1996ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW SuperBrawl VI

Sijainti: St. Petersburg, Florida (Bayfront Arena)

Päivämäärä: 11.2.1996

Yleisömäärä: 7 200

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

WCW:n vuoden ensimmäisessä PPV:ssä tultaisiin alkuvideon perusteella näkemään kaksi Steel Cage -ottelua, kaksi joukkuemestaruusottelua ja jotain muutakin. Alkuvideo antoi ihan lupaavan fiiliksen. Selostajina toimivat Tony Schiavone, Bobby ”The Brain” Heenan ja Dusty Rhodes. Schiavone on selostajana McMahon-tasoa (oma mielipiteeni kuuluu niin, että Montreal Screwjob oli helpotus WWF:n selostuksia kuunteleville), Dusty toiveitani kehnompi mutta silti toisinaan hienoihin väläytyksiin kykenevä ja Heenan puhdas nero.

Street Fight

The Public Enemy vs. The Nasty Boys

Tämä ei ehkä ollut ihan sitä, millä olisin odottanut valtavirran wrestling-tapahtuman alkavan vuonna 1996. Public Enemy oli ECW:n alkuaikojen garbage-puolen edustaja ja suosittu joukkue juuri tuon hardcore-tyylinsä takia. Tämän jälkeen Public Enemy siirtyi siis WCW:hen, jossa ilmeisestikin kehitteli sitten feudin toisen garbage-painissa vahvinta osaamista esittävän joukkueen, Nasty Boysin kanssa. Itse pidin WWF:ssäkin Nastyista, vaikka painillisesti joukkue ei tosiaankaan mitenkään vahvaa osaamista esittänyt. Niin ja itse ottelu… Se oli tosiaan Street Fight: joukuekaksikko pieksi toisiaan tuolilla, pelleillä, luudanvarsilla, pöydillä ja muilla ja no-sellasi suurimman osan lyönneistä täysin tai vähintään lähes täysin. Ottelussa kuitenkin nähtiin muutamia tyylikkäitä spotteja (esim. ottelun lopetus oli yllättävän hieno), ja oli tämä ihan viihdyttävää rymyämistä, mutta ei tosiaan hardcore-mätön parhaimmistoa tai mitään (iki)muistettavaa. Ihan viihdyttävä alku silti.

Arvosana: * * ½

WCW World Television Championship

Diamond Dallas Page vs. Johnny B. Badd (c)

Johnny B. Badd tunnetaan paremmin Marc Merona. Tämä olikin Meron viimeinen PPV-ottelu WCW:ssä: puolitoista kuukautta myöhemmin hän esiintyi jo WWF:n WrestleManiassa. DDP taas on… no, DDP. Itse ottelu oli oikein viihdyttävä. En tiennyt, mitä olettaa DDP:ltä, kun en paljon ollut häneltä nähnyt, mutta Meron tiesin kykenevän viihdyttävään otteluun – ja oikein mukavaan midcard-otteluun kaksikko pystyikin. Tässä oli ilmeisesti mukana pidempi tarina (liittyen Kimberlyyn, siis DDP:n entiseen ja Johnny B. Baddin nykyiseen heilaan), mutta eipä sillä niin väliä: viihdyttävä ottelu, vähän keskivertoa parempi, mutta ei silti mitään uskomatonta.

Arvosana: * * *

WCW World Tag Team Championship

Harlem Heat vs. Lex Luger & Sting (c)

sb96-1

Tämä oli illan ensimmäinen joukkuemestaruusottelu: voittajajoukkue kohtaisi myöhemmin Road Warriorsin. Sting oli tähän aikaan vielä hyvässä terässä, ja nämä Stingin vanhemmat otteet kyllä auttavat markittamaan edelleen Stingiä, vaikka nykyisin hän onkin aikamoisen kankea ja tylsä. Lugerkaan ei ollut tähän aikaan vielä kamala, mutta tämän kaksikon joukkuemestaruuskausi ei oikein toiminut: en missään vaiheessa oikeastaan tajunnut sen ideaa (en tiedä taaskaan tarinaa ja molemmat olivat main event -janareita, joten heille mestaruusvyön työntäminen oli jotenkin aika typerää). Lisäksi kaksikko ei ilmeisesti oikeastaan edes toiminut joukkueena niin kayfabessa – Lugerin selkäänpuukotuksella vihjailtiin jatkuvasti – kuin painillisesti: kaksikko ei vaan tuntunut saavan yhdessä hyvää ottelua aikaan. Tämäkään ei ollut mitenkään kamala, mutta ei tämä esim. Royal Rumblen Bodydonnas vs. Smoking Gunssille yltänyt. Booker T ja Stevie Ray eivät loistaneet hekään, ja tietenkin Road Warriorsin piti sitten näyttää nokkansa ottelussa – äh. Ei huono, mutta ei sitä mitä olisin toivonut.

Arvosana: * *

WCW United States Heavyweight Championship

One Man Gang vs. Konnan (c)

One Man Gang – voi luoja. Onko tämä mies paininut yhtään hyvää ottelua kummallakaan hahmollaan? Epäilenpä. One Man Gang eli OMG ilmeisesti kuului Dungeon of Doomiin, WCW:n yhteen rasittavimmista stableista (koska se kuului juuri tähän ”Hulk Hogan päihittää ihan kaikki” -kuvioon), ja oli vähän aikaa United States -mestarikin, kunnes oli hieman ennen SuperBrawlia hävinnyt vyönsä Konnanille. Tämä oli siis OMG:n uusintaottelu – ja toivottavasti myös miehen viimeinen ottelu WCW:n PPV:issä. Konnan taas… olen käsittänyt, että parhaimpina aikoinaan mies olisi ollut ihan hyvä, mutta ei tässä kauheasti sitä nähty: useat liikkeet oli vähintään lievästi botchattu, ja OMG nyt taas ei osannut yhtään mitään. Silti Konnan ”kantoi” OMG:n otteluun, jossa ei tarvinnut missään vaiheessa ruveta harkitsemaan kelausnappia (no ehkä myös siksi, että tämä oli suhteellisen nopeasti ohi), enkä itse niin kauheasti riehu botcheista, jos ne eivät ihan hirveästi häiritse, joten oli tässä jotain ihan katsottavaakin. Kehno ottelu silti.

Arvosana: * ½

”I Respect You” Strap Match

The Taskmaster vs. Brian Pillman

sb96-2

The Taskmaster oli siis Kevin Sullivan, ja Brian Pillmanilla oli ”Loose Cannon” -vaihe käynnissä. Tämä olikin ainut ottelu, jonka tapahtumat tiesin etukäteen. Ottelu oli siis vastaava kuin ”I Quit” Match vain sillä erolla, että mikkiin piti huutaa ”I respect you”. Tapanani ei ole spoilata otteluiden loputuloksia arvosteluissani, mutta tässä nyt ei mitään varsinaista ottelua edes ollut – ja suurin osa on varmaan kuullut ottelun lopetuksesta. Matsi ei siis ehtinyt edes kunnolla alkaa, kun Pillman repäisi tuomarilta mikin ja karjui siihen: ”I respect you, booker man!” Sullivan oli siis tuohon aikaan WCW:n buukkaaja, ja vaikka tuon tempun voi väittää kuuluvan Pillmanin Loose Cannon -gimmickiin, on tuo booker man -osa ”jostain syystä” editoitu pois WCW:n VHS-versioista.

Pillmanin häivyttyä tuon tempun jälkeen pois (tämä oli muuten myös Pillmanin viimeinen esiintyminen WCW:n PPV:issä, koska kaveri siirtyi ensin ECW:hen ja sieltä pari kuukautta myöhemmin jo WWF:ään, vaikka oikeasti WCW:n tarkoitus oli että Pillman palaisi lyhyen ECW-stintin jälkeen WCW:hen) saapui paikalle hänen Four Horseman -toverinsa Arn Anderson, joka päätti jatkaa Pillmanin keskenjättämää työtä pieksemällä Sullivania. Tätä ”ottelua” ehti kuitenkin kestää vain pari minuuttia, kun Jimmy Hartin paikalle hakema Ric Flair sai Arnin järkiinsä: Dungeon of Doomin (jonka ”päämies” Taskmaster oli) ja Four Horsemanin ei pidä taistella keskenään, vaan yrittää yhdessä tuhota Hulkamania. Tästä sitten vähitellen päästäänkin WCW:n seuraavan PPV:n main eventiin (voi luoja), mutta siitä lisää vasta kun sen eli Uncensoredin vuoro tulee. Ei varsinaista ottelua.

Arvosana: N/A

WCW World Tag Team Championship

The Road Warriors vs. Lex Luger & Sting (c)

Tässä se toinen joukkuemestaruusottelu. Road Warriorsin varmasti kaikki tietävät, ja Sting ja Luger jo ottelivat yhden ottelun aikaisemmin. Se ei taatusti tietäisi Lugerin kunnolle hyvää. Luger ei siis kääntynyt ensimmäisen ottelun aikana heeliksi, eikä tehnyt sitä tässäkään. En oikeastaan ole missään vaiheessa vuotta 1996 ottanut selvää, onko Luger heel vai face, koska välillä hän haastaa heel-tyyppejä ja välillä pyörii Jimmy Hartin kanssa. Ehkä Luger oli aikaansa edellä TNA:n ideoiden kanssa. Ottelu oli mielestäni vähän parempi kuin ensimmäinen: osittain jopa hyvääkin brawlia ehkä siksi, että Sting hoiti paljolti ottelussa menoa. Lopetus oli silti varsin typerä, eikä tässä mitään joukkuepainin juhlaa ollut. Road Warriorsin parhaat vuodet olivat jo menneet, ja tässä vaiheessa LOD eli Legion of Doom ei ollut edes kauhean kiinnostava. Ihan mukavaa brawlia siis kuitenkin, mutta paljon parempaakin olisi voinut odottaa.

