Arvio: Wrestle Kingdom 11

Päivämäärä: 4.1.2017

Sijainti: Tokio, Japani (Tokyo Dome)

Yleisömäärä: 26 192

Katso tapahtuma NJPW Worldista!

Jos WWE:n jokavuotinen kliimaksi on WrestleMania, NJPW:n eli New Japan Pro-Wrestlingin jokavuotinen kliimaksi on Wrestle Kingdom. Siihen näiden tapahtumien yhtäläisyydet oikeastaan loppuvatkin, sillä siinä missä WrestleMania jättää usein karvaan maun suuhun, Wrestle Kingdom onnistuu vuodesta toiseen. Niin kävi ehdottomasti myös tänä vuonna, kun Japanin suurin supertähti ”Rainmaker” Kazuchika Okada puolusti IWGP Heavyweight -mestaruuttaan ”The Cleaner” Kenny Omegaa vastaan ottelussa, joka ansaitsi legendaariselta painijournalisti Dave Meltzeriltä äärimmäisen harvinaisen kuuden tähden arvosanan ja jota WWE:n Hall of Fame -jäsen Mick Foley kutsui yhdeksi parhaimmista otteluista kautta aikojen. Vaan oli Wrestle Kingdomissa paljon muutakin kuin tuo hehkutettu Okadan ja Omegan ottelu. Siitä lisää nyt.

Singles Match

Tiger the Dark vs. Tiger Mask W

Ihan ensimmäinen tapahtumassa nähty ottelu oli perinteinen New Japan Rumble, jossa nähtiin yhteensä neljätoista painijaa. Kyseessä oli kuitenkin vain lämppäriottelu, joka ei lukeutunut varsinaisen show’n tarjontaan. Siitä huolimatta tämä värikäs Rumble-matsi sisälsi hienoja hetkiä, kuten esimerkiksi entisen IWGP Heavyweight -mestarin ja – pakko mainita – Suomen oman Tony Halmeen entisen joukkuepartnerin Scott Nortonin visiitin, 60-vuotiaan Kuniaki Kobayashin kehäpaluun yli 17 vuoden tauon jälkeen ja Michael ”Big Mike” Elginin hienon taistelutarinan. Niinpä olikin sääli, että tämä varsinaisen show’n avannut Tiger the Darkin ja Tiger Mask W:n kohtaaminen jäi mielestäni kyseisen Rumble-ottelun varjoon. Ei missään nimessä pahasti, mutta jäi kuitenkin.

Tiger the Dark oli siis Ring of Honorista tuttu ACH, kun taas Tiger Mask W:n maskin alla lymyili eräs painimaailman kiinnostavimmista painijoista, WWE:n Cruiserweight Classic -turnauksestakin tuttu ”Golden Star” Kota Ibushi. Voisi kuvitella, että ACH ja Ibushi saisivat erinomaisen ottelun aikaan, mikä toisaalta pitänee paikkaansa. Tässä kontekstissa – ja näillä hahmoilla – meno jäi kuitenkin melko mitäänsanomattomaksi, vaikka ottelijat pääsivätkin esittämään hienoja atleettisia suorituksiaan, joista heidät nimenomaan tunnetaan. Matsi oli kuitenkin vain inan yli viisiminuuttinen koitos, eikä se sisältänyt erityistä draaman kaarta. Suuhuni jäi oikeastaan vahvempi lämmittelyottelun maku kuin siitä varsinaisesta lämppäristä eli New Japan Rumblesta, minkä vuoksi olisinkin vaihtanut näiden matsien paikkaa keskenään.

5/10

IWGP Junior Heavyweight Championship

The Young Bucks (c) vs. Roppongi Vice

Kun kuulin, että Wrestle Kingdomissa nähdään tämä ottelu, tylsistyin. IWGP Junior Tag Team -divisioona on mielestäni todellista virkistystä vailla, ja tällainen kulahtanut ottelupari oli kaikkea muuta kuin freesiä buukkausta. Nihkeästä asennoitumisestani huolimatta kykenin kuitenkin uppoutumaan otteluun niin, että se vei minut yllättävän vahvasti mennessään. Matsissa oli ennen kaikkea hyvä ja yksinkertainen tarina: jo valmiiksi ylimielinen The Young Bucks oli muuttunut niin ylimieliseksi, että he tuntuivat ottelevan vailla huolen häivää. Roppongi Vice puolestaan edusti toista maata: Beretta ja Rocky Romero puhalsivat sisukkaasti yhteen hiileen ja olivat selkeästi tulleet Tokyo Domeen nousemaan uudeksi mestarijoukkueeksi. Mielenkiintoa tähän asetelmaan loi aikaisempi tarinankerronta, joka antoi ymmärtää, että Beretta ja Romero olisivat lähtemässä omille teilleen. Tämä siis tuntui Roppongi Vicen viimeiseltä mahdollisuudelta nousta huipulle ja pysyä yhdessä.

