Arvio: WCW Superbrawl IX

Päivämäärä: 21.2.1999

Sijainti: Oakland, Kalifornia (Oakland Arena)

Yleisömäärä: 15 880

Vuorossa oli WCW:n alkuvuoden suurin ppv SuperBrawl, joka järjestettiin nyt yhdeksättä kertaa historiassa. SuperBrawl muodosti The Great American Bashin, Starrcaden ja Halloween Havocin (?) ohella tämän WCW:n neljän ison ppv:n ryhmän, joka vastasi WWF:n Royal Rumblen, WrestleManian, King of the Ringin, SummerSlamin ja Survivor Seriesin viittä isoa. Selostajinamme tässä Isossa ppv:ssä olivat tutut ja turvalliset Tony Schiavone, Bobby Heenan ja Mike Tenay.

Singles Match

Disco Inferno vs. Booker T

Kuten kuvasta näkyy, oli Disco Inferno tosiaan liittynyt viralliseksi osaksi nWo Wolfpackia. Tai ei se oikeastaan kuvasta näy, koska Inferno oli jo pidemmän aikaa pitänyt päällään Wolfpack-paitaa, koska hän oli yrittänyt liittyä jengiin mukaan. Nyt hänet oli viimein hyväksytty osaksi Wolfpackia, ja ainakin periaatteessa hänellä pitäisi olla tämän uuden ja ilkeän nWo Eliten tuki takana. Infernon ja Bookerin feud ei mitä ilmeisimminkään olllut ollut mitenkään kummempi. Inferno oli vain tunkenut nenänsä muun muassa Bookerin asioihin backstagella ja häirinnyt tämän ja tämän veljen välienselvittelyjä, esimerkki tästä tuo edeltävä Thunder.

Vaikka tällä ottelulla ei mitään suurempaa taustaa ollutkaan, olin ihan tyytyväinen, että tämäkin ottelu saatiin ppv:hen. Bookeria ei ollut näkynyt ppv:ssä kunnolla kuukausiin, edellinen hänen 1 vs. 1 -ottelunsa oli Bash At The Beachissa, ja myös Infernon otteet ovat olleet viime aikoina yllättävän pirteitä. Tämäkin ottelu oli ihan mukava ja vauhdikas avaus show’lle, vaikkei tässä mitään sen erityisempää tapahtunut. Yleisö oli hyvin mukana, ja itsekin seurasin tätä vähän jännittyneenä. Ei sen openerin aina siis tarvitse mikään huippuottelu olla, vaan tämmöinen ihan kiva ja pirteä avauskin kelpaa hyvin.

* * ½

Return Match

Chris Jericho vs. Perry Saturn

Kyllä, Perry Saturn oli pukeutunut mekkoon. Saturn oli siis hävinnyt Souled Outin Loser Wears A Dress Matchin Chris Jericholle, kun tuomari Scott Dickinson, jolla oli ollut pahoja ongelmia Saturnin kanssa, auttoi Jerichon ottelun voittoon. Dickinson oli tuon takia hyllytetty kuukaudeksi tehtävistään, mutta juuri sopivasti SuperBrawl IX:n alla tuo hyllytys päättyi, ja niinpä hän saapui taas tuomaroimaan Jerichon ja Saturnin ottelun. Saturn oli pitänyt mekkoa päällään tammikuisesta tappiostaan lähti vapaaehtoisesti, koska ilmeisesti hän halusi muistaa tuon nöyryytyksen ja lietsoa itsensä kostamaan Jericholle tässä ottelussa entistä rankemmin. Ottelun panoksena oli se, että voittaessaan Saturn saisi siirrettyä mekkoonpukeutumisvastuun Jericholle.

