Arvio: WCW WrestleWar 1990
Päivämäärä: 25.2.1990
Sijainti: Greensboro, Pohjois-Carolina (Greensboro Coliseum)
Yleisömäärä: 7 894
Katso tapahtuma WWE Networkista!
Uusi vuosi, uusi vuosikymmen. WCW oli siirtymässä vähitellen aikakauteen, jolloin promootio alkoi vähitellen häivyttää osuutaan osana NWA:ta ja korostaa asemaansa itsenäisenä, omana World Championship Wrestling -nimisenä promootionaan, joka aikoo haastaa World Wrestling Federationin. Eroaminen NWA:sta ei tosin ollut vielä ajankohtaista: siihen menisi aikaa vielä lähes vuosi. WCW oli silti uuden vuosikymmenen alkaessa uuden edessä: pian WCW:llä olisi taas uusi buukkaaja, mutta toistaiseksi buukkausvastuuta piti hallussaan vielä niin sanottu buukkauskomitea. Vuonna 1989 komiteassa istuivat Ric Flair, Jim Cornette, Jim Ross, Kevin Sullivan ja Eddie Gilbert, nyt siihen oli tullut vain pieni muutos, kun Terry Funk oli nostettu Gilbertin tilalle. Gilbert oli muutenkin ajautunut WCW:ssä aika pieneen rooliin, ja erinäisten ongelmien jälkeen hän lähtikin firmasta keväällä siirtyäkseen USWA:han.
WCW:n toimitusjohtajana toimi edelleen liikemies Jim Herd, jolla ei ollut tuontaivaallista käsitystä painibisneksestä: Herd oli muun muassa luonut vuonna 1989 Ding Dongs -joukkueen, joka koostui kahdesta kelloiksi pukeutuneesta painijasta. Herdin idea oli ollut myös luoda The Hunchbacks-niminen joukkue, jonka jäseniä ei pystyisi selättämään heidän kyttyräselkänsä ansiosta. Tuo idea oli kuitenkin torpattu, ja myös Ding Dongsin ura WCW:ssä jäi vain muutaman viikon mittaiseksi (eikä heitä nähty koskaan ppv:ssä). Tämä kertookin oleellisimman siitä, että toistaiseksi WCW oli pystynyt blokkaamaan Herdin idioottimaisimmat ideat ja keskittymään painiin, jolla WCW vahvasti mainosti tuotettaan verrattuna WWF:ää. Silti Herd oli alkanut kerätä jonkun verran vastustusta WCW:n sisällä – muun muassa siksi, että Herd ei voinut sietää Ric Flairia ja että hän halusi siirtää Flairin pois firman ykköspainijan paikalta. Näiden aikojen smark-yhteisö oli myös ottanut Herdin silmätikukseen: tässä WrestleWarissa nähtiin eturivissä fani, jolla oli mukanaan ”We have HERD enough” -kyltti. Mutta tosiaan, Herdin aivopierut olivat toistaiseksi näkyneet ruudussa varsin vähän. Sen sijaan WCW:n rosterissa ja juonikuvioissa oli muuten tapahtunut merkittäviä käänteitä parin viimeisen kuukauden aikana. WCW oli myös menettänyt heti alkuvuodesta ’90 muutamia kovia nimiä rosteristaan: The Great Muta oli saanut WCW:n tilasta tarpeekseen ja palannut Japaniin. Samoin Steve Williams oli jättänyt promootion. Nämä eivät jäisi vuoden ainoaksi erouutisiksi.
Ja sitten voidaankin mennä itse tapahtumaan: tänä vuonna WCW aloitti siis ppv-vuotensa WrestleWar-tapahtumalla. WrestleWar järjestettiin ensimmäisen kerran edelisenä vuonna 1989, tuolloin toukokuussa. Nyt ppv:tä oli siirretty kolmella kuukaudella aikaisemmaksi, kun vuonna 1989 järjestetty Chi-Town Rumble -tapahtuma jäi yhden kerran tapahtumaksi. WrestleWar järjestettiin WCW:n ydinalueella Greensboro Coliseumissa, ja selostajina toimivat Jim Ross sekä vakiopaikan color commentatorina ottanut Terry Funk. Backstage-haastattelijoina toimivat Gordon Solie ja Missy Hyatt. Tämän WrestleWarin lisänimenä oli ”Wild Thing”, ja tämän ppv:n tunnusbiisinä kuultiin aivan uskomatonta camp-arvoa tarjoileva, aivan hirveää paskaa oleva ”Wild Thing -räppi”, joka oli ilmeisesti WCW:n omaa tuotantoa. Tätä paremmin en osaa selittää, katsokaa itse.
Tag Team Match
Kevin Sullivan & Buzz Sawyer vs. The Dynamic Dudes
Vuoden 1989 merkittävä heel-stable oli ollut Gary Hartin manageroima J-Tex Corporation, joka tosin näkyi aika vähän näissä arvosteluissa, koska tuon stablen kaksi ainoaa oikeasti merkittävää nimeä olivat Terry Funk ja Great Muta. Muita nimiä olivat Buzz Sawyer, Dick Slater ja Dragonmaster, aika pieniä nimiä. Stablen merkittävyys väheni entisestään sen jälkeen, kun marraskuussa 1989 Terry Funk kääntyi faceksi ja eläköityi. Tammikuussa 1990 Great Muta puolestaan hävisi Television-mestaruutensa ja lähti pian sen jälkeen WCW:stä. Kun Four Horsemen sitten tuhosi J-Tex Corporation helmikuun alussa järjestetyn Clash of the Championsin Main Eventissä, stable hajosi lopullisesti. Porukan sekopäisin painija, 1970-luvun lopusta lähtien muun muassa NWA:ssa, WCCW:ssä ja UWF:ssä brutaaleja otteluita paininut ”Mad Dog” Buzz Sawyer löysi uuden yhteistyökumppanin niin ikään sekopäisestä ja pimeitä keinoja hyväksiin käyttävästä Kevin Sullivanista. Sullivan oli ollut tyhjän päällä Varsity Clubin hajoamisesta lähtien, mutta nyt hän muodosti uuden Slaughterhouse-nimisen stablen Buzz Sawyerin ja toisen sekopäisen painijan kanssa: tuo painija nähtäisiin illan seuraavassa ottelussa. Nyt kuitenkin Sullivan ja Sawyer pääsivät kohtaamaan Dynamic Dudes -kaksikon. Johnny Acen ja Shane Douglasin surffarihenkinen ”cool boys” -facekaksikko oli nyt jäänyt aika jobberirooliin, kun he hävisivät joukkuemestaruusottelun Halloween Havocissa ja kun joukkueen manageri Jim Cornette sekä Cornetten toinen joukkue Midnight Express kääntyi heitä vastaan marraskuussa. Tämä WrestleWarin ottelu jäikin Acen ja Douglasin viimeiseksi yhteiseksi otteluksi.
Nyt on ikävä kyllä pakko todeta, että en lämmennyt tälle openerilla millään tavalla. Suurin ongelma jo ihan lähtökohtaisesti oli se, että yksikään kehässä olleista painijoista ei ollut edes etäisesti kiinnostava. Dynamic Dudes oli ollut alusta saakka väkisinpushattu ja väkinäinen joukkue, jota vastaan yleisö oli kääntynyt jo ajat sitten. Kevin Sullivan oli ollut Varsity Clubin jälkeen täysin tuuliajolla, ja Buzz Sawyer oli vain turha. Kun tämä nelikko pistettiin joukkueotteluun, kokonaisuus ei ollut mitenkään riemunkiljahduksia herättävä. Samaa mieltä tuntui olevan myös vuoden 1990 paikallinen yleisö, joka oli koko ottelun ajan käytännössä täysin hiljaa. Matsi itsekin oli turhan pitkä, eikä siinä tapahtunut aikaan suhteutettuna paljon mitään. Dynamic Dudes kyllä yritti kovasti alussa ja lopussa tarjoilla high flying -meininkiä, mutta siinäkin ongelmaksi koitui se, että erityisesti Johnny Ace tuntui pystyvän botchaamaan jokaisen vähänkin vaikeamman liikkeen, jota hän yritti. Kaiken tämän tylytyksen päätteeksi on toki taas vähän vedettävä sanojani siinä mielessä takaisin, että ei tämä nyt mikään DUD-tason matsi ollut, vaikka sellaisen kuvan tästä kritiikistä saattoi saada. Peruspaini oli ihan kunnossa, ja erityisesti ottelun keskivaiheilla nähty Kevin Sullivanin ja Shane Douglasin mittelöinti oli ihan kivaa painia. Kokonaisfiilis jäi kuitenkin tosi vaisuksi, eikä tämä otteluna ole kehnoa parempi millään tavalla.
* ½
Singles Match
Norman vs. Cactus Jack Manson
No niin, tässä WCW-ppv-debyyttinsä teki sitten Kevin Sullivanin porukan kolmas jäsen: Cactus Jack Manson. Sen jälkeen kun Mick Foley oli nähty nuorena Cactus Jack -nimisenä painijana AWA:n SuperClashissa, hän oli jatkanut uraansa Teksasissa WCCW:ssä, jossa hän oli muun muassa hetken aikaa pitänyt hallussaan WCCW Light Heavyweight -mestaruutta. Lisäksi Foley oli ottanut painijanimeensä Manson-lisänimen sen vuoksi, että Mary Ann Manson -niminen nainen alkoi vainota häntä WCCW:n show’issa. Vuoden 1990 alussa Foley loikkasi ensimmäistä kertaa urallaan WCW:hen, jossa hänen hahmonsa alkoi muodostua entistä enemmän väkivaltaiseksi sekopäiseksi – kiitos Kevin Sullivanin manageroinnin. Tässä ottelussa Cactus Jack kohtasi toisen ppv-debyyttiottelunsa painivan nimen. Kyseessä oli Mike Shaw, joka saattaa olla monille parhaiten tuttu 1990-luvun WWF:stä Bastion Boogerina. Isokokoinen ja ruuminrakenteeltaan varsin epäpainijamainen Shaw oli kuitenkin debytoinut jo 1980-luvun alussa ja paininut pitkään Kanadassa Stampede Wrestlingissä, kunnes tuo promootio kaatui. Vuonna 1989 hän saapui WCW:hen Theodore Longin manageroimana Norman the Lunatic -nimisenä painijana. Normanin gimmick oli se, että hän oli hullujenhuoneelta vapautunut tyhmä mutta vaarallinen korsto. Long piti Normania hallussaan omilla keinoillaan, kunnes loppuvuodesta Norman kääntyi Longia vastaan ja teki face-turnin. Samalla Normanista alkoi muodostua enemmänkin hyväntahtoinen typerys, vähän kuin 1990-luvun versio Eugenesta. Norman myös luopui ”the Lunatic”-loppunimestään. Alkuvuodesta hän olikin feudannut Kevin Sullivanin porukan kanssa, ja nyt hän sitten kohtasi Sullivanin jengistä Cactus Jack Mansonin.
Kuten Jim Ross useamman kerran ottelun aikana totesi, tätä Mick Foleyn WCW-ppv-debyyttiottelua ei tosiaan voinut kutsua mitenkään erityisen kauniiksi tai tekniseksi painiotteluksi. Oikeastaan tällä matsilla ei ollut käytännössä mitään tekemistä teknisen painin kanssa, mutta ikävä kyllä tämä ei ollut myöskään mitenkään tajunnanräjäyttävää brawlausta. Syy siihen oli luultavasti se, että Norman oli painitaidoiltaan hyvin kökkö ja että Cactus Jack puolestaan ei tässä vaiheessa uraansa ollut oikein löytänyt vielä omaa tyyliään. Jack edusti kooltaan edelleen enemmän kevytsarjalaista, mutta hänen tyylinsä lähenteli enemmän brawlausta. Jotenkin tästä kahden varsin poikkeuksellisen painijan rymistelystä jäikin vähän sekava fiilis, mutta täytyy silti myöntää, että en voinut olla innostumatta katsellessa nuoren Mick Foleyn meininkiä. Jo tässäkin ottelussa Foley otti vastaan muun muassa Back Body Dropin turva-aidan yli suoraan katsomon betonilattialle, mikä oli tällä aikakaudella varsin raju ja poikkeuksellinen bumppi. Muutenkin Foley kyllä yritti parhaansa, teki pirusti töitä ja yritti kantaa Normania mahdollisimman hyvään otteluun. Ikävä kyllä Foley ei ollut vielä sillä tasolla, että hän olisi erityisen hyvä kantamaan muita huippusuorituksiin, ja kun ottelun tarinakin oli vähän heikonpuoleinen, jää tämä matsi kovasta yrityksestä ja muutamista loistohetkistä huolimatta arvosanaltaan vain ihan ok:ksi.
* *
Tag Team Match
The Rock ‘n’ Roll Express vs. The Midnight Express
Legendaarinen NWA-joukkue Rock ’n’ Roll Express oli lähtenyt JCP:stä vuosien 1987-1988 vaihteessa – ainakin itselleni vähän epäselväksi jääneistä syistä. Luultavasti kyse oli jostain buukkausongelmista tai palkkaepäselvyyksistä, jotka olivat aika yleisiä näihin aikoihin. Vuosina 1988-1989 Rock ’n’ Roll Express piti merkittäviä aikoja taukoja bisneksestä, ja jotkut epäilivät joukkueen hajonneen jo kokonaan. Niin ei kuitenkaan ollut: Rock ’n’ Roll Express paini vuonna 1988 Tennesseessä CWA-promootiossa ja osallistui myös AWA SuperClash III -ppv:ssä. Vuoden 1989 lopussa Rock ’n’ Roll Express sitten teki vihdoin uuden sopimuksen WCW:n kanssa, ja nyt oli Ricky Mortonin sekä Robert Gibsonin ppv-paluun aika. Koska WCW:llä oli näihin aikoihin niin paljon muita, nuorempia ja kiinnostavimpia joukkueita, ei Rock ’n’ Roll Expressille ollut enää tarjolla paikkaa promootion joukkuemestaruusfeudeissa. Sen sijaan Rock ’n’ Roll Express iskettiin vanhaan tuttuun, vuosikausia jatkuneeseen feudiin toisen midcardiin jumittuneen konkarijoukkueen Midnight Expressin kanssa. MXE oli siis loppuvuodesta 1989 kääntynyt taas heeliksi, joten asetelmatkin tässä feudissa olivat ennallaan.
No niin, parin erikoisen avausottelun jälkeen tarjoiltiin vielä yksi varsin erikoinen ottelu. Tämä oli siis siinä mielessä erikoinen, että WCW:llä tuntui olevan nyt uuden vuosikymmenen kunniaksi kova tahto mennä monessa mielessä buukkauksessa eteenpäin ja tuoda kuvioihin uusia tyyppejä – mutta sitten vastapainoksi tarjoiltiin myös vielä yksi uudelleenlämittely koko 1980-luvun jatkuneesta Rock ’n’ Roll Express vs. Midnight Express -feudista. Minulla ei toki sinänsä ole mitään tätä vastaan, koska edelleen vuonna 1990 Midnight Expressin ja Rock ’n’ Roll Expressin välinen matsi on kovaa kamaa… Mistä tuleekin mieleeni, että onkohan tämä peräti ensimmäinen ”kunnollinen” ppv-ottelu näiden joukkueiden välillä? Tähän asti on saatu tyytyä lähinnä Scaffold Matcheihin ja muuhun hölmöilyyn. No, nyt tätä sitten hyvitettiinkin oikein kunnolla yli 20-minuuttisella ottelulla, joka ei kuitenkaan tuntunut mitenkään liian pitkältä. Aluksi nähtiin tosi hyvin etenevää meininkiä, jossa leikittiin hyvin sillä, kuinka hyvin MXE ja Rock’n’Roll oikein tuntevat toisensa. Jim Cornette ja tuomarikin olivat päästä mukaan matsiin. Sitten vähitellen päästiin muutaman näyttävän lennokkaan liikkeen avulla kunnon painimiseen, ja MXE sai todella pitkän hallintaosuuden, joka oli kuitenkin todella viihdyttävää katsottavaa. Lopuksi vielä sitten hyvin hoidetut lopputaistelut, eli kokonaisuudessaan hienoa työtä! Toki semmoinen oikeasti tuore tai yllättävä meininki tästä puuttui, minkä takia huipputasolle ei päästä, mutta hieno ottelu silti.
* * * ½
Chicago Street Fight
The Road Warriors vs. The Skyscrapers
Road Warriorsin ja Skyscrapersin feud oli ollut käynnissä jo useita kuukausia: viimeksi joukkueet olivat kohdanneet Halloween Havocissa, jolloin tosin Animalia ja Hawkia vastassa oli ollut kaksi aivan eri miestä. Skyscrapersin historiassa olikin tapahtunut varsin merkittäviä käänteitä parin viime kuukauden aikana. Ensin Sid Vicious loukkaantui marraskuussa, ja Dan Spiveyn joukkuepariksi tarvittiin uusi mies. Eikä se mies ollut kuka tahansa, vaan vuonna 1984 painiuransa aloittanut iso, lupaava teksasilainen brawler oikealta nimeltään Mark Callaway. Kyllä vain, tämä oli The Undertakerin ppv-debyytti. Callaway oli paininut uransa ensimmäiset vuodet Teksasissa WCCW:ssä varsin pienessä roolissa, kunnes vuonna 1989 hän debytoi Tennesseessä USWA:ssa ”Master of Pain” -gimmickillä ja voitti firman päämestaruuden Jerry Lawlerilta. Callawayn ura USWA:ssa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun loppuvuodesta 1989 hän teki sopimuksen WCW:n kanssa. Virallisen debyyttinsä hän teki heti vuoden 1990 alussa, kun hän saapui Mean Mark -nimisenä painijana Dan Spiveyn uudeksi joukkuepariksi Skyscrapers-joukkueeseen. Mean Markia mainostettiin vaarallisena ja brutaalina painijana. Spivey ja Mean Mark painivat Road Warriorsia vastaan helmikuisessa Clash of the Championsissa, mutta tuo ottelu päättyi diskaukseen. Niinpä WrestleWariin buukattiin uusintaottelu, tällä kertaa Chicago Street Fight -stipulaatiollta (loogisesti nimetty ottelu, kun ppv käytiin Atlantassa). Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitellusti, sillä Dan Spivey ei enää ilmaantunut tähän otteluun. Kayfabessa Skyscrapersin manageri Theodore R. Long selitti sitä sillä, että Spivey oli loukkaantunut. Todellisuudessa Spivey oli lähtenyt kokonaan pois WCW:stä vain pari päivää aikaisemmin kyllästyttyään palkkaongelmiin ja siihen, miten ylivoimainen asema Road Warriorsilla oli. Mainostettu ottelu oli kuitenkin järjestettävä ppv:ssä, joten Long toi Mean Markin joukkuepariksi uuden mystisen ”Masked Skyscraperiksi” kutsutun painijan, jonka henkilöllisyydestä ei kerrottu mitään enempää. Todellisuudessa tuo Masked Skyscraper oli Mike Enos – nuori painija, joka piti parhaillaan hallussa AWA:n joukkuemestaruuksia Wayne Bloomin kanssa. Niin Enos kuin Bloomkin nähtäisiin myöhemmin sekä WCW:ssä että WWF:ssä. Kaatumaisillaan olevan AWA:n tilasta kertoi jotain se, että heillä ei ollut mitään sanottavaa edes siihen, että heidän joukkuemestarinsa paini WCW:n ppv:ssä maskin alla korvaavana painijana. No, tämän ppv:n jälkeen Enosta ei enää tarvinnut, sillä Skyscrapers hajosi lopullisesti.
Tämä ottelu oli ehdottomasti harmillinen pettymys. Ajattelin etukäteen, että kokoonpanonsa kokonaan uusineen Skyscrapersin ja Road Warriorsien Street Fight -mäiskintä voisi olla parhaimmillaan oikein hyvää HC-henkistä rymistelyä. Ensimmäiset minuutit antoivatkin vähän sen tapaista osviittaa, sillä Animalin, Hawkin, vanhan kunnon Mean Markin ja mystistäkin mystisemmän Masked Skyscraperin meno oli ihan mukavaa katsottavaa. Ei mitään erityisen säväyttävää, yllättävää tai loistavaa, mutta sellaista mukavaa entertainment brawlia, josta olisi voinut kuoriutua oikeinkin hyvä ottelu, jos matsissa olisi alkuvaiheiden jälkeen päästy vielä enemmän Street Fight -meininkiin. Ikävä kyllä tuohon meininkiin ei päästy ollenkaan, sillä ottelu päättyi kuin seinään tuossa viiden minuutin kohdalla. Lopetus oli kyllä ihan kivannäköinen, eikä siinä sinänsä ole välittämistä, mutta kokonaisuutena matsi jäi pahasti kesken ja jätti siksi aika onton fiiliksen. Harmi. Ottelun jälkeen Doom hyökkäsi Theodore R. Longin kimppuun: Doom oli muuten menettänyt maskinsa helmikuisessa Clash of the Championsissa Masks vs. Titles -ottelussa Steinereita vastaan. Nyt he painivat siis rehellisesti omilla nimillään Butch Reed & Ron Simmons.
* ½
NWA United States Tag Team Championship
The Fabulous Freebirds vs. Brian Pillman & Tom Zenk (c)
Kyllä vain, WCW oli tuonut viime keväänä vakatoidun ja hyllylle jätetyn NWA US Tag Team -mestaruudet jostain syystä takaisin kuvioihin. Todennäköisin syy tuntui olevan se, että WCW tahtoi tarjota lisäuskottavuutta kahden uuden, nuoren cruiserweight-painijan Flyin’ Brianin ja Z-Manin muodostamalla joukkueelle. Brian ja Z-Man olivat muodostaneet joukkueen vuoden 1989 lopussa, ja he olivat nopeasti nousseet fanien suosioon. Kun US Tag Team -mestaruuksista järjestettiin turnaus, Brian ja Z-Man selvisivät finaaliin saakka. Siellä he kohtasivat entiset joukkuemestarit Fabulous Freebirdsin. Pillman ja Zenk myös voittivat tuon pari viikkoa ennen ppv:tä järjestetyn ottelun ja mestaruudet. Nyt he puolustivat vöitä uusintaottelussa.
Olen aikaisemminkin kritisoinut WCW:tä turhan pitkistä otteluista, ja nyt oltiin taas sellaisen äärellä. Ymmärrän, että WCW yritti rakennella sekä tästä ottelusta että mestaruudesta merkittävän tuntuista, mutta tässä sorruttiin jo liiallisen venyttämisen puolelle. Yritettiin rakentaa suuruuden tunnetta sinne, missä sitä ei yksinkertaisesti tarvitse niin paljoa olla. Tykkään kyllä siitä, että tämän nelikon ottelu sai kunnolla aikaa, mutta olisin voinut leikata tästä vähintään 10 minuuttia pois. Silloin matsi olisi ollut luultavasti paljon intensiivisempi, turhat rest hold -kohdat olisi karsittu pois ja heelien hallintaosuuskin olisi pysynyt kiinnostavana. Nyt heelien hallintaosuus tuntui aivan liian yksitoikkoiselta ja tylsältä, ja samalla Pillmanin ja Zenkin näyttävät high flying -liikkeet jäivät prosentuaalisesti todella pienelle osuudelle koko ottelussa. Silti tässä matsissa oli paljon hyvää painia, tarinankerrontaa, tyylikkäitä liikkeitä ja hyvin hoidettu lopetus. Kömpelöitä ja tylsiä kohtia mukaan kuitenkin mahtui, minkä takia tämä kallistuu ”vain” kolmeen tähteen.
* * *
NWA World Tag Team Championship
Arn Anderson & Ole Anderson vs. The Steiner Brothers (c)
No niin, sitten päästiin kahden ison ottelun äärelle, jonka merkittävin asia oli tietenkin Four Horsemenin uusi aika. Kuten Starrcaden arvion lopussa kerroin: Four Horsemen oli virallisesti tehnyt paluunsa nyt, kun ensin Ole Anderson ja sitten Arn Anderson olivat saapuneet takaisin WCW:hen. Four Horsemenin neljänneksi jäseneksi Starrcadessa nostettiin Ric Flairin uusi ystävä Sting, ja porukka aloittikin uuten aikakautensa face-porukkana. Tuo aikakausi jäi kuitenkin todella lyhyeksi, sillä helmikuun Clash of the Championsissa kaikki muuttui. Tuossa tapahtumassa nimittäin kerrottiin, että WrestleWariin oli buukattu NWA World Heavyweight -mestaruusottelu Stingin ja Ric Flairin välille. Alusta lähtien Stingiin epäileväisesti suhtautuneet Ole ja Arn Anderson eivät enää sulattaneet sitä, että Sting haastaisi mestaruudesta oman porukkansa pomon, ja niinpä Clash of the Championsissa Andersonit ja Flair kääntyivät Stingiä vastaan, heittivät tämän pihalle porukasta ja pieksivät hänet porukasta. Stingin oli tarkoitus saada revanssinsa vielä tuossa samassa tapahtumassa sekaantumalla Main Eventinä nähtyyn Flair & Andersons vs. J-Tex Corporation -otteluun, joka käytiin teräshäkissä. Ikävä kyllä kohtalo puuttui peliin, ja Sting teloi pahasti polvilumpionsa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että koko Stingin jalka meni paskaksi, ja juuri alkunsa saanut Four Horsemenin ja Stingin välinen kuvio meni kertalaakista täysin uusiksi. Kayfabessa homma selitettiin sillä, että aikaisemmin Clash of the Championsissa nähty Stingin beatdown oli aiheuttanut Stingin loukkaantumisen, ja siksi Stingiä ei ollut nähty ruudussa Clash of the Championsin jälkeen. Nyt tässä joukkuemestaruusottelussa kaksi Stingin erittäin hyvää ystävää Scott & Rick Steiner sitten pääsivät kostamaan Stingin puolesta Ole & Arn Andersonille. Samalla pelissä oli myös Steinereiden hallussaan pitämät joukkuemestaruusvyöt.
Tässä onkin sitten täydellinen osoitus siitä, mistä äskeisen ottelun arvostelussa puhuin: lyhyemmällä kestolla voi päästä parempaan otteluun kuin pidemmällä matsilla. Olisin oikeastaan etukäteen odottanut, että nimenomaan tämä Steinereiden ja Andersonien matsi olisi se vähän turhankin pitkäksi venytetty perusteellinen ottelu, joten siinä mielessä tämä noin 15-minuuttinen intensiivinen matsi yllätti oikein positiivisesti. Aikaa ei ollut yhtään liikaa tai liian vähän, vaan molemmat joukkueet pääsivät näyttämään loistavaa osaamistaan, ja ottelusta ehti muodostua oikein viihdyttävä kokonaisuus. Scott Steiner väläytti esimerkiksi rajun Belly to Belly Suplexin Arn Andersonille sekä tietenkin upean Frankensteinerinsa. Andersonit hoitivat perusteellisen tekniikkapainin, ja Rick Steiner puolestaan jyräsi tutulla brawlaustyylillään. Oikeastaan tämä oli hiuksenhienosti kaikista illan joukkueotteluista se paras, mutta silti olisin kaivannut vielä vähän enemmän jotain erikoista tai ainutlaatuista, jotta tällä olisi ylletty huippuottelutasolle. Silti hieno suoritus Andersoneilta ja Steinereilta: jälleen kerran loistava osoitus WCW:n joukkuedivisioonan kattavuudesta.
* * * ½
NWA World Heavyweight Championship
Lex Luger vs. Ric Flair (c)
Kuten äskeisen ottelun taustatarinassa sanoin, tämän ppv:n Main Eventin piti olla Ric Flairin ja Stingin välinen NWA World Heavyweight -mestaruusottelu. Toisin kuitenkin kävi: Sting teloi jalkansa kriittisellä hetkellä todella pahasti ja joutui kuukausikaupaksi sivuun. Niinpä WCW joutui kertaheitolla improvisoimaan rajusti. Alun perin tässä ppv:ssä piti nähdä myös NWA US Heavyweight -mestaruusottelu, jossa pitkäaikainen heel-mestari Lex Luger puolusti vyötään Steve Williamsia vastaan. Tuo ottelu poistettiin kortista kertaheitolla, koska Ric Flairin pitkäaikainen taistelupari Lex Luger nostettiin Flairin haastajaksi päämestaruusotteluun. Samalla Luger kääntyi vähän kuin puolivahingossa taas faceksi: yleisö kääntyi tämän ottelun aikana täysin Lugerin puolelle, kun tämä alkoi vastustaa Four Horsemenia ja taisteli entisen ystävänsä Stingin puolesta. Flairin ringsidellä nähtiin tässä ottelussa Woman, joka oli vielä Starrcadessa toiminut Doomin managerina. Woman oli kuitenkin dumpannut Doomin Starrcaden jälkeen, kun joukkue ei ollut pystynyt voittamaan yhtään ottelua ja liittynyt sen jälkeen Four Horsemenin manageriksi. Ennen ottelua yllätysesiintymisensä teki Sting, joka saapui paikalle kävelykeppien kanssa ja toinen jalka rajusti paketoituna. Ottelun alkaessa Sting vetääntyi sisääntulorampille seuraamaan ottelua.
Voihan… Mitä tähän nyt oikein voisi sanoa? Aloitetaan hyvistä asioista. Ric Flair ja Lex Luger painivat lähes 40-minuuttisen ottelun, joka on luultavasti ellei paras niin vähintäänkin yksi Lex Lugerin uran parhaista otteluista aivan kiistattomasti. Ottelu ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi, se oli rakenneltu täydellisesti, Ric Flair teki alusta loppuun asti aivan mieletöntä työtä kehäpsykologisesti kantamalla Lugerin tarinallisesti loistavaan otteluun… Flair hoiti myös painimisen tuttuun tapaan täydellisesti, ja myös Luger pisti kroppansa aivan täysillä likoon ottamalla kovaa bumppia, liikkumalla vauhdikkaasti ja väläyttämällä upeita liikkeitä. Tämä olisi aivan ehdottomasti voinut olla MOTYC-tasoinen ottelu, vaikka ihan täydellistä viiden tähden ottelua en usko, että Luger ja Flair olisivat pystyneet painimaan, vaikka kaikki olisi ollut kunnossa. Ikävä kyllä kaksi asiaa eivät olleet kunnossa, ja ne rokottavat lopulta sekä omaa fiilistäni että ottelun arvosanaa. Ne kaksi asiaa ovat: 1) Lugerin myynti. Olen aikaisemmin monissa arvioissa kehunut Lugerin myyntiä ja sitä, kuinka se on yllättänyt minut positiivisesti. No, tässä niin ei enää käynyt. Flair työsti ottelun aikana upeasti sekä Lugerin kättä että jalkaa, mutta Luger no-sellasi molemmat työstämiset lähes heti, kun oli vapautunut Flairin otteista. Erityisesti jalan no-sellaaminen ottelun loppupuolella näytti tosi tyhmältä ja haittasi nautintoa. Silti olisin voinut vielä tästä päästä yli, mutta… 2) Lopetus. Jälleen kerran WCW onnistuu sitten tyrimään lopetuksen kanssa. Ymmärrän kyllä juonikuviollisesti, miksi WCW päätyi tässä tällaiseen lopetukseen, mutta silti… En vain voi pitää sitä mitenkään hyvänä ratkaisuna. Miksi Sting-kuviota ei voitu jatkaa ottelun päättymisen jälkeen? Miksi lähes 40-minuuttinen mahtava ottelu ei voinut saada puhdasta, tyylikästä lopetus, jonka se olisi ehdottomasti ansainnut? Miksi? Näiden kahden harmillisen seikan takia tämä muuten upea ottelu menettää arvosanastaan juuri sen puolikkaan ja jää ”vain” ****-otteluksi. Harmi.
* * * *
Starrcade 1989 oli tietynlainen epäonnistuminen WCW:ltä, mutta tämä WrestleWar oli taas pienistä mokista huolimatta selvästi parempi tapahtuma. Yksi huippuottelu, pari hienoa ottelua, yksi hyvä matsi ja pari pienempää ottelua, joista yksikään ei ollut silti puhtaasti huono. Kyllä tämä juuri ja juuri Hyvän puolelle kallistuu, mutta vuoden 1989 parhaimpien ppv:eiden tasolle tämä ei silti yllä.
Wikipedia: WCW WrestleWar 1990
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 28.5.2017
No Comment