Tämä tarina näkyi ottelussa hyvin. Nick ja Matt Jackson (eli Young Bucks) temppuilevat toki aina, mutta tässä he tosiaan tuntuivat ylenkatsovan vastustajiaan kohtalokkaasti. Esimerkiksi sisääntulonsa aikana veljekset jauhoivat vain ”Broken” Matt Hardysta ja Brother Nerosta eivätkä suinkaan Berettasta ja Romerosta, mikä osoitti, etteivät he vaikuttaneet pitävän Roppongi Vicea uhkaavana haastajajoukkueena. Se loi hyvän tunnelman, joka parani entisestään ottelijoiden hienojen kehäotteiden myötä. Jacksonit olivat toki tuttuun tapaan liekeissä kuten aina, ja Romero saa aina japanilaisyleisön kuumaksi väistellessään vastustajiensa iskuja, mutta Beretta jätti minuun erityisen vaikutuksen ottelun aikana. Matsin järisyttävin spotti olikin se, kun Beretta loikkasi voltilla kehän ulkopuolelle tarkoituksenaan hypätä Young Bucksin päälle, mutta Jacksonit livistivät alta pois ja Beretta tömähti suoraan selälleen maahan. Tämä kyseinen spotti loi myös kivan pienen sivutarinan ottelulle: yleisön rakastama Romero jäi silloin yksin Young Bucksia vastaan, ja Roppongi Vicen kohtalo näytti kurjalta. Niinpä matsin yllättävä lopetus – ja Roppongi Vicen (kolmas) mestaruusvoitto – onnistui hyvin. Mukava matsi, joka ylitti ainakin omat odotukseni, vaikka kyllähän sen tietää, että joka ikinen Young Bucksin ottelu on auttamatta hyvä.

8/10

NEVER Openweight 6-Man Tag Team Championship
Gauntlet Match

Satoshi Kojima, Ricochet & David Finlay (c) vs. Los Ingobernables de Japon vs. CHAOS vs. The Bullet Club

NEVER Openweight 6-Man Tag Team -mestaruus on kummallinen titteli. Se nähtiin ensimmäisen kerran Wrestle Kingdom 10:ssä, jossa Toru Yano ja Briscoen veljekset (Jay ja Mark) päihittivät The Bullet Clubin (Bad Luck Falen, Tama Tongan ja Yujiro Takahashin). Sittemmin mestaruutta on kantanut hyvin moni joukkue, kuten esimerkiksi Hiroshi Tanahashin, Michael Elginin ja Yoshitatsun kolmikko sekä viime vuonna muodostettu The Elite (eli Kenny Omega ja The Young Bucks). Niinpä titteli on kärsinyt alusta saakka melkoisesta inflaatiosta, eikä mestaruudella ole juurikaan arvoa. Tämä seikka vaikutti myös tämän ottelun atmosfääriin.

Ottelun paras puoli oli se, että se oli buukattu hyvin. Ensin kehään astelivat Bullet Club eli Bad Luck Fale, Hangman Page ja Yujiro Takahashi sekä Chaos eli Jado, Will Ospreay ja Yoshi-Hashi. (Sivuhuomiona mainittakoon, että eräänlaisen sutenöörin roolia vetävä Takahashi toi kehään mukanaan muutaman varsin pornahtavan naisen, mikä tuntui oudolta nykypäivän painilähetyksessä; toisaalta se on oiva kikka kerätä vihaa japanilaisyleisöltä, sillä implikaatiohan on nimenomaan se, että Takahashi tarjoaa tulikuumia japanilaisia naisia ulkomaisille painijoille.) Tämä lyhyt taistelu ei tarjonnut oikeastaan mitään muuta kuin Ospreayn hienoja spotteja, mutta kun Chaos oli lyöty, kehään muodostui erittäin mielenkiintoinen asetelma: Bullet Club vastaan Los Ingobernables de Japon. NJPW:n entinen ykkösryhmä, Bullet Club (tai no, okei, kyseisen ryhmän alin kasti), katseli nyt NJPW:n nykyistä ykkösryhmää silmiin, ja mieleeni muistui alkuvuosi 2014, kun WWE:n The Shield oli sotajalalla The Wyatt Familyn kanssa. Hienointa tässä oli se, että Bullet Club kykeni sätkimään vain hetken ennen kuin Los Ingobernables de Japon oli jo antanut kolmikolle nöyryytyksen ja odotti nyt todellista vastustajaansa kehään.