Tämä ottelu oli pitkälti samaa laatua kuin Souled Outinkin kamppailu. Alussa tuntui, että homma lähti vähän hitaasti liikkeelle, mutta loppujen lopuksi tästäkin kehkeytyi oikein jännittävä ja näyttävä kamppailu. Jericho ja Saturn tietävät takuuvarmasti, mitä tehdä kehässä, ja eivät he keskenään huonoa ottelua varmaan edes osaa painia. Ei tämäkään mitään aivan miesten parasta ollut, mutta silti oikein taidokasta painia, jossa yleisökin oli hyvin mukana. Lopetus oli tavallaan ehkä vähän laimea mutta toisaalta taas feudin kannalta toimiva. Kaikin puolin hyvä ottelu. Hankala eritellä, mikä tässä oli ”jotain poikkeuksellisen hyvää”, millä tämä ylitti ihan mukavan **½-arvosanan, mutta ehkä se oli vain tuo Saturnin ja Jerichon puhdas taidokkuus ja Jerichon karisma.

* * *

WCW Cruiserweight Championship

Kidman (c) vs. Chavo Guerrero Jr.

Selitinkin jo tämän ottelun taustan pitkälti tuossa Thunderin arvostelussani. Chavo ja Kidman olivat siis ottaneet yhdessä osaa WCW:n Double elimination -joukkuemestaruusturnaukseen, jonka toimintaa en täysin edelleenkään hahmota, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan. Kaikkeen ei minun ällini riitä. Joka tapauksessa miesten välit olivat kylmentyneet, kun he eivät olleet menestyneet joukkueeneet kovinkaan hyvin, ja niinpä Chavo kääntyi heeliksi ja alkoi havitella entisen joukkueparinsa CW-mestaruusvyötä. Siinä se lyhykäisyydessään.

Olin yhtäältä ihan mielissäni tästä ottelusta, koska CW-mestaruuskuviot olivat pyörineet edellisen vuoden syksystä lähtien Kidmanin, Juventud Guerreran ja lWo:n ympärillä. Niinpä jokin ihan uusi kuvio oli tässä kohtaa virkistävä parannus. Toisaalta kuitenkin suhtauduin otteluun aika epäileväisesti, koska Chavo ei ollut WCW-urallaan vakuuttanut ainakaan minua tähän mennessä, sillä miehen ainoat kunnolliset ja hyvät, eli edes siihen ***-tasolle yltävät, ottelut olivat miehen kamppailut Uncle Eddien kanssa. Niinpä olikin kiva huomata, että minä oikeasti viihdyin tätä ottelua katsoessa. Saatan nyt jopa hieman yliarvioida tämän, koska jälkikäteen ajateltuna ei tämä kauhean kauan kestänyt, enkä muista tässä tapahtuneen mitään järkyttävän erikoista, mutta minulle jäi vain tästä kaikin puolin oikein hyvä fiilis. Chavokin veti paremmin kuin pitkiin aikoihin, ja Kidman hoiti homman kotiin omalla varmalla tyylillään. Ei tämä siis tosiaan mikään mestariteos ollut, mutta minun mielestäni hyvä ja viihdyttävä CW-ottelu.

* * *

WCW Tag Team Championship
Double Elimination Tournament Final Match

Curt Hennig & Barry Windham vs. Dean Malenko & Chris Benoit

Noniin, sitten oli aika päättää tämä varsin sekava turnaus vakanteista (What, näin minä sen olen aina kirjoittanut) joukkuemestaruuksista. Vyöt oli vakatoitu vuodenvaihteessa, mutta edellinen kunnon feudilla varustettu joukkuemestaruusottelu ppv-tasolla oli nähty tasan vuosi aiemmin, ja sekin osoittautui pelkäksi angleksi. Nyt oli aika kohottoo vöiden imagoa. Turnaus lyhykäisyydessään: Ensin WCW:n tv-ohjelmissa käytiin niin sanotun Winner’s Bracketin otteluita (ensimmäinen kierros, toinen kierros ja finaali) joukkueiden kesken, jossa finaalissa Barry Windham ja Curt Hennig, jotka oli pian Souled Outin jälkeen potkittu pois nWo:sta, voittivat nWo Black & Whiten Horacen ja Brian Adamsin. Seuraavaksi käytiin Loser’s Bracket -kierros, jossa Winner’s Bracketin kahdella ensimmäisellä kierroksella tippuneet joukkueet ottelivat uudestaan turnauksen, kunnes kaksi parasta kohtasivat välierässä. Tuon ottelun voittaneet Benoit & Malenko kohtasivat Loser’s Bracket -finaalissa Horacen ja Adamsin, jotka olivat ansainneet finaalipaikkansa etenemällä Winner’s Bracketissa finaaliotteluun asti. Tuon ottelun voittaja pääsi sitten ottelemaan Hennigiä ja Windhamia vastaan ppv:hen mestaruusotteluun, mutta Windhamilla ja Hennigillä oli etunaan tässä se, että koska he olivat päässeet mestaruusotteluun ilman tappiota, heidän ei tarvitsisi saada kuin yksi ratkaisusuoritus, kun taas Benoit ja Malenko tarvitsisivat niitä kaksi. Vain WCW voi saada mestaruusturnauksesta näin monimutkaisen.

