1994ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW SuperBrawl IV

Päivämäärä: 20.2.1994

Sijainti: Albany, Georgia (Albany Civic Center)

Yleisömäärä: 7 600

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tervetuloa vuoteen 1994 WCW:nkin osalta. Ja kyllä vain, vuoden 1994 tiesi taas uusia tuulia WCW:n johtoportaassa. Nyt WCW:n johto oli nimittäin vihdoin saanut tarpeekseen Dusty Rhodesista, tämän ikivanhoista ideoista ja yleisestä idiotimista. Kertauksen vuoksi: Rhodesin buukkaus oli merkittävä vaikuttaja 1980-luvun lopussa siinä, että Jim Crockett Promotionsin katsojaluvut ja tulot laskivat ja Jim Crockett joutui myymään firmansa Ted Turnerille. Niinpä Rhodes joutui lähtemään JCP:stä/WCW:stä, mutta vuonna 1991 hänet palkattiin takaisin samalle pääbuukkaajan paikalle, jossa hän oli edellisellä kerralla tehnyt tuhonsa. Ikävä kyllä Rhodes ei ollut kehittynyt yhtään, mutta hänen surkeuttiin peitteli osittain se, että WCW:ssä oli 1990-luvun alussa johdossa muutenkin kaikenlaisia idiootteja (Jim Herd, Bill Watts…), ja osittain se, että Rhodesilla oli apunaan monihenkinen ”buukkauskomitea”, eli hän ei hoitanut kaikkea yksin. Nyt Rhodes oli kuitenkin saanut yrittää kolme vuotta ja oli siinä ajassa osoittanut, ettei hänellä ole mitään kummempia lahjoja pääbuukkaajan roolissa. Niinpä Rhodes päätettiin vuoden 1994 alussa ”siirtää muihin tehtäviin” WCW:n sisällä. Samalla buukkausvalta jaettiin taas buukkauskomitealla, jonka johtoon nimettiin väliaikaisesti Ric Flair. Jos en muista aivan väärin, myös Flair on joutunut useamman kerran joutunut luopumaan buukkausvastuustaan WCW:ssä, joten mitään suurta uutta innovaatiota tuskin haettiin tällä liikkeellä. Flairin ohella buukkauskomiteaan kuuluivat muun muassa Bill Shaw, Eric Bischoff, Mike Graham, Greg Gagne ja Col. Robert Parker.

Buukkajavaihdoksia lukuun ottamatta WCW:ssä ei ollut tapahtunut alkuvuoden aikana mitään kovin merkittävää… Jos ei lasketa koko ajan kasvavia huhuja siitä, että WCW ja Hulk Hogan olisivat parhaillaan tekemässä sopimusta ja että Hogan ilmestyisi WCW:hen hetkenä minä hyvänsä. Tuohon diiliin annettiin myös varsin selviä vihjauksia tapahtuman aikana, kun selostajat mainitsivat useamman kerran Hulk Hoganin nimen puhuessaan Ric Flairista ja Flairin mestaruusottelusta. Mutta ei kai nyt ikuisesti WWF:lle uskollinen Hogan voisi loikata WCW:hen… Ei kai.

No, se jää nähtäväksi. Selostajinamme tässä tapahtumassa Tony Schiavone… JA BOBBY HEENAN. Kyllä, viime vuoden lopussa WWF:stä lähtenyt Heenan oli nopeasti löytänyt uuden kodin WCW:stä, joka tarjosi kevyempää aikataulua ja (mahdollisesti) enemmän rahaa. Samalla rakastamani Jesse Ventura joutui väistymään sivuun, eikä häntä nähty tässä tapahtumassa enää ollenkaan. Moni oletti Heenanin saapumisen tietävän sitä, että Ventura lähtisi WCW:stä saman tien, mutta Ventura oli kuitenkin vuoden 1994 alussa tehnyt vielä uuden sopimuksen firman kanssa ja jäänyt tv-ohjelmien selostajaksi – toistaiseksi. Haastattelijana Gene Okerlund. Heenan oli loistava color commentator myös WCW:n puolella – vaikka kutsuikin kerran tämän show’n aikana Schiavonea ”McMahoniksi”, ilmeisesti täysin vahingossa. Se oli hauskaa.