No joo, kuulostaa ehkä paremmalta kirjoitettuna kuin oikeasti. Los Ingobernables de Japon on kyllä äärimmäisen mielenkiintoinen poppoo, mutta NEVER Openweight 6-Man Tag Team -titteli on yksinkertaisesti niin yhdentekevä mestaruus, ettei se resonoi millään lailla. Lisäksi Kojiman, Ricochet’n ja Finlayn tiimi tuntui väärällä tavalla satunnaiselta (mikä tosin johtui siitä, että Finlayn paikalla oli alun perin ollut Matt Sydal, joka kuitenkin hölmöili niin, että joutui kannabiksen hallussapidosta vankilaan – Finlay siis vain korvasi Sydalia). Niinpä koko ottelusta jäi mieleen lähinnä ajatus siitä, että tahtoisin nähdä Sanadan ja Evilin nousevan IWGP Tag Team -mestareiksi mahdollisimman nopeasti. Tässä ottelussa kaksikko jäi valokeilastaan huolimatta varjoon, eivätkä esimerkiksi Ospreay ja Ricochet päässeet loistamaan yhtä paljon kuin heidän tasoisten maailmanluokan ottelijoiden olisi kuulunut Wrestle Kingdomissa loistaa.

5/10

Singles Match

Juice Robinson vs. Cody

Tämä ottelu oli todellinen villikortti. Kuinka japanilaisyleisö tulisi suhtautumaan Cody Rhodesin debyyttiin? Kuinka Juice Robinson otettaisiin vastaan Japanin suurimman yleisön edessä? Minkälaisen ottelun tämä kummallinen parivaljakko saisi aikaan?

Vastaus jokaiseen kysymykseen oli yllättävän yksinkertainen: vaisu. Cody sai vaisun reaktion, Robinson sai vaisun reaktion ja myös se itse ottelu oli vaisu. Tästä huolimatta nautin joka sekunnista, sillä vaikka tokiolaisyleisö ei (vielä) pitänyt Codya erityisen suurena supertähtenä, Cody silti tuntui semmoiselta. On kuitenkin aiheellista kysyä, oliko varsin mitäänsanomaton ja suurelle yleisölle tuntematon Robinson (eli WWE:n NXT:stä tuttu ”maailmanparantaja” CJ Parker) todella se oikea vaihtoehto Codyn ensimmäiseksi NJPW-vastustajaksi. En tiedä, mitä NJPW ajattelee, mutta minun mielestäni ratkaisu oli väärä.

Se, mitä kaipasin, oli tulinen debyytti, joka nostaisi Codyn saman tien japanilaisten huulille. Se, mitä sain, oli jotain muuta. Ei tämä missään nimessä kehno ottelu ollut (eikä olisi voinutkaan olla, sillä Cody on mielestäni yksi maailman parhaimmista painijoista tällä hetkellä – erittäin hyvä tarinankertoja), mutta sen funktio tuntui epäonnistuneelta. Mieleeni juolahti kirpeät muistot Wrestle Kingdom 10:n ROH-mestaruusottelusta, jossa Jay Lethal puolusti titteliään Michael Elginiä vastaan varsin hiljaisen ja etäisen tokiolaisyleisön edessä. Siltä se tämäkin ottelu tuntui, etäiseltä. Uumoilen joka tapauksessa, että mikäli Cody painii NJPW:ssä vielä ensi vuonna, niin mies on todella kuumaa kamaa Wrestle Kingdom 12:ssa.

5/10

ROH World Championship

Kyle O’Reilly (c) vs. Adam Cole

ROH-mestaruudesta ja etäisistä otteluista puheen ollen, seuraavaksi näimme Kyle O’Reillyn ja Adam Colen pitkän feudin kukaties viimeisen luvun. Erityisen haasteellisen tästä teki se, ettei Cole ole juurikaan otellut NJPW:ssä, minkä tähden hän lienee verrattain tuntematon nimi Japanissa. O’Reilly sen sijaan on otellut NJPW:ssä jo pitkään reDRagon-joukkuepartnerinsa Bobby Fishin kanssa, mutta eipä hänkään ollut ehtinyt lyömään itseään erityisen vahvasti yksilöpainijana läpi.