Oli turnaus kuinka monimutkainen tahansa, minä odotin ihan innolla tätä turnauksen finaaliottelua, sillä Benoit, Malenko ja Hennig samassa kehässä kuulosti erinomaiselta, vaikka Hennigin parhaat vuodet alkoivatkin ehkä olla takana. Lisäksi piti muistaa, että Windhaminkin luulisi olevan varsin helppo kantaa hyvään otteluun yhä, vaikka ikä hänellä alkoikin jo painaa. Niinpä näistä ennakkoasetelmista lähdettäessä olin aika pettynyt siihen, minkätasoiseksi ottelu loppujen lopuksi paljastui. Ihmeellistä kyllä, mutta itse asiassa tällä saattoi olla jopa liian paljon aikaa. Tämä oli selvästi illan pisin ottelu, ja jotenkin nämä neljä eivät nyt saaneet aikaan jännittävää ja mahtavaa 20 minuutin kamppailua, vaan paikoitellen tylsäksi käyvää vääntöä. Ei tämä ottelu siis todellakaan huono ollut, koska tässä oli omat hienot hetkensäkin, ja kokonaisuudessaan homma oli taidokasta painia, mutta pahasti päälle vaanineen tylsyyden takia ei tätä voi sanoa kuin ihan hyväksi. Lisäksi ottelun loppu oli todellinen antikliimaksi. Erityisesti Benoit hoiti homman hienosti, mutta enemmän olin tältä odottanut.

* * ½

Hair vs. Mask Match

The Outsiders vs. Rey Mysterio Jr. & Konnan

Konnanin ja nWo Wolfpackin välit olivat tuhoutuneet vuoden alussa, kun tämä heeliksi kääntynyt porukka potki Konnanin pihalle porukasta. Pian Konnanin avuksi taisteluun nWo Eliteä vastaan liittyi Konnanin pitkäaikainen ystävä (ja WCW:ssä myös entinen feudpari) Rey Mysterio Jr, joka ei ollut ikinä pitänyt ylimielisestä nWo:sta. Alun perin SuperBrawliin buukattiinkin ottelu Konnanin ja Mysterion sekä Kevin Nashin ja Lex Lugerin välille. Jotta häviäjä saisi todella tuntea hävinneensä, laitettiin otteluun myös kovat panokset. Jos nWo häviäisi, joutuisi Lugerin naisystävä Miss Elizabeth ajamaan päänsä kaljuksi. Jos taas meksikaanit häviäisivät, joutuisi Rey Mysterio Jr. luopumaan maskistaan. Viimeisessä Thunderissa ennen ppv:tä Luger yritti hyökätä Mysterion kimppuun, mutta Mysterio käänsi tämän hyökkäyksen omaksi edukseen ja aiheutti samalla Lugerin käden loukkaantumisen. Näin Lex ei pystynyt painimaan ottelussa, ja häntä paikkasi Kevin Nashin vanha ystävä Scott Hall.

