1989ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW WrestleWar 1989

Päivämäärä: 7.5.1989

Sijainti: Nashville, Tennessee (Nashville Municipal Auditorium)

Yleisömäärä: 5 200

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Sitten loikataan ajassa kuukausi eteenpäin WrestleManiasta toukokuun alkuun, ja vuorossa oli WCW:n vuoden toinen ppv WrestleWar. Tai siis edelleenkin käytännössä NWA:n ppv: WCW:tä ei tässäkään tapahtumassa mainittu missään muodossa. Chi-Town Rumblen tapaan myös WrestleWar oli tuore lisäys WCW:n tapahtumakalenteriin. Vastaavaa ei ollut järjestetty aikaisempina vuosina, mutta WrestleWarista muodostuisi muutamaksi seuraavaksi vuodeksi vakituinen osa vuotuista tapahtumakalenteria. Tämä historian ensimmäinen WrestleWar järjestettiin Tennesseessä, joka oli näihin aikoihin uuden USWA-promootion ydinaluetta. Tuo promootio oli siis syntynyt CWA:n ja WCCW:n yhteensulautumisesta vuoden 1989 alussa. Tapahtumapaikan lisäksi mielenkiintoista oli myös tapahtuman ajankohta: illan sijaan tämä ppv järjestettiin jostain syystä jo iltapäivällä. Selostajinamme toimivat Jim Ross ja Bob Caudle. Viime ppv:ssä selostuspöydän takana nähty Magnum T.A. oli nyt jättänyt WCW:n. Sen sijaan WCW oli palkannut hieman ennen tätä ppv:tä legendaarisen wrestling-selostajan Lance Russellin, joka debytoi nyt WCW:ssä backstage-haastattelijana. Toisena haastattelijana nähtiin JCP:ssä ja WCW:ssä pienessä roolissa vuosien ajan toiminut Joe Pedicino.

Vaikka WrestleWarin ja Chi-Town Rumblen välissä oli ajallisesti vain kolme kuukautta, oli tässä välissä ehtinyt WCW:n kulisseissa tapahtua varsin paljon. Vuoden alussa pääbuukkaajana aloittanut George Scott oli joutunut lähtemään, ja hänen tilalleen oli nimitetty buukkauskomitea, joka koostui Ric Flairista, Jim Cornettesta, Jim Rossista, Eddie Gilbertistä ja Kevin Sullivanista. Tämä komitea hallitsikin WCW:n buukkauksesta seuraavan vuoden ajan, ja monet sen buukkauksista ovat saaneet osakseen paljon kiitosta. Pääbuukkaajan lisäksi myös painijapuolella oli tapahtunut muutamia merkittäviä muutoksia: rosteriin oli saapunut pari uutta merkittävää nimeä, mutta toisaalta myös yksi iso nimi oli jättänyt promootion ja johtanut samalla yhden aikakauden lopulliseen päätökseen.

Tämä WrestleWar sai alkunsa sillä, että The Oak Ridge Boys -niminen country-yhtye lauloi kehässä America The Beautifulin.

Singles Match

Doug Gilbert vs. The Great Muta

Heti illan ensimmäisessä ottelussa oli käsillä painihistoriallisesti todella merkittävä ppv-debyytti. Ja ei, en puhu nyt Eddie Gilbertin veljestä Doug Gilbertistä, joka oli debytoinut pari vuotta aikaisemmin ja toistaiseksi paininut lähinnä pienissä alueellisissa promootioissa, kunnes oli nyt alkuvuodesta 1989 tehnyt sopimuksen WCW:n kanssa. Tähänkin ppv:hen hän pääsi ihan sattumalta. Alun perin hänen tilallaan tässä ottelussa piti olla Junkyard Dog, mutta JYD oli ilmeisesti no-showannut tämän tapahtuman (ja joutui sen takia joksikin aikaa kokonaan pois WCW:stä). Ei, tarkoitan merkittävällä ppv-debyytillä tietenkin Great Mutaa. Vuonna 1989 Keiji Mutoh oli vasta 27-vuotias nuori ja äärimmäisen lupaava japanilaispainija, joka oli debytoinut pari vuotta aikaisemmin kotimaassaan ja siirtynyt sittemmin Yhdysvaltoihin hakemaan uudenlaisia kokemuksia. Vuoden 1989 alussa hän teki sitten sopimuksen WCW:n kanssa, koska hänen lahjakkuutensa oli kerännyt monien huomion. Mutohin manageriksi nimettiin pitkän linjan managerilegenda Gary Hart, joka oli aikanaan manageroinut muun muassa japanilaislegendaa Great Kabukia. Samalla Mutohille keksittiinkin aivan uusi gimmick: hänestä tehtiin mystinen Great Muta, joka oli Hartin mukaan Great Kabukin poika. Great Mutasta tulikin Mutohille ns. sivupersoona, jota hän on käyttänyt tästä lähtien koko uransa ajan omana itsenään painimisen ohella. WCW:ssä Great Muta debytoi maaliskuussa, ja hän oli promootiossa toistaiseksi voittamaton. Myös fanit olivat äärimmäisen kiinnostuneita uudesta tulokkaasta: high flying- ja martial arts-tyylejä yhdistelevä sekä mystisillä värikkäillä misteillään vastustajia pelotteleva Muta oli tyyliltään sellainen painija, ettei vastaavaa ollut aikaisemmin nähty amerikkalaisessa painissa.