Tämä ppv alkoi kummallisella anglella. Johnny B. Badd asteli kehään painivermeissä, koska hänen oli tarkoitus painia Michael Hayesia vastaan. Baddin ja Hayesin vihanpito oli alkanut, kun Hayes kääntyi joukkuepariaan Baddia vastaan. Saatatte ehkä ihmetellä, missä vaiheessa Badd ja Hayes olivat edes ehtineet muodostaa joukkueen. No, tuo uuden joukkueen syntyminen oli tapahtunut vasta vuoden 1993 lopussa, ja se päättyi melkein saman tien, kun Hayes kääntyi Baddia vastaan. Nyt heidän oli siis tarkoitus kohdata toisensa ottelussa, mutta toisin kävi. Sisääntulorampille saapui nimittäin pyörätuolissa istuva Michael Hayes, jota monien hämmästykseksi rullasi paikalle hänen vanha ystävänsä Jimmy Garvin. Hayes ilmoitti, ettei hän olisi painikunnossa ja että ottelu pitäisi siksi perua. Palataan tämän käänteen yksityiskohtiin vielä myöhemmin tässä arvostelussa. Hayesin promottelu päättyi nimittäin siihen, että WCW:n uudeksi komissaariksi (aikaisemmin semmoista ei WCW:llä edes ollut) nimetty AWA-legenda Nick Bockwinkel käveli paikalla Gene Okerlund vanavedessään ja ilmoitti, että näin helpolla Hayes ei pääsisi. Jos Hayes ei pysty painimaan, hänen ystävänsä Garvin saa tehdä sen hänen puolestaan. Garvin yritti vastustella selittämällä, että oli eläköitynyt kehistä vuonna 1992 ja että hänellä ei ollut edes painivermeitä mukanaan. Bockwinkel sanoi, että painivarusteita kyllä löytyisi areenalta. Jos Garvin ei olisi valmiina painimaan 45 minuutin päästä, hänet ja Hayes hyllytettäisiin WCW:stä.

Tag Team Match

Harlem Heat vs. Thunder & Lightning

Sitten erikoisen aloituksen jälkeen päästiin illan ensimmäisen oikean ottelun pariin. Siinä toisensa kohtasivat kaksi viime aikoina jonkinlaisessa nosteessa ollutta nuorta WCW-joukkuetta. Harlem Heat on tuttu jo aikaisemmista arvosteluista, ja siitä tulisi aikanaan yksi koko 1990-luvun merkittävimmistä joukkueista WCW:ssä. Thunder & Lightning sen sijaan… No, tämä olisi heidän 15 minuuttiansa julkisuudessa. Thunder ja Lightning olivat siis kaksi nuorta 1990-luvun alussa uransa aloittanutta painijaa, jotka olivat vuoden 1993 lopussa saaneet WCW-sopimuksen ja aloittaneet siellä feudin Harlem Heatin kanssa. Tästä kaksikosta Thunderista ei tullut koskaan mitään, ja hän eläköityi koko bisneksestä käytännössä sen jälkeen, kun hän joutui joukkueparinsa kanssa lähtemään WCW:stä pian tämän ppv:n jälkeen. Lightning (oikealta nimeltään Jeff Farmer) sen sijaan palaisi myöhemmin WCW:hen, ja vuonna 1996 hän nousisi hetkeksi aikaa kaiken huomion keskipisteeksi esittämällä nWo:n puolelle kääntynyttä Stingiä tulikuuman WCW vs. nWo-feudin alkuvaiheissa. Sen jälkeen hänet tunnettaisiinkin koko loppu-uransa ajan ”nWo Stinginä”.

Hmm, tässä ottelussa ei ollut varsinaisesti mitään vikaa. Ongelma on vain se, että tässä ei myöskään ollut mitään erityisen hyvää. Tämä ottelu vain… oli. Ja tällaisena suorituksena tämä oli aivan ok, mutta jos minun pitäisi nyt muutama minuutti ottelun jälkeen muistaa yksityiskohtaisesti tämän matsin tapahtumat, en enää pystyisi. Niin unohdettava ja yhdentekevä tämä ottelu oli. Molemmat joukkueet tekivät kyllä varmaan parhaansa, painivat ihan hyvin, kuljettivat ottelua niin stereotyyppisen perinteisesti kuin joukkueottelua ikinä voi kuljettaa ja niin edelleen. Harmi vain, että mikään tässä ottelussa ei tosiaan ollut millään tavalla niin kiinnostavaa, että tästä olisi voinut nauttia jotenkin enemmän. Tv-otteluksi tämä olisi ollut ihan kelposuoritus, mutta ei tällaisia ”ihan ok” -otteluita kovin paljon ppv:ssä jaksa katsella. Eteenpäin.

* * 

Singles Match

The Equalizer vs. Jungle Jim Steele

Kuka on ”Jungle Jim Steele”, saatatte kysyä. Eikä ihme. Steele oli nimittäin jälleen yksi WCW:n palkkaama lähes painitaidoton mörssäri, jolle päätettiin tunkea raketti perseeseen ennen kuin kaveri oli edes kunnolla oppinut painimaan ja jonka push päätettiin lopettaa ennen kuin yleisö edes ehti kunnolla tottua häneen. Tällaisia kavereita olivat ennen Jungle Jim Steeleä olleet viime aikoina muun muassa Ice Train, The Shockmaster, Charlie Norris, Van Hammer ja niin edelleen. Nyt heidät kaikki oli jo unohdettu, mutta vuorossa oli Steele. Luultavasti Steele sai pushia myös sen takia, että hän näytti hämmästyttävän paljon Ultimate Warriorilta (tai Kerry Von Erichiltä). Myöhemmin Steele muuten tekisi pitkän uran Japanissa nimellä Wolf Hawkfield ja nousi ilmeisesti jopa ihan kohtuullisen pidetyksi painijaksi. Tässä vaiheessa sitä vaaraa ei vielä ollut… Toistaiseksi Steele oli keskittynyt painimaan squash-otteluissa, mutta nyt hän joutui painimaan alakortin heel-mörssäriksi vajonnutta The Equalizeria vastaan.

Voi luoja. KENEN mielestä oikeasti tämän ottelun buukkaaminen oli hyvä idea? Ok, teillä on ensinnäkin Ultimate Warriorilta tai Kerry Von Erichiltä näyttävä lihaskimppu, jota te haluatte pushata ja jonka te haluatte näyttävän vahvalta. Ongelma on vain se, että Steele osaa hädin tuskin painia. Mitä te teette? Pistätte hänet painimaan ppv:ssä aivan liian pitkän ottelun sellaista heel-mörssäriä vastaan, JOKA MYÖSKIN OSAA VAIN HÄDIN TUSKIN PAINIA. MITÄ? MITÄ? Miten voi olla niin vaikeaa tajuta, että jos tällaisia Jungle Jim Steelejä halutaan välttämättä pushata ppv-otteluissakin, niin joko pitäkää ne ottelut helvetin lyhyinä tai antakaa sellainen vastustaja, joka osaa kantaa toisen siedettävään otteluun. Nyt katsojille tarjoiltiin todella kiusallista rymistelyä, jossa nämä kaksi onnistuivat botchaamaan jopa vittu Irish Whipin. Annan tälle puolikkaan ihan vain sen takia, että Steele kyllä yritti ihan hurjasti ja näytti oikeasti motivoituneelta. Harmi, että se ei riitä kovin pitkälle, jos lopputulos on muuten paskaa.

½ 

Singles Match

Diamond Dallas Page vs. Terry Taylor

Kyllä vain, Diamond Dallas Page oli palannut WCW:hen. 1990-luvun alussa WCW:ssä managerina debytoinut DDP oli tehnyt 1990-luvun ensimmäisinä vuosina uraa WCW:ssä kohtuullisen merkittävä managerina, jonka asiakkaisiin kuului muun muassa nuori Diamond Studd (nykyinen WWF:n Razor Ramon). Sitten WCW kyllästyi DDP:n managerinuraan ja päätti iskeä hänet painijan rooliin. Se oli juuri sitä, mistä tuolloin jo 35-vuotias DDP oli haaveillut suuren osan elämästään. DDP:stä ei kuitenkaan tullut merkittävää painijaa, vaan ennemminkin jobberi. DDP pyöri alakortissa, kunnes sai kenkää, kun hänen joukkueparinsa Vinnie Vegas (nykyinen WWF:n Diesel) lähti WWF:ään. DDP ei kuitenkaan luovuttanut, vaan haki apua uralleen muun muassa Jake Robertsilta. Robertsin apujen hyödyntämisen jälkeen DDP yritti uudestaan, ja WCW päätti palkata hänet takaisin vuoden 1994 alussa. Nyt hänellä toimi managerina hänen vaimonsa Kimberly, jolle oli annettu nimeksi Diamond Doll. DDP:n gimmick oli käytännössä sama kuin aiemminkin: ylimielinen ja kaikkia muita surkimuksia pitävä lipevä tyyppi. Ensimmäiseksi vastustajakseen hän sai konkaripainija Terry Taylorin. Taylor oli siis palannut WCW:hen jälleen vuoden 1993 lopussa, eikä ollut sen jälkeen saavuttanut mitään merkittävää. Tämä jäi muuten lopulta viimeiseksi Taylorin ppv-otteluksi, ennen kuin hän paini TNA:ssa vielä 2000-luvun alussa yhden ppv-ottelun. Pian tämän ottelun jälkeen Taylor vetäytyi pysyvästi asemaansa selostajana, haastattelijana ja backstage-henkilönä. Ikävä kyllä Taylorista ei siis koskaan tullut isoa nimeä, vaikka painitaidoiltaan hänellä siihen olisi ollut mahdollisuuksia.

No niin, tässä oli sentään jonkinlainen esimerkki siitä, että selvästi heikompi painija (DDP) pannaan parempaa painijaa (Tayloria) vastaan, ja lopputulos ei ole ainakaan täysi katastrofi. Ikävä kyllä kovin paljon en voi hehkuttaa tätäkään ottelua, koska tämä oli kokonaisuutena mielestäni vain… no, tylsähkö. Oikeastaan hyvin samanlainen kuin opener. Ei tässä mitään suurta vikaa ollut, ja konkari-Tayloria on toki aina ilo katsoa kehässä, mutta tässä ei vain tapahtunut mitään, mistä olisin ollut erityisen innostunut. DDP:n raju oikea suora lopussa oli oikeasti ihan nätin näköinen, mutta kovin paljon ylimääräisiä pisteitä ei PAINIottelu saa hyvältä näyttävästä nyrkillä lyömisestä. Muuten tämä oli openerin tavoin sellaista ihan ok -tasoista tv-ottelumatsiksi hyvin kelpaavaa painia, mutta jotain enemmän olisin viimeistään tässä vaiheessa ppv:ltä jo kaivannut.

* * 

Singles Match

Johnny B. Badd vs. Jimmy Garvin

Sitten päästiin siihen otteluun, joka piti käydä heti show’n alussa. Johnny B. Badd ja Michael Hayes olivat siis alkaneet painia joukkueena vuoden 1993 lopussa, kun Hayes oli palannut painikehiin, ja WCW hehkutti joukkuetta usean viikon ajan. Hehkutus päättyi lyhyeen, kun Hayes teki heel-turnin ja puukkotti joukkuepariaan selkään. Niinpä SuperBrawliin buukattiin ottelu entisten joukkueparien välille. Tuota ottelua ei kuitenkaan koskaan käyty, ja siihen oli kaksi syytä. Syy numero 1: Michael Hayes oli loukkaantunut oikeasti, eikä hän siksi ollut painikunnossa tämän ppv:n aikaan. Ei Hayes oikeasti ihan pyörätuolikunnossa ollut (vaikka ppv:ssä esiintyikin pyörätuolissa istuen), mutta painikehään häntä ei voinut päästää. Syy numero 2: Michael Hayesin ja WCW:n sopimusneuvottelut olivat kariutuneet tammikuussa 1994, kun WCW oli tarjonnut Hayesille liian matalaa palkkaa (Hayesin mielestä), ja Hayesin sopimus WCW:n kanssa päättyi tammikuun 1994 lopussa. Hayes ei siis ollut enää helmikuussa WCW:n sopimuksen alainen, mutta hän päätti silti esiintyä vielä tässä ppv:ssä palveluksena yhtiölle. Samalla WCW:hen palasi Jimmy Garvin, joka oli lähtenyt firmasta vuonna 1992, siirtynyt WWF:ään ja sitten eläköitynyt. Nyt Garvin oli palannut tätä show’ta varten ja suostui painimaan Johnny B. Baddia, jotta tälle surullisenkuuluisalle feudille saataisiin loppu. Myös Garvin jätti WCW:n käytännössä heti tämän ppv:n jälkeen, ja koko sotku sai varsin tylyn lopun.

Toistan aika pahasti itseään, mutta tässä toistui ihan sama kuin parissa aiemmassakin matsissa. Ihan perustasoista painia, jossa ei ollut mitään ärsyttävää mutta ei vain mitään oikeasti erityisen kiinnostavaakaan. Tähän mennessä oikeastaan koko tapahtuma on tuntunutkin vain tv-show’lta. Ihan ok, ei ärsytä mutta ei tarjoa mitään mistä olisin oikeasti innostunut. Badd vetää kyllä hahmonsa ihan hyvin ja on fressin oloinen. Garvin sen sijaan alkoi olla jo turhan vanha näihin hommiin. All in all, yksi ihan ok ottelu lisää.

* *

WCW Television Championship

Lord Steven Regal (c) vs. Arn Anderson

Seuraavaksi oli vuorossa illan ensimmäinen mestaruusottelu – ja Arn Andersonin paluu parrasvaloihin. Anderson oli siis joutunut edellisen vuoden loppupuolella Euroopan-kiertueella hengenvaaralliseen välikohtaukseen, jossa Sid Vicious oli puukottanut Andersonia saksilla kymmeniä kertoja. Anderson ei tosin ollut välikohtaukseen itsekään syytön: yksityiskohdat vaihtelevat raporteista (ja raportoijista) riippuen, mutta yhteinen näkemys tuntui kuitenkin olevan se, että Anderson (todennäköisesti itsepuolustukseksi) yritti ensin lyödä Viciousta saksilla. Vicious sai tapahtumien seurauksena potkut WCW:stä, Anderson joutui sairaslomalle ja hyllytettiin. Vuoden 1994 alussa Anderson teki kuitenkin paluunsa, eikä hänessä ollut enää jälkeäkään siitä, että hän oli saanut kymmeniä sakseniskuja kehoonsa ja oli aivan lähellä kuolemaa. Aikamoinen äijä, ei voi muuta sanoa. Andersonin poissaolon aikana Four Horsemenin surkea yhteenpaluu oli saanut surkean lopun, joten nyt myös Anderson siirrettiin taas singles-uralle. Luonteva siirtymä oli tehdä Andersonista uusi haastaja Lord Steven Regalin kantamalle TV-mestaruudelle, sillä olihan Anderson itsekin entinen TV-mestari. Jostain syystä tämä Andersonin ja Regalin ottelu käytiin 30 minuutin aikarajoituksella, vaikka muuten viime aikoina TV-mestaruusotteluihin oli vakiintunut 15 minuutin aikaraja.

Jaahas. WCW päätti siis oikeasti tarjoilla katsojilleen puolen tunnin lukkopainiottelun muutamalla brawlaushetkellä ja parilla Andersonin näyttävällä power-liikkeellä. Eikä minulla ole hajuakaan, mitä mieltä tästä oikein pitäisi olla. Jotenkin tämän ottelun katsominen tuntui absurdilta. Miksi tämän piti kestää puoli tuntia, kun tässä ei tapahtunut mitään oikeasti erityisen säväyttävää? Miksi tätä samaa ei olisi voitu hoitaa kaksi kertaa vauhdikkaammin 15-minuuttisena otteluna? Miksi… Miksi tässä ei vain tapahtunu enemmän asioita? Olen toki täysin tekniikkapainotteisten otteluiden fani oikeina hetkinä, ja tässäkin matsissa oli joitain hyviä asioita, mutta silti odotin koko ajan vain sitä jotain enemmän. Ikävä kyllä sitä ”enempää” ei tullut missään vaiheessa. Tuli vain lukkopainiottelu, jota oli ihan kiva katsoa, koska kehässä oli Andersonin ja Regalin kaltaiset osaavat painijat, mutta… Kyllä tässä tuli sellainen olo, että potentiaalia hukataan isosti. No, hyvää oli buukkauksessa sentään se, että ottelu sai aivan viime metreillä OIKEAN LOPETUKSEN, eikä ottelua pilattu taas ties kuinka monennella time limit -tasurilla. Siltikin tämä oli ihan liian tapahtumaköyhä siihen nähden, kuinka pirun kauan tämä kesti. Ihan hyvä ottelu, ei muuta.

* * ½ 

WCW Tag Team Championship

Nasty Boys (c) vs. Cactus Jack & Maxx Payne

Kuten Starrcadessa kerroin, sekopäisestä Cactus Jackista ja mörssäri Maxx Paynesta oli tehty uusi yleisön rakastama joukkue. Hyvin nopeasti Jack ja Payne olivatkin löytäneet tehokkaasti yhteisen sävelen, tuhonneet monet muut WCW-joukkueet ja nousseet poikkeuksellisen brutaalilla tyylillään uusiksi WCW:n joukkuemestaruuksien ykköshaatajiksi. Nyt he sitten saivat mahdollisuuden painia joukkuemestaruuksista, ja mestarijoukkue oli edelleen Nasty Boys. Nastyjen managerina toiminut Missy Hyatt oli saanut potkut WCW:stä juuri ennen tätä tapahtumaa, eikä häntä enää nähtäisi WCW:ssä. Syy? Missy Hyattin mukaan Eric Bischoffilla oli toimistossa kuvia epäonnisesta lähetyksestä, jossa hänen rintansa oli pulpahtanut ulos hänen asustaan. Tämän takia Hyatt oli omien sanojensa mukaan mennyt neuvottelemaan sopimuksensa yksityiskohdista TBS-pomon Bob Dhuen kanssa. Bischoff oli antanut Hyattille potkut, koska tämä oli yrittänyt neuvotella sopimuksia ”hänen ylitseen”, vaikka Bischoff oli Hyattin pomo. Hyatt jätti myöhemmin syytteen Bischoffia kohtaan seksuaalisesta häirinnästä. On toki myös mahdollista, että Hyatt vain yritti neuvotella parempaa sopimusta ilman Bischoffia. Hyattilta oli juuri ennen tätä käännettä kielletty esiintyminen Playboyssa, koska se ei sopinut ”WCW:n imagoon”. No, Hyattin yhtäkkinen potkiminen oli toki siltäkin kannalta ikävää, että WCW oli nauhoittanut viikkojen ajaksi materiaalia, jossa Hyatt esiintyi normaalisti Nastyjen managerina, ja nyt he joutuivat keksimään surkean tekosyyn sille, että Hyattia ei nähty tässä livenä lähetetyssä ppv:ssä.

Hoh, tämähän oli hauska ottelu! Ja samalla illan ensimmäinen positiivinen yllätys. Ei tämäkään toki mikään huippuottelu ollut, mikä ei ole sinänsä ihme, koska Nastys ja Maxx Payne eivät ole mitään huippupainijoita varsinaisesti. Ottelu myös loppui tylsästi juuri kun oltiin pääsemässä kunnolla vauhtiin. Silti kokonaisuutena tässä oli paljon enemmän hyvää kuin huonoa: matsi oli ensimmäisestä hetkestä lähtien oikeasti vauhdikas ja intensiivinen, kun Payne paiskaisi Knobbsin kanveesiin hurjalla German Suplexilla. Koko nelikko otti tässä ottelussa oikeasti kovaa bumppia – ylivoimaisesti kovinta otti tietenkin Cactus Jack, joka lensi suoraan pää edellä apronilta betonilattialle ja paiskattiin sen jälkeen vielä päin turvakaidetta. Ei voi kuin hämmästtellä tuota Mick Foleyn täydellistä välinpitämättömyyttä omaa vartaloaan kohtaan. Kokonaisuutena tämä oli siis sellaista hyvällä tavalla toteutettua roskapainia/HC-mäiskintää ilman että tässä oli mitään stipulaatiota ja ilman että HC-paini oli vielä varsinaisesti yleistä WCW:ssä. Hyvä ottelu siis tässä välissä, mutta jätti sellaisen fiiliksen, että vielä enempäänkin olisi mahdollisuuksia. Ja pakko myöntää, että myös Maxx Payne on parantanut otteitaan selvästi vuoden aikana. Tässä ottelussa nähtiin Paynelta pari hurjaa suplexia.

* * * 

Thundercage Match

Rick Rude & Steve Austin & Paul Orndorff vs. Sting & Dustin Rhodes & Flyin’ Brian

Sitten oli illan ”Double Main Eventin” ensimmäisen osan aika. Illan kaksi viimeistä ottelua käytiin siis Thundercage Matcheina. Käytännössä se ei tarkoittanut paljoakaan. Kehää vain ympäröi jättimäinen häkki, joka oli vähän kuin Hell In A Cellin ja Steel Cagen välimuoto. Yhtä leveä ja korkea kuin Hell In A Cell (ja kehänvierustalle pääsi siis kävelemään) mutta ei kattoa ja muutenkin enemmän Steel Cagen näköinen. Muuten ottelu oli ihan normimatsi, paitsi että diskauksia ja uloslaskuja ei tunnettu. Tällä illan ensimmäisellä Thundercage-ottelulla ei myöskään ollut suurempaa taustatarinaa – paitsi että kaikki ottelun osanottajat vihasivat vastapuolen jäseniä. Steve Austinilla ja Flyin’ Brianilla oli oma pitkä historiansa, samoin Steve Austinilla ja Dustin Rhodesilla. Sting ja WCW International World Heavyweight (luopukaa jo tästä vyöstä pliis) -mestari Rick Rude olivat lämmitelleet viime aikoina taas vanhan feudinsa. Paul Orndorff ei muuten vain pitänyt kenestäkään. Ja tässä sitä sitten oltiin.

Ja show jatkuu jälleen tasonnostolla. Ikävä kyllä tässäkin ottelussa oli paljon enemmän potentiaalia kuin mihin tämä lopulta ylsi. Siitä huolimatta tämä oli MOTN, mutta jos AIKAA olisi ollut 10 minuuttia enemmän (katson teitä Anderson ja Regal), tämä olisi voinut olla vaikkapa MOTYC. Sellaista olisi tässä vaiheessa sopinut jo odottaa SuperBrawlilta, joka on kahtena viime vuotena ollut vuoden paras ppv. Tänä vuonna sitä kunniaa tämä tapahtuma ei tule saamaan. Tämän ottelun ensimmäinen isompi ongelma oli se, että en tajunnut tämän ottelun taustatarinaa ollenkaan. Kyllä, näillä kaikilla kuudella oli toistensa kanssa ongelmia sopivasti ristiin, mutta miksi juuri he painivat juuri tässä ottelussa juuri nyt? Sitä ei selitetty mitenkään, ja siksi tämä tuntui lähinnä satunnaiselta filleriltä. No, kun päästään tuosta kehnosta lähtökohdasta eteenpäin, oli ottelu kyllä erittäin viihdyttävää, vauhdikasta ja hyvää painia. Tuli mieleen vähän kuin vuoden 1992 WarGames-ottelu (Team Sting vs. Team Rude) pienoiskoossa. Ikävä kyllä tämä ottelu kesti turhan vähän aikaan, jotta olisi päästy kovin lähelle tuota täydellistä ottelua. Flyin’ Brian ja Steve Austin olivat ehdottomasti ottelun tähdet, ja heidän keskinäinen välienselvittelynsä oli kirkkaasti ottelun parasta antia. Sitä olisi kuitenkin katsonut mielellään myös vielä enemmän. Silti hieno ottelu ja samalla illan paras.

* * * ½ 

WCW World Heavyweight Championship
Thundercage Match
Special Referee: The Boss

Ric Flair (c) vs. Vader

Ric Flair oli tehnyt Starrcadessa mahdottoman, onnistunut voittamaan Vaderin ja noussut jälleen kerran WCW:n päämestariksi. Tuo oli tietenkin raivostuttanut aivan totaalisesti Vaderin, joka oli viime viikkoina käyttänyt lähinnä murhanhimoisesti. Vader halusi tehdä lopun Ric Flairista ja siinä samalla voittaa WCW World Heavyweight -mestaruuden takaisin. Niinpä SuperBrawliin buukattiin tämä Thundercagessa käytävä uusintaottelu. Lisäksi ottelun erikoistuomariksi määrättiin The Boss, jolla oli ollut alkuvuoden ajan ongelmia Vaderin kanssa. Boss kuitenkin vakuutti tuomaroivansa tämän ottelun rehdisti. Dirt sheetit kertovat, että alun perin ottelun erikoistuomariksi kaavailtiin Shockmasteria, mutta sekä Flair että Vader tyrmäsivät idean. Ja sitten Shockmasterin WCW-ura päättyi. Surullista!

Voi helvetti. Nämä kaksi painivat vuoden 1993 parhaan ottelun Starrcadessa, joten on täysin ymmärrettävää, että WCW päätti buukata heidät uudestaan ppv:n Main Eventiin (varsinkin kun Flair oli ilmeisesti itse taas näihin aikoihin buukkauskomitean johdossa). Sen sijaan ei ole millään tavalla ymmärrettävää, että WCW ei halunnut OIKEASTI UUSIA tuota Starrcaden loistava ottelua, vaan sen sijaan tähän otteluun sotkettiin Harley Racen tuhannet sekaantumiset, The Boss sekoilemassa kehässä ”tuomarina”, käsiraudat, Ricky Steamboat ja Arn Anderson yrittämässä murtautua häkin sisälle sen jälkeen kun Race ja Vader olivat kolkanneett Bossin tajuttomaksi ja Race oli murtautunut häkin sisälle… Argh. Ja sitten vielä ottelun lopetuskin oli idiotismia. Jos kehässä ei tosiana olisi ollut Flairia ja Vaderia, tämä olisi voinut olla täyttä paskaa. Nyt samaan aikaan kaikesta sekoilusta huolimatta saatiin silti nauttia Flairin ja Vaderin intensiivisestä mäiskinnästä, ja kyllähän se oli jälleen ihan pirun viihdytävää katsottavaa, vaikka ottelun buukkaus olikin kamalaa paskaa. Niinpä lopputuloksena oli hyvään arvosanaan yltävä ottelu, mutta ei yhtään sen enempää. Sääli, todella iso sääli.

* * *


Olen hämmentynyt siitä, kuinka suopeita arvioita tämä ppv on saanut. Ehkä yksi syy oli sitten se, että Dusty Rhodesin potkujen jälkeen tämä ppv oli buukkaukseltaan freesiä vaihtelua: vain Main Eventissä oli sekava loppu, kaikki muut ottelut saivat puhtaan ja selkeän lopetuksen. Harmi vain, että ottelut eivät muuten vastanneet sitten ollenkaan sitä tasoa, mitä mielestäni ppv:eiltä pitäisi odottaa. Ensimmäiset neljä ottelua olivat parhaimmillaan turhia, huonoimmillaan kamalia. Anderson vs. Regal oli paha pettymys, samoin Main Event. Välissä oli sitten pari mukavaa yllätystä, mutta eivät nekään olleet edes lähellä neljää tähteä. Kokonaisuutena tämä oli juuri ja juuri edes Kehno, en ymmärrä, miten niin monet arvostelijat ovat kehuneet tätä hyvänä tapahtumana.

Wikipedia: WCW SuperBrawl IV

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.7.2018

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Royal Rumble 1994

Next post

Arvio: WrestleMania X

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.