Arvosana: * * ½

WCW World Heavyweight Championship
Steel Cage Match

Ric Flair vs. Randy Savage (c)

sb96-3

No niin, tämä kuulostaa jo erittäin lupaavalta. SuperBrawlissa oli vuonna 1996 siis ”double main event”, joista molemmat ottelut olivat vieläpä Steel Cage -matseja! Luovuuden mallinäytös. Huomionarvoista on se, että WCW:llä oli jo tähän aikaan käytössä tapa laskea häkki hallin katosta alas, kun WWF vielä kokosi kasaan sinikehyksisiä häkkejään. Savagella ja Flairilla nyt ilmeisesti oli ollut feudia vaikka kuinka kauan, ja mukaan oli jälleen sekoitettu paluunsa painibisnekseen tehnyt Miss Elizabeth (joka oli muuten oikeassa elämässä eronnut Macho Manista jo joitakin vuosia sitten). Itse ottelu oli hyvä, mutta ei kyllä mitään vähempää olisi voinut Savagelta ja Flairilta odottaakaan, kun miehet eivät vielä kauhean huonossa kunnossa olleet. Ei tämä silti kaksikon WrestleMania-ottelun tasolle yltänyt, ja kyllä tältä olisi neljän tähden tasoa toivonut. Sitä ei saatu. En oikeastaan edes osaa erotella, mistä jäi kiinni, mutta ei tässä ehkä ensinnäkään ollut sellaista tunnelmaa, jota päämestaruusmatsilta olisi toivonut, eivätkä kaksikon painiesityksetkään olleet tietenkään enää niin hyviä kuin ennen. Lisäksi lopetus oli typerä, ja tietenkin WCW:n tuon ajan ”verta ei saa näkyä” -politiikka häiritsi, kun Flair alkoi vuotaa verta, jolloin alkoi kamerakulmilla kikkailu. Kaikesta huolimatta silti selkeästi illan paras ottelu.

Arvosana: * * * ½

Steel Cage Match

The Giant vs. Hulk Hogan

Ja koska Hulk Hoganin oli aina pakko tilaisuuden tullen nousta WCW:n päänimeksi, totta kai Hoganin oli oltava illan kirkkain tähti, vaikkei hän edes ollut päämestari. Minä en oikeasti edes ole Hogan-hater: mies löytyi markitus-listaltanikin, mutta kyllähän varsinkin tämän ajan temppuilu oli aikamoisen naurettavaa. Hogan jo edellisen ottelun jälkeen saapui pelastamaan kaverinsa Savagen selkäsaunalta, ja nyt jatkoi dominoimistaan yhdellä silmällä (toinen oli tuhottu korkokengällä) The Giantia, tuttavallisemmin siis Big Show’ta, vastaan. The Giantia hehkutettiin vielä tähän aikaan André the Giantin poikana, voi WCW. Itse ottelu oli… No, mitä nyt oikeasti luulette? Nimenomaan. Giant dominoi, Hulk hulk-uppaa vähintään viisi kertaa ottelun aikana (kyllä, tässä vaiheessa Hulk hulk-uppaili koko ajan) ja yleisö chanttaa ”Hogan sucks!” -chanttia useaan kertaan. Jotkut ovat tämän aivan pohjamutiin haukkuneet, mutta omasta mielestäni tämä ei aivan hirveä ole: häkkiä käytettiin ihan hyvin ja yleisön reagointi oli ehdottoman piristävää. Ja onhan tämä nyt oikein klassinen esimerkki siitä, mitä Hogan oli ennen nWo:ta. Laatupainin ystävien kannatta kiertää ottelu kaukaa, mutta huumoriarvon takia annan tälle kaksi tähteä. Suurimmat naurut oikeastaan irtosivat vasta ottelun jälkeen: koko Dungeon of Doom (kahdeksan henkilöä) hyökkää Hoganin kimppuun häkin sisällä ja… kyllä: Hogan pieksee nämä kaikki. Tämä oli silti vasta alkusoittoa seuraavan PPV:n main eventille. Lisäksi show’n lopussa näimme Loch Nessin, yli 300-kiloisen ”painijan”, jota vissiin oikeasti harkittiin Hoganin haastajaksi, mutta nämä suunnitelmat haudattiin viimeistään siinä vaiheessa, kun huomattiin, että miehellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä.

Arvosana: * *

Mitäs tästä sanoisi? Olipahan tapahtuma. Periaatteessa odotin tällä kortilta tältä jopa vähän enemmän, mutta aika vaisuksi jäi: yksi oikein hyvä ottelu, yksi hyvä ottelu, pari ihan passelia matsia ja muuten aika kehnoa menoa. Mielenkiintoista bookkausta – Hogan jumalhahmona jne. Ei surkea show, mutta asteikollani (loistava, hieno, ok, kehno, surkea) selvästi Kehno.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 27.5.2009.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Royal Rumble 1996

Next post

Arvio: WWF In Your House 6

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.