Jos edelliseltä joukkueottelulta olin odottanut huippulaatuista painia, tämän ottelun kohdalla eivät odotukseni olleet korkealla senkään jälkeen, kun oli paljastunut, että Lugerin paikan ottelussa ottaa Hall. Niinpä yllätyin vähintäänkin hieman, kun tämä ottelu osoittautuikin varsin mukavaksi kamppailuksi. Ei tämä(kään) mitään huippupainia siis ollut, mutta yleisölle tarjottiin varsin sähköinen, jännittävä ja aika vauhdikas kamppailu. Tästä suuri kiitos kuuluu Mysteriolle, joka teki ottelun aikana hemmetisti töitä saadakseen kamppailun näyttämään viihdyttävältä. Voikin sanoa, että tämä oli aika pitkälti samaa tasoa kuin edeltävä ottelu. Toinen vain ylitti ja toinen alitti odotukset.

* * ½

WCW Television Championship

Scott Steiner (c) vs. Diamond Dallas Page

Tämän ottelun panoksena oli myös Scott Steinerin vuodenvaihteesta asti kantama TV-mestaruus, mutta todellisuudessa kyse oli paljon muusta. nWo:n susijoukkoon kuuluva ”Big Poppa Pump” Steiner oli pian Souled Outin jälkeen alkanut häiritä aina WCW:n puolella sodassa nWo:ta vastaan ollutta Diamond Dallas Pagea. Pian kuvioon tuli mukaan DDP:n vaimo Kimberly, joka ei Steinerin mukaan tiennyt taatusti ollenkaan, millaista on olla todellisen miehen kanssa. Niinpä eräässä tv-lähetyksessä Steiner kaappasi Kimberlyn autoonsa ja heitti myöhemmin tämän parkkipaikalla vauhdista pois auton kyydistä. Kimberly oli ollut tuosta asti loukkaantuneena pois ruudusta, ja DDP tahtoikin nyt kostaa verisesti vaimonsa puolesta. Hänen raivoaan taatusti lisäsi Steinerin ehdotus siitä, että ottelun voittaessaan hän saisi Kimberlyn kotiinsa kuukaudeksi.

Tältäkään ottelulta en paljoa odottanut, mutta jo toinen kamppailu putkeen yllätti minut ihan positiivisesti. Scott Steiner ei tietenkään yltänyt nykyisessä… tilassaan samanlaisiin esityksiin, kuin hän oli kyennyt pari vuotta sitten, mutta on myönnettävä, että mies paikkasi tuota heikkoutta paljon karismaattisella esiintymisellään. DDP:lläkin oli karisma kohdallaan, ja yhdessä he saivat rakenneltua ottelun, jossa oli toimiva tarina ja sopivasti hardcore-piirteitä. Eniten ottelussa ärsytti turhat sekaantumiset, mutta toisaalta loppuratkaisuista ne oli suureksi yllätyksekseni ymmärretty jättää pois. Ongelma tässä oli tietenkin se, ettei tämä kovin kummoinen esitys painilliselta kannalta ollut, mutta tarinankerronnan ja jännityksen kannalta oikein hyvä. Lisäksi lopetus oli aika vakuuttava.

* * ½

WCW United States Heavyweight Championship

Roddy Piper (c) vs. Scott Hall

Alun perin WCW:n presidentti Ric Flair oli suunnittellut, että WCW US Heavyweight -mestarin Bret Hartin seuraava haastaja olisi ollut Chris Benoit. nWo ei kuitenkaan antanut tämän tapahtua ja pakotti Flairin buukkaamaan Nitroon ykköshaastajuusotteluun Benoit’n ja Hallin välille. Tuon ottelun Hall sitten voitti nWo:n avustuksella, mutta hän ei kuitenkaan päässyt ottelemaan mestaruudesta nyt vihdoin virallisesti nWo:sta erotetun Bret Hartin kanssa. Bret Hart sai nimittäin yllätysvastustajakseen mestaruusotteluun WCW Comissionerin Roddy Piperin, joka onnistui voittamaan vielä kerran urallaan tuon arvostetun vyön. Niinpä Benoit’n ja Hartin, joka ei taaskaan ppv:hen mahtunut, sijaan WCW:n kakkosvyöstä painivatkin Hall ja Piper. Onneksi. Olisihan se Benoit’n ja Hartin ottelu ollut varmaan aikamoista kuraa tähän verrattuna. Piperin ja Hallin feud ilmeisesti noudatti sitä samaa kaavaa, jota Piperin kaikki ”one more comeback” -kamppailut nWo:n kanssa vuodesta ’96 lähtien olivat noudattaneet.