No voihan höh. Juuri menin viime WCW-tapahtuman arviossa moittimaan siten, miten WCW:n tapahtumissa annettiin aivan liikaa aikaa sellaisillekin otteluille, jotka eivät olisi sitä todellakaan tarvinneet. No, nyt WCW oli sitten käynyt tuumasta toimeen ja täräytti ppv:n alkuun kolmeminuuttisen openerin. Ihan kiva noin muuten, mutta tälle ottelulle olisi ehdottomasti voinut antaakin vaikka sen 10 minuuttia minimissään. Nuori Great Muta oli tässä ottelussa loistavassa iskussa, väläytti näyttävän Crossbodyn kehästä ylös ja sitten vielä aikakaudelle varsin harvinaisen Top-Rope Moonsaultin kehässä. Doug Gilbert oli ihan lupaavan oloinen kaveri, vaikka paljoa hän ei tässä ottelussa ehtinyt tehdä. Tätä matsia oli siis oikein kiva katsoa sen aikaa, kun tätä kesti, mutta koko paketti jäi niin pahasti kesken, että ei tälle oikein voi puoltatoista tähteä enempää antaa, kun kunnollisen ottelun sijaan tämä tuntui enemmän näytepalaselta.

* ½

Singles Match

Butch Reed vs. Ranger Ross

Taisin edellisen ppv:nkin kohdalla todeta, että WCW:llä ei ollut näin alkuvaiheessa mitään hajua, mitä tehdä WWF:n puolelta loikanneelle Butch Reedille. Niinpä Reed pyöri epämääräisissä kuvioissa lähinnä tyhjänpanttina. Chi-Town Rumblen aikaan Reedillä oli ollut vielä managerinaan Hiro Matsuda, joka manageroi myös Four Horsemenista jäljellä olevia Ric Flairia ja Barry Windhamia, mutta nyt Reed oli näköjään menettänyt managerinsakin. Reedin vastustaja oli puolestaan WCW:n versio Sgt. Slaughterista: Ranger Ross oli Slaughteria huomattavasti pienikokoisempi ja nuorempi (ja noh, tummaihoinen) entinen sotilas, joka oli sotilasuransa jälkeen päättänyt ryhtyä painijaksi. Ross oli aloittanut painijauransa vuonna 1986 NWA:n pikkupromootioissa armeijagimmickillä ja Ranger Ross -nimellä, ja samalla hahmolla hän jatkoikin koko uransa ajan. Vuoden 1989 alussa hänet palkattiin WCW:hen, ja nyt hän teki sitten ppv-debyyttinsä. Mitään merkittävää Ross ei koskaan urallaan saavuttanut. Ulkonäkönsä puolesta hän muistutti todella paljon Norman Smileytä.

Jatketaan otteluiden pituudesta: edellisessä WCW:n ppv:ssä Butch Reed otteli aivan liian pitkän ja tylsistyttävän ottelun Stingin kanssa, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut paljon enempäänkin. Tuolloin kirjoitin, että huomattavasti tiiviimpänä ja paremmin buukattuna ottelu olisi voinut olla helposti vähintään hyvä. No, nyt Reedin vastustaja ei ollut lähimaillekaan Stingin tasoinen, mutta buukkaus sen sijaan oli paljon järkevämpää. Niinpä lopputuloksena oli aika lailla samantasoinen ottelu kuin Stingin ja Reedin kohtaaminen Chi-Town Rumblessa. Nyt tämä Reedin ja Ranger Rossin ottelu kesti siis selvästi alle 10 minuuttia, ja typerien rest holdien ja muiden lukotteluiden sijaan ottelussa keskityttiin itse asiaan: itensiiviseen mäiskintään. Reed väläytti muutaman tyylikkään power-liikkeen, ja Ross puolestaan vastasi parilla nätillä Martial Arts -potkulla. Kokonaisuutena siis ok ottelu, mutta ikävä kyllä painin taso ei lopulta tässä riittänyt sellaista tv-ottelutasoa korkeammalle. Ottelun aikana ringsidellä pyöri valkoiseen pukuun pukeutunut Teddy Long, joka oli siis toiminut pitkän aikaa NWA:n tuomarina mutta oli kevään aikana saanut hommasta (kayfabessa) potkut (palataan tähän myöhemmin tässä arviossa), ja nyt hän sitten pyöri ”vierailijana” ringsidellä tapahtumassa. Selostajat tietenkin kummastelivat, mitä Long oikein tavoitteli.

* * 

Bullrope Match

Dick Murdoch vs. Bob Orton

Tämä ottelu oli Dick Murdochin ppv-debyytti, mutta mistään nuoresta tulokkaasta ei todellakaan ollut kyse (vaikka Jim Ross ottelun aikana kutsuikin Murdochia vahingossa ”nuoreksi mieheksi”). Murdoch oli tässä vaiheessa jo territory-aikakauden veteraani, joka oli aloittanut uransa 1960-luvun puolivälissä. 1970-luvulla Murdoch muun muassa paini Dusty Rhodesin kanssa joukkueena ja nousi tunnetuksi erityisesti Mid-South Wrestlingissä. MSW:ssä Murdoch muodosti myös toisen legendaarisen joukkueen Junkyard Dogin kanssa 1980-luvun alussa. 1980-luvun puolivälin aikaan Murdoch käväisi WWF:ssä (ja piti jopa hallussaan firman joukkuemestaruuksia), kunnes hän palasi NWA:han. Nyt jo uransa ehtoopuolella oleva Murdoch oli hiljattain noussut taas uudestaan WCW:ssä esille, kun toinen kokenut cowboy-tyylinen painija Bob Orton oli tehnyt paluunsa NWA:han. Orton oli siis jättänyt WWF:n vuonna 1987 ja paininut sen jälkeen lähinnä Japanissa, mutta keväällä 1989 Gary Hart toi hänet WCW:hen uutena hankintanaan. Orton ajautui pian saapumisensa jälkeen ongelmiin Dick Murdochin kanssa, ja kun Orton voitti Murdochin Clash of the Championsissa managerinsa avulla, Murdoch halusi WrestleWarissa revanssin, joka käytäisiin Bullrope Match -stipulaatiolla.

Olen ilmeisesti ainut ihminen, joka on pitänyt tästä ottelusta, mutta minusta tässä oli nyt kunnon vanhan ajan Hardcore-rymistelyä! Toki tämä WCW:n uusi ”no blood” -säännöstö hieman ikävästi vahingoitti ottelun uskottavuutta, koska perinteisesti Bullrope-otteluiden suurin vaaran tuntu on syntynyt juuri siitä, kun painijat ovat pistäneet toisensa vuotamaan valtoimenaan verta viiltämällä lehmikellolla vekin toisen otsaan. Nyt tätä osuutta ei siis nähty, mutta Murdoch ja Orton pistivät tässä reilut viisi minuuttia kestäneessä ottelussa kyllä parastaan. Joo, monien arvostelijoiden mielestä tämä oli ilmeisesti täyttä paskaa, mutta minä tykkään (pienissä määrissä) tästä ”cowboy-tyyppiset painijat rymistelevät keskenään kehässä” -lajityypistä. Tässä oli taas loistava osoitus siitä, kuinka pidempi kesto olisi tehnyt ottelusta todennäköisesti vain puuduttavan, mutta tällaisena tiiviinä ja intensiivisenä brawlauksena tämä oli oikein mukavaa katsottavaa. Murdoch pieksi Ortonia kaikilla mahdollisilla keinoilla, ja Orton sitten kieroili parhaansa mukaan. Myös ottelun lopetus oli hauska, ja ottelun post match -meiningit hoidettiin hyvin. Näistä ottelu saa vielä ekstraplussaa ja ansaitsee kokonaisuutena ok-arvosanan, vaikka puhdas painillinen anti toki oli hyvin vähissä.

* * 

Tag Team Match

Samoan Swat Team vs. Dynamic Dudes

Chi-Town Rumble oli Midnight Express -aikakauden päätös, sillä pian tuon tapahtuman jälkeen WCW:n joukkuedivisioonassa puhalsivat taas aivan uudet tuulet. WCW oli tosiaan saanut (no, ainakin hetkeksi aikaa) tarpeekseen ”vanhaa aikaa edustavasta” Midnight Expressistä, ja niinpä Dennis Condrey oli jättänyt promootion jo ennen Chi-Town Rumblea ja Randy Rose seurasi häntä nopeasti ppv:n jälkeen. Bobby Eaton ja Stan Lane jäivät WCW:hen, mutta vähäksi aikaa heidän roolinsa laski huomattavasti. Oikeastaan Eaton ja Lanen merkittävin tehtävä Chi-Town Rumblen jälkeen olikin jobata Paul E. Dangerouslyn uudelle joukkueelle Samoan Swat Teamille. Pian Chi-Town Rumblen jälkeen Dangerously siis ilmoitti hankkineensa uuden joukkueen, ja tuo oli samoalaiskaksikko Samun ja Fatun muodostama SST. Swat Team on näissä arvosteluissa jo tuttu WCCW:n puolelta: samoalaiset pitivät WCCW:n joukkuemestaruuksia hallussaan pitkin vuotta 1988, kunnes vuoden 1989 alussa he hyppäsivät WCW:hen ja jättivät mestaruudet vakanteiksi. Toistaiseksi Samoan Swat Team oli tehnyt varsin murskaavaa jälkeä WCW:ssä, ja WrestleWaria edeltävässä Clash of the Championsissa nuoret Fatu ja Samu olivat tosiaan päihittäneet Bobby Eatonin ja Stan Lanen. Nyt Samoan Swat Team sai vastaansa toisen nuorukaisista koostuvan joukkueen, joka teki tässä ppv-debyyttinsä ja oli ylipäänsä debytoinut WCW:ssä vain viikkoa ennen tätä tapahtumaa. Kyseessä oli siis Johnny Acen ja Shane Douglasin muodostama Dynamic Dudes. Joukkueen gimmick oli se, että he olivat nuoria ”cooleja” jätkiä, jotka pukeutuivat ”coolisti” ja tekivät kaikkia ”cooleja” juttuja – kuten saapuivat kehään skeittilautojen kanssa. Vasta 25-vuotias Douglas oli aloittanut uransa painijana jo vuonna 1982, mutta toistaiseksi hän ei ollut saavuttanut mitään merkittävää lukuun ottamatta lyhyttä pätkää UWF:ssä juuri ennen promootion kaatumista. Johnny Ace (paremmin tunnettu oikealla nimellään John Laurinaitis) oli puolestaan aloittanut painimisen vasta vuonna 1986 Floridassa, eikä hänkään ollut tähän mennessä saanut paljon mitään aikaan. Acen WCW-sopimukseen saattoi vaikuttaa sekin, että hänen veljensä Joe Laurinaitis, eli Road Warrior Animal, oli yksi promootion suurimmista tähdistä. Nyt nämä kaksi nuorta oli kuitenkin päätetty iskeä yhteen uutena joukkueena.

No niin, sitten päästiin jo hyvän ottelun äärelle! Vaikka Johnny ”John Laurinaitis” Ace ei koskaan ollut mikään vuoden painija, oli hän tässä uransa alussa kuitenkin ihan lupaava tapaus, joka pystyi liikkumaan kehässä nopeasti ja joka täräytti tässä matsissa muun muassa oikein nätin Missile Dropkickin. Mikä parasta, Ace oli tästäkin huolimatta tämän ottelun heikoin osanottaja: niin ikään nuori ja lupaava Shane Douglas veti ensimmäisessä ppv-ottelussaan kaikin puolin mainion suorituksen, ja samoalaiskaksikko Fatun ja Samun voimallista dominointia oli suorastaan ilo katsoa. Kun Fatu ja Samu hallitsivat ottelua ja teloivat Acea parhaansa mukaan, ei homma muuttunut missään vaiheessa tylsäksi, vaan samoalaisten power-liikkeet toimivat hienosti, ja esimerkiksi Fatun rajun potkut toivat juuri sopivaa lisää tähän otteluun. Aikaakin tälle matsille oli siunattu juuri sopivasti (vähän reilu 10 minuuttia), jotta nelikolla oli aikaa rakentaa hyvä ottelu. Ei tässä toki mitään niin erikoista nähty, että tämä nousisi mitenkään vuoden parhaimpien joukkueotteluiden listalle, mutta tämmöinen tasaisen varma hyvä joukkueottelu oli kuitenkin oikein mainio suoritus tässä kohtaa iltaa.

* * *

NWA United States Heavyweight Championship

Lex Luger (c) vs. Michael P.S. Hayes

Sitten siirrytään mestaruusotteluihin, ja ensimmäisenä vuorossa oli US-mestaruusottelu. Lex Luger oli voittanut US Heavyweight -mestaruuden (toisen kerran urallaan) Chi-Town Rumblessa, minkä jälkeen hän olikin saanut puolustaa mestaruuttaan ahkerasti. Lisäksi Luger oli liittoutunut yhteen Michael P.S. Hayesin kanssa, ja kaksikko painikin yhdessä monia Lugerin haastajia vastaan – kunnes maaliskuussa Hayes yhtäkkiä teki heel-turnin ja kääntyi ystäväänsä vastaan kesken joukkueottelun. Tuon jälkeen Hayes ja Luger olivat olleet tiukasti toistensa kimpussa, ja nyt Hayes sai vihdoin mahdollisuuden voittaa uransa ensimmäisen yksilömestaruuden. Ennen ottelua nähdyssä promootiossa Hayes korostikin sitä, kuinka hän ei todellakaan ole vain ”yksi osa Freebirdsejä” vaan kuinka hän pystyy tekemään kaiken itse ja menestymään yksilöpainijana.

Tähän otteluun liittyy myös jo aikaisemmin mainitsemani merkittävän painijan lähtö WCW:stä ja yhden aikakauden päättyminen. Kuten Chi-Town Rumblen arvostelussa mainitsin, Barry Windham loukkasi kätensä oikeasti ottelussa Lex Lugeria vastaan. Niinpä hän jäi ensin sairauslomalle ja lähti sitten kokonaan WCW:stä. Tuo tiesi samalla lopullista päätöstä Four Horsemenille ja sitä seuranneelle stablelle: nyt WCW:ssä oli jäljellä Flairin, Windhamin, Andersonin, Blanchardin ja Dillonin porukasta enää Flair. Flairin ja Windhamin uudeksi manageriksi oli siis alkuvuodesta noussut japanilaislegenda Hiro Matsuda, ja samalla WCW oli lopettanut The Horsemen -nimen käytön ja alkanut sen sijaan kutsua Matsudan johtamaa porukkaa Yamazaki Corporationiksi. Porukkaan olivat liittyneet Windhamin veli Kendall Windham sekä Butch Reed, mutta nyt Reed ei enää kuulunut porukkaan, Barry oli lähtenyt WCW:stä, Kendall oli kevään aikana tippunut pelkäksi jobberiksi ja myös Ric Flair oli luopunut Matsudan palveluista. Sen sijaan Matsuda manageroi tässä ottelussa Michael P.S. Hayesia, mutta selostajien mukaan heidän yhteistyönsä ei ollut mitenkään säännöllistä. Pian tämän ppv:n jälkeen myös Hayesin ja Matsudan tiet erosivat, ja lopulta Hiro Matsuda jätti WCW:n. Samalla tämä Horsemenin raunioille rakennettu uusi epäonninen Yamazaki Corporation -stable kuoli lopullisesti. Alkuperäinen Four Horsemenin aikakausi oli siis lopullisesti ohi.

Lex Luger oli kyllä tässä vaiheessa uraansa aivan mielettömässä fyysisessä kunnossa. Siihen päälle Lex kuitenkin vielä tässä uransa alkuvaiheessa oikeasti teki kaikkensa kehittyäkseen painijana ja pystyäkseen mahdollisimman monipuolisiin suorituksiin. 1990-luvun puolivälin aikaan tällainen kehittyminen oli Lugerin osalta jo kadonnut kokonaan, mutta tälle uransa alkuvuosien Lugerille on ehdottomasti nostettava hattua. Tässäkin ottelussa Luger muun muassa veti rajun spotin, jossa hän yritti vetää Hayesille Crossbodyn keskellä kehää, mutta Hayes väisti ja Luger lensi samalla voimalla suoraan ulos kehästä. Muutenkin Luger ja Hayes saivat aikaan oikein hyvän ottelun, jossa oli sopivasti tunnelmaa ja intensiteettiä mukana. Oikeastaan tästä tuli monilta osin mieleen Lugerin ja Windhamin ottelu Chi-Town Rumblesta, mikä on toki hyvä siinä mielessä, että tämä ottelu oli kokonaisuutena ehdottomasti hyvää tasoa, mutta huono siinä mielessä, että mihinkään huippusuoritukseen tässä ei silti ylletty. En oikeastaan osaa sanoa, mitä olisin varsinaiselta kehäsuoritukselta toivonut enemmän, jotta tämä olisi noussut esimerkiksi hienon puolelle. Ehkä vielä enemmän jotain erityistä ja ainutlaatuista meininkiä. En tiedä. Ottelun suurin heikkous oli kuitenkin se, että ottelun lopetus oli vähän kökkö ja tuli huonolla tavalla puskista. Yllätyksellinen se toki oli, siitä pisteet kotiin.

* * * 

NWA Television Championship

Sting (c) vs. Iron Sheik

Alkuvuodesta 1989 Sting oli harhaillut WCW:ssä hieman päämäärättömästi, mutta nyt Stinger oli saamassa uralleen selvää uutta suuntaa, ja samalla myös fanit alkoivat käydä aivan villeinä Stingiin. Merkittävä käänne nähtiin huhtikuun alussa, kun Sting voitti WCW-uransa ensimmäisen singles-mestaruuden päihittämällä Mike Rotunda NWA Television -mestaruusottelussa. Tässä ppv:ssä Sting ei suinkaan kohdannut Rotundaa, vaan Iron Sheikin. Kyllä, Iron Sheikin. Vuonna 1987 WWF:stä huumeongelmien vuoksi lähtemään joutunut Iron Sheik oli pyörinyt viime aikoina eri promootioissa (vieraillut muun muassa lyhyesti AWA:ssa), mutta vuoden 1989 alkukeväästä hän saapui WCW:hen. Pian debyyttinsä jälkeen Iron Sheik – entisenä maailmanmestarina – alkoi vaatia itselleen mahdollisuutta otella jostain WCW:n merkittävästä singles-mestaruudesta. Kun nuori Sting oli sitten voittanut TV-mestaruuden, Iron Sheik asetti hänelle pian mestaruusvoiton jälkeen haasteen, ja Sting otti tuon haasteen vastaan. Sheikin managerina tässä ppv:ssä toimi uusiseelantilainen painija ja manageri Rip Morgan, joka tunnetaan parhaiten Sheepherders-joukkueen (eli Bushwhackers ennen WWF:ää) managerina.

Tämä ottelu oli buukattu juuri niin täydellisesti kuin vain sopi toivoa. Iron Sheik oli tämän ottelun aikaan 47-vuotias, ja rankat vuodet olivat johtaneet siihen, että Sheikillä ei käytännössä ollut kehässä enää mitään annettavaa. Silti kun tietää (kuten varmaan kaikki painia hieman enemmän seuranneet tietävät), millainen persoona Sheik tuntuu olevan, pelkäsin sitä, että tästä ottelusta olisi Sheikin pakottamana tehty joku järisyttävä kamppailu, jossa pahimmillaan Sheik saa nousevan Stingin näyttämään auttamattoman huonolta. Onneksi tuo pelko oli tällä kertaa turha, ja ilmeisesti Sheikin ego ei ollut tässä vaiheessa vielä kasvanut ylisuureksi, vaan hänkin ymmärsi, mikä tässä ottelussa oli oleellisinta. Niinpä homma oli ohi parissa minuutissa, ja kokonaisuus oli tällaisena squashina aika lailla niin viihdyttävä kuin vain voi olla. Sheik veti heel-roolinsa täydellisesti, Sting näytti niin hyvältä kuin sopi toivoa. Hyvää työtä.

*

NWA World Heavyweight Championship

Ricky Steamboat (c) vs. Ric Flair

Sitten oli aika saattaa (alku)vuoden 1989 merkittävin feud päätökseensä. Ricky Steamboat oli tehnyt paluunsa painikehiin tammikuussa 1989, ja helmikuussa 1989 hän oli voittanut Chi-Town Rumblessa NWA World Heavyweight -mestaruuden Ric Flairilta. Flair ei kuitenkaan suostunut niin vain luopumaan mestaruudestaan, ja niinpä maaliskuussa nähdyssä World Championship Wrestling -tv-show’ssa järjestettiin ensimmäinen revanssi, jonka Steamboat voitti. Seuraavaan Clash of the Championsiin buukattiin toinen uusintaottelu, joka käytiin 2 out of 3 Falls -säännöillä. Tuo lähes tunnin kestänyt klassikko päättyi siihen, kun Steamboat selätti Flairin, mutta Flairilla oli selätyksen aikana tuomarin huomaamatta jalka köysien alla. Niinpä Flair sai tällä verukkeella vaadittua itselleen vielä yhden, vielä viimeisen uusintaottelun Steamboatia vastaan tähän ppv:hen. Aikaraja oli tällä kertaa tunti, ja WCW päätti varmistaa, että tämä ottelu ei päättyisi ratkaisemattomana, hankkimalla otteluun kolmesta entisestä legendaarisesta NWA World Heavyweight -mestarista koostuvan tuomariston, joka antoi ottelun aikana pisteitä molemmille painijoille ja ratkaisisi voittajan, jos ottelu päättyisi tasapeliin. Tuomaristona toimivat Lou Thesz, Pat O’Connor ja Terry Funk. Ja jotta kaikille kävisi selväksi, kuinka erilaisia maailmoja mestari ja haastaja edustivat (mikä oli ollut koko feudin päätarina mestaruuden ohella), Flair saapui kehään 40 kauniin naisen kanssa ja Steamboat puolestaan toi mukanaan ringsidelle vaimonsa ja lapsensa.

Mitäpä tähän nyt oikein voi sanoa? Chi-Town Rumblessa nähdystä Flairin ja Steamboatin ottelusta kirjoitin, että varmaan kaikista muista nettiarvostelijoista poiketen minulle ei vain ottelusta tullut sellaista viiden tähden täydellisen ottelun fiilistä, vaikka ottelu olikin alusta loppuun aivan timanttista painia. Niinpä päädyin tuolloin antamaan arvosanaksi ****½ ja toivoin, että jotain parempaa vielä tulevaisuudessa tulisi. No, nyt sitä tuli. Tämä yli puoli tuntia kestänyt Flairin ja Steamboatin ottelu oli kaikilla tavoin täydellinen painiottelu. En oikeastaan edes osaa eritellä asiaa tarkemmin, koska tässä oli vain kaikki. Mieletön tunnelma, upea tarina, huikeita yksittäisiä painisuorituksia, täydellistä kehäpsykologiaa (kaikki ottelussa tapahtuneet asiat tapahtuivat aivan täydellisillä hetkillä)… Ennen kaikkea tässä oli tietyn aikakauden loppumisen tunnetta. Ric Flair oli ollut vuosien ajan NWA:ta hallinnut ykkösheel, ja nyt hän kohtasi yhden läheisimmistä ihmisistään, joka ei kuitenkaan millään tavalla jakanut Flairin arvopohjaa. Mutta tässä ottelussa Flair oli jotain enemmän kuin se vuosien ajan nähty Horsemen-heel. Flair oli… Flair. Ja tuo muutos tulisi näkymään myös tulevissa tapahtumissa. Tämä ottelu oli aivan ehdottomasti viiden tähden ottelu, koko vuoden paras ottelu ja yksi parhaista näkemistäni painiotteluista koskaan.

* * * * *

Vaikka tuo äskeinen ottelu oli itsessään jo aivan täydellinen, teki kokonaisuudesta vielä täydellisemmän tämä ottelun jälkeen nähty angle, jota ei voi selittää spoilaamatta ottelun lopputulosta.

 

 

 

 

 

 

Ottelun jälkeen Ricky Steamboat onnitteli rehdisti Ric Flairia ottelun voitosta, Flair otti yhtä rehdisti Steamboatin onnittelut vastaan, eikä kuukausia jatkuneesta vihanpidosta ollut mitään jäljellä. Yleisö osoitti seisaalteen suosiota Flairille, josta oli käytännössä tässä yhdessä hetkessä tullut face. Homma ei kuitenkaan päättynyt Flairin juhlintaan, vaan samalla kehään nousi Terry Funk, joka kummallisen ivallisesti onnitteli Ric Flairia voitosta ja ilmoitti sen jälkeen, että hän halusi haastaa Flairin NWA World Heavyweight -mestaruudesta. Uupunut Flair tyytyi vastamaan, että hän oli otettu haasteesta mutta että NWA oli täynnä huippuhaastajia, joihin Funk ei tällä hetkellä millään kuulunut. Flairin mukaan Funk oli käyttänyt viime vuodet ”Hollywoodissa pyörimiseen”, mikä oli siinä mielessä totta, että lähdettyään WWF:stä vuonna 1986 Funk ei ollut paininut mainittavasti, mutta sen sijaan hän oli muun muassa ollut mukana parissa elokuvassa. Funk näytti ensin hyväksyvän Flairin vastauksen ja pahoitteli tökeröä haastettaan – kunnes yhtäkkiä hän kävi täysin brutaalisti Flairin kimppuun, riepotteli häntä ympäri kehää ja ringsideä sekä lopulta iski Flairille Piledriverin suoraan ajanottajan pöydän päälle. Nyt on hyvä huomata, että kyseessä oli siis vuosi 1989, jolloin tällaisia spotteja ei todellakaan ollut totuttu näkemään. Pöytäspotin jälkeen Funk vielä löi tajutonta Flairia pari kertaa terästuolilla, kunnes hän viimein lähti pois paikalta ja jätti tajuttoman uuden mestarin makaamaan maahan. Uusi, legendaarinen feud oli saanut alkunsa.

 

 

 

 

 

NWA Tag Team Championship
Special Referee: Nikita Koloff

Varsity Club (c) vs. Road Warriors

Luulitteko, että äskeinen ottelu oli illan Main Event? Niin varmaan jokainen järkevä ihminen olisi luullutkin, mutta jostain täysin selittämättömästä syystä WCW ei ollut siis buukannut tuota Flairin ja Steamboatin ottelua illan viimeiseksi, vaan sen jälkeen oli luvassa vielä kaksi ottelua. Ensimmäinen niistä käytiin joukkuemestaruuksista, ja vastakkain olivat Varsity Club ja Road Warriors, jotka olivat kohdanneet toisensa joukkuemestaruusottelussa jo Chi-Town Rumblessa. Kaksi asiaa oli kuitenkin muuttunut asetelmassa: 1) Tällä kertaa Varsity Clubia edustivat Kevin Sullivanin ja Steve Williamsin sijaan Steve Williams ja Mike Rotunda. 2) Toisin kuin Chi-Town Rumblessa, nyt Road Warriorsit olivat haastajien asemassa. Animal ja Hawk olivat siis menettäneet joukkuemestaruutensa huhtikuun Clash of the Championsissa Rotundalle ja Williamsille, kun halpamainen tuomari Teddy Long auttoi Varsity Clubin voittoon. Long sai tuon temppunsa vuoksi potkut WCW:n tuomarin paikalta, mutta Varsity Club sai pitää mestaruutensa. Nyt he joutuivat puolustamaan vöitä Animalia ja Hawkia vastaan. Niin ja ottelun erikoistuomarina nähtiin tosiaan Nikita Koloff, jota ei ollut nähty ruudussa pitkään aikaan. Kesällä 1988 Koloff oli menettänyt motivaationsa painimiseen pian sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli sairastunut vakavasti ja sittemmin kuollut. Loppuvuodesta ’88 Koloff yritti vielä nopeaa comebackia, ja hänen oli alun perin tarkoitus painia Ivan Koloffin kanssa Starrcadessa, mutta sen sijaan hän jäikin määrittelemättömälle vapaalle. Nyt Koloff oli kuitenkin alkanut valmistautua paluunsa tekemiseen, ja hän aloitti sen tämän ottelun tuomaroinnilla. Aika pian tämän ppv:n jälkeen Koloff kuitenkin jätti WCW:n toistaiseksi.

Okei, äskeisen ottelun jälkeen luultavasti ihan minkä tahansa matsin olisi ollut aika vaikea hoitaa paikkaansa järkevästi, joten tämä ei ole sinänsä yhtään sen huonompi kuin mikään muukaan. Road Warriorsien ja Varsity Clubin feud ei ollut mielestäni kovin kiinnostava Chi-Town Rumblenkaan aikaan, mutta tuolloin nuo kaksi brawler-joukkuetta saivat aikaan ihan mukavan rymistelyn. Nyt tähän tapahtumaan tullessa feudin kiinnostus oli laskenut entisestään, joten ottelullekaan ei ollut pahemmin minkäänlaisia odotuksia. Oikeastaan tässä ei edes ehtinyt myöskään tapahtua paljon minkäänlaista toimintaa, koska aikaa oli paljon vähemmän kuin Chi-Town Rumblessa. Aluksi perusbrawlausta kehässä. Sitten nähtiin kehän ulkopuolella ihan hauska spotti, jossa Hawk ensin iski oikean käsivartensa suoraan kehätolppaan ja jonka jälkeen Williams vielä jatkoi käden telomista turva-aitaa vasten. Sen jälkeen homma menikin koko porukan päättömäksi rymistelyksi, ja ottelu päättyi ihan yhtäkkiä varsin laimealla tavalla. Kokonaisuutena ei siis mitenkään ärsyttävän huono, puhtaasti kehno vain. Mutta tosiaan tuon äskeisen ottelun jälkeen varmasti ihan hyvä hengähdyshetki.

* ½

NWA United States Tag Team Championship

The First Family (c) vs. Varsity Club

Kyllä vain, illan viimeinen ottelu oli virallisesti sitten US Tag Team -mestaruusottelu. Mestaruuksia pitivät hallussaan Eddie Gilbert ja Rick Steiner, jotka olivat alkukeväästä muodostaneet (lopulta varsin lyhytaikaiseksi jääneen) First Family -nimisen joukkueen. Joukkue syntyi varsin luontevasti: Steiner oli feudannut loppuvuodesta 1988 lähtien Varsity Clubin kanssa, ja nyt hän sai avukseen vanhan tuttavansa ”Hot Stuff” Eddie Gilbertin ja tämän managerin Missy Hyattin. Maaliskuussa Steiner ja Gilbert olivat voittaneet US Tag Team -mestaruudet Kevin Sullivanilta ja Steve Williamsilta. Kun Varsity Clubin Williams ja Rotunda olivat pian tuon jälkeen voittaneet pääjoukkuemestaruudet, päätti Sullivan pyrkiä takaisin US Tag Team -mestaruuksien haltijaksi Varsity Clubin uuden jäsenen Dan Spiveyn kanssa. Spivey oli vuonna 1983 debytoinut isokokoinen painija, joka oli paininut viime vuosien aikana WWF:ssä lähinnä jobberina, kunnes oli lopulta lähtenyt promootiosta ja siirtynyt WCW:n puolelle. WCW:ssä Spiveylle olikin tarjolla paljon merkittävämpi rooli, ja yliopistojalkapallomenneisyytensä vuoksi hän sopikin hyvin osaksi Varsity Clubin imagoa. Toistaiseksi Sullivan ja Spivey eivät olleet onnistuneet voittamaan mestaruuksia, mutta nyt heillä oli uusi mahdollisuus. Alun perin tässä ottelussa piti olla panoksena Gilbertin ja Sullivanin hiukset Hair vs. Hair -stipulaatiolla, mutta jostain syystä WCW perui tuon stipulaation viime hetkellä. Tämä oli muuten yli puoleen vuoteen viimeinen US Tag Team -mestaruusottelu ppv:ssä, koska pian tämän ppv:n jälkeen WCW hyllytti koko mestaruuden. Tästä lisää myöhemmissä arvioissa.

On kyllä hämmentävin tapa päättää ppv, vastaavaan en ole törmännyt vielä kertaakaan tässä projektissa. Ensin illan kolmanneksi viimeisenä otteluna nähdään täydellinen viiden tähden ottelu firman päämestaruudesta. Kyseessä on ottelu, joka huipentaa kahden Main Event -tähden feudin. Mutta tapahtuma ei tosiaan päätykään tähän, vaan sen jälkeen nähdään kaksi varsin yhdentekevää ja erityisesti buukkauksella varsin yhdentekeväksi tehtyä joukkueottelua, joista ensin vielä pääjoukkuemestaruusottelu ja sen jälkeen ”kakkosjoukkuemestaruusottelu”. Mitä ihmettä WCW? Varmasti tässä on joku logiikka, jota en vain tajua. Logiikan tajuamista ei tosin ainakaan helpota se, että pian tämän ppv:n jälkeen US Tag Team -mestaruudet vakatoitiin ja että näitä mestaruuksia ei nähty WCW:ssä seuraavaan vuoteen. Mutta itse ottelusta: se oli aika lailla yhtä turha kuin tuo äskeinenkin. Ihan kivaa brawlausta, ja buukkauksellisesti oli toki kivan freshiä se, että heti ottelun alussa Rick Steinerin olkapää telottiin niin pahasti, että Steiner ei käytännössä pystynyt osallistumaan koko otteluun. Muuten matsin painillinen anti oli kuitenkin aika lailla mitäänsanomatonta, eikä tästä kokonaisuutena jäänyt käytännössä mitään käteen. Kehno, muttei nyt varsinaisesti kamalan huono, ottelu.

* ½


Tässä tapahtumassa nähtiin yksi painihistorian parhaimmista otteluista – monien mielestä jopa amerikkalaisen mainstream-painihistorian paras ottelu. Sitä on aika vaikeaa olla ohittamatta, kun miettii tapahtuman kokonaisarvosanaa. Ja olihan tässä toki kaksi muutakin puhtaasti hyvää ottelua (SST vs. Dudes ja Hayes vs. Luger), vaikka muita suoranaisia tähtihetkiä ei otteluissa ollutkaan. Sen sijaan Flair vs. Steamboatin jälkeen nähty post match -angle oli jo itsessään niin täyttä kultaa, että se ansaitsee vielä erityishuomion tässä arviossakin. Ja toki tässä tapahtumassa oli muutamia muitakin hienoja hetki, kuten Stingin Iron Sheik -squash ja Great Mutan todella näyttävä ppv-debyytti. Silti kokonaisuus olisi vaatinut hieman enemmän huippuhetkiä, järkevämmän rakenteen (miksi show ei päättynyt Flair vs. Steamboatiin?) ja parempia otteluita tapahtuman loppuun, jotta tämä olisi noussut Hyvää paremmaksi.

Wikipedia: WCW WrestleWar 1989

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 28.3.2017

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF WrestleMania V

Next post

Arvio: WCW The Great American Bash 1989

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.