1993ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW SuperBrawl III

Päivämäärä: 21.2.1993

Sijainti: Asheville, Pohjois-Carolina (Asheville Civic Center)

Yleisömäärä: 6 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tervetuloa vuoden 1993 WCW:hen. Ja voi pojat, kun WCW:ssä onkin tapahtunut jälleen parissa kuukaudessa todella paljon. Mutta ennen sitä on huomioitava kaksi valitettavaa poismenoa showpainimaailmassa. Ensin tammikuun lopussa André The Giant kuoli 46-vuotiaana sydämen pettämiseen. Pari viikkoa myöhemmin Kerry Von Erich tappoi itsensä ollessaan 33-vuotias ampumalla itseään päähän. Sekä André että Von Erich ovat todella merkittäviä henkilöitä showpainihistoriassa ja molempien elämäntarina on monilla tavoin (vaikkakin hyvin eri lailla) todella traaginen. Jos elämäntarinat kiinnostavat, tässä hieno tiinnistelmä Von Erichin kuolemasta kertoneesta Wrestling Observer Newsletteristä ja Andrén kuolemasta kertoneesta Wrestling Observer Newsletteristä. André esiintyi viimeisen kerran ppv:ssä SummerSlam 1991:ssä, Von Erich puolestaan Royal Rumble 1992:ssa.

Mutta sitten WCW:hen, jossa kaikki oli mennyt jälleen uusiksi. Kyllä, kaikki. Vuonna 1992 WCW oli palkannut Bill Wattsin uudeksi toimitusjohtajakseen, ja Wattsilta oli toivottu, että hän pistäisi WCW:n kulut kuriin sekä toisi muutenkin WCW:hen perinteisempää johtamistyyliä verrattuna painista mitään tietämättömän Jim Herdin älyttömään ideointiin. Watts oli kyllä leikannut kulut ja tuonut perinteitä takaisin, mutta samalla hän oli suututtanut suuren osan pukuhuoneesta, johtanut monien tähtien lähtemiseen ja laskenut WCW:n katsojaluvut sekä tulot vielä entisestään. Vuoteen 1993 tullessa alkoi olla selvää, että WCW:n omistava Turner-yhtiö halusi jälleen muutosta. Vastaava ei voinut enää jatkua: WCW oli yrittänyt 1990-luvun aikana kääntää suuntansa muun muassa Jim Herdin, Ole Andersonin, Dusty Rhodesin ja Bill Wattsin avulla, mutta jokainen oli lopulta onnistunut vain viemään tilannetta huonompaan suuntaan. Nyt oli keksittävä jotain ihan uutta. Mikä olisi se jokin ihan uusi asia?

Vastaus: kaiken sotkeminen täysin uusiksi. Turner-pomot Bob Dhue ja Bill Shaw päättivät, että WCW:ssä oli liian monta kertaa annettu liikaa valtaa yhdelle henkilölle ja tämän näkemyksille. Nyt tästä päätettiin päästä eroon, ja WCW jaettiin erilaisiin ”osastoihin”: eri ihminen vastasi jatkossa ppv-tuotteesta, tv-tuotteesta ja puhtaasti wrestling-tuotteesta. Ppv-vastuuseen nimettiin Sharon Sidello (ei jäänyt merkittäväksi nimeksi painihistoriassa), wrestling-vastuu annettiin Bill Wattsille ja tv-vastuuseen päätettiin etsiä uusi nimi. Samalla Turner-pomo Bill Shaw nostettiin väliaikaisesti WCW:n toimitusjohtajaksi, mutta käytännössä uusi ”tv-tuotteen päällikkö” olisi se, jolla olisi suurin vaikutus WCW:n linjaan. Eikä tässä vielä kaikki! WCW päätti nimittäin ottaa jälleen takaisin käyttöön laajan, useiden ihmisten muodostaman buukkauskomitean. Ja kun sanon useiden ihmisten, tarkoitan TODELLA USEIDEN IHMISTEN. Alkuvaiheessa buukkauskomitean muodostivat Bill Watts, Dusty Rhodes, Greg Gagne, Bill Dundee, Jim Barnett, Keith Mitchell, Ole Anderson, Jim Ross, Larry Zbyszko, Sharon Sidello, Mike Graham, Eric Bischoff ja Michael Hayes, mutta muutoksia tuli pian. Käytännössä tämä kaikki tarkoitti samalla sitä, että WCW näpäytti pahasti niitä ihmisiä, jotka eivät olleet onnistuneet nostamaan WCW:tä toivotulle tasolle ja joiden ”töppäilyjä” Turner-yhtiö oli mielestään katsonut tarpeeksi kauan. Asemansa menettivät ilmiselvästi Bill Watts ja Dusty Rhodes, mutta lisäksi ison arvonalennuksen koki Jim Ross, joka oli vuosien ajan ollut WCW:ssä eräänlainen ”oikea käsi” ja yksi buukkaustiimin tärkeimmistä nimistä. Nyt Ross menetti kaiken vastuun tv-tuotteesta ja buukkaustiimissäkin hänen asemansa jäi hyvin olemattomaksi. Samalla WCW päätti myös tiputtaa Rossin pois pääselostajan paikalta ja nostaa hänen tilalleen Tony Schiavonen. Ross oli (ymmärrettävästi) todella pettynyt siihen, miten häntä tässä kohdeltiin.

Luulitko, että tässä oli kaikki? Luulit väärin. Vain viikko edellisten päätösten jälkeen (juuri ennen SuperBrawlia) nähtiin vielä dramaattisempi käänne, kun Bill Watts erosi WCW:stä. Se ei kuitenkaan johtunut hänen asemansa tiputtamisesta, vaan aivan toisesta syystä. Pitkäaikainen wrestling-toimittaja Mark Madden oli nostanut esille Wattsin vuonna 1991 antaman haastattelun ja toimittanut sen Hank Aaronille, joka oli yksi monista Turner-pomoista. Kun Aaron sai haastattelun käsiinsä, Wattsin päivät alkoivat olla luetut. Mitä haastattelussa sitten oikein oli? No, Watts oli todistetusti vuonna 1991 sanonut, että esimerkiksi homojen ja tummaihoisten syrjiminen on täysin sallittua. Wattsin mukaan yrityksen omistajalla on täysi oikeus olla palvelematta homoja ja tummaihoisia, jos siltä tuntuu. Pitkä rasistinen avautuminen sai Wattsin näyttämään todella huonolta, ja tummaihoinen Hank Aaron ei siitä mainittavasti innostunut. Ennen kuin kohu levisi täysin käsiin, Watts päätti saaneensa tarpeekseen ja irtisanoutui WCW:stä. Hänen tilalleen väliaikaisesti nostettiin Ole Anderson, ja jotain Wattsin suosiosta (eli sen puutteesta) kertoi se, että jopa sekopäisen Ole Andersonin paluu keräsi tässä kohtaa WCW:n pukuhuoneelta helpottuneen vastaanoton. Samalla myös WCW alkoi valmistella uuden nimen nostamista tv-tuotteesta vastaavaksi ykkösnimeksi, mutta palataan siihen myöhemmin, koska tuo muutos ei tässä ppv:ssä vielä näy… Muutokset eivät todellakaan olleet ohi.

Tiettyä järjestelmällisyyttä Turner-pomo Bill Shaw oli tuonut heti otettuaan WCW:n väliaikaisesti haltuunsa. Shaw päätti lopettaa painijoiden kohtelemisen paskasti ja ottaa sen sijaan uuden linjan: ”Pidetään kiinni oikeasti tärkeistä tähdistä”. Aika mullistavaa! Bill Wattsin aikana WCW oli muun muassa kieltäytynyt maksamasta Rudelle palkkaa hänen loukkaantumisajaltaan, vaikka Rude oli loukkaantunut nimenomaan WCW-töidensä takia. Kostoksi Rude oli ilmoittanut, että hän ei palauttaisi WCW:lle US Heavyweight -mestaruusvyötä. Rudelta oli jo riistetty mestarin asema, ja uusi mestarikin oli kruunattu, mutta vyö oli yhä Rudella. Kun Shaw otti WCW:n haltuunsa, hän ensitöikseen maksoi Rudelle kaikki tämän vaatimat summat ja Rude palautti WCW:lle mestaruusvyön. Samoin WCW jatkoi muun muassa Johnny B. Baddin sopimusta, vaikka sitä ennen Badd oli jo loikkaamassa WWF:ään. Ja toki WCW oli alkuvuodesta onnistunut tekemään monia isoja sopimuksia, mutta palataan niihin SuperBrawlin aikana. Ikävä kyllä ihan kaikkea Shaw ei enää pystynyt pelastamaan: Paul E. Dangerously (alias Paul Heyman) oli potkittu pihalle WCW:stä vuoden 1992 lopussa käytännössä tekaistuilla syillä (Heymanin väitettiin kusettaneen WCW:tä majoituskuluissa tms.), koska Watts halusi päästä eroon Heymanista. Muuten ihan hyvä, mutta Heymanin isä oli lakimies, ja nyt Heyman oli ilmoittanut haastavansa WCW:n oikeuteen laittomasta irtisanomisesta.

Ja näillä mietteillä sitten WCW:n vuoden ensimmäiseen ppv:hen, joka oli siis pitkälti vielä Bill Wattsin rakentelema tuote, vaikka Watts oli ehtinyt jo lähteä firmasta ppv:n koittaessa. Koska Jim Ross oli syrjäytetty WCW:n ykkösselostajan paikalta, toimivat selostajina nyt Tony Sciavone ja Jesse Ventura. Illan hosteina puolestaan toimivat Eric Bischoff, Johnny B. Badd ja Missy Hyatt. Hyatt ja Bischoff hoitivat myös backstage-haastattelut.

Tag Team Match

Flyin’ Brian & Steve Austin vs. Marcus Alexander Bagwell & Erik Watts

No niin, tämä oli Brian Pillmanin ja Steve Austinin joukkueen ensimmäinen ppv-esiintyminen. WCW:ssä oli suunniteltu jo kuukausien ajan Austinin ja Pillmanin parittamista joukkueeksi, mutta kumpikaan ei ilmeisesti ollut alun perin kovin innostuneita ideasta. Lopulta heitä ei kuitenkaan enää kuunneltu, vaan Pillman ja Austin pistettiin painimaan yhdessä, ja homma alkoi toimia heti alusta lähtien erittäin hyvin. Austinin ja Pillmanin kaksikkoa alettiin kutsua myös nimellä ”Hollywood Blondes”, vaikka vielä tässä ppv:ssä tuota nimitystä ei vakituisemmin mainittukaan. Jostain syystä WCW:n joukkuemestarit Ricky Steamboat ja Shane Douglas eivät esiintyneet tässä ppv:ssä ollenkaan (mitään selitystä tälle ei ppv:n aikana annettu, enkä ole dirt sheeteistäkään löytänyt mitään tietoa aiheesta, joten ehkä heitä ei vain WCW:n mielestä tarvittu), joten esimerkiksi joukkuemestareiden sijaan Austin ja Pillman kohtasivat Marcus Alexander Bagwelin ja Erik Wattsin. Bagwell ja Watts kuuluivat WCW:n nuorisokaartiin, ja nyt heillä oli mahdollisuus todistaa itsensä ottelussa Austinia ja Pillmania vastaan. Kuten saattoi olettaa, Erik Wattsin pushaaminen oli WCW:ssä loppunut käytännössä sillä sekunnilla, kun isukki-Watts oli sulkenut oven takanaan.

Ai että minä vihaan Erik Wattsia. Mutta en todellakaan ole ainut. Koko pohjoiskaroliinalainen yleisö buuasi myös kovaa Wattsille joka kerta, kun Bagwell vaihtoi hänet kehään. Se oli toki hieman ikävää WCW:n kannalta, koska Wattsin piti olla face. Tästä sitten seurasi mahtava hetki, jossa Jesse Ventura kysyi selostamossa, miksi Wattsille buuataan ja Tony Schiavone selitti, että luultavasti se on ”wuuausta”. No, Watts oli kehässä juuri niin paska kuin pelkäsinkin, mikä johti siihen, että tämä ottelu ei ollut ollenkaan niin hyvä kuin olisi muuten voinut olla. Toki Watts ja Bagwell ovat noin yleisestikin ehkä tylsin mahdollinen parivaljakko, ja toivon, ettei heitä tarvitse enää koskaan katsoa tämän jälkeen kehässä joukkueena. Bagwell sentään hoiti oman osuutensa tässä ottelussa varsin mallikkaasti ja antoi taitavien Austinin sekä Brianin kantaa hänet hyvään suoritukseen. Muutenkin pitää tosiaan nostaa hattua ihan hemmetin paljon Austinille ja ennen kaikkea Brianille, jotka tekivät koko ottelun ajan pirun paljon töitä, yrittivät parhaansa myös Wattsin kanssa ja saivat lopulta raavittua todella surkeista lähtökohdista kuitenkin hyvän ottelun. Matsi oli buukattu hyvin, sen lopetus oli hyvä ja heel-joukkuueen hurjan yrityksen ansiosta painikin oli oikeasti hyvää. Mutta tosiaan, toisenlaisen vastustajajoukkueen kanssa Brian ja Austin olisivat saaneet aikaan aika paljon enemmän.

* * * 

Singles Match

Chris Benoit vs. 2 Cold Scorpio

WCW oli kuukausien ajan yrittänyt palkata riveihinsä nuoren kanadalaisen lupaavan painijan, jota kaikki pitivät yhtenä tämän hetken potentiaalisimmista isoimmista tähdistä. Kyse oli tietenkin 25-vuotiaasta Chris Benoit’sta, joka oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä Stu Hartin opissa Calgaryssa, lähtenyt pian sen jälkeen painimaan Japaniin ja kehittynyt todella taidokkaaksi tähdeksi. USA:ssa Benoit’sta alettiin intoilla 1990-luvun alussa, ja ensimmäisen WCW-esiintymisensä tämä pirun lahjakas nuorukainen teki vuoden 1992 NWA Tag Team -mestaruusturnauksessa Clash of the Championsissa yhdessä pitkäaikaisen tuttavansa Biff Wellingtonin kanssa. Tuolloin Benoit ei vielä tarttunut WCW:n sopimustarjoukseen, mutta vuoden 1992 lopussa WCW palkkasi hänet. Oikeastaan WCW:llä ei ollut edes kummemmin mitään ideaa, mitä he halusivat Benoit’n kanssa tehdä, mutta he vain halusivat tämän lahjakkaan nuoren painijan riveihinsä – siis samalla tavalla kuin he olivat pari kuukautta aiemmin palkanneet äärimmäisen lahjakkaan nuoren high flying -painijan 2 Cold Scorpion. Siksipä ei ole oikeastaan ihme, että SuperBrawl III:n koittaessa WCW päätti pistää nimenomaan Benoit’n ja Scorpionin toisiaan vastaan ilman sen kummempia pohjustuksia. Tämä oli siis Chris Benoit’n ppv-debyytti, villiä.

Huh huh. Ensimmäiseksi on kehuttava sitä, millä tavalla ottelu loppui. Ei nähty sitä kaikkein kliseisintä time limit draw -lopetusta, johon tämä ottelu näytti olevan kovaa vauhtia menossa, vaan viime hetkellä ottelu päättyi ihan oikeaan suoritukseen. Viimeinen minuutti oli oikeasti pirun jännittävä, ja onneksi tällä kertaa tuo jännitys palkittiin! Liian usein WCW on vain sortunut sitten time limit -tasureihin. Lopetus ei toki tietenkään ollut tämän ottelun ainut valtti. Selostajat mainostivat tätä ”kahden high flyerin” otteluna, mutta ainakin tämä ottelu oli paljon enemmän tekniikkapainia kuin mitään high flying -meininkiä. Toki matsiin oli sekoitettu juuri sopivasti nopeita vaiheita, pari näyttävää loikkaa ja upeaa liikkumista kehässä, mutta parasta oli nimenomaan Scorpionin ja Benoit’n tyylejä yhdistelevä tekniikkapaini. Ei voi kuin ihailla näitä kahta nuorukaista, jotka päättivät hyödyntää tilaisuuten ja osoittaa taitojaan painimalla huippuluokan ottelun. Silti joku vähän vielä vajavainen fiilis tästä ottelusta jäi. Ehkä sitten kumpikin oli vielä hieman vihreitä, ehkä keskinäinen ottelu ppv:ssä oli aika jännittävä hetki. Niinpä tämä ei nouse ihan sinne MOTYC-tasolle, vaikka kiistaton huippuottelu tosiaan onkin. Eräänlainen unohdettu klassikko.

* * * * 

Singles Match

Bill Irwin vs. Davey Boy Smith

Lupaavan nuoren superlahjakkuuden Chris Benoit’n palkkaaminen oli toki hyvä veto WCW:ltä, mutta tässä ottelussa nähtiin nyt illan ensimmäinen oikeasti iso WCW:hen saapunut nimi. Ja ei, en puhu nyt 1980-luvun joukkuepainin konkarista Bill Irwinistä, joka pääsi pitkästä aikaa painimaan WCW:n ppv:ssä puhtaasti jobberina. Ei, Irwinin sijaan tarkoitan siis tietenkin Davey Boy Smithiä, joka teki tässä ppv:ssä ensiesiintymisensä WCW:ssä. Kuten vuoden 1992 arvioissa kirjoitin, Davey Boy saavutti ensin ehkäpä koko WWF-uransa huippuhetken voittamalla WWF Intercontinental -mestaruuden Wembley Stadionilla Lontoossa SummerSlamin Main Eventissä. Ja vain kaksi kuukautta tuon jälkeen Smith kärähti lopullisesti steroideista ja sai kenkää WWF:stä. WWF:stä saamiensa lähtöpassien jälkeen Smith yritti ensin uraa Japanissa, mutta siitä ei oikein tullut mitään, koska Smith vaati enemmän rahaa kuin minkä arvoinen hän oli japanilaispromoottorien mielestä. WCW sen sijaan oli kiinnostunut Smithistä, mutta WWF:n sopimuskikkailut ja ”British Bulldog” -nimen tavaramerkin kanssa säätäminen aiheuttivat hidasteita Davey Boyn WCW-debyytille. Lopulta Davey ja WCW saivat kuitenkin tehtyä sopimuksensa, ja nyt Smith debytoi WCW:n ppv:ssä. Samalla WCW ilmoitti aloittavansa keväällä suuren Euroopan-kiertueen, mikä oli loistava bisnesveto, koska WWF:n tavoin myös WCW oli tähän aikaan todella kovassa nosteessa Euroopassa (samalla kun Amerikan-markkinat kyntivät ennätysalhaalla), ja Davey Boyn kaltainen paikallinen tähti oli taatusti eduksi tuon kiertueen markkinoinnissa.

Joo-o, ei ole British Bulldogista kantamaan itseään heikompia vastustajia hyviin otteluihin – se kävi ainakin selväksi tätä katsoessa. Toki tämän matsin ei nyt lähtökohtaisesti varmasti ollut edes tarkoitus olla erityisen hyvä ottelu vaan saada Davey Boy näyttämään vahvalta. Siinä tämä matsi onnistui kyllä ihan hyvin, ja Smith tarjoili ottelun aikana pari ehdottomasti näyttävää power-liikettä. Myös Bill Irwin hoiti oman osuutensa ihan kunniakkaasti, ja vaikka Irwinin tyyli olikin hyvin vahvasti 1980-lukulaista, kyllä hän tässä matsissa toimi silti varsin moitteettomasti perinteisenä heelinä, joka ottaa turpaan ja onnistuu välissä kieroilemalla hallitsemaan ottelua hetken aikaa. Kokonaisuutena siis heikohko ottelu, jossa ei kuitenkaan mitään suurempaa valittamisen aihetta ollut. Kohtuullinen suoritus tältä kaksikolta siis.

* ½ 

Falls Count Anywhere Match

Paul Orndorff vs. Cactus Jack

Kyllä, Paul Orndorff oli myös palannut WCW:hen! Itse asiassa Orndorffin paluu oli nähty jo vuoden 1992 loppupuolella, mutta nyt oli ensimmäisen ppv-ottelun aika. Mikä parasta, Orndorff oli oikeasti varsin kovassa kunnossa pidettyään jonkun verran taukoa painibisneksestä, ja niinpä hän oli valmis painimaan jälleen täysipäiväisesti. Pian WCW:hen saapumisensa jälkeen Orndorff liittoutui Harley Racen ja Big Van Vaderin kanssa osaksi uutta heel-porukkaa. Cactus Jack oli puolestaan vähän puolivahingossa viime aikoina kääntynyt faceksi, kun muun muassa US Heavyweight -mestaruusturnauksessa hän oli jäänyt Orndorffin ja heel-porukan pieksemäksi. Niinpä Cactus Jack oli liittounut tammikuisessa Clash of the Championsissa Stingin ja Dustin Rhodesin kanssa Vaderia, Orndorffia ja Barry Windhamia vastaan Thundercage-ottelussa. Jackin ja Orndorffin feud oli tuon ottelun jälkeen muuttunut entistä henkilökohtaisemmaksi ja väkivaltaisemmaksi, ja niinpä heidän välilleen buukattiin tähän ppv:hen brutaali Falls Count Anywhere -ottelu.

Jumalauta mikä ottelu! En tiedä, innostuinko tästä nyt jotenkin aivan liikaa, mutta ai että! Aivan helkkarinmoinen hatunnosto Cactus Jackilta, jolta nähtiin ihan sikamaisia bumppeja koko ottelun ajan. Orndorff otti koko ottelussa ehkä pari bumppia, mutta kyseessä on toki Orndorff, joka oli lähemmäs 100-vuotias jo tämän ottelun aikaan, joten muuta ei sopinut odottaakaan. Sen sijaan Jack lenteli ulos kehästä, suoraan betonilattialle, suoraan kehästä ulos betonilattialle, suoraan turvakaiteen päälle selälleen ja siitä naamalleen betonilattialle… Ja ties mitä. Lopussa sitten Orndorff pieksi Cactus Jackia vielä terästuolilla kuin vierasta sikaa, ja pahaa teki katsoa. Cactus Jackilta siis ihan mieletön suoritus, ja Jack kantoi ottelun alusta loppuun aivan mahtavasti. Tällä kertaa aikaakin oli tällä FCA-ottelulla tarpeeksi. Vaikka oikeastaan tällä oli aikaa vain joku pari minuuttia enemmän kuin Sting vs. Cactus Jackilla viime kesän Beach Blastissa, mutta tässä tuo aika oli ehkä sitten hyödynnetty paremmin. Kun lopetuskin oli vielä oikeasti perhanan kova, niin tämä nousee ihan oikeasti huippuotteluksi. Jumalauta. Hattu päästä Cactus Jackille, mieletön mies.

* * * * 

Tag Team Match

Heavenly Bodies vs. Rock ’n’ Roll Express

Taas niin monta asiaa selitettävänä tämän ottelun taustalla. Kuten olen jossain aiemmissakin arvioissa kirjoittanut, Jim Cornette tosiaan lähti WCW:stä syksyllä 1991 oltuaan pitkään tyytymätön firmaan ja asemaansa siellä. Pian lähdön jälkeen Cornette päätti parin luottopainijansa (Stan Lane, Tim Horner) kanssa perustaa uuden Tennesseen alueella toimivan alueellisen promootion Smoky Mountain Wrestlingin. Nopeasti vuoden 1992 aikana SMW:stä tuli eräänlainen oman aikansa indysuosikki (vähän samoin kuin Philadelphian alueella vuonna 1992 perustetusta Eastern Championship Wrestlingistä ja sitä edeltäneestä Tri-State Wrestling Alliancesta oli tullut), jossa nähtiin paljon laadukasta painia, aikakautensa mainstream-promootioille vittuilevia juonikuvioita ja Jim Cornetten nerokasta buukkausta. Cornettea yritettiin houkutella takaisin WCW:hen, mutta hän ei ollut kiinnostunut. Sen sijaan Bill Watts onnistui yhtenä viimeisten kuukausiensa työnään tekemään yhteistyödiilin SMW:n kanssa, mutta tuon yhteistyön merkittävyys ei koskaan oikeastaan ehtinyt käydä kunnolla ilmi, ennen kuin se päättyi sitten Wattsin saamiin potkuihin. Tämän ppv:n koittaessa WCW:n ja SMW:n lyhyt yhteistyöjakso oli siis jo käytännössä ohi, mutta siitä huolimatta kaksi SMW:n suosituinta joukkuetta Heavenly Bodies ja Rock ’n’ Roll Express painivat tässä WCW:n ppv:ssä. Se johtui siitä, että tämä ottelu oli ehditty sopia ennen Wattsin lähtöä, eikä sitä enää peruttu. SMW:tä ei ottelun aikana mainittu kuitenkaan mitenkään. Heavenly Bodies oli siis ”uuden ajan Midnight Express”: Stan Lanen parina toimi nyt konkarimainen indypainija Tom Pritchard ja lisäksi joukkueeseen oli hiljattain liittynyt Bobby Eaton, jonka asema WCW:ssä oli myös aika epävakaa. Heavenly Bodiesia vastassa oli puolestaan vanha kunnon klassikkojoukkue, joka oli jälleen palannut SMW:ssä yhteen parin vuoden erilläänolon jälkeen, kun myös Ricky Morton sai WCW:stä kenkää ja loikkasi Cornetten palkkalistoille.