On pakko myöntää, etten katsonut tätä ottelua ihan otollisimpaan aikaan, sillä olin juuri herännyt arvokkailtani päiväunilta. Saatoin olla siis hieman tokkurassa, sillä en muista paljoakaan mitään tästä ottelusta. Sen verran kuitenkin olin tolkuissani, että tajusin, etten menetä mitään, vaikken tarkalleen ottelun kulkua muistakaan. Hall oli jo paininut yhden ottelun tänä iltana, eikä hän tosiaankaan enää vuonna ’99 ollut siinä kunnossa, että jaksaisi vetää useamman hyvätasoisen ottelun samana iltana. Piperin vuoden ’99 painikunnosta ei tarvinne edes puhua. Silti muistelen, että molemmat tuntuivat tässä ihan yrittävän, eikä tästä jäänyt niin paskan maku suuhun kuin olisi voinut. Aika vaisua tasoahan tämä ehdottomasti oli, mutta unentokkuraisenakin tämä tuntui ihan katsottavalta. Ehkä vain markitan liikaa Hallia, etten voi tämän huonompia arvosanoja tälle antaa.

* ½

Singles Match

Bam Bam Bigelow vs. Goldberg

Bam Bam Bigelow oli ollut noin neljän kuukautta WCW:ssä. Ensinnäkin koko tuon ajan hän oli ollut Goldbergin perässä ja tahtonut päästä ottelemaan tätä vastaan 1 vs. 1 -ottelussa osoittaakseen, että hän on tämän bisneksen paras iso mies, eikä suinkaan Golberg, vaikka kaikki niin luulevatkin. Bigelow uskoi, että hän olisi ensimmäinen, joka voittaa Goldbergin puhtaasti. Nyt hän pääsi vihdoin kohtaamaan Goldbergin tässä kuukausia hypetetyssä titaanien taistossa, joka olisi mielestäni sopinut paljon paremmin Starrcaden ME:ksi kuin Nash vs. Goldberg. Toiseksi koko tuon neljän kuukauden aikana WCW ei ollut vaivautunut kyhäämään hänelle sisääntulomusiikkia, ja niinpä hän tuli tähänkin isoon otteluun ilman musiikkia. Ehkä entiset ECW:läiset eivät tarvitse musiikkia.

En oikein tiennyt, mitä odottaa tältä ottelulta. Goldberg oli osoittanut edellisen vuoden aikana, että parhaana päivänä hän pystyisi oikean kanssa venymään oikeasti hienoon otteluun. Niinpä pohdiskelinkin ottelun alkessa, voisiko Bam Bam, joka ihan rehellisesti oli viihdyttävimpiä super heavyweight -painijoita, olla tuollainen oikea vastustaja Goldbergille. Ikävä kyllä ei voinut. En sano, että tämä ottelu olisi ollut erityistä kuraa, mutta vähän vaisu fiilis tästä jäi. Bam Bam tuntui kyllä yrittävän jonkun verran, ja hän saikin minut jännäämään ottelun parissa kohtaa. Muuten kamppailu oli kuitenkin harmillisen hidastempoista eikä semmoista isojen miesten aggressiivista rymistelyä, kuin mitä olin toivonut. Lisäksi suuresti harmitti ottelun lopetusvaiheet, jotka jättivät todella haljun maun suuhun. Ei tätä olisi näin tarvinnut päättää. Tv-ottelufiilis tästä jäi.

