1997ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW World War 3 1997

Sijainti: Auburn Hills, Michigan (The Palace of Auburn Hills)

Päivämäärä: 23.11.1997

Yleisömäärä: 17 128

Katso tapahtuma WWE Networkista!

World War 3 oli siis viimeinen maksulähetys ennen WCW:n vuoden suurinta tapahtumaa, Starrcadea. Tämän tapahtuman perinteenä oli WCW:n oma jättiläismäinen kolmen kehän ja kuudenkymmenen miehen battle royal -ottelu, jolla kai jollain tavalla yritettiin vastata WWF:n Royal Rumblelle (mutta epäonnistuttiin surkeasti). No, se siitä. Tapahtuman selostajina olivat Tony Schiavone, Bobby ”The Brain” Heenan ja… Mike Tenay! Jeh! Tenay pääsi nyt siis ensimmäistä kertaa selostamaan kokonaisen PPV:n, koska Dusty oli jossain muualla. Vielä kun olisivat heivanneet Schiavonen perkeleen pois, niin PPV:ssä ollut vuoden paras selostajakaksikko.

Tag Team Match

Glacier & Ernest Miller vs. The Faces of Fear

ww1

Mystisestä, kypäräpäisestä ja sinisen valaistuksen kehään saattamasta Glacierista piti tulla WCW:n uusi supertähti. Homma kuitenkin kusi kintuille, kun Glacierista ei saatu mitenkään kummoisen suosittua eikä miehellä muutenkaan saamaansa suureen nosteeseen ollut mitään edellytyksiä. Niinpä mies jumittui ensin ikuiseen feudiin Mortiksen ja Wrathin kanssa, ja kun se lopulta sitten päättyi, hän jäi vain pyörimään WCW:n rosteriin painien Mortis-feudin aikana debytoineen Ernest ”The Cat” Millerin tag-partnerina. Faces of Fear -joukkueen Meng ja The Barbarian puolestaan olivat olleet jo puoli ikuisuutta joukkueena WCW:ssä, eivätkä he olleet ikinä saavuttaneet mitään. Faces of Fear tuntuikin olevan se WCW:n joukkue, joka vain oli ja oli ja jolle ei ikinä keksitty mitään järkevää. Niin oli myös tässä tapauksessa: ei tällä ottelulla mitään kummempaa taustaa ollut. Sen tosin tästä lätinästä jo saattoi päätelläkin.

Minun täytyy mennä nauhalle ja tunnustaa, että minusta tämä oli ihan kiva ottelu. Ei nyt mikään Halloween Havocin tapainen avausmatsi (Nagata vs. Dragón), mutta tämmöinen mukava, hyvin rakenneltu joukkueottelu. Kaikki neljä teki selvästi hommia sen eteen, että ottelu toimisi. Mihinkään oikeasti merkittäviin otteisiin eivät nämä kaverukset kehässä pystyneet (mikä ei kummoisesti yllättänyt), joten ei tämä nyt oikein erityisemmin hyvä ottelu ollut. Tarinakin olisi näissä otteluissa aina plussaa. Joka tapauksessa näppärä tapa osoittaa samalla, että joukkuedivarin heikommat osanottajat pesevät kirkkaasti WWF:n vastaavat. Avausmatsilta kyllä normaalisti odottaisin vähän toisenlaista ottelua, mutta meni se näinkin.

Arvosana: * * ½

WCW Television Championship

Disco Inferno vs. Perry Saturn (c)

Ja näin virallisesti ensimmäinen Raven’s Flockin jäsen, Saturn, pääsi ottelemaan PPV:ssä. Aika kauan siinä sitten menikin ottaen huomioon, että Raven teki debyyttinsä WCW:ssä jo heinäkuun puolella. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin. Flockin jäsen Saturn (entinen ECW-painija myös) oli siis onnistunut voittamaan Halloween Havocin ja World Warin välissä Television-mestaruuden ryhmänsä iloksi, ja nyt ex-mestari Disco Inferno ymmärrettävästi tahtoi mestaruutensa takaisin. Disco jälleen PPV:ssä! Hienoa.

Itse tykkäsin tästäkin ottelusta, vaikkei jälleen taso mitenkään erityisen hyvää ollut. Silti ihan hyvä kamppailu, eli perus tv-tason matsia parempi kyllä. Suurin ongelma oli se, että rakenne tuntui hajoavan vähän turhan pahasti käsiin, mutta sitä Disco ja Saturn paikkasivat hyvillä otteillaan. Erityisesti Saturn väläytti jälleen sitä, että hallitsee yhtä lailla näyttävät voimaliikkeet kuin (miehen koko huomioituna) tyylikkäät high flying -spotit. Disco taas veti roolinsa kunnioitettavan hyvin, eikä hän kehässäkään huono todellakaan ole. Sekava ja muutenkin semmoinen ilmaistelevision mestaruusotteluiden tasolle jäänyt ottelu, joka kuitenkin onnistui viihdyttämään selvästi enemmän kuin ärsyttämään.