Näistä haasteista huolimatta Cole ja O’Reilly kykenivät sytyttämään tokiolaisia yllättävänkin hyvin, vaikka osasyynä siihen saattoi olla niinkin yksinkertainen niksi kuin Colen interaktiivinen ja jo liki legendaarinen letkautus ”Adam Cole – baybay!”. Toisena syynä olikin se varsinainen kehätoiminta, joka koostui varsin rajusta äksönistä. Kaksikko nimittäin pisti pystyyn todella intensiivisen taistelun, joka toisaalta kyllä tuntui jo liiankin intensiiviseltä tässä kontekstissa; tuntui tavallaan siltä, että he olivat väärässä paikassa oikeaan aikaan. Kokonaisuutena ottelu oli joka tapauksessa viihdyttävä, ja sen lopputulos eli O’Reillyn tappio tuli puun takaa – vaikka toisaalta kyseistä ratkaisua saattoi myös odottaa, jos oli lukenut huhuja O’Reillyn mahdollisesta WWE-tulevaisuudesta. Ehdottomasti parempi tapaus kuin Lethalin ja Elginin ROH-mestaruusottelu, vaikka Elgin on näistä ROH:n painijoista selvästi se suosituin ottelija japanilaisten mielestä.

6/10

IWGP Tag Team Championship

Guerrillas of Destiny (c) vs. Togi Makabe & Tomoaki Honma vs. Toru Yano & Tomohiro Ishii

O’Reillyn ja Colen ottelun jälkeen pidettiin pieni tauko, jonka jälkeen siirryttiin tapahtuman suuriin matseihin. Näistä matseista vain tämä IWGP Tag Team -mestaruusottelu tuntui hieman kehnommalta tapaukselta, ja kuten puroresu-asiantuntijamme Mikko ennakossaan kirjoitti, matsilta ei kannattanut odottaa liikoja. Juuri siksi tämä koitos kykeni ylittämään odotukseni, ja lopputuloksena oli oikeastaan varsin pätevä ja nopeatempoinen mättö, joka piti yllättävän hyvin otteessaan. Kirkkain tähti oli mielestäni Toru Yano, jonka hahmo on edelleen rautainen ja joka luo jokaiseen otteluunsa kiehtovan tarinan, mutta myös muut ottelijat selviytyivät matsista puhtain paperein – jopa Tama Tonga ja Tanga Roa, joihin suhtaudun yhä edelleen nihkeästi, vaikka haluaisin pitää heistä kummastakin. Mitään erityisen ihmeellistä tai tajunnanräjäyttävää tässä ei loppujen lopuksi nähty, mutta siitä huolimatta ottelu oli tiivis ja viihdyttävä paketti, joka kaiken lisäksi kulminoitui mainioon loppuratkaisuun. Mielestäni parempi matsi kuin Wrestle Kingdom 10:n IWGP Tag Team -mestaruusottelu, jossa Honma ja Makabe ottivat mittaa Bullet Clubin Karl Andersonista ja Doc (WWE:ssä Luke) Gallowsista ja aika lailla paras mahdollinen mättö, johon nämä joukkueet tällä rakentelulla kyetä saattoi.

7/10

IWGP Junior Heavyweight Championship

Kushida (c) vs. Hiromu Takahashi

Sitten olikin luvassa varsin kinkkinen matsi, sillä Kushidan haastaja Hiromu Takahashi ei ollut onnistunut säväyttämään minua millään lailla Ring of Honorissa, jossa hän siis oli esiintynyt nimellä Kamaitachi. En myöskään lukeudu Kushidan suurimpiin faneihin, joten ajauduin väistämättä skeptiseen lähtöasetelmaan. Voisiko Takahashi puhjeta yhtäkkiä kukkaansa, kun vain kuukausia aiemmin hän oli lähinnä vain haukotuttanut minua?

Vastaus oli myönteinen: kyllä voisi. Takahashi oli itse asiassa jo sisääntulostaan lähtien kuin uudestisyntynyt mies. The Addictionin eli Christopher Danielsin ja Frankie Kazarianin entisestä kätyristä kuoriutui karismaattinen pahis, jonka kasvoilla roikkui sekopään hymy. ”Tikittävä aikapommi” oli todellakin lempinimensä veroinen olio, ja jotenkin tuosta Takahashin hyytävästä hymystä syntyi assosiaatio NXT-tähti Asukaan. Jalo ja arvokas Kushida tarjosi puolestaan balanssin, jolloin hahmot tuntuivat kuin luoduilta toisilleen.

Kun tämä balanssi yhdistyi näyttävään kehätoimintaan, tuloksena oli erittäin kovatasoinen ottelu. Taistelu oli alusta saakka intensiivinen, ja ottelijoista – erityisesti Takahashista, jolle tämä mahdollisuus oli eräänlainen tulikoe – suorastaan paistoi nimenomaan se, että he halusivat antaa kaikkensa Tokyo Domessa. Niinpä painijat ottivat hurjia riskejä, joista eritoten Takahashin diving senton kulman päältä kehän ulkopuolelle tuntui jo sekopäiseltä tempulta – mies kun laskeutui suoraan selälleen. Hurjat riskit kuitenkin loivat otteluun suuren matsin hengen, mikä nosti tunnelman kattoon. Lopulta ottelusta muodostui varsin myönteinen yllätys ja mielestäni helposti parempi IWGP Junior Heavyweight -mestaruusottelu kuin Wrestle Kingdom 10:n Kushida vastaan Kenny Omega. Samalla Takahashi läpäisi tulikokeensa kiitettävin arvosanoin, ja olen nyt sitä mieltä, että entinen Kamaitachi on oikeastaan täydellinen lisäys Los Ingobernables de Japonin jo valmiiksi vaarallisiin riveihin.

8/10

NEVER Openweight Championship

Katsuyori Shibata (c) vs. Hirooki Goto

Jos NEVER Openweight 6-Man Tag Team -titteli on mielestäni NJPW:n turhin mestaruus, NEVER Openweight -titteli on puolestaan yksi koko NJPW:n valopilkuista. On ehkä hieman hankala avata kyseisen mestaruuden merkitystä sellaiselle lukijalle, joka ei ole koskaan katsonut NJPW:tä, mutta käytännössä tittelin nimi voisi yhtä hyvin olla ”IWGP Strong Style Championship”. NEVER-mestaruusottelut ovat siis toisin sanoen äärimmäisen rajuja matseja, joissa painijat potkivat ja hakkaavat toisiaan voimakkaasti. Niinpä oli hienoa, että juuri Hirooki Goto ja erityisesti Katsuyori Shibata pääsivät taistelemaan kyseisestä mestaruudesta vuoden suurimmassa show’ssa.

Vaan vaikka Goto on kova ja jylhä soturi, hän ei silti ole Tomohiro Ishiin veroinen NEVER-ottelija. Rinnastus pätee siksi, että se oli nimenomaan Ishii, jota vastaan Shibata soti samasta mestaruudesta viime vuoden Wrestle Kingdomissa – ja se ottelu oli aivan ilmiömäinen taistelu. Niinpä Gotolla oli suuret saappaat täytettävänään, ja täytyy sanoa, ettei hän kyennyt vapautumaan Ishiin varjosta. Se oli oikeastaan jopa runollista, sillä Goto tuntuu aina olevan ikuinen kakkonen, joka ei jostain syystä kykene rikkomaan niin sanottua lasikattoa. Hyvin hän otteli, sitä en kiistä, mutta en voinut olla vertaamatta matsia Shibatan ja Ishiin mielipuoliseen mättöön, jossa NEVER-henki vietiin astetta korkeammalle.

Tappio Ishiin ja Shibatan matsille ei kuitenkaan ole häpeä, sillä kyseessä oli mielestäni täyden kympin veroinen koitos. Tämäkin oli siis ehdottomasti hieno matsi, jossa molemmat painijat ottivat rajua osumaa ja sytyttivät Tokyo Domen liekkeihin, mutta ne viimeiset silaukset puuttuivat. Ehkä ottelu olisi vaatinut vielä viitisen minuuttia lisää kestoa ja sykähdyttävämmän lopputaistelun, vaikkakin on toisaalta juuri ihanteellista, ettei NEVER-mestaruusottelu veny liian pitkäksi, vaan pysyy kompaktina taisteluna. Joka tapauksessa lievä pettymys, joka johtui enimmäkseen siitä, että Shibata ja Ishii olivat nostaneet riman ihan liian korkealle vuosi sitten.

8/10

IWGP Intercontinental Championship

Tetsuya Naito (c) vs. Hiroshi Tanahashi

Ah, sitten oli luvassa tapahtuman suurimmat ottelut, joista ensimmäisessä oteltiin paitsi IWGP Intercontinental -mestaruudesta myös kunniasta. Tarina, hyvin simppeli sellainen, oli klassinen ja juuri siksi niin hemmetin toimiva. Tanahashi ja Naito olivat kuin Leijonakuninkaan Mufasa ja Scar, ja ottelu tuntui jo sisääntulojen aikana äärimmäisen kutkuttavalta. Tanahashi muuten debytoi tapahtumassa uuden sisääntulokappaleensa, joka on käsittääkseni saanut faneilta nihkeän vastaanoton, mutta minä itse kyllä tykkäsin kyseisestä tunnarista oikein paljon ja uskon, että jo muutaman tapahtuman jälkeen ”Go Ace” löytää tiensä fanien suosioon. Kappaleen kitarariffit ovat suorastaan hypnoottisia ja toimivat taianomaisesti ainakin Tokyo Domen kokoisella näyttämöllä. Naito puolestaan asteli vanhan tunnarinsa saattelemana kehään, ja pakko sanoa, että nautin kyseisestä tunnarista koko ajan enemmän ja enemmän. Myös Naiton sisääntulo tuntui taianomaiselta Tokyo Domessa, ja tunnelmaa saattoi kosketella käsin, kun Naito kiersi kehän ja kävi tervehtimässä selostaja Steve Corinoa samalla kun Tanahashi seisoi vakavana kehässä.

Tämä ottelu oli siis vahvasti tarinapainotteinen matsi, eikä mikään ihme, sillä Naiton ja Tanahashin yhteinen historia ulottuu vuosien taakse. Äärimmäisen vahvan tarinan lisäksi ottelu sisälsi huipputason painia, mikä sekään ei ollut minkään sortin ihme, sillä Naito ja Tanahashi lukeutuvat painimaailman ehdottomaan eliittiin. Kehätoiminta ei kuitenkaan ollut tällä kertaa keskiössä, vaan tärkeämmässä roolissa oli tarina, jota painijat kertoivat erityisen hyvin ilmein ja elein. Tanahashi ja Naito, vanhat kaverukset, olivat nyt sotajalalla, ja tittelin ja kunnian lisäksi ottelussa oli myös kolmas panos – painijoiden hierarkkinen asema. Tanahashi, NJPW:n entinen ”ässä”, oli kärsinyt vuonna 2016 kirpeitä tappioita mm. Kenny Omegalle ja erityisesti Kazuchika Okadalle, ja nyt hänellä oli tilaisuus nousta takaisin Japanin huipulle ja antaa samalla opetus sekopäiselle Naitolle, joka oli hylännyt entiset arvonsa ja sukeltanut syvälle pimeyteen.

Olen monesti kirjoittanut, että painiottelu nojautuu kolmeen kivijalkaan: tarinaan, tunnelmaan ja flow’hun. Jos jokainen näistä on huipussaan, tuloksena on täydellinen ottelu. Niinpä tälle Tanahashin ja Naiton suurelle kohtaamiselle voi antaa ainoastaan täydellisen arvosanan. Kaunis tarina, kuuma tunnelma ja sulava flow loivat uskomattoman kokonaisuuden, jota vielä koristeltiin upeilla spoteilla ja tulisella lopputaistelulla. Mikään ei kuitenkaan värisyttänyt yhtä vahvasti kuin se, kun Naito – ottelun voitettuaan – kääntyi kanveesissa makaavan Tanahashin puoleen ja kumarsi kunnioituksen merkiksi. Naito oli vihdoin noussut Tanahashin varjosta, ja vaikka hän lienee yhä edelleen se sama kunniaton ilkimys, niin hän paljasti silti syvällä sisimmässään kunnioittavansa Tanahashia, vihollistaan.

10/10

IWGP Heavyweight Championship

Kazuchika Okada (c) vs. Kenny Omega

Niin – mitä sitä sitten kirjoittaisi ottelusta, jolle Dave Meltzer antoi kuusi tähteä? Lienee sanomattakin selvää, että ottelu oli kuin toiselta planeetalta. Ehkä siis tehtävänäni on eritellä syitä siihen, miksi tämä ottelu on jo tässä vaiheessa tituleerattu vuoden parhaimmaksi otteluksi ja jopa yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista showpainiotteluista.

Kenny Omegan visio on kehittää showpainia uuteen suuntaan. Kazuchika Okadan visio on olla maailman paras painija. Kun nämä kaksi visiota kietoutuu yhteen, tuloksena on taikaa.

Minä itse pidin tätä ottelua silkkana absurdina unelmana ennen kuin NJPW:n jokavuotinen G1 Climax -turnaus alkoi viime heinäkuussa. Olin silti rohkea ja uskalsin (ainoana) unelmoida Omegan G1-voitosta Smarksiden foorumin veikkauskilpailussa. Elokuussa se uskomaton sitten tapahtui, kun sekä Tetsuya Naito että Hiroshi Tanahashi putosivat G1-finaalista ulos. Jäljelle jäi kaksi: ikuinen kakkonen Hirooki Goto ja Kenny Omega. Historia toisi silloin itseään, ja Goton kohtaloksi jäi taas hopeasija. Omega, joka vielä Wrestle Kingdom 10:n aikaan oli kevytsarjan edustaja ja pahasti silloisen Bullet Club -johtaja AJ Stylesin varjossa, oli kuin ihmeen kaupalla noussut kaikkien aikojen ensimmäiseksi länsimaiseksi G1 Climax -turnauksen voittajaksi ja ansainnut siten salkun, joka sisälsi sopimuksen Wrestle Kingdom 11:n IWGP Heavyweight -mestaruusotteluun. Tuntui järjenvastaiselta, että Omegan kaltainen ulkomainen keskikorttilainen voisi raivata tiensä muun muassa Naiton ja Tanahashin ohi, mutta niin vaan tapahtui. ”Ei se sentään viimeisessä ottelussa voi otella – eihän”, ajattelin, mutta NJPW yllätti taas ja teki selväksi sen, että ”The Cleaner” on tärkeä ja varteenotettava tähti, josta oli tulossa supertähti.

Mutta silti ajatus Kenny Omegan ja Kazuchika Okadan Wrestle Kingdom -pääottelusta tuntui vain ja ainoastaan hullulta, liian hyvältä ollakseen totta. Kyseessä olisi paitsi ensimmäinen kerta kun Omega ottelisi IWGP Heavyweight -mestaruudesta myös ensimmäinen kerta kun Omega ja Okada kohtaisivat toisensa yksi yhtä vastaan. Eikä näyttämönä olisi mikä tahansa estradi, vaan se kaikista suurin ja tärkein, Tokyo Dome – NJPW:n ”WrestleMania”. Milloin viimeksi WrestleManian pääottelu on sisältänyt kaksi nuorta, nousevaa ja painillisesti äärimmäisen lahjakasta supertähteä, jotka ovat elämänsä kunnossa? Ei kertaakaan 2000-luvulla, ja 1990-luvullakin pitää kelata vuoteen 1996, jolloin Bret ”The Hitman” Hart puolusti WWF:n mestaruutta ”The Heartbreak Kid” Shawn Michaelsia vastaan WrestleMania 12:ssa. Ei ole ihme, että tuo 60-minuuttinen teräsmiesottelu on jäänyt historiaan yhtenä WrestleManian hienoimmista matseista. Se nimittäin koostui samankaltaisista aineksista kuin tämä Kenny Omegan ja Kazuchika Okadan välitön klassikko.

Freesi, suuri ja arvaamaton – siinä kolme adjektiivia, joilla voi kuvata unelmaottelua. Tämä matsi edusti kyseisistä sanoista kutakin: ottelu oli ensimmäinen laatuaan, se järjestettiin vuoden suurimmassa show’ssa ja sen lopputulosta oli liki mahdoton veikata. Kun nämä unelmaottelun kriteerit yhdistää ”täydellisen ottelun kriteereihini” (tarinaan, tunnelmaan ja flow’hun), jotka nekin täyttyvät ääriään myöten täyteen, syntyy kokonaisuus, jossa joka ikinen pala loksahtaa kohdalleen. Silloin mikä tahansa on mahdollista – jopa kuuden tähden arvosanan ansaitseminen.

Tämä oli siis se pohja, jolle Omegan ja Okadan ensimmäinen kohtaaminen perustui.

Markkasin ensimmäisen kerran jo ennen ottelun alkua, kun ruudun valtasi Omegan sisääntulovideo, joka oli viittaus Terminaattoriin. Pian tämän jälkeen markkasin lisää, kun Omega käveli kehään haulikko kädessään ja puolikas robottinaamio kasvoillaan. Sitten markkasin kolmannen kerran, kun Okadan sisääntulomusiikkia edelsi eeppinen intro, joka nosti tunnelman taivaisiin. Tiesin jo tässä vaiheessa todistavani jotain suurta, mutten silti uskaltanut odottaa, että ottelijat kykenisivät räjäyttämään tajuntani.

Jotkut ovat kuulemma kritisoineet ottelun alkua liian hidastempoiseksi, mutta mielestäni ottelun jokainen sekunti oli mielenkiintoinen ja hidas alku ainoastaan tärkeä draaman kaaren kannalta, sillä matsi kesti liki 47 minuuttia ja tarvitsi näin ollen rauhallisen alun. Kaiken lisäksi se hidas alku oli toteutettu niin hyvin, etten keksi ainuttakaan syytä, miksi ryhtyisin kritisoimaan sitä. Omegan ja Okadan vääntö oli melkeinpä kuin balettia tai jotain muuta tarkkaan harjoiteltua tanssia, ja he nostivat ottelun tempoa hiljalleen suorastaan mestarillisesti. Välillä taisteltiin kehässä, välillä sen ulkopuolella, ja koko ajan oli olemassa kutkuttava vaara, että The Young Bucks sekaantuisi ottelun kulkuun. Okada ei siis taistellut ainoastaan huippukuntoista Omegaa vastaan, vaan lisäksi hänellä oli riesanaan kaksi ärsyttävää ja vaarallista kätyriä.

Tarina, tunnelma ja flow olivat siis täydellisiä. Okada, NJPW:n uusi ja ylpeä ässä, puolusti paitsi titteliään myös japanilaisen painin mainetta Omegaa, tuota pirullisen häikäilemätöntä pohjoisamerikkalaista vastaan. Tarina iski tokiolaisyleisöön, joka oli loppua kohden tulisesti sankarinsa puolella – ilmiö, jota WWE:ssä ei ole todistettu sitten Daniel Bryanin. Kaiken sinetöi flow, joka oli taianomainen. Vaikka monet spotit vaikuttivat todella vaikeilta ja painijat olivat takuuvarmasti todella väsyneitä, ottelussa ei nähty yhden yhtä virhettä tai epäonnistunutta hetkeä, ja jos sellainen nähtiin, niin sitten se naamioitiin mestarillisesti. Tämän kaiken lisäksi painijat ottivat hirvittäviä riskejä ja kärsivät rankkoja osumia, mitä demonstroi pitkä haava Okadan selässä. Omega otteli 1990-luvun puolivälin Shawn Michaelsin lailla, eikä Okada jäänyt askeltakaan jälkeen. Kemia, joka oli vielä tapahtuman alla täydellinen mysteeri, osoittautui ilmiömäiseksi. Okada ja Omega sopivat yhteen samalla tavalla kuin monet painihistorian legendaarisimmista taistelupareista – Randy Savage ja Ricky Steamboat, Bret ja Owen Hart, Rob Van Dam ja Jerry Lynn, Steve Austin ja The Rock ja niin edelleen.

Tämä oli yksinkertaisesti aivan uskomaton ja jokaisella mahdollisella tavalla täydellinen ottelu, ja uskallan väittää, että matsin lopputaistelu oli kaikkien aikojen paras. Sitä auttoi se, että sekä One-Winged Angel että Rainmaker ovat lopetusliikkeinä sellaisia, joilla voi kiusoitella yleisöä erinomaisesti. Siitä syntyi äärettömän jännittäviä hetkiä, jotka saivat ihoni kananlihalle. Kaiken lisäksi ottelu päättyi juuri oikeaan ratkaisuun, sillä mielestäni Omega ei ollut vielä valmis nousemaan mestariksi. Voitto olisi tullut tässä vaiheessa liian aikaisin, kun taas tappio teki hänelle ainoastaan hyvää. Nyt jokaisen, jopa Jim Cornetten, on hyväksyttävä se tosiasia, että Kenny Omega on valmis nousemaan painimaailman huipulle. Okada sen sijaan tarvitsi voittoa paljon, ja juuri nyt ”Rainmaker” tuntuukin suuremmalta supertähdeltä kuin koskaan aikaisemmin.

Jos Meltzer antoi ottelulle kuusi tähteä, minä annan yksitoista pistettä kymmenestä.

11/10

---

Kokonaisuutena Wrestle Kingdom 11 oli erinomainen painitapahtuma, joka oli suunniteltu loistavasti. Vaikka alkukortti olisi toki voinut olla parempi, nyt se toimi hienosti omassa roolissaan eli ”ruokahalun” herättämisessä. Loppukortti puolestaan sisälsi pelkästään hyviä matseja, jotka oli kaiken lisäksi suunniteltu niin järkevästi, että jokainen ottelu nosti rimaa inan korkeammalle. Juuri näin painitapahtuman pitäisikin edetä ja juuri näin yleisö pysyy kuumana. Voisitteko kuvitella, kuinka tunnelmaa olisi latistanut se WWE:stä tuttu keino, että Naito vs. Tanahashin ja Omega vs. Okadan välissä olisi nähty jokin yhdentekevä ”jäähdytysottelu”? Nyt jo valmiiksi ekstaasissa ollut yleisö pääsi siirtymään suoraan Naiton ja Tanahashin ottelusta Omegan ja Okadan klassikkoon, ja tuloksena oli unohtumaton tunnelma.

Tapahtuman arvosana: 9/10