* *

WCW World Heavyweight Championship

Hollywood Hogan (c) vs. Ric Flair

Sitten oli vuorossa alkuvuoden ’89 suurin ottelu! …Eikun, vuoden ’99 tietenkin. Mikä olisikaan sopivampaa kuin Hoganin ja Flairin feudin uudelleenlämmitys näin uuden vuosituhannen lähestyessä. Suorastaan kummallista, kuinka WCW ei tässä kohtaa painanut WWF:n ohi rankingeissa. WWF:llä kun oli tarjota joitain tylsiä uusia ja tuoreita nimiä Main Eventiin. Tämän katkeran tilityksen jälkeen lyhyesti ME:n taustasta. Hoganin ja Flairin uusimman feudin taustalla oli tietenkin se, että Ric Flair oli syrjäyttänyt Eric Bischoffin WCW:n presidentin virasta. Niinpä vuoden alussa muodostettu uusi nWo Wolfpack, joka oli tietenkin Bischoffin puolella, kantoi tästä Flairille syvää kaunaa ja tahtoi tehdä tämän elämästä yhtä helvettiä. Tähän mennessä he olivat onnistuneetkin siinä aika hyvin, sillä Flair oli saanut kokea useamman rajun beatdownin, ja myös hänen oma poikansa David oli sotkettu soppaan. Nyt oli kuitenkin vihdoin hänen revanssinsa paikka, kun hän saisi kohdata Hoganin 1 vs. 1 -ottelussa, jossa hän voisi nousta 14-kertaiseksi maailmanmestariksi.

Vaikka en suuremmin ollutkaan innostunut siitä, että WCW:n pääfeudissa pyörivät vuosituhanteen vaihteen lähestyessä lähes viisikymppiset äijät, tavallaan kuitenkin odotin ihan mielenkiinnolla, mitä nämä kaksi pystyisivät vielä tarjoamaan kehässä. Niinpä olinkin ihan positiivisesti yllättynyt siitä, että vaikkei kummankaan liikearsenaali tässä vaiheessa tosiaan ollut kovin laaja, tuntuivat molemmat tekevän töitä ihan tosissaan. Kumpikin bleidasi ottelun aikana näyttävästi, ja muutenkin otteluun yritettiin selvästi rakentaa samanlaista tunnelmaa, mitä näiden kahden kamppailussa oli aikoinaan ollut. Ei se nyt tietenkään hirveän mairittelevasti onnistunut, mutta parhaimmillaan tämä vaikutti ok:lta kamppailulta kuitenkin, vaikka painillinen anti erittäin köyhää olikin. Harmi vain, että osan fiiliksestä pilasi lopetus, joka oli taas aivan käsittämätöntä kuraa. Aikamoinen yllätys se itselleni oli, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että samalla se oli todella typerä käänne tälle feudille.

* ½

SuperBrawl IX:n oli tarkoitus olla siis WCW:n alkuvuoden isoin show, ja sen takia ehdottomasti plussaa minun täytyy antaa siitä, että kerrankin WCW oli tajunnut bookata ensinnäkin ajoissa ja toiseksikin oikeaan show’hun tämän hetken suurimman feudin isot ottelut. Tälläisiä olivat siis Hogan vs. Flair, DDP vs. Steiner, Outsiders vs. Konnan & Mysterio jne. Lisäksi myös muutkin ottelut olivat ihan onnistuneita valintoja, lukuun ottamatta Hall vs. Piperia. Kortin puolesta show oli siis toimiva. Lisäksi plussaa täytyy antaa siitä, että pari ottelua (Mask vs. Hair, DDP vs. Steiner) yllättivät ihan positiivisestikin. Harmi vain, että show’sta löytyy paljon sitä miinuspuoltakin. Yksikään ottelu ei ollut edes sen verran erityisen hyvä, että olisi mennyt yli kolmen tähden, mikä on jo paha homma tämän suuruusluokan show’lta. Lisäksi ainakin joukkuemestaruusottelu petti pahan kerran laadullaan. Paha miinus oli myös se, että monen noiden kehumieni oikeaan kohtaan buukattujen otteluiden itse buukkaus oli varsin huonoa. Joko niiden loppuratkaisut olivat typerästi ylibuukattuja tai ainakin niiden voittajat olivat jatkon ja kiinnostavuuden kannalta ihan vääriä. Kokonaisuutena SuperBrawl IX oli siis Kehno.

Wikipedia: WCW Superbrawl IX

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.5,2011

Lisää...

Arvio: WCW Superbrawl IX