Arvosana: * * ½

Singles Match

Yuji Nagata vs. Último Dragón

Kahdella ensimmäisellä ottelulla ei erityisemmin taustaa ollut, mutta tällä sitä oli sitten niidenkin edestä. Último Dragónin ja Sonny Onoon (sekä Yuji Nagatan) välit olivat olleet jo ennen Halloween Havocia surkeat, mutta viimeinen niitti oli Havocin ottelu. Tuossa Onoon käskyttämä Nagata tuhosi Dragónin entisestään pahassa kunnossa olleen käden niin, että Dragónin oli pakko lopulta luovuttaa, eikä hän pystynyt painimaan ainuttakaan ottelua ennen tätä PPV:tä (siksi miehellä oli myös kipsi kädessään). Nyt Dragón oli valmis hakemaan kostoa, ja panostakin otteluun oli lisätty: jos Último voittaisi, pääsisi hän pieksemään Sonny Onoota viiden minuutin ajan kehässä ilman häiriötekijöitä.

Oli Wrestling Observer sitten mitä mieltä tahansa äänestäen Onoon vuodesta toiseen huonoimmaksi manageriksi vuosien 1996 ja 1999 välillä (Observerilla nyt oli selvästi muutenkin jotain ulkomaalaisia managereja vastaan), niin kyllä minusta Onoon esiintymistä esimerkiksi tässä ottelussa oli hulvatonta seurata: mies tuntui olevan aivan kusi sukassa koko ottelun ajan. Kehässä samaan aikaan Dragón ja Nagata hoitivat puolestaan ottelun jälleen hienosti. Alku oli ehkä vähän hidasta, mutta nopeasti meno muuttui taas todella viihdyttäväksi, ja vaikka lopetus oli ehkä hiukan sekava, se oli minusta kuitenkin hyvin buukattu toimien juuri oikeanlaisena lopetuksena tähän otteluun. Ei tämä ihan millilleen niin hyvä ollut kuin Havocin ottelu, mutta todella lähellä samaa tasoa.

Arvosana: * * * ½

WCW World Tag Team Championship

Steven Regal & Dave Taylor vs. The Steiner Brothers (c)

Steiner Brothersin ja Outsidersin feudi oli ollut siis todella monimutkainen, katkennut useamman kerran loukkaantumisten takia ja muuttunut jo itseään jankkaavaksi, kun jostain syystä Steinereille ei sitä mestaruusvoittoa voitu buukata ajoissa, vaan Nashin ja Hallin annettiin pitää vöitä niin kauan, ettei ketään enää kiinnostanut. Lopulta Steinerit veivät kuitenkin vyöt vähän ennen Halloween Havocia, ja nyt nähtiin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1996 kesän WCW:n PPV:ssä joukkuemestaruusottelu, jossa ei ollut mukana Kevin Nashia tai Scott Hallia. Steven Regal ja Dave Taylor olivat vuosina 1995–1996 muodostaneet paljon esillä olleen Blue Bloods -joukkueen. Nyttemmin heitä ei enää tuolla nimellä kutsuttu (ja miehiltä oli myös riistetty kuninkaalliset tittelit ”Lord” ja ”Squire” pois), mutta he olivat parina viikkona tätä PPV:tä ennen tehneet uutta nousua päihittäen useamman kerran WCW:n yhden merkittävimmistä joukkueista, Harlem Heatin. Niinpä heidän suorituksena palkittiin mestaruusottelulla World Warissa.

Tämä ottelu kuului jälleen esim. avausmatsin kanssa siihen samaan kastiin otteluita, joita oli mukava katsoa, ja paikoitellen viihtyi oikein hyvinkin, mutta ei tämä mitään kovin erikoista tarjonnut. Scott alkoi vähitellen lookillaan lähennellä Big Poppa Pump -vaihetta (no, hiukset olivat vielä erilaiset), mutta toistaiseksi mies liikkui kehässä vielä ihan hyvin. Pääasiassa tämä oli aika lailla Steinerien hallintaa, mutta miehet osasivat kyllä joukkuepainin todella hyvin ja saivat yleisön näyttävillä liikkeillään jne. todella hienosti mukaan. Regalin ja Taylorin hallintaosuudet olivat taas aivan erityylistä painia, mutta sekin kivaa katsottavaa. Suurin ongelma ottelulla oli se, ettei tässä ollut mitään kummempaa rakennetta eikä tämä tuntunut erityisemmin mestaruusottelun tasoiselta suurelta kamppailulta joukkuevöistä. Selkeä välimestaruusottelu.

Arvosana: * * ½

Raven’s Rules Match

Scotty Riggs vs. Raven

ww2

No niin, nyt vähän enemmän siitä Ravenista. ECW:ssä yhdeksi firman tunnetuimmista nimistä kahdessa vuodessa noussut Raven päätti keväällä kääntää selkänsä Paul Heymanille ja kumppaneille ja loikata WCW:hen. Miehen mukana firmaan tuli myös Stevie Richards, ja kaksikko teki debyyttinsä heinäkuun lopussa saapuen istumaan show’ssa katsomon eturiviin. Mystinen Raven ja aluksi tämän mukana pyörinyt Stevie (jonka sittemmin Raven pieksi eräässä Clash of the Championsissa ja katosi sen jälkeen ruudusta) alkoivat aina saapua WCW:n tapahtumiin istumaan eturiviin ilman, että kukaan tiesi syytä tähän. Raven ei suostunut tekemään WCW:n kanssa sopimusta, vaan sen sijaan alkoi kasata ympärilleen erinäisistä nilkeistä ja muista hyypiöistä koostuvaa porukkaa, joka tunnettiin nimellä ”Raven’s Flock”. Tämän porukan avulla Raven pieksi aina satunnaisia WCW-painijoita otteluissa, joihin hän määritteli omat sääntönsä (Raven’s Rules, lyhykäisyydessään yksinkertaisesti matseja ilman sääntöjä). Marcus Alexander Bagwellin kanssa American Males -joukkueen aikoinaan muodostanut Scotty Riggs oli yksi näistä piestyistä WCW:n painijoista, koska Riggs oli kieltäytynyt Ravenin tarjouksesta liittyä mukaan Ravenin jengiin. Nyt Raven aikoi sitten piestä Riggsiä niin pahasti, että tämän olisi pakko liittyä hänen joukkoonsa. Oman lisänsä hommaan toi myös WCW:n varapresidentti (tms.) J.J. Dillionin uhkaus Ravenille: jos Raven ei seuraavaan päivään mennessä tekisi sopimusta WCW:n kanssa, olisi tämä viimeinen Ravenin ottelu promootiossa.

Taustatarinasta tuli helkkarin pitkä, joten koitetaan pitää sitten tämä ottelun arviointi lyhyenä. Ottelussa tykkäsin: Ravenin loistavasta esiintymisestä, muutamasta näppärästä hardcore-spotista, todella hyvin buukatusta lopetuksesta ja yleisesti mukavasta menosta. Ottelussa en tykännyt: Scotty Riggsin turhuudesta ja pienoisesta sekavuudesta. Jälleen yksi ihan kiva ja viihdyttävä ottelu, joka ei kuitenkaan millään asteikolla sitä kolmen tähden tasoa ihan saavuttanut. Lopetus oli tosin varmaankin tapahtuman paras.

Arvosana: * * ½ 

Singles Match

Steve McMichael vs. Alex Wright

Tämän ottelun piti alun perin olla McMichael vs. Bill Goldberg, jossa panoksena olisi ollut McMichaelin SuperBowl-sormus, jonka Goldberg oli varastanut. Ennen tätä ottelua McMichael oli kuitenkin piessyt Goldbergin teräsputkella ja varastanut sormuksensa takaisin, joten ottelusta ei tullut mitään (jos ihmettelette Goldbergin heikkoa buukkausta, niin miehen voittoputkea ei vielä tässä uran ihan alussa ollut keksitty, vaan mies oli vain tavallinen pahis). Niinpä McMichael saapui kehään ja esitti avoimen haasteen, ja tähän vastasi Alex Wright… tai oikeastaan haasteeseen vastasi McMichaelin ex-vaimo Debra, joka pakotti uuden miehensä (tarkalleen ottaen jo toisen semmoisen, kun Jeff Jarrett lähti pois WCW:stä) ottelemaan ex-miestään Steveä vastaan.

Tämä ottelu oli vielä paljon yksipuolisempi ja lyhyempi kuin Halloween Havocin miesten kamppailu. Alex Wrightin kesällä kehitellyn uuden nosteen saattoi oikein nähdä hiipuvan silmien edessä. Silti kyllä tämä laadullisesti aika samaa tasoa oli kuin Halloween Havocin ottelu: tässä ei nähty mitään täysin idioottimaista ja typerästi hoidettua lopetusta, ja meno oli muutenkin ihan menettelevää. Silti aika lyhyt, vaisu ja yksipuolinen ottelu, joten kyllähän tämän olisi todella hyvin voinut jättää tapahtumasta pois.

Arvosana: * ½

WCW Cruiserweight Championship

Rey Misterio, Jr. vs. Eddy Guerrero (c)

Halloween Havocissa uudeksi Cruiserweight-mestariksi kruunattu Rey oli jo hävinnyt mestaruutensa takaisin vihamiehelleen Eddielle ennen tätä PPV:tä, ja nyt Rey yritti saada jo kerran hankkimansa vyön uudestaan itselleen. Mitään varsinaisesti muuta uutta tässä hyvän latinon ja ilkeän, ylimielisen latinon feudissa ei ollut tapahtunut, mutta eipä siihen ollut tarvettakaan. Homma toimi edelleen.

Todella harvoin otan jo antamiani arvosanojani takaisin, jos ne olen julkaissut, mutta nyt täytyy muuttaa sen verran, että vertailtuani tilannetta vähän kokonaisuuteen, niin kyllä se Eddyn ja Reyn ottelu Halloween Havocissa oli neljän tähden sijaan jopa neljän ja puolen tähden arvoinen. Ainut heikkous siinä oli se lyhyys, mutta miehet tekivät niin hyvää työtä kuin tuossa ajassa voi tehdä. Tämän eron oikeastaan tajusin viimeistään tätä ottelua katsoessani, koska tämäkin oli aivan loistavaa menoa, mutta ensinnäkin kesti vielä asteen verran vähemmän ja lisäksi välillä menossa näkyi semmoista turhaa yliyrittämistä (”pakko saada aikaan huippumatsi”), joka tuli esille parhaiten joissain harmittavissa kämmeissä. Tämäkin oli silti mielestäni huippulaatuinen neljän tähden ottelu, mutta ero tuohon ensimmäiseen koitokseen oli sen verran merkittävä, että kyllä se vielä asteen paremman tunnustuksen ansaitsee. WCW:n cruiserweight-divisioonaa ei voi kuin rakastaa.

Arvosana: * * * *

WCW United States Heavyweight Championship
No DQ Match

Ric Flair vs. Curt Hennig (c)

ww3

Halloween Havocissa nähtiin ensimmäinen koitos Four Horsemen -johtaja Ric Flairin ja Four Horsemenin pettäneen ja nWo:hon liittyneen Curt Hennigin välillä. Tuossa ottelussa Flair ei pystynyt valjastamaan vihaansa järkevästi, vaan hankki itselleen lopulta diskauksen. Niinpä Hennig sai pitää United States -vyönsä ja jatkaa Flairin ja muiden hevosmiesten mollausta ja oman egonsa nostattamista. Nyt Flair sai uuden tilaisuuden pistää piste tuolle, kun hän ja Hennig ottelivat United States -vyöstä tällä kertaa ottelussa, jossa ei ollut diskauksia.

Minä tykkäsin tästä aika paljon. En tiedä oikeastaan syytä sille, miksi näistä Hennigin ja Flairin 1997-vuoden koitoksista ei oikein ole tunnuttu pitävän, mutta minusta varsinkin tämä oli oikein hyvää menoa. Ei tämä nyt tietenkään samanlaista ollut kuin Mr. Perfect vs. Ric Flair WWF:ssä vuonna 1993, mutta ei sen tässä tapauksessa tarvinnut ollakaan. Flair ja Hennig loistivat esiintymisellään edelleen loistavasti, ja varsinkin tässä ottelussa he kyllä osasivat hyödyntää vahvuuksiaan hienosti. Loistavaa myymistä molemmilta, hienosti rakenneltu tarinaa, tapahtuman parasta kehäpsykologiaa ja alusta loppuun oikeasti järkevästi buukattu lopetus. Voivat lopetusta jotkut oikein älykkäät arvostelijat sitten haukkua ennalta arvattavaksi, mutta ei se sitä minulle ollut. Hyvin hoidettu kokonaisuudessaan, joten kyllä tämä show’n parhaita otteluita oli, vaikkei nyt miesten mitään uran parhaimpia tekniikkakamppailuja tietenkään enää tässä vaiheessa nähty. Aikaa oli paljon, muttei minusta yhtään liikaa.

Arvosana: * * * ½

World War 3

60-Man Battle Royal in Three Rings

ww5

WCW:stä isoimmat nimet tässä ottelussa olivat Lex Luger, The Giant, Diamond Dallas Page, Steinerin veljekset ja Four Horsemenia edustaneet Chris Benoit ja Steve McMichael. nWo:n edustajia ottelussa olivat Curt Hennig, Buff Bagwell, Scott Hall, Vincent, Randy Savage (ja Hollywood Hogan). Heidän lisäksi ottelussa oli sitten kasa meksikolaisia lucha-painijoita, WCW:n keskikorttilaisia ja joitakuita vanhoja partoja, kuten Chris Adams, Greg ”The Hammer” Valentine jne. Panoksena tässä oli mestaruusottelu seuraavan vuoden SuperBrawlissa.

On helppo ymmärtää ihmisiä, jotka eivät kummemmin perusta tämänlaisesta ottelusta, jossa kolmessa kehässä yhteensä 60 miestä leikkii jotain battle royalia etäisesti muistuttavaa. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että viime vuoden World War 3 -ottelu oli omasta mielestäni buukattu oikeasti aika lailla niin hyvin kuin tämmöisen ottelun voi buukata, ja siinä oli jopa ihan jännittävä lopetus. Tänä vuonna kaikki olikin aika lailla toisin. Viime vuonna jokaiselle kehälle oli oma selostajansa, ja vaikka se ideana kuulostaakin todella huonolta, toimi se silti paremmin kuin se, että nyt Tenay, Heenan ja Schiavone huutelivat koko ajan taustalla, että ”Hei, nyt tapahtui jossain kehässä jotain ja joku saattoi eliminoitua”. Tänä vuonna matsin suunnitteluunkaan ei ollut uhrattu ajatustakaan lukuun ottamatta lopetusta ja sitä, että Giant buukattiin yksikätisenäkin (toinen käsi siteessä) todella vahvaksi.

Niin, ja se lopetus… Se pisti jälleen kerran miettimään, miten kummassa WCW saattoi vielä tässä vaiheessa olla niin selvästi WWF:ää edellä, kun firma kuusta toiseen tunki typerämpiä ”yllätyksiä” näihin feudeihin. Tämä, joka alkoi siitä, että Hollywood Hogan sai jostain syystä saapua otteluun 60. miehenä (koska Kevin Nash ei osallistunut otteluun ja yksi paikka jäi vapaaksi), kun kehässä oli jäljellä enää neljä painijaa, oli kyllä jo kaiken huippu. Sen jälkeen sitten nähtiin typerää pelleilyä, johon kuului jälleen yksi feikki-Sting (aika hupsua muuten, että nämä Stingiä näyttelevät tyypit tekomaskeineen olivat kerta toisensa jälkeen vähemmän Stingin näköisiä, ja selostajat taas tuntuivat uskovan joka kerta enemmän siihen, että tämä olisi oikea Sting). No, yksi tähti tälle ottelulle kuitenkin muutamista hyvistä hetkistä, joita nyt nämä pari WCW:n tyyppiä (DDP, Misterio jne.) tarjosi aina kun heitä ymmärrettiin näyttää enemmän kehässä ja ihan siitä, että tämä oli ainut kerta vuodessa, kun WCW:n PPV:ihin pääsivät kaikki painijat Hollywood Hoganista The Renegadeen asti.

Arvosana: *

Pääottelu oli siis tuttuun WCW-tyyliin jälleen kuraa. Muuten tapahtuma ei kuitenkaan mitenkään kamala tapaus ollut. Mukaan mahtui yksi erittäin hyvä ottelu ja pari todella viihdyttävää tapausta. Muuten PPV:ssä ei laadullisesti mitään kovin erityistä ollut, vaikka mukaan mahtui neljä muutakin kivaa ottelua, joita katsoessa kyllä viihtyi mutta jotka eivät kuitenkaan mitään sen kummempia olleet. Kaikin puolin tästä nyt jäikin aikamoinen välitapahtuman maku: ei yhtään suurempaa 1 vs. 1 -ottelua, matsit olivat aika lailla välivaiheita feudeissa ja muutenkin hehkutus oli selvästi jo suunnattu Starrcadeen ja ennen kaikkea sen pääotteluun (Hogan vs. Sting), jota fanit olivat odottaneet jo yli vuoden. Ok tapahtuma kuitenkin, mutta ei sen enempää.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.10.2010.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Survivor Series 1997

Next post

Arvio: ECW November to Remember 1997

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.