Ei voi mitään, kyllä Rock ’n’ Roll Express vs. Midnight Express toimittaa vain vielä vuonna 1993:kin! Tai okei, tämä ei ole siis enää puhdas RNR vs. MXE, koska Jim Cornetten porukan nimi on vaihtunut nyt Heavenly Bodiesiksi. Ihan tarpeeksi MXE se on silti, koska siinä on Cornette managerina, MXE-jäsen Stan Lane toisena osapuolena ja vieläpä Bobby Eaton ylimääräisenä apurina. Kokonaisuutena tämä ottelu oli siis oikein hyvä ja viihdyttävä. Oikeastaan huonoin osuus oli lopetus, koska viimeisen parin minuutin aikana matsi meni aika sekavaksi säätämiseksi ja varsinkin lopetus oli aika ankea. Olisin toivonut, että loppua kohden olisi nimenomaan nähty vielä hieno huipennus ja kova loppukamppailu, mutta sellaista ei nyt oikein saatu, minkä takia tämä ottelu ei nouse arvosanaltaan yli kolmen tähden. Silti tämmöisenäänkin tätä oli ilo katsoa, ja jotain sopivaa nostalgiahermoa tämä kutitteli oikein mukavasti. Kiva välipalaottelu. Ilmeisesti monien muiden arvostelijoiden mielestä tämä on joku todellinen ”klassikko-ottelu” ja neljän tähden koitos, mutta minun silmissäni tämä ei millään nouse sellaiseksi, koska vastaavilta painijoilta on nähty paljon parempaakin ja koska ottelun lopetus oli tosiaan vähän löysä. Olen pahoillani tästä.

* * *

WCW United States Heavyweight Championship

Dustin Rhodes (c) vs. Maxx Payne

Isoja muutoksia myös US-mestaruuskuvioissa. Rick Rude oli pitänyt WCW:n US-mestaruutta hallussaan yli vuoden, mutta vuoden 1993 lopussa hänet pakotettiin luopumaan vyöstään, koska hän oli loukkaantunut eikä siksi kykeneväinen puolustamaan mestaruutta. Niin sanottu onni onnettomuudessa oli se, että WCW:ssä oli samaan aikaan käynnissä turnaus US-mestaruuden ykköshaastajuudesta, joten ykköshaastajuuden sijaan finaalin voittaja voitti vain suoraan mestaruuden. Finaalissa toisensa kohtasivat Dustin Rhodes ja Ricky Steamboat, ja voitollaan Rhodes nousi ensimmäistä kertaa US Heavyweight -mestariksi. Alun perin Rhodesin piti puolustaa tässä ppv:ssä mestaruuttaan ystäväänsä ja entistä WCW World Heavyweight -mestaria (palataan tähän myöhemmin) Ron Simmonsia vastaan, mutta Simmonsin olkapää ehti mennä mäsäksi ennen ppv:tä, ja niinpä Simmons joutui jättämään koko tapahtuman väliin. Rhodesin haastajaksi täysin tyhjästä repäistiin Maxx Payne. Ai kuka? No, Payne oli 1980-luvun loppupuolella uransa aloittanut isokokoinen heavy metal -kitaristigimmickiä vetävä painija, joka oli noussut varsin suosituksi alueellisissa promootioissa Amerikassa, joten WCW päätti palkata hänet rosterinsa täytteeksi vuoden 1993 alussa. Paynelle annettiin nopeasti kovaa pushia, koska hänen kitaristihahmonsa uskottiin kiinnostavan yleisöä. En ole ihan varma, miksi WCW tarvitsi toisen heavy metal -kitaristin, kun heillä oli jo rosterissa Van Hammer, mutta enhän minä tätä paskaa buukkaa. PPV-debyytissään Payne pääsi siis suoraan painimaan firman toiseksi tärkeimmästä mestaruudesta.

No niin. Tässä välissä kun Dustin Rhodes on paininut ppv:stä toiseen taitavien painijoiden kanssa, on jo meinannut unohtaa, ettei se Dustin edelleenkään ollut itse mikään varsinainen huippupainija, joka olisi pystynyt kantamaan itseään selvästi heikomman ottelijan jotenkin erityisen hyvään otteluun. Tästä totuudesta saatiin varsin selvä muistutus, kun Rhodesia vastaan pantiin Maxx Payne, joka ei ainakaan minun silmissäni ollut millään tavalla kiinnostava tai lahjakas painija. Lopputuloksena oli kehnohkoa brawlailua, jossa Dustin kyllä yritti parhaansa ja saikin nostettua yrityksellään matsin sentään sille tasolle, ettei puhuta surkeasta ottelusta. Muuhun tästä ottelusta ei kuitenkaan ollut, koska kummallakaan ottelun painijoista ei ollut oikeastaan hajua erityisen hyvän ottelun rakentamisesta ja koska ottelun lopetuskin oli aika laimea.

* ½ 

KYLLÄ! Sitten oli vuorossa koko illan isoin hetki, jota WCW ei ollut saanut mainostaa etukäteen ollenkaan, koska ratkaisevat paperit oli saatu tehtyä vasta juuri viimeisellä mahdollisella hetkellä. Totta se kuitenkin oli: Ric Flair oli palannut WCW:hen vain puolitoista vuotta sen jälkeen, kun hän lähti firmasta ovet paukkuen ja kun kaikki olivat varmoja, ettei Flairia nähtäisi WCW:ssä enää ikinä. Kuten Rumblen arviossa kirjoitin, Flair oli kuitenkin varsin nopeasti kyllästynyt asemaansa WWF:ssä, ja kun WWF:llä ei ollut enää vuoteen 1993 tultaessa oikeastaan minkäänlaisia suunnitelmia hänen käyttämisekseen, päätyivät WWF ja Flair harvinaiseen yhteisymmärrykseen, jossa Flairin sopimus WWF:n kanssa purettiin ennenaikaisesti. Samalla Flairista tuli vapaa agentti, ja se tarkoitti tietenkin sitä, että kipeästi suurta tähteä kaipaava WCW palkkasi hänet takaisin kotiin helvetinmoisella rahasummalla. Ihan näin helpolla tämä ei toki käynyt, vaan WWF aiheutti sitten WCW:lle pientä kiusaa kikkailemalla Flairin irtisanomispapereiden ja muiden kanssa, mutta perusasia ei muuttunut mihinkään: WCW oli palkannut Ric Flairin takaisin, ja puolentoista vuoden ajan ”We want Flairia” chantannut WCW-yleisö sai vihdoin, mitä halusi. Niinpä Ric Flair sitten asteli WCW:n kehään ennen seuraavaksi vuorossa olevaa NWA World Heavyweight -mestaruusottelua, veti hyvin lyhyen ja ytimekkään promon ja kävi sitten istumaan selostamoon seuraavan ottelun ajaksi. Ei voi mitään, kyllä tämä Flairin comeback tuntui isolta.

NWA World Heavyweight Championship

The Great Muta (c) vs. Barry Windham

Tämä Great Mutan ja Barry Windhamin välinen vihanpito alkoi viime joulukuun Starrcadessa, jonka Main Eventinä nähdyssä Battlebowl-ottelussa kaksi viimeistä miestä olivat nimenomaan Windham ja Muta. Lopulta ottelu päättyi siihen, kun Muta onnistui eliminoimaan Windhamin ottelusta ja voittamaan Battlebowl-sormuksen. Windham janosi siitä lähtien kostoa, ja nyt hänellä oli siihen todellinen mahdollisuus. Great Muta oli nimittäin voittanut alkuvuodesta 1993 Masahiro Chonon ottelussa, jossa oli panoksena viime kuukausina paljon WCW:ssäkin esillä ollut NWA World Heavyweight -mestaruus. Nyt Muta saapui puolustamaan tuota vyötä tähän ppv:hen Windhamia vastaan, ja aikoinaan samaisen NWA World Heavyweight -mestaruusvyön mukanaan WCW:stä vienyt Ric Flair seurasi erittäin kiinnostuneena sitä, mitä tässä ottelussa kävisi.

Huh, no nyt oli mestaruusottelulla aikaa. Mutta kuten jo tämän ”uuden aikakauden” NWA World Heavyweight -mestaruusotteluilla alkoi olla WCW:n ppv:eissä perinteenä, ei tämäkään matsi vastannut niitä odotuksia, joita lähes puolituntisella Windham vs. Mutalle olisi jossain toisessa tilanteessa voinut asettaa. Olen silti sitä mieltä, että tämä ottelu ei ole ollenkaan niin kamalan surkea, tylsistyttävä ja ankea kuin monissa arvioissa on väitetty. Tämä oli viime kuukausien NWA World Heavyweight -mestaruusotteluista ehdottomasti paremmasta päästä, mutta se ei vielä tarkoita muuta kuin, että ottelu ylti juuri ja juuri ihan hyvälle tasolle. Tuonkin arvosanan tämä matsi ansaitsee ihan puhtaasti toimivan kehäpsykologiansa, oppikirjamaisen rakentelun ja Mutan loistavan myymisen ansiosta. Muta oli muutenkin erityisesti ottelun loppupuolella liekeissä, kun hän pääsi lukkopainin lisäksi väläyttelemään oikeasti näyttävimpiä liikkeitään kuten Handspring Elbow’n ja monta Moonsaultia. Myös Windham oli erityisesti loppupuolella aika iskussa, ja kyllä nämä yhdessä nyt tosiaan hyvän ottelun saivat aikaan. Silti matsissa oli jälleen aivan liikaa junnailua, unettavaa meininkiä ja turhaa lukkojen hieromista, mikä on ilmeisesti pakollinen osa näitä NWA World Heavyweight -mestaruusotteluita WCW:ssä. Huoh.

* * ½

White Castle of Fear Match

Big Van Vader vs. Sting

Ja sitten illan Main Event, jossa paini WCW World Heavyweight -mestari mutta jossa tuo mestaruus ei ollut panoksena. Kyllä vain, Big Van Vader oli noussut vuoden 1992 lopussa takaisin WCW World Heavyweight -mestariksi varsin yllättäen. WCW:n house show’ssa Vader siis haastoi Ron Simmonsin mestaruudesta ja antoi Bill Wattsin vaivalla rakentelemalle ”historian ensimmäisen afroamerikkalaisen painijan päämestaruuskauden” armollisen lopetuksen. Rehellisyyden nimissä Ron Simmonsin mestaruuskausi oli ollut todella ankeaa paskaa, ja myös WCW oli lopulta joutunut myöntämään sen. Simmons ei näyttänyt päämestarilta, eikä mestaruus näyttänyt millään tavalla arvokkaalta. Niinpä äkkiratkaisuna Starrcaden jälkeen vyö päätettiin siirtää takaisin Vaderille. Toki tähänkin mahtuu yksi LOLWCW-hetki: oikeasti Simmonsin oli tarkoitus jobata vyö Vaderille päivää aiemmin show’ssa, johon oli rahdattu erityiskalusto kameroita ja muuta. Simmons kuitenkin missasi show’n, ja kaikki jouduttiin siirtämään uusiksi seuraavalle päivälle. Simmons joutui mokansa takia varsin nopeasti koirankoppiin WCW:ssä, mutta Vader oli jälleen rosterin huipulla. Samalla Vader jatkoi tätä perhanan intensiivistä ja henkilökohtaista feudia Stingin kanssa, mikä olikin oikeastaan ainut pitkään rakenneltu ja yleisöä oikeasti kiinnostava Main Event -kuvio WCW:ssä pitkiin aikoihin. Feudin heattia ei kuitenkaan hyödynnetty niin, että Stingin ja Vaderin välille olisi buukattu päämestaruusottelu, vaan sen sijaan heidät pistettiin ”unsanctioned”-tyyliseen ”White Castle of Fear Matchiin” ilman, että etukäteen selitettiin mitenkään, mitä tuo stipulaatio tarkoitti. Ikävä kyllä se ei tarkoittanut mitään oikeaa linnarakennelmaa tai muuta mahtavaa sekoilua, vaan sen sijaan kyseessä oli täysin perinteinen Strap Match, mikä oli toki arvattavissa siitä, että Sting ja Vader olivat piesseet toisiaan remmeillä viimeisen kuukauden ajan.

Huh huh, ei voi mitään. Rakastan edelleenkin Big Van Vaderia ja rakastan Vaderin otteluita Stingin kanssa. Tällä kertaa pitää nostaa vielä erityisen paljon hattua Vaderille, joka pisti kroppansa ihan älyttömän brutaalilla tavalla likoon tässä ottelussa. Stingin tarjoilemat remmin iskut Vaderin selkään olivat ilmeisesti oikeasti niin stiffejä, että Vaderin selkä alkoi vuotaa verta rajusti. Lisäksi Vaderin korva vuoti loppuvaiheessa verta todella pahannäköisesti, ja ottelun lopussa Vader olikin ihan yltäpäältä veressä. Verenvuodatus ei kuitenkaan ollut suinkaan tämän ottelun ainut vahvuus, vaan tämä oli jälleen yksi mahtavan intensiivinen, väkivaltainen ja ennen kaikkea perhanan viihdyttävä mäiskintä Vaderin ja Stingin välillä. Ottelupari ei vanhene edelleenkään, sama ”pieni mies vastaan iso mörkö” -tarina toimii yhä helkkarin hyvin ja kaiken lisäksi tässä nähtiin taas uusia hurjia bumppeja, kuten Vaderin Samoan Drop Stingille keskiköydeltä. Harmi vain, että ihan viimeisillä minuuteille ottelun tempo jotenkin katosi täysin ja ottelun lopetus oli aika laimea. Sen takia tämä ottelu ei nouse MOTYC-tasoisten otteluiden joukkoon eikä siis ihan edellisen Vader/Stingin tasolle, mutta ehdottomasti huippuottelu silti.

* * * *


PPV, jossa on kolme ****-ottelua, ei voi olla huono ppv. Kun siihen vielä lisätään kaksi hyvää joukkueottelua, Ric Flairin comeback, Davey Boy Smithin debyytti, ihan ok NWA World Heavyweight -mestaruusottelu ja se, ettei tässä ollut mitään täyttä paskaa, niin pakko on antaa kehuja WCW:lle. Tämä oli ehdottomasti paras WCW:n ppv… No, sitten SuperBrawl II:n. On oikeastaan ihme, miten kovan ppv:n WCW onnistui repäisemään perseestään, kun käytännössä firman tilanne oli se, että kaikki oli tällä hetkellä aivan levällään ja että Starrcaden jälkeen mitään ei ollut ehditty suunnitella kunnolla. Onneksi firmassa oli kovia painijoita, jotka olivat valmiita laittamaan kroppansa likoon. Kuin ihmeen kaupalla tämä oli Hieno ppv.

Wikipedia: WCW SuperBrawl III

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 24.2.2018

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Royal Rumble 1993

Next post

Arvio: WCW/NJPW Supershow III

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *