1995ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW World War 3 1995

Päivämäärä: 26.10.1995

Sijainti: Norfolk, Virginia (Norfolk Scope)

Yleisömäärä: 12 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Vuosi 1995 alkoi vähitellen lähestyä loppuaan – ja sehän tarkoittaisi myös sitä, että tämä oma Old School -arvioideni aikakausi lähestyisi loppuaan. Olen aikoinaan aloittanut siis arvosteluprojektini vuodesta 1996, ja jatkoin sitä vuoteen 2006 saakka. Sen jälkeen hyppäsin vuoteen 1983 ja aloin käydä ppv:eitä ensimmäisestä ppv:stä lähtien läpi. Pian olisi siis edessä se, että siirtyisin vuoteen 2007, mitä monet ovat täälläkin toivoneet. Sitä ennen olisi jäljellä kuitenkin vielä pari herkkupalaa, ja niistä ensimmäisenä edessä on World War 3. Tämä World War 3 oli siis yksi WCW:n tämän vuoden uusista ppv:eistä. WCW oli jälleen vuonna 1995 kasvattanut ppv-kalenteriaan, koska ppv:t olivat osoittautuneet liiketoiminnallisesti tuottoisimmiksi tapahtumiksi näinä aikoina, kun showpainilla meni bisneksenä varsin surkeasti. Vuoden 1995 aikana tosin niin WWF kuin WCW:kin olivat saaneet huomata, että ppv:eiden määrän huomattava kasvu tarkoitti myös ostolukujen huomattavaa laskua. Tämä World War 3 sai buyratekseen enää vaivaiset 0.43, mikä oli kirkkaasti huonoin Hogan-ajan ppv-buyrate WCW:ssä. Se oli myös huonompi kuin WWF:n Survivor Seriesin buyrate.

Muuten WCW:n backstagella ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää sitten Halloween Havocin jälkeen. Juonikuvioissa oli kyllä ollut muutamia merkittäviä käänteitä, mutta niistä myöhemmin lisää. Selostajina koko show’n ajan Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Lisäksi Mike Tenay kävi selostamossa japanilaisnaisten ottelun Schiavonen ja Heenanin kanssa, ja Main Eventiä saapui selostamaan myös kaksi muuta selostajaparia: Eric Bischoff ja Dusty Rhodes sekä Chris Cruise ja Larry Zbyszko. Haastattelijana Gene Okerlund.


En yleensä mainitse näissä arvosteluissa normaaleja haastatteluita, mutta tämä on pakko mainita. Tai oikeastaan, tämä on pakko katsoa. Katso siis yksi koko Hulk Hoganin uran käsittämättömimmistä promoista tästä. Mistä tässä promossa oli siis kyse? No, ensinnäkin Hulk Hogan saapui Gene Okerlundin haastatteluun Stingin ja Randy Savagen kanssa samassa Dark Side Hogan -lookissa kuin Halloween Havocissa. Heti promon alkuun Hogan kuitenkin repi päältään mustan paidan ja mustan huivin ja ilmoitti palaavansa keltaiseen ja punaiseen. Lisäksi Hogan puhui siitä, miten Lex Luger oli kääntänyt selkänsä hänelle ja Savagelle. Sitten alkoi kuitenkin todellinen sekoilu.

Hogan kaivoi nimittäin esille Dave Meltzerin Wrestling Observer -uutiskirjeen ja alkoi paasata siitä, miten tämän paperin kaltaisissa roskalehdissä oli väitetty, että Randy Savagen käsi oli pahasti loukkaantunut ja että Savage ei pystyisi käyttämään toista kättään. Observerissa oli todellakin kirjoitettu viikkojen ajan Savagen käden loukkaantumisesta, mikä oli täysin totta: Savage oli paininut viikkojen ajan paksu side käsissään. Hogan kuitenkin väitti pokkana, että Savagen käden loukkaantuminen oli täyttä potaskaa ja että se oli ollut vain hänen ja Savagen juoni Lugeria ja muita vastaan (yeah, right). Sen jälkeen Hogan jatkoi vielä Observerin haukkumista, selitti sekopäisesti kuinka ”internetissä oli oikeat skuupit” ja kuinka ”Observer oli dinosaurus”. Lopuksi Hogan heitti käsissään olevan Wrestling Observerin palavaan roskapönttöön ja totesi ”Observe this”. Missään osassa tätä promoa ei ollut mitään järkeä, koska luultavasi 95 prosenttia katsojista ei tajunnut MITÄÄN mistä Hogan selitti ja 5 prosenttia puolestaan tajusi, mutta piti Hogania täysin sekopäisenä valehtelijana. Meltzer itse tiivisti Hoganin reaktion seuraavassa uutiskirjeessään näin ja oli luultavasti harvinaisen oikeassa:

”I suspect as his popularity and drawing power continues to drop he’ll get even more bitter. Since it appeared to be directed at me, I took it as a tremendous compliment.”

Katsojat olivat todellakin tässä vaiheessa kääntyneet käytännössä täysin Hogania vastaan, mutta Hogan ei vain tuntunut uskovan sitä ja yritti epätoivoisesti kasvattaa suosiotaan tällaisella… täydellä idiotismilla. Yhtä kaikki, tämä on todellakin historiallinen hetki painihistoriassa, koska luultavasti tämä on yksi merkittävimpiä yksittäisi tapahtumia, joilla on ollut isoin vaikutus smark-yhteisön kasvamisessa. Kiitos, Hogan.

WCW Television Championship

Johnny B. Badd (c) vs. Diamond Dallas Page

Sitten päästään Hoganin harhoista illan ensimmäiseen otteluun. Johnny B. Badd oli siis voittanut WCW Television -mestaruuden viime ppv:ssä Diamond Dallas Pagelta, ja nyt Pagella oli revanssimahdollisuus voittaa mestaruutensa takaisin. TV-mestaruuden lisäksi tässä ottelussa olivat panoksena kuitenkin Pagen managerin Diamond Dollin palvelukset, ja mitä todennäköisemmin Doll tuntui haluavan manageroitavansa tappiota. Diamond Doll oli nimittäin viime aikoina kyllästynyt lopullisesti siihen, miten huonosti Page häntä kohteli, ja sen sijaan Doll oli tuntunut hieman ihastuneen Johnny B. Baddiin, joka oli kehittänyt samansuuntaisia tunteita Dollia kohtaan. Page ei tästä tietenkään ollut millään tavalla innoissaan. Jostain syystä Max Muscle ei enää tässä tapahtumassa ollut Pagen ringsidellä, vaikka myöhemmin illalla Muscle kyllä paini illan Main Eventissä.

WCW:stä puhuttaessa aina keskitytään siihen, kuinka paljon valmiita supertähtiä firma hukkasi luopuessaan mm. Steve Austinin ja Hunter Hearst Helmsleyn kaltaisista tähdistä. Ihan totta, mutta yllättävän vähän puhutaan siitä, milloin WCW onnistui. Olisiko esimerkiksi Diamond Dallas Pagesta tullut koskaan tähteä missään muualla? Tuskin olisi, koska paperilla DDP nimenomaan kuulosti painijalta, jolla ei ollut potentiaalia yhtään mihinkään singles-painijana. Eikä DDP:llä sitä myöskään näyttänyt olevan kehäotteissa ensimmäisten vuosien aikana urallaan, mutta jotenkin kummallisesti niin vain DDP oli nimenomaan tämän vuoden 1995 aikana kehittynyt oikeasti hämmästyttävän viihdyttäväksi entertainment brawleriksi – ainakin oikean vastustajan kanssa. Ja Johnny B. Badd oli nimenomaan oikea vastustaja, koska myös Baddista oli kuoriutunut vuoden 1995 aikana suorastaan taidokas painija, joka pystyi myös näyttäviin high flying -liikkeisiin. Kun katsoo vaikka parin vuoden takaista DDP:tä ja Baddia, kehitys on huima. Nyt nämä kaksi pääsivät sitten osoittamaan kehityksensä painimalla puhtaan 15-minuuttisen ottelun, ja se oli aika lähellä huippuluokan matsia. Aivan ehdottomasti vuoden onnistuneimpia otteluita WCW:ltä, jolle tämä vuosi on toki ollut aivan hirveä. Hieno opener.

* * * ½ 

Taped Fist Match

Big Bubba Rogers vs. Jim Duggan

Ilmeisesti nämä kaksi konkaria olivat hakanneet toisiaan jo pidemmän aikaa Nitroissa teipatuilla nyrkeillä ihan puhtaasti siksi, että eivät vain pitäneet toisistaan. Rogersilla ja Dugganilla oli sitten erinomainen mahdollisuus päättää vihanpitonsa Taped Fist -ottelussa, jossa kaikki olisi sallittua, molempien nyrkit oli teipattu kiinni ja voittaja olisi se, joka saisi tyrmättyä vastustajansa niin, ettei tämä pystyisi nousemaan ylös kymmeneenlaskuun mennessä.

Ehkä vuoden 1995 paskuus on jotenkin lopullisesti tuhonnut aivosoluni, koska jollain todella kierolla tavalla minä tavallaan pidin tästä ottelusta. Tämä oli mielestäni juuri niin täydellisesti buukattu matsi kuin Jim Dugganin ja Big Bossmanin välinen ottelu vain voi olla. Paskin mahdollinen idea olisi pistää nämä johonkin normaaliin otteluun, joka koostuisi restholdeista ja muusta idiotismista. Sen sijaan pistetään nämä Taped Fist -otteluun, joka koostuu lähinnä siitä, että nämä kaksi lyövät toisiaan oikeasti karun näköisistä teipatuilla nyrkeillä! Nyt puhutaan asiaa! Ja piru vie: Duggan ja Rogers todellakin mäiskivät toisiaan, esimerkiksi Rogersin nyrkiniskut Dugganin kylkeen näyttivät oikeasti pahalta. Eihän tämä nyt toki painiotteluna millään tavalla hyvä ollut, mutta väkivaltaisena rymistelynä tämä hoiti hommansa niin hyvin kuin vain saattoi. Annan tälle puhtaat paperit ja siedettävän arvosanan, ja se on Jim Dugganin ottelulle harvinaista. Ottelun lopussa WCW-ppv-comebackinsa teki muuten Mike Rotunda, eli IRS, joka esiintyi nyt WCW:ssä nimellä V.K. Wallstreet.

* * 

Tag Team Match

Cutie Suzuki & Mayumi Ozaki vs. Akira Hokuto & Bull Nakano

Ensin WWF ja sitten WCW: japanilaiset naispainijat saivat todellakin nyt ppv-aikaa. Kyse oli siis edelleen siitä, että WWF:ssä ja WCW:ssä molemmissa oli innostuttu Collision In Koreassa nähdystä naispainijoiden ottelusta, ja nyt molemmat promootiot halusivat esittää samanlaista painia omissa tapahtumissaan. WWF sai kasan japanilaispainijoita Survivor Seriesiin, ja nyt WCW sai neljä japanilaisnaista omaan show’hunsa. WCW:n ottelussa olivat mukana myös Japanin naispainin legendat Akira Hokuto ja Bull Nakano sekä vähemmän tunnetut Cutie Suzuki ja Mayumi Ozaki. WCW ei ollut tehnyt World War 3:tä edeltävissä lähetyksissään mitään sen eteen, että satunnaisilla katsojilla olisi mitään hajua, keitä nämä naiset olivat, joten odotetusti katsomo oli täysin hiljainen ottelun alkaessa.

Tässä oli sen verran hitaampi alku ja vähän enemmän muutenkin sekoilua verrattuna Collision In Korean otteluun, että ei tämä ihan tuon hienon matsin tasolle yllä. Silti tällekin suorituksella on nostettava hattua, koska tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu ja samalla myös paras naisten painiottelu Yhdysvalloissa järjestetyn ppv:ssä pitkään aikaan – ehkä jopa koskaan. Nakano ja Hokuto olivat jälleen liekeissä dominoidessaan itseään selvästi pienempiä vastustajia, ja erityisesti Suzuki oli face-joukkueesta puolestaan aivan loistava väläyttäessään näyttäviä high flying -liikkeitä ja tyylikkäitä Suplexeja. Kokonaisuudessaan tämä oli siis ehdottomasti viihdyttävä kokonaisuus, jonka katsoi mielellään, ja yleisökin syttyi tälle hämmästyttävän hyvin ottaen huomioon, että ketkään painijoista tuskin olivat etukäteen katsojille tuttuja.

* * *

WCW United States Heavyweight Championship

Kensuke Sasaki (c) vs. Chris Benoit

WCW:ssä oli loppuvuodesta 1995 menossa erikoinen kuvio, jonka yritän selittää paremmin Starrcaden arvostelussa. Jostain syystä WCW:n selostaja Bobby Heenan oli nimittäin myynyt japanilaiselle liikemiehelle ja NJPW-promootion edustajalle Sonny Onoolle osan WCW:stä ja sen tv-ohjelmien lähetysajasta. Ainakaan minulle ei ollut missään vaiheessa selvinnyt, miksi WCW:n selostaja Heenan edes alun perin omisti osuuden näistä ohjelmista, mutta ei kai sillä ollut mitään väliä. Yhtä kaikki Heenan oli nyt myynyt osuuden ilkeälle japanilaiselle Onoolle, joka yritti japanilaispainijoidensa kanssa vallata nyt koko WCW:n. Kuulostaako tutulta kuviolta? Kieltämättä haiskahtaa hieman joltain, minkä WCW saattaisi toteuttaa vuoden 1996 huomattavasti paremmin. Joka tapauksessa nyt Onoo oli alkanut piinata japanilaispainijoiden kanssa WCW:n painijoita, ja Onoon joukkoihin kuului muun muassa japanilaiskonkari Kensuke Sasaki, joka oli onnistunut voittamaan WCW US Heavyweight -mestaruuden Stingiltä Japanissa järjestetyssä tapahtumassa. Nyt Sasaki joutui puolustamaan vyötään Four Horsemenin uusinta jäsentä Chris Benoit’ta vastaan. Luvassa oli siis puhdas heel vs. heel -ottelu.

Enpä olisi uskonut, että koittaa tapahtuma, jossa annan paremman arvosanan Johnny B. Baddin ja Diamond Dallas Pagen ottelulle kuin Chris Benoit’n ja Kensuke Sasakin ottelulle. Niin kuitenkin on nyt käynyt, ja vieläpä aika selvästi. Jotenkin tämä Benoit’n ja Sasakin ottelu varsinkin lähti liikkeelle jotenkin hämmästyttävän hitaasti ja ilman, että matsissa tapahtui oikeastaan mitään kiinnostavaa. Ei siis Benoit’n ja Sasaken painissa missään tapauksessa ollut mitään vikaa, mikä on toki ihan päivänselvää näiden miesten välisessä ottelussa, mutta ei siinä ollut mitään sellaista oikein vangitsevaakaan. Ottelun edetessä matsi kyllä muuttui kiinnostavammaksi, ja erityisesti Benoit näytti viimeisten minuuttien aikana erittäin hyvältä. Kokonaisuutena tämä kyllä siis kipuaa hyvän ottelun puolelle, mutta ehdin toivoa näiden kahden väliseltä kohtaamiselta huomattavasti enemmänkin.

