1987ArkistoTapahtumatWWF

Arvio: WrestleMania III

Päivämäärä: 29.3.1987

Sijainti: Pontiac, Michigan (Pontiac Silverdome)

Yleisömäärä: 93 173

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tästä vuodesta lähtien PPV-tarjonta alkaisi sitten pysyvästi laajentua enemmäksi kuin WWF:n WrestleManian ja JCP:n Starrcaden väliseksi kaksintaisteluksi. Mutta vuosi kuitenkin alkoi kuitenkin maaliskuun lopussa järjestetyllä historian kolmannella WrestleManialla. Eikä tämä WrestleMania todellakaan ollut mikä tahansa. WWF:n ja ennen kaikkea koko showpainin kansallinen suosio Yhdysvalloissa oli ollut viime vuosien ajan koko ajan hurjassa kasvussa, ja tätä WrestleManiaa pidetään yleisesti koko tuon suosion piikkihetkenä – tapahtumana, jonka ylitse mikään showpainitapahtuma ei enää päässyt.

Tämän WrestleManian erikoisuudet olivat jälleen Vince McMahonin suurideoita. Tapahtuma järjestettiin nimittäin jättimäisellä ulkoilma-areenalla Pontiac Superdomella Michiganissa, ja WWF:n tavoite oli lyödä kaikki mahdolliset ja mahdottomat yleisöennätykset supertapahtumallaan. Näin myös kävi, sillä tätä WrestleManiaa oli paikan päällä seuraamassa hulppeat 93 000 katsojaa. Myöhemmin on tosin esitetty väitteitä, että WWF olisi rajusti liioitellut yleisömäärää ja että oikea yleisömäärä olisi ollut lähempänä 78 000:tta. On vaikea sanoa, kumpi väitteistä on lopulta tosi, mutta luvuista huolimatta tämä tapahtuma oli isompi showpainitapahtuma kuin mikään tätä ennen. Live-yleisön lisäksi sadat tuhannet ihmiset seurasivat tapahtumaa ympäri Yhdysvaltoja vanhanaikaisella closed-circuit-television-teknologialla, ja lisäksi uuden ajan PPV-lähetys tavoitti kotonaan istuvan hillittömän jättiyleisön, joka oli arvioiden mukaan kooltaan muutamia miljoonia.

Tätä supertapahtumaa olivat selostamassa WWF:n kaksi tämän aikakauden merkittävintä selostusnimeä: Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura. Lisäksi baseball-legenda Bob Uecker ja tv-persoona Mary Hart vierailivat selostamossa yhden ottelun ajan. Backstage-haastattelijana toimi ”Mean” Gene Okerlund. Tapahtuma alkoi näyttävästi, kun Aretha Franklin lauloi areenalla America The Beautifulin.

 

wrestlemania 3

 

Tag Team Match

The Can-Am Connection vs. Magnificent Muraco & Bob Orton

Tässä toisensa kohtasivat kahden lupaavan facen ja kahden konkari-heelin joukkueet. Magnificent Muraco ja Bob Orton ovat jo tuttuja naamoja edellisistä arvosteluista. Viime aikoina heidän urakehityksessään ei ollut tapahtunut mitään merkittävää, vaan molemmat olivat jääneet pyörimään keskikorttiin, minkä takia he luultavasti nyt painivatkin yhdessä. Vastaansa he saivat Tom Zenkin ja Rick Martelin uuden joukkueen. Martel & Zenk -kaksikosta Martel on tuttu jo AWA:n SuperClash-arvostelusta. Nuoresta iästään huolimatta Martel oli nimittäin ehtinyt nousta AWA:ssa jo promootion ykkösheeliksi ja päämestariksi. Lopulta Martel oli hävinnyt päämestaruutensa Stan Hansenille vuoden 1985 lopussa, ja pian tuon jälkeen Martel oli palannut WWF:ään, jossa hän oli aloittanut uransa 1980-luvun alussa. Samaan aikaan WWF:ään saapui myös Martelin ystävä Tom Zenk, ja niinpä tämä kaksikko muodosti Can-Am Connection -nimisen joukkueen. Toistaiseksi joukkue ei ollut saavuttanut mitään kovin suurta.

Tämähän oli ilahduttava aloitus illalle! Mukavaa, kun jokaisessa tämänkään aikakauden joukkueottelussa ei tarvinnut olla sitä perinteistä loppuunkäytettyä rakennetta, jossa facet ensin hallitsevat vähän aikaa, sitten heelit hallitsevat suuriman osan ottelusa ja lopuksi nähdään lopputaistelu. Itse asiassa tuntuu melkein, että 1980-luvulla tätä rakennetta uskallettiin rikkoa perusjoukkueotteluissa enemmän kuin nykyisin. Tässäkin ottelussa nokkelat ja nopeat facet olivat selvästi suurimman osan ottelusta niskan päällä, mikä teki tosi hyvää ottelun nopeudelle ja viihdyttävyydelle. Toki sitten Muraco ja Ortonkin pääsivät näyttämään osaamistaan. Kokonaisuutena ottelu oli kuitenkin kaikin puolin viihdyttävä opener-paketti, jossa yleisökin oli hienosti mukana. Silti aikaa oli lopulta sen verran vähän ja kokonaisuus jäi sen verran yksipuoliseksi, että ei tämä ihan kuitenkaan yllä hyvän tasolle. Se olisi vaatinut vielä vähän enemmän. Kiva alku silti WrestleMania III:lle.

* * ½

Singles Match

Billy Jack Haynes vs. Hercules

Billy Jack Haynes on tarkkaavaisimmille lukijoille tuttu jo Starrcade 1985:n arviosta. Heavyweight-sarjan tulokas piti tuolloin hallussaan United States Tag Team -mestaruutta Wahoo McDanielin kanssa, mutta pian Starrcaden jälkeen Haynes lähti pois NWA-promootioista ja siirtyi WWF:n puolelle. Viime aikoina Haynes oli feudannut toisen entisen NWA-painijan Herculeksