1991ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW WrestleWar 1991

Päivämäärä: 24.2.1991

Sijainti: Phoenix, Arizona (Arizona Veterans Memorial Coliseum)

Yleisömäärä: 6 800

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tervetuloa vuoden 1991 WCW:hen, jossa oli heti vuoden alussa nähty isoja muutoksia. Näin jälkikäteen historiallisesta näkökulmasta ehkä peräti isoin – vaikkakin tapahtuma-aikaan varsin vähäpätöiseltä tuntunut – muutos oli se, että WCW:n ja NWA:n tiet olivat eronneet lopullisesti vuoden 1991 alussa. Jo suurimman osan vuodesta 1990 WCW:n ja NWA:n tiet olivat erkaantuneet koko ajan kauemmas toisistaan, ja NWA oli jo välissä kieltänyt WCW:tä käyttämästä NWA:n nimeä tapahtumissaan. WCW ja NWA olivat kuitenkin nimellisesti pitäneet yhtä aina vuoden 1991 alkuun, mutta vihdoin tammikuussa 1991 WCW erosi lopullisesti NWA:sta. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että vielä 10 vuotta sitten lähes kaikki amerikkalaisen showpainimaailman alueelliset promootiot yhteen kasannut liittouma oli nyt murentunut kasaan ja menettänyt kaiken merkityksensä. NWA:ssa ei ollut WCW:n eron jälkeen mukana käytännössä yhtään mainittavaa promootiota. Viimeisen 25 vuoden aikana NWA on yrittänyt monin keinoin (ECW, TNA, yhteistyö WWF:n kanssa…) tuoda uskottavuutensa takaisin, mutta NWA:sta ei ole enää koskaan tämän WCW:n erkaantumisen jälkeen tullut samanlaista merkittävää yhteisöä painimaailmassa kuin se koko 1980-luvun ajan oli. WCW julisti tammikuussa, että tästä eteenpäin heidän maailmanmestarinsa (ja myös kaikki muutkin mestarit) ovat World Championship Wrestlingin, eivät National Wrestling Alliancen mestareita. WCW jatkoi silti toistaiseksi NWA:n mestaruusvöiden käyttämistä, ja NWA myös tunnusti edelleen WCW:n mestarit NWA:n mestareiksi. Palataan tämän tilanteen etenemiseen myöhemmissä arvosteluissa.

Kuten jo sanoin, NWA:sta eroaminen ei kuitenkaan noussut vuonna 1991 esimerkiksi Wrestling Observerin uutiskirjeissä millään tavalla merkittäväksi asiaksi, koska WCW:n ja NWA:n yhteistyö oli käytännössä ollut jo pidemmän aikaa nollissa ja lopullinen eroaminen oli pelkkä muodollisuus. Sitä paitsi: WCW:n backstagella tapahtui oikeasti katsojia kiinnostaviakin asioita, joten ymmärrettävästi painiuutisissa keskityttiin niihin. Suurin muutos oli se, että WCW:llä oli jälleen uusi pääbuukkaaja. Eikä kuka tahansa. Kuten vuoden 1990 arvosteluissa kirjoitin, Ole Anderson oli onnistunut tyrimään hommansa täysin pääbuukkajana, ja hän sai marraskuussa potkut tehtävästään. Väliaikaisesti buukkausvalta annettiin buukkaustiimille, mutta kaikki tiesivät, että WCW suunnitteli uuden pääbuukkaajan palkkamista. Huhuissa puhuttiin muun muassa Bill Wattsista ja Jim Cornettesta, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että WCW:n uusi pääbuukkaaja olisi… Dusty Rhodes. Kyllä, Dusty teki paluunsa WCW:hen pääbuukkajana. Siis sama Dusty, joka oli toiminut vuosien ajan JCP:n pääbuukkaajana ja ajanut firman lopulta niin surkeaan samaan, että Jim Crockettin oli pakko myydä se Ted Turnerille (mikä johti WCW:n syntymiseen). Nyt WCW siis luotti, että tämä sama Dusty Rhodes saisi pelastettua taloskriisissä rypevän WCW:n. Joku voisi löytää tilanteesta ironiaa. WCW:n kova luotto Dustyn kykyihin perustui siihen, että ehtona Dustyn uudessa työsopimuksessa oli se, ettei hän enää itse painisi. JCP-aikoinaan Dusty oli käytännössä buukannut itseään, mutta nyt sen ei pitäisi olla mahdollista. Dusty oli aloittanut työssään tammi-helmikuun vaihteessa, ja tämä WrestleWar oli hänen ensimmäinen näytönpaikkansa.

Toki WCW:ssä oli tapahtunut monia muitakin asioita. Painijoista ainakin Michael Wallstreet oli jättänyt firman, mutta toisaalta ainakin yksi vanha tuttu oli tehnyt paluunsa WCW:hen. Firma oli myös saanut uuden mestaruusvyön – ja myös yhden uuden mestarin. Mutta palataan näihin itse arvostelussa. Vuorossa oli siis historian kolmas WrestleWar, ja se järjestettiin nyt toista kertaa helmikuussa WCW:n vuoden ensimmäisenä ppv:nä. Tänä vuonna tapahtuma sai Main Eventikseen oman nimikko-ottelun: jo 1980-luvun The Great American Basheista tutun WarGames Matchin. Haastattelijoina tässä show’ssa nähtiin Tony Schiavone ja Missy Hyatt. Show’n aikana saimmekin nauttia aivan jumalattoman kiusallisesta ja huumoriarvoltaan miinuspuolelle kääntyvästä segmentistä, jossa Missy Hyatt ”ensimmäisenä naisena maailmassa” yritti mennä haastattelemaan miespainijoita näiden pukuhuoneeseen, joutui Stan Hansenin raivokohtauksen uhriksi ja poistui paikalta apua huutaen. ”Heh heh”. Niin ja entäs ne tapahtuman selostajat? Jim Ross ja – kyllä vain – Dusty Rhodes. Pääbuukkaaja itse oli heti paluunsa jälkeen ottanut roolikseen color commentatorin paikan. Ikävä kyllä Dusty oli color commentatorina aivan jumalattoman paska.

WCW 6-Man Tag Team Championship

Junkyard Dog & Tommy Rich & Ricky Morton (c) vs. State Patrol & Big Cat

No niin. Kuten sanoin, WCW:hen oli saatu yksi uusi mestaruus sitten viimenäkemän, ja tässä se oli. Itse asiassa kyseessä on uusvanha mestaruus, koska vuosina 1984-1989 JCP:n/WCW:n tapahtumissa painittiin NWA 6-Man Tag Team -mestaruudesta. Vuonna 1989 tuo varsin epäaktiivinen mestaruus kuitenkin haudattiin juuri siksi, ettei sillä ollut mitään merkittävää roolia. Nyt WCW oli sitten päättänyt tuoda kolmen miehen joukkuemestaruudet takaisin, ja tässä sitä oltiin. WCW:n mukaan näistä mestaruuksista oli järjestetty kunnon turnaus, mutta turnauksen otteluista ”finaaliottelua” lukuun ottamatta ei ollut edes Wrestling Observerilla mitään tietoa. Oli miten oli, tuossa finaaliottelussa Junkyard Dog, Tommy Rich ja Ricky Morton sitten voittivat Dr. X:n, Dutch Mantelin sekä Buddy Landelin ja nousivat 6-Man Tag Team -mestareiksi. Rich ja Morton olivat painineet joukkueena Robert Gibsonin loukkaantumisesta lähtien, ja alkuvuodesta heidän kanssaan oli lyöttäytynyt yhteen kolmas konkaripainija JYD. Nyt sitten konkarikolmikko sai vastaansa kolmen nuoren heel-painijan joukkueen. Big Cat nähtiin jo viime Starrcadessa, ja hänen kanssaan joukkueessa painivat State Patrol -nimellä painivat Sgt. Buddy Lee Parker ja Lt. James Earl Wright. Poliisipartio-gimmickiä vetäneen kaksikon muodostivat Dale Veasey ja Dewayne Bruce, kaksi alakortin painijaa, jotka eivät olleet ennen tämän joukkueen muodostamista tehneet mitään kovin merkittävää painibisneksessä. Erityisesti Bruce (eli Parker) tulisi kyllä myöhemminkin vielä tutuksi. Hänestä tuli myöhemmin urallaan WCW:n Powerplantin kouluttaja, ja hän koulutti muun muassa Bill Goldbergin.

Kuuden miehen joukkuemestaruudet ovat kyllä suurin piirtein viimeinen asia, minkä WCW oikeasti vuonna 1991 tarvitsi. Varsinkin, kun WCW:llä ei ilmeisesti ollut edes mitään mestaruusvöitä näille uusille mestareilleen: mestarikolmikko saapui paikalle vain mestareiksi ilmoitettuina mutta ilman mitään sen kummempaa todistetta asiasta vyötäisillään. No, kun näistä pikkuseikoista päästään yli, voidaan keskittyä itse otteluun. Harmi vain, että siinäkään ei ollut pahemmin mitään keskityttävää. Ricky Morton ja Tommy Rich hoitivat kyllä oman osuutensa kunnialla ja toivat otteluun taas sellaista 1980-luvun tyylistä hyvää old school -joukkuepainia, jota on edelleenkin kiva katsoa. Erityisesti State Patrolin jäseniä vastaan Morton ja Rich pystyivät kuljettamaan ottelua ihan kivasti. Harmi vain, että ottelussa olivat tosiaan mukana myös Big Cat ja Junkyard Dog, joista erityisesti JYD oli aivan totaalisen turha ja pelkästään haitaksi ottelulle. JYD sai myös ikävän paljon kehäaikaa, joten lopputuloksena oli vain vaivoin tv-ottelutasolle yltävä koitos, jossa oli jonkun verran potentiaalia mutta ei tarpeeksi, että jaksaisin olla millään tasolla kiinnostunut tästä mestaruusdivisioonasta. Myös ottelun lopetus oli varsin typerä, koska sen enempää selätettävä kuin selättäjään eivät olleet edes kehävuorossa (mikä kävi kaikille katsojille todellakin selväksi), mutta sillä ei tuntunut olevan mitään väliä tuomarille.

* *

Singles Match

Brad Armstrong vs. Beautiful Bobby

Brad Armstrong oli legendaarisen Armstrongin painisuvun toisen polven veljeskatraasta kokenein, ja Brad oli paininut ensimmäisen kerran JCP:n ppv:ssä jo vuonna 1986. Sittemin Armstrongia oli kuitenkin nähty JCP:ssä/WCW:ssä hyvin vähän, sillä hän ei ollut noussut mihinkää merkittäviin kuvioihin ja oli keskittynyt lähinnä alakortissa painimiseen. Nyt Brad pääsi taas vaihteeksi esiintymään ppv:ssä, kun hän sai singles-ottelussa vastaan Beautiful Bobbyn. Eatonin ura oli ollut kovassa nousujohteessa siitä lähtien, kun hän oli jäänyt ilman joukkuekaveriaan ja oli päättänyt keskittyä singles-uraansa. Selostajat mainostivat useaan otteeseen ottelun aikana, että Brad Armstrongin veli oli parhaillaan Lähi-idässä sotimassa Yhdysvaltain joukoissa merijalkaväen joukoissa. Tuo veli oli muuan Brian Girard James, joka tulisi aikanaan näissä arvosteluissa hyvin tutuksi.

Bobby Eaton on kyllä tässä 1990-luvun alussa ehdottomasti yksi WCW:n lupaavimmista nimistä. Eatonin ja Lanen Midnight Express oli takuuvarma joukkue, jonka ottelu oli käytännössä joka kerta yksi illan parhaista. Nyt kun Lane ja Cornette olivat lähteneet WCW:stä ja Eaton oli jäänyt yksin, oli Beautiful Bobbylla kenties vieläkin enemmän mahdollisuuksia loistaa. Singles-painijana Eaton on näköjään myös laihduttanut jonkun verran, ja nyt hän näyttää ruumiinrakenteeltaankin huomattavasti enemmän cruiserweightiltä, mikä sopii hänen painityyliinsä erinomaisesti. Tässäkin ottelussa Eaton oli taas iskussa, ja yhdessä Brad Armstrongin kanssa kaksikko toimitti oikein hyvän ottelun. Ei mitään tajunnanräjäyttävää megameininkiä tällä kertaa, mutta kaikin puolin hyvä painiottelu, jossa yhdisteltiin juuri sopivasti tekniikkapainia ja high flying -liikkeitä. Molemmat näyttivät hyviltä, ja ottelu oli buukattu alusta loppuun mainiosti. Ei valittamista.

* * * 

Tag Team Match

Miss A & Miki Handa vs. Itsuki Yamazaki & Mami Kitamura

Sitten oli todella erikoisen ottelun vuoro. Naistenpainia! Japanilaista naistenpainia! Pohjoisamerikkalaisen mainstream-promootion ppv:ssä! Tällaista ei todellakaan ollut nähty aikaisemmin. Päällimmäisen syy tähän otteluun oli se, että WCW ja New Japan Pro Wrestling olivat alkaneet jo muutamia kuukausia sitten rakennella yhteistyötä. Päällimmäisenä tavoitteena (satunnaisen painijavaihdon ohella) oli se, että WCW ja NJPW voisivat järjestää yhteisen tapahtuman, ja sellainen oli myös saatu sovittua: historian ensimmäinen WCW/NJPW Supershow järjestettäisiin maaliskuussa 1991, ja se nähtäisiin myös USA:ssa ppv:nä, joten tapahtuma arvioidaan tässäkin projektissa. Tämä ottelu nähtiin tässä WrestleWarissa lähinnä siksi, että selostajat pystyivät mainostamaan, että kuukauden päästä todellakin WCW järjestäisi ison show’n Japanissa. Tämän ottelun naispainijoista parhaiten Amerikassa tunnettu on varmaankin Itsuki Yamazaki, joka oli WWF:ssä 1980-luvulla painineen legendaarisen Jumping Bomb Angels -joukkueen toinen osapuoli. Heeljoukkueen Miss A puolestaan tunnetaan paremmin nimellä Dynamite Kansai, ja hän on pitkän linjan merkittävä japanilainen naispainija. Miki Handa ja Mami Kitamura sen sijaan eivät ole jääneet kovin merkittävästi painihistoriaan.

Perhana, tässä oli todellakin oikeaa naisten PAINIA. Se on ollut toistaiseksi tässä projektissa ja erityisesti 1990-luvun alussa sellainen harvinaisuus, että on ihan hetkeksi pysähdyttävä ihastelemaan tällaista poikkeavuutta. Jos en ihan väärin nyt tilastoistani vakoile, tämä on peräti ensimmäinen naisten ppv-ottelu 1990-luvun puolella. WWF oli tappanut naistendivisioonansa 1980-luvun lopussa, ja WCW:llä ei sellaista koskaan edes ollutkaan. Nyt WCW toi kuitenkin Japanista neljä taidokasta naispainijaa samaan otteluun ja antoi heille mahdollisuuden tehdä, mitä halusivat. Suurin ongelma tässä ottelussa oli toki aika: sitä ei ollut mitenkään liikaa, ja siksi oli vähän harmi, että ottelun ensimmäiset minuutit menivät hyvin rauhalliseen ja vähän mitäänsanomattomaankin lämmittelypainimiseen. Alkuvaiheen jälkeen naiset pääsivät kuitenkin vauhtiin, ja sitten alkoi tapahtua. Stiffejä karatepotkuja, upeita Northern Lights Suplexeja, helvetin hieno Double Missile Dropkick… Yleisökin syttyi loppupuolella tähän otteluun, vaikka heillä ei ollut taatusti pienintäkään hajua siitä, ketkä ovat kehässä. Se osoittaa, että tämä ottelu onnistui tosiaan yllättämään positiivisesti. Jos vain aikaa olisi ollut pari minuuttia enemmän ja alkukin olisi ollut jo räjähtäväisempi, tämä olisi ollut helposti hyvä – ehkä jopa hieno – ottelu. Nyt jäädään juuri ja juuri alle kolmen tähden, mutta silti tämä oli todella piristävä poikkeus illan painitarjonnassa!

* * ½ 

Singles Match

Buddy Landell vs. Dustin Rhodes

No niin, katsokaas. Dusty Rhodesin saapuminen WCW:n buukkaajaksi ei suinkaan tarkoittanut VAIN Dusty Rhodesin saapumista WCW:hen, vaan Dusty toi tietenkin mukanaan myös poikansa Dustinin, jonka painiura oli juuri lähtemässä kunnolla käyntiin. Tässä ppv:ssä muuten Dustysta ja Dustinista tuli tämän projektin toinen ja kolmas painija, jotka olivat esiintyneet ensin WWF:n ppv:ssä ja heti sitä seuraavassa WCW:n ppv:ssä. Ensimmäinen tuon tempun tehnyt oli tietenkin Arn Anderson vuonna 1989. Mutta siis: nuori ”The Natural” Dustin Rhodes oli nyt siis saapunut WCW:hen, ja ilman minkäänlaista apuaan isältään hän oli noussut nopeasti midcardiin. Kovassa nosteessa oleva Dustin sai nyt ensimmäisessä WCW-ppv-ottelussaan vastaansa NWA-konkarin ”Natural Boy” Buddy Landellin, jonka ura oli vahvasti ehtoopuolella. Mitään varsinaista feudia tämän ottelun taustalla ei ollut.

Tämä oli aika lailla juuri sellainen ottelu kuin sattoi etukäteen odottaa. Buddy Landell oli kaukana huippuvuosistaan mutta pystyi toki edelleen vetämään rutiininomaisen ottelun ilman mitään suurempia ongelmia. Dustin Rhodes oli puolestaan vielä varsin vihreä, ja hänen huippuvuotensa olivat vielä edessäpäin. Lisäksi on vielä huomioitava, että sen enempää Landellin kuin Dustininkaan huippuvuodetkaan eivät olleet ikinä mitään ”Wrestler of the Year” -tasoa, eli näistä lähtökohdista en odottanutkaan, että nämä kaksi painisivat mitään sellaista ottelua, josta tarinoitaisiin vielä jälkipolvillekin. Sen sijaan uskalsin toivoa, että Landell ja Rhodes vetävät ihan kivan brawlin, jossa perusasiat ovat kohdallaan ja joka vaikuttaa lähinnä tv-ottelutasoiselta matsilta. Juuri sellainen tämä ottelu myöskin oli: ok-mäiskintää molemmilta, pari ihan nättiä liikettä. Ottelu oli buukattu järkevästi ja lopetus toimi ongelmitta. Juuri sellainen ottelu, joka sopisi ennemmin tv-show’hun kuin ppv:hen.

* * 

Tag Team Match

The Royal Family vs. The Young Pistols

Viime ppv:stä tuttu uusiseelantilaiskaksikko Rip Morgan ja Jacko Victory yritti nyt vakiinnuttaa paikkaansa WCW:n joukkuedivisioonassa ja kenties jopa WCW:n joukkuemestaruuksien seuraavana haastajana. Samaan kuitenkin pyrki kahden nuorukaisen Tracy Smothersin ja Steve Armrstrongin muodostama joukkue, joka tunnettiin vielä viime vuonna Southern Boys -nimellä mutta joka oli nyt vaihtanut nimensä Young Pistolsiksi. Huhujen mukaan syy nimenvaihtoon oli se, että ”Southern Boys” oli liian maantieteellisesti rajoittunut eikä houkutellut siksi kaikkia katsojia. Olipa joukkueen nimi mikä hyvänsä, Armstrong ja Smothers olivat olleet WCW:ssä aika lailla tyhjän päällä sen jälkeen, kun heidän feudikumppaninsa Midnight Express oli hajonnut. Tämä feud Royal Familyn kanssa olikin rakenneltu ensisijaisesti juuri tuomaan uutta nostetta nuorukaiskaksikolle.

Aika random-joukkueottelu, mutta en silti valita buukkauksesta, koska Armstrongin ja Smothersin joukkuetta on aina kiva nähdä. Young Pistols osoitti jo edellisen vuoden ppv:eissä pystyvänsä painimaan parhaimmillaan erittäin hyviä otteluita, ja nyt kaksikko jatkaa samalla linjalla. Sekä Armstrong että Smothers näyttivät tässä ottelussa hyvältä, ja kaksikon high flying -tyylinen joukkuepaini on juuri sellaista, mitä tässä WCW:n joukkuedivarissa nyt kaivataan, kun Midnight Expresskin on kuollut lopullisesti. En voi myöskään moittia Pistolsien vastustajia, sillä Rip Morgan ja Jacko Victory näyttivät tässä ottelussa varsin hyvältä ja hoitivat heel-joukkueen roolin moitteetomasti. Kun aikaakin matsilla oli tarpeeksi, oli tämä kokonaisuutena kaikin puolin pätevä joukkueottelu. Ei mikään klassikko, mutta hyvä ottelu silti. Pienenä erikoisuutena ottelun aikana areenalta sammuivat valot (ilmeisesti sähkökatkoksen vuoksi), mutta pimeyttä kesti onneksi vain muutaman sekunnin ajan.

* * *

No DQ Match

Terry Taylor vs. The Z-Man

Muistatteko vielä, kuinka Starrcadessa Terry Taylor feudasi Michael Wallstreetin ja tämän managerin Alexandra Yorkin kanssa? No, Mike Rotunda (eli Wallstreet) oli kyllästynyt siihen, ettei hänellä ollut WCW:n kanssa kunnon sopimusta ja että WCW ei ollut valmis tarjoamaan hänelle edelleenkään hyvää sopimusta, vaikka uusi gimmick oli kerännyt huomattavaa kiinnostusta jopa isoissa medioissa. Niinpä Rotunda lähti WCW:stä, ja WCW päätti korjata tilanteen kääntämällä Taylorin heeliksi ja iskemällä hänet yhteen Wallstreetin managerin kanssa. Samalla syntyi Alexandra Yorkin muodostama ”York Foundation” -niminen ryhmittymä, johon ei tosin tässä vaiheessa vielä kuulunut muita kuin York ja Taylor. Taylor puolestaan käytännössä peri Wallstreetin gimmickin: hän ei tosin väittänyt olevansa miljoonia tekevä liikemies, mutta York käytti yhtälailla nyt tietokonettaan Taylorin otteluiden lopputulosten ennustamiseen. Heti heel-turninsa jälkeen Taylor oli ajautunut feudiin WCW:n keskikorttiin jumahtaneen Z-Manin kanssa. Z-Man oli itse asiassa ehtinyt Starrcaden jälkeen kantaa vähän aikaa WCW Television -mestaruutta, mutta hän oli hävinnyt sen nopeasti takaisin Arn Andersonille. Nyt Z-Manilla ei ollut siis enää mestaruutta, mutta kaunaa Tayloria kohtaan oli sitäkin enemmän. Miehet olivat viime viikkoina ottaneet yhteen rajuissa otteluissa, jotka olivat päättyneet diskauksiin, joten ppv:hen buukattiin ottelu, jossa ei tunnettaisi diskauksia ollenkaan.

oMitäpä tähänkään sanomaan? Ottelun tarina ei ollut erityisen kiinnostava, mutta sen lopputuloksena kehään saatiin kuitenkin kaksi lahjakasta nuorta (nuorehkoa) painijaa painimaan toisiaan vastaan, joten paljon huonomminkin on WCW:ssä mennyt. Ilahduttavaa oli myös se, että Z-Manin ja Taylorin ottelu sai ihan kivasti aikaa, joten kumpikin pääsi näyttämään ottelussa osaamistaan. No DQ -stipulaatiota ei kyllä hyödynnetty ottelussa käytännössä ollenkaan, joten on mielestäni ihan aiheellista kysyä, miksi ihmeessä tästä ottelusta edes tarvitsi tehdä No DQ Match ja miksi tuota stipulaatiota ei esimerkiksi voinut antaa seuraavaksi koittaneelle ottelulle (palataan siihen kohta). No, stipulaation huonosta käytöstä huolimatta Taylor ja Z-Man onnistuivat saamaan yleisönkin hyvin mukaan tähän otteluun, joten kokonaisuutena matsi saa ihan puhtaat paperit. Hyvä 10-minuuttinen ottelu kahden sellaisen miehen välillä, joista ei lopulta tullut WCW:ssä mitään merkittävää. Surullista, mutta totta.

* * *

Dusty Rhodesin paluu ja siirtyminen color commentatoriksi tarkoitti samalla sitä, että Paul E. Dangerously joutui luopumaan paikastaan Jim Rossin selostajaparina. Niinpä Dangerously oli nyt taas palautettu non wrestling -hahmoksi, mutta vielä Dangerously ei ollut siirtynyt manageroimaan. Sen sijaan Dangerouslylle oli luotu oma ”haastattelushow”, jonka nimi oli Danger Zone. Se muistutti rakenteeltaan muun muassa Brother Love Show’ta, jossa Dangerously keskittyi enemmän itsensä kehumiseen kuin haastateltavansa huomioimiseen. Tällä kertaa Dangerouslyn vieras oli El Gigante, ja koko segmentin ajan Dangerously vain haukkui Gigantea englanniksi. Lopulta kävi ilmi, ettei argentiinalainen Gigante edes tajua englantia. Se ei kuitenkaan Dangerouslya lannistanut, vaan jostain syystä hän yritti käydä Giganten kimppuun. Tästä Gigante ei pitänyt, joten hän iski Dangerouslyn Body Slamilla maahan ja poistui paikalta. Ok. Ilmeisesti koko anglen ainut tarkoitus oli pitää Gigante esillä jollain muilla tavoin kuin varsinaisessa ottelussa. Kehään Gigantea kun ei kannattanut päästää painimaan, koska siinä hän oli katastrofaalisen huono.

Singles Match

Stan Hansen vs. Big Van Vader

Japanissa isoksi nimeksi noussut Big Van Vader oli vieraillut WCW:ssä jo viime vuoden The Great American Bashissa, mutta sen jälkeen hän oli palannut taas Japaniin, eikä häntä ollut nähty WCW:ssä ennen tätä show’ta. Oikeastaan tämäkin esiintyminen oli lähinnä Japani-yhteyden ansiosta. Viime kuukausina WCW:ssä aktiivisesti paininut Stan Hansen oli ehtinyt kehittää myös aikamoisen väkivaltaisen feudin Vaderin kanssa Japanin puolella, ja miehet olivat painineet alkuvuodesta AJPW:ssä brutaalin tappelun. Tuo tappelu ei ollut onnistunut ratkaisemaan miesten välejä, joten heidän välilleen buukattiin rematch – WCW:n ppv:hen. Tätä ottelua todellakin oikein mainostettiin tuon Japanissa painitun ottelun rematchina, ja käytännössä koko ottelun build oli tapahtunut Japanin puolella. WCW:llä oli ilmeisen kova luotto siihen, että yleisöä jaksoi kiinnostaa tällainen kahden ison miehen rymistely, vaikka sen taustatarina ei ollut edes tuttua omasta promootiosta.

Nyt oli todellakin isojen miesten rymistelyä isossa mittakaavassa. Toki on hieman harmillista, että WCW ei halunnut antaa näille äijille mahdollisuutta tehdä mitä vain, vaan sen sijaan ottelu sai liian vähän aikaa ja sen lopetus oli buukattu tosi kömpelösti. Niin ja ottelu tosiaan käytiin normaalisäännöillä, mikä söi paljon ottelun kiinnostavuutta. Miksi tämä ei voinut olla No DQ Match? Oikeastaan tässä ottelussa ärsytti hyvin pitkälti samat asiat kuin Starrcaden Doom vs. Horsemen -ottelussa, jota monet arvostelijat ylistivät maasta taivaisiin. Mahdollisuuksia olisi ollut kyllä vaikka mihin, mutta ottelun aivan liian lyhyt kesto ja typerä lopetus estivät lopulta potentiaalin toteutumisen. Toki Hansen ja Vader eivät ole nyt mitään Horsemen-tasoisia painitaitureita vaan aivan puhtaita brawlereita, joten ihan samanlaisesta ottelusta ei ole kyse, mutta hyvin samanlaisella aihealueella liikutaan. Tässäkin nähtiin oikein mainiota, viihdyttävää ja aikakaudelle harvinaista intensiivistä HC-brawlausta. Varsinkin kun kyse oli vielä Hansenista ja Vaderista, homma yltyi nopeasti perhanan stiffiksi ja väkivaltaiseksi mätöksi, jota näiden kohdalla katsoo todellakin mielellään. Harmi vain, että ottelu tosiaan päättyi siinä vaiheessa, kun se oli vasta pääsemässä kunnolla vauhtiin – ja vieläpä typerällä tavalla. Annan tälle silti kaksi ja puoli tähteä pettymyksestä huolimatta, koska myös lopetuksen jälkeen nähty tappelu oli erinomaista katsottavaa ja Vaderin väläyttämä Top-Rope Clothesline suorastaan murhaavan näköinen.

* * ½ 

WCW United States Heavyweight Championship

Lex Luger (c) vs. Dan Spivey

Lex Luger oli jälleen United States Heavyweight -mestari, ja nyt hän joutui puolustamaan vyötään Dan Spiveytä vastaan. Spivey oli loppuvuodesta 1990 tekemänsä paluun jälkeen nostanut kovaa vauhtia asemiaan WCW:ssä. Nyt kun hän paini yksi ilman Sid Viciousta, yleisökin osasi suhtautua häneen heelinä ja buuata hänelle. Vaikka Vicious ja Spivey olivat Starrcadessa kiusoitelleet Skyscrapersien vakituisemmallakin paluulla, tuota paluuta ei nähty koskaan, vaan molemmat keskittyivät omiin uriinsa. Spivey teki kaikkensa voittaakseen US Heavyweight -mestaruuden ensimmäistä kertaa urallaan. Spivey oli noussut Lugerin haastajaksi nopeasti sen jälkeen, kun Luger oli onnistunut voittamaan vyön takaisin Stan Hansenilta, Spiveyn mentorilta. Luger tietenkin halusi säilyttää vyönsä, jota hän oli pitänyt hallussaan lähes tauotta vuoden 1989 alusta saakka.

Oho, nyt oli varmaankin illan positiviisin yllätys! Etukäteen tämä Spiveyn ja Lugerin ottelu kuulosti sellaiselta, että se ei oikeastaan herättänyt minkäänlaista kiinnostusta. Tiesin kyllä, että Lugerin lisäksi myös Spivey pystyi kovaankin otteluun ainakin oikean vastustajan kanssa. Tässä tapauksessa oli kuitenkin aika iso kysymysmerkki, että olisivatko Spivey ja Luger toisilleen sopivat vastustajat ja että pystyisivätkö he kantamaan toisensa kovaan otteluun. Tämän ottelun perusteella vastaus on, että kyllä vain pystyvät. On toki totta, että tämä ei ollut sinänsä mikään kehäpsykologian riemuvoitto ja että tässä ei mitään järisyttävän upeaa tarinaa kerrottu. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen tällä kertaa, koska Luger ja erityisesti Spivey pistivät kaikkensa peliin, ja he tarjosivat niin kovan brawlin kuin vain ikinä osasivat. Spivey hallitsi ottelusta merkittävän osan – ja millä tavalla hallitsikin! Spivey ei tyytynyt hetkeäkään mihinkään Bear Hugeihin tai muihinkaan rest holdeihin, vaan hän hallitsi ottelua tauotta pirun näyttävillä power-liikkeillä. Spivey iski muun muassa Tombstone Piledriverin, murhaavan DDT:n, normaalin Piledriverin, rajun Belly to Belly Suplexin ja paljon muuta. Luger myi kaikki iskut hyvin ja näytti oikeasti pariin kertaan ottelussa täysin lyödyltä. Luultavasti miehet olivat ottelun loppupuolella myös oikeasti aivan poikki, mutta tuo kaksikon hengästyminen ja tavallaan rajusti väsyminen ottelussa toi vain tälle intensiiviselle taistelulle lisää uskottavuutta. Myös ottelun loppuratkaisu oli buukattu suorastaan nerokkaasti, joten tämä vajaat 15 minuuttia kestänyt kamppailu ylitti kyllä kaikki odotukset ja oli peräti hieno US-mestaruusottelu. Ottelun jälkeen nähtiin vielä merkittävä hetki, kun Nikita Koloff teki paluunsa WCW:hen ja hyökkäsi US Heavyweight -mestarin kimppuun.

* * * ½ 

WCW Tag Team Championship

Doom (c) vs. Fabulous Freebirds

Doom oli hallinnut WCW:n joukkuemestaruuksia vuoden 1990 syksystä lähtien, mutta jo jonkin aikaa alkoi näyttää selvältä, ettei tuota hupia välttämättä jatkuisi enää kovin kauaa. Butch Reed ja Ron Simmons olivat ajautuneet viime viikkoina keskinäisiin ongelmiin, ja lisäksi alkuvuodesta joukkueen manageri Theodore R. Long oli ollut kuukauden ajan poissa ruudusta (mikä johtui Longin huumekärystä). Tämän kaiken päälle Doomin uudeksi haastajaksi oli vielä noussut konkarijoukkue Fabulous Freebirds, joka oli aivan uudessa iskussa. Vuoden 1990 viimeiset kuukaudet olivat olleet Freebirdsille hyvin surkeaa aikaa, mutta joukkue oli saanut aivan uutta energiaa, kun he olivat hylänneet surkean managerinsa Little Richard Marleyn ja hankkineet uuden managerin. Eivätkä suinkaan mitä tahansa manageria, vaan ylimielisen, kukkoilevan, naisia ympärilleen haalivan ja kaikin tavoin raivostuttavan Diamond Dallas Pagen. Tämä oli siis DDP:n WCW-debyytti, ja hän oli lyhyessä ajassa tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Tässä ppv:ssä DDP vielä esitteli Freebirdsin toisen managerin, joka hoitaisi Freebirdsin asioita silloin, kun Page itse ei ehtisi. Tuo toinen manageri oli ”Big Daddy Dink” – toisin sanoen Oliver Humperdink jälleen uudessa gimmickissä. Freebirdseillä oli siis kaksin kappalein managereita ja allaan vakuuttava voittoputki, kun Doomilla oli taustalla lähinnä keskinäisiä ongelmia. Tilanne ei näyttänyt hyvältä joukkuemestareiden kannalta.

Lyhyttä mutta toimivaa, sitä tämä joukkuemestaruusottelu ennen kaikkea oli. Ehdin jo etukäteen toivoa, että tämä ottelu ei kestäisi mitenkään älyttömän pitkään. Historia on osoittanut, että 20 minuuttia ja jopa 15 minuuttia olisi todennäköisesti näille kahdelle joukkueelle aivan liikaa, koska erityisesti Freebirdsit muuttuvat pitkissä otteluissa todella tylsiksi ja koska Doom ei missään mielessä ole paras valinta kantamaan Freebirdsejä pitkään, hyvään otteluun. Niinpä oli ilahduttavaa huomata, että WCW:kin oli tajunnut tämän tosiasian ja että ottelu kesti vajaat 10 minuuttia. Siinä ajassa tämä touhu ei käynyt vielä mitenkään tylsäksi, vaan erityisesti Jimmy Garvin näytti pitkästä aikaa hyvältä ottamalla näyttävästi turpiin ja tarjoilemalla välissä pari hienoa liikettä. Muutenkin ottelu oli (lyhyen keston lisäksi) buukattu oikein toimivasti, ja ottelussa oikeastaan parasta olivatkin sen jälkeiset post match -meiningit ja tulevat jatkokuviot. Ottelu oli juuri buukkauksensa ja tunnelmansa ansiosta ihan hyvä, mutta ei kuitenkaan sen enempää.

* * ½

WarGames Match

Four Horsemen & Larry Zbyszko vs. Sting & Flyin’ Brian & Steiner Brothers

Vihdoin, illan Main Event. Eikä mikä tahansa Main Event vaan WarGames Match. Ottelun pääfeud oli tietenkin Stingin ja Four Horsemenin välinen loputon vihanpito, joka ei ollut loppunut mihinkään, vaikka Ric Flair oli paljastunut Starrcadessa Black Scorpioniksi ja vaikka Black Scorpionia ei ollut sen jälkeen mainittu enää ikinä. Flairin ja Stingin feudissa oli nimittäin tapahtunut tammikuun puolivälissä ratkaiseva käänne, kun Ric Flair oli päihittänyt Stingin päämestaruusottelussa ja noussut jälleen firman ykkösmestariksi. WCW:llä (erityisesti Jim Herdillä) oli ollut vuoden 1990 ajan kova tavoite ajaa Flair alas Main Eventistä keskikorttiin, mutta karu totuus oli se, että WCW kaipasi Ric Flairia Main Eventiin. Sting ei ollut toiminut firman uutena ykköstähtenä ollenkaan toivotulla tavalla: vaikka yleisö hurrasi Stingille, tapahtumat myivät huonosti ja firman tulos oli kääntynyt pahaan laskuun. Niinpä paniikkiratkaisuna Flair oli nostettu takaisin päämestariksi.

Nyt sitten Flair ja hänen hevosmiehensä kohtasivat Stingin ja tämän ystävät. Sid Vicious oli taas alkuvuodesta alkanut pyöriä tiiviimmin osana Four Horsemenia, ja WCW yritti edelleen tehdä hänestä uskottavaa heeliä, vaikka yleisö halusi koko ajan hurrata Sidille. Niinpä hänkin siis kuului tässä ottelussa Horsemen-porukkaan. Alun perin Flairin joukkueessa piti olla myös WCW Television -mestari Arn Anderson, mutta Anderson oli loukkaantunut (jälleen) juuri ennen ppv:tä. Andersonin paikan otti – ei enempää eikä vähempää kuin – Larry Zbyszko. Zbyszko oli siis tehnyt paluunsa WCW:hen vuoden 1990 lopussa, kun AWA oli kaatunut lopullisesti. Zbyszko oli ollut käytännössä AWA:n viimeinen uskottava tähti. Nyt hän oli takaisin WCW:ssä, ja hän lyöttäytyi nopeasti yhteen Flairin miesten kanssa. Stingin joukkueen jäsenistä Steinerit olivat feudanneet jo pitkään Four Horsemenin, ja itse asiassa Scott Steiner oli paininut vuoden 1991 ensimmäisessä Clash of the Championsissa Ric Flairia vastaan päämestaruusottelussa, mutta se oli osoittautunut pahaksi pettymykseksi. Joukkueen neljäs jäsen oli puolestaan Flyin’ Brian. Pillman oli viime kuukausien jumahtanut pahasti alakorttiin, mutta vuoden 1991 alussa hän sai uuden mahdollisuuden, kun hänet nostettiin yhtäkkiä Stingin uudeksi ystäväksi, ja yleisö alkoi nopeasti jälleen hurrata Brianille. Niinpä Brian sai nyt todellisen näytönpaikan, kun hän sai käytännössä isoimman roolin tässä ottelussa: Four Horsemen oli nimittäin piessyt Pillmanin pahasti juuri ennen ppv:tä (siksi Pillmanin ylävartalo oli teipattu), mutta Brian ei suostunut luovuttamaan vaan halusi silti osallistua otteluun.

WarGames-ottelun vuoksi melkeinpä kaikki WCW:n tähtivoima oli tässä tapahtumassa keskitetty tähän yhteen otteluun, mutta ehkä se tässä tapauksessa kannatti, koska ottelu oli kyllä pirun viihdyttävä ja aikakausi huomioon ottaen varsin brutaali. Tästä ottelusta näin 25 vuotta myöhemmin parhaiten toki muistetaan lähinnä Sid Viciouksen hirvittävä botch, joka olisi voinut tappaa tai ainakin halvaannuttaa Brian Pillmanin. Tuo botch myös itselläni pilaa sen verran pahasti katselunautintoa, etten osaa mieltää tätä ottelua MOTYC-tasoiseksi, vaikka tämä sitä monien mielestä on. Onneksi tämä ottelu oli silti paljon enemmänkin kuin Viciouksen käsittämätön botch, ja sen ansiosta tämä nousee silti minunkin kirjoissani neljän tähden otteluiden joukkoon. Pillmanista puheenollen – Flyin’ Brian oli aivan ehdottomasti tämän ottelun tähtihahmo, joka tarjosi alusta loppuun saakka mieletöntä viihdettä, otti itse hurjaa bumppia (siis muitakin kuin ne lopun todella rumat bumpit) ja tarjoili siihen päälle vielä äärimmäisen näyttäviä liikkeitä. Toki kunniaa on annettava myös muille osallistujille: Horsemen-puolelta ottelun avannut Barry Windham oli taas aivan elementissään ja veti loistavan suorituksen. Ric Flair oli tietenkin oma erinomainen itsensä. Stingilläkin oli taas loistavasti energiaa mukana ottelussa. Steiner-veljekset loistivat tuttuun tyyliinsä ja tarjosivat pirun intensiivistä mäiskintää koko kehässä olonsa ajan. Oikeastaan Viciouksen ohella vain Larry Zbyszko tuntui tässä matsissa aikamoiselta turhakkeelta, mutta ei hänestäkään matsille silti mitään haittaa ollut (samaa ei voi sanoa Viciouksesta). Kokonaisuutena ottelu oli rakennettu hemmetin hyvin, siinä nähtiin paljon loistavia hetkiä ja yleisökin oli alusta loppuun hienosti mukana. Tämä oli Main Event -ottelu isolla M:llä ja isolla E:llä, koska tässä oli sellaista todellisen suuren ottelun tuntua. Hienosti hoidettu matsi – vaikka ottelun loppu sitten olikin turhan dramaattinen Viciouksen takia. Siitä huolimatta huippuottelu.

* * * * 


Vielä Viciouksen botchista:

Ottelu päättyi siis sen jälkeen, kun Vicious oli iskenyt Pillmanille kaksi Powerbombia. Pillman oli tajuton, ja hänen ystävänsä El Gigante ryntäsi kehään ja käski tuomareita keskeyttämään ottelun. Tämä oli siis käsittääkseni käsikirjoitettukin päättymään näin, mutta sen sijaan otteluun ei ollut käsikirjoitettu sitä, että Vicious käytännössä TÄRÄYTTI PILLMANIN SUORAAN NISKOILLEEN POWERBOMBISTA. Katsokaa nyt tuo yllä oleva video. Tai älkää oikeastaan katsoko. Ja mikä älyttömintä: Sid ei suinkaan tajunnut lopettaa tilannetta tuohon, vaan hän iski käytännössä jo tajuttoman Pillmanin vielä uudestaan maahan toisella Powerbombilla. Pillman itse on sanonut myöhemmin, ettei hänellä ole mitään muistikuvia jälkimmäisestä Powerbombista. Kuinka helvetin ammattitaidoton voi yksi painija olla? Argh.


Vuoden 1990 taso oli ollut WCW:n kannalta varsin surullista katsottavaa, kun tapahtumien meno muuttui sitä huonommaksi, mitä pidemmälle vuosi eteni. Nyt kehissä oli uusi pääbuukkaaja, mutten nyt varsinaisesti lähde Dustylle antamaan vielä kovin paljon kehuja. Sen sijaan on myönnettävä, että vuosi 1991 näytti olevan uusi alku paitsi WWF:lle, myös WCW:lle. Tämä WrestleWar oli nimittäin aidosti paras WCW:n ppv pitkään aikaan. Tässä oli huippuluokan WarGames, hieno US-mestaruusottelu, monta hyvää keskikortin ottelua, pari yllättävääkin matsia (naisten joukkueottelu, Vader vs. Hansen) eikä oikeastaan ollenkaan puhtaasti paskaa suoritusta. Kokonaisuutena siis varsin vahva ppv, jota voi helposti kutsua Hyväksi. Lisää tätä, kiitos!

Wikipedia: WCW WrestleWar 1991

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 6.9.2017

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Royal Rumble 1991

Next post

Arvio: WWF WrestleMania VII

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.