* * * 

Singles Match

Randy Savage vs. Lex Luger

Ei, tämä juonikuvio ei ikävä kyllä ollut päättynyt Halloween Havociin, vaan Savagen ja Lugerin ankea feud jatkui edelleen. Luger oli siis Halloween Havocissa viimeistään kääntynyt puhtaasti heeliksi. Kun Hulk Hoganin manageri Jimmy Hart sitten kääntyi Halloween Havocin Main Eventissä Hogania vastaan ja auttoi The Giantia nousemaan WCW World Heavyweight -mestariksi, liittoutui Luger Hartin kanssa yhteen. Siitä lähtien Luger ja Hart olivat ikään kuin kuuluneet Dungeon of Doomiin ainakin jonkinlaisina liittolaisina, ja tätä Savage sekä Hogan eivät tietenkään voineet sietää. Sen sijaan Lugerin vanha ystävä Sting tuntui olevan jakautunut pahasti kahtia: toisaalta Sting oli Hoganin ja Savagen hyvä ystävä, mutta toisaalta hän halusi uskoa, että Luger ei olisi pohjimmiltaan paha. Niinpä Sting ja Luger olivat edelleen jatkaneet ystävinä ja auttaneet toisiaan pulasta, vaikka Luger kävi tulista feudia Stingin ystävän kanssa.

Tämä ottelupari ei sytytä minua kyllä ollenkaan, eikä asiaa varsinaisesti auta se, että nämä ottelut on buukattu täysin yhdentekeviksi. Miksi WCW haluaa väkisin buukata 1 on 1 -otteluita Savagen ja Lugerin välille, jos Savage on täysin puolikuntoinen ja Luger ei ole millään tavalla kykeneväinen kantamaan Savagea kummoisiin suorituksiin? Mikä näiden otteluiden (tämän ja Halloween Havocin) on? En vain ymmärrä. No, samapa se: lopputuloksena oli jälleen täysin turhake ottelu, joka oli sentään astetta parempi kuin Halloween Havocin matsi ihan vain siksi, että tämä tuntui sentään oikealta ottelulta ja tässä oli sentään yllättävän tyylikkäästi hoidettu lopetus. Ei sillä silti kovin pitkälle päästä, joten ehkä tämä ottelupari on nyt hyvä vain unohtaa.

*

Singles Match

Ric Flair vs. Sting

Niinhän siinä kävi, että kaikista lupauksista ja vannomisistaan huolimatta Ric Flair puukotti Halloween Havocissa Stingiä selkään, kääntyi tätä vastaan kesken joukkueottelun, lyöttäytyi yhteen Flyin’ Brianin ja Arn Andersonin kanssa ja perusti jälleen Four Horsemenin. Kun Flairin, Andersonin ja Brianin lisäksi Four Horsemeniin liittyi vielä nuori Chris Benoit, oli uusi porukka valmis. Sen jälkeen Flair oli ottanut jälleen tavoitteekseen nousta WCW World Heavyweight -mestariksi, koska oli kulunut jo hyvin pitkä aika siitä, kun tuo mestaruus oli komistanut viimeksi hänen vyötäisiään. Sitä ennen Flairilla oli kuitenkin edessään yksi iso haaste: Sting oli Flairille vihaisempi kuin luultavasti koskaan elämänsä aikana ja oli valmis tekemään mitä tahansa, jotta pääsisi kostamaan Flairille. Niinpä World War 3:een buukattiin Stingin ja Flairin välille todellinen Grudge Match, jonka oli tarkoitus selvittää lopullisesti näiden arkkivihollisten vihanpito.

Ric Flair ja Sting ovat kyllä otteluparina yksi erikoisimmista. Flairilla ja Stingillä on maine legendaarisena taisteluparina, mikä toki perustuu pitkälti siihen, että miehet vähän niin kuin feudasivat toistensa kanssa oikeastaan koko WCW-uransa ajan. Samalla heillä on kuitenkin (ainakin oman käsitykseni mukaan) maine erityisen kovatasoisena otteluparina, mikä ei omien havaintojeni mukaan kovin hyvin pidä paikkaansa. Tuntuu että tuo maine on syntynyt pitkälti sen ensimmäisen kunnollisen Flair-Sting-ottelun ansiosta, mikä nähtiin Clash of the Championsissa. Sen jälkeen lähes kaikki Flairin ja Stingin ottelut ovat olleet tavalla tai toisella pettymyksiä, vaikka toki hyviä/hienoja/jossain tapauksessa ehkä huipputasoisiakin ne ovat olleet. Sama ongelma vaivaa jälleen tätä ottelua. Flairin ja Stingin ottelua kyllä hypetettiin hurjasti historiallisen hienona kohtaamisena, mutta lopputuloksena oli ennemminkin ”vain” hyvä ottelu. Ei se toki ole huono suoritus, ja kyllä tämän ottelun mielellään katsoi, mutta ei tässä ollut mitään sellaista, mikä olisi millään tavalla kunnolla säväyttänyt. Hyvä painiottelu, sen nämä kaksi toki osaavat.

* * *

WCW World Heavyweight Championship

World War 3 60 Man Battle Royal

Participants: Arn Anderson, Alex Wright, Brian Knobbs, Ricky Santana, Squire David Taylor, Scott Armstrong, Sting, Joey Maggs, Pez Whatley, Disco Inferno, Meng, Stevie Ray, Mark Starr, Sgt. Buddy Lee Parker, Lt. James Earl Wright, Lex Luger, Eddie Gurrerero, Cobra, The Giant, Paul Orndorff, Chris Kanyon, Bobby Walker, Earl Robert Eaton, Chris Benoit, Randy Savage, Marcus Bagwell, The Yeti, Kurasawa, Hugh Morrus, The Zodiac, V.K. Wallstreet, Diamond Dallas Page, Scott Norton, Flyin’ Brian, Sgt. Craig Pittman, One Man Gang, Super Assassin #2, J.L., Bunkhouse Buck, Kensuke Sasaki, Mike Winner, Shark, Steve Armstrong, Hawk, Dave Sullivan, Scotty Riggs, Johnny B. Badd, Big Train Bart, Lord Steven Regal, Dick Slater, Max Muscle, Super Assassin #1, Fidel Sierra, The Taskmaster, Jerry Sags, Jim Duggan, Booker T, Big Bubba Rogers, Ric Flair, Hulk Hogan

Niin, sitten tämä ottelu. Halloween Havoc oli siis päätänyt sekavaan tilanteeseen, kun Jimmy Hart oli kääntynyt Hulk Hogania vastaan ja sekaantunut Hoganin ja Giantin väliseen WCW World Heavyweight -mestaruusotteluun. Hartin sekaantuminen oli johtanut siihen, että Hogan oli diskattu ja että Giant oli voittanut ottelun diskauksella. Vielä Havocissa vaikutti siltä, että Hogan säilytti vyönsä, koska mestaruus ei voisi vaihtua diskauksella. Seuraavan päivän Nitrossa Hart paljasti kuitenkin kieroimman temppunsa: hän oli allekirjoittanut Hoganin nimissä ottelusopimuksen, jossa suostuttiin siihen, että mestaruus vaihtuisi myös diskauksella. Näin ollen Giant oli uusi WCW World Heavyweight -mestari! Tätä ei kuitenkaan WCW:n johto hyväksynyt, vaan mestaruus riistettiin Giantilta tilanteen kiistanalaisuuden vuoksi, mestaruus vakatoitiin ja World War 3:een ilmoitettiin VALTAVA, HISTORIALLINEN, 60 MIEHEN BATTLE ROYAL! Kyllä vain, WCW oli keksinyt ylittää WWF:n. Tässä tapahtumassa oli nimittäin 3 KEHÄÄ, ja tämän Main Eventin alkaessa jokaisessa kehässä olisi 20 MIESTÄ! Kun kustakin kehästä oli eliminoitu puolet painijoista pois, siirtyisivät kaikki samaan kehään, ja lopulta ottelun – sekä WCW World Heavyweight -mestaruuden – voittaisi se, joka olisi viimeisenä jäljellä viimeisessä kehässä. Huh huh! Tämä World War 3 Battle Royal -konsepti jatkui WCW:ssä aina vuoteen 1998 saakka, vaikka kuka tahansa olisi voinut todeta sen täysin sudeksi heti ensimmäisen kerran jälkeen.

En ala tämän ottelun osallistujalistasta erittelemään erityisiä osanottajia samalla innolla kuin Royal Rumblessa, mutta todettakoon, että Ricky Santana, Scott Armstrong, Pez Whatley, Joey Maggs, Mark Starr, Bobby Walker, Mike Winner, Big Train Bart ja Fidel Sierra edustivat sitä WCW:n jobberiosastoa, joista ei koskaan tullut mitään. Kiinnostavia debytoijiatässä olivat Squire David Taylor (Brittipainin konkari, joka oli saapunut WCW:hen vuonna 1995 ja liittynyt Blue Bloodsiin Regalin ja Eatonin seuraksi), Disco Inferno (vuonna 1991 painiuransa aloittanut Glenn Gilberti, joka oli saapunut WCW:hen vuonna 1995 ja saanut heti itselleen Saturday Night Feveriä kopioivan discogimmickin), Eddie Guerrero (ei vaatine esittelyitä), Chris Kanyon (vuonna 1992 uransa aloittanut nuori lupaus, joka oli näihin aikoihin vielä puhdas jobberi), Scott Norton (vuosia Japanissa paininut brawleri, joka oli saapunut WCW:hen samaan aikaan kun Nitro-lähetykset olivat alkaneet) ja Scotty Riggs (vuonna 1992 uransa aloittanut nuorukainen, joka oli saapunut WCW:hen vuonna 1995 ja perustanut American Males -joukkueen Marcus Bagwellin kanssa). Lisäksi comebackin tekivät V.K. Wallstreet (joka tuli mainittua jo aiemmin tässä arvostelussa), One Man Gang (joka oli viimeksi esiintynyt WCW:ssä vuonna 1991) ja Super Assassins (eli WCW-paluunsa tehneet Warlord ja Barbarian maskeissa).

Tämä ottelumuoto on kyllä niin puhdasta sekoilua, ettei mitään järkeä. Juuri siitä syystä tämä joko kannattaa katsoa tai kannattaa olla katsomatta. Jos nauttii oudolla tavalla siitä, että voi katsoa kolmessa kehässä samaan aikaan toisiaan mäiskiviä miehiä ilman, että pystyy yhtään seuraamaan, mitä oikeasti tapahtuu, tämä on ihan viihdyttävää kamaa. Ja toki kun osanottajat vähenivät, myös ottelu alkoi vähitellen muuttua järkevämmäksi – viimeistään siinä vaiheessa kun jäljellä olevat keskitettiin yhteen kehään. Ongelma tässä ottelussa on kuitenkin se, että loputtoman sekavuutensa takia tätä on tosiaan mahdoton seurata ja sen takia tässä ei myöskään synny murto-osaakaan sellaisista kiinnostavista tarinoista tai tähtipainijoista kuin Royal Rumblessa, joka on miljoona kertaa parempi konsepti. Oikeastaan ainut painija, joka koko matsista jäi jollain tavalla mieleen, oli Eddie Guerrero. Nuori Eddie teki kieltämättä hyvää työtä koko ottelun ajan ja loisti paljon enemmän kuin muut osanottajat. Lopputaistelu oli sitten taas oikein vintagemaisesta LOLWCW-menoa, ja lopetuskäänne oli niin järjetön, ettei mitään rajaa. No, olihan tämä tavallaan ihan hauska kuitenkin.

* *


Tämä tapahtuma ei missään nimessä ollut vahvin kokonaisuus showpainitapahtumien historiassa, mutta täytyy myöntää, että WCW:n vuoden 1995 mittapuulla (ja se oli TODELLA köykäinen mittapuu) tämä oli kieltämättä vuoden 1995 paras WCW-ppv tähän mennessä. Tässä oli vain yksi puhtaasti huono ottelu, peräti neljä vähintään kolmeen tähteen yltävää ottelua ja suorastaan hieno opener. Ei tässä toki yhtään huippuluokan ottelua ollut, mutta hei, tämä on WCW! Kyllä tämä silti juuri ja juuri nousee Ok:n puolelle, ja se on kyllä jo taputuksien arvoinen saavutus tänä kamalana vuotena.

Wikipedia: WCW World War 3 1995

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 24.3.2019

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Survivor Series 1995

Next post

Arvio: WWF In Your House 5

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.