin se, että ottelun jälkimmäisellä puoliskolla tapahtui jotain. Yhtäkkiä miesten kemiat eivät enää klikanneet yhtään, ja molemmat tuntuivat menettävän otteensa täysin. Molemmat botchasivat useita otteita kömpelösti, ja koko ottelun jälkipuolisko oli kummallista hakemista. Toki molemmat saivat naamioitua sen ihan hyvin väsymyksen piikkiin, koska olivat maailman parhaimpia painijoita, mutta silti homma vaikutti harmillisen kömpelöltä. Myös ottelun lopetus oli vähän vaisu. Niinpä tästä ei lopulta jäänyt kuin ”vain” hyvä fiilis, mikä on aika vähän Flairin matsilta.

* * *


Olen suorastaan hämmästynyt siitä, kuinka positiivisia arvioita tämä tapahtuma on saanut. Ehkä se johtuu siitä, että suurin osa arvostelijoista on katsonut tästä vain Turner Home Entertainment -version, josta on leikattu se kaikkein paskin tunti pois? Totta kai tämäkin tapahtuma näyttää heti paremmalta, kun tästä poistetaan Oz-sekoilu, Diamond Studdin debyytti, Big Joshin sekoilu ja kolme muuta turhaa alakortin ottelua. Nuo kaikki olivat kuitenkin oikeasti osa tätä tapahtumaa ja tekivät yhdessä Sid Viciouksen ja El Giganten Stretcher Matchin kanssa tästä paikoitellen aivan käsittämättömän kamalaa katsottavaa. Toki loppupuolella tarjoiltiin sitten myös (ylihypetetty mutta silti) hieno joukkuemestaruusottelu ja kaksi muutakin hyvää mestaruusottelua. Pari muutakin ihan hyvää matsia show’hun mahtui, joten ei tämä ihan katastrofi ollut. Tahattomasta komiikasta on myös annettava tiettyjä pisteitä, joten kyllä tämä juuri ja juuri Kehnon puolelle selviää. Ei mitenkään vahva suoritus silti WCW:ltä – ja aikamoinen tasonlasku WrestleWariin verrattuna. Jatko ei lupaa myöskään hyvää, kun katsoo, minkälaisia hahmoja tässä oikein debytoi.

Wikipedia: WCW Superbrawl I

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 25.9.2017

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW/NJPW Supershow 1991

Next post

Arvio: UWF Beach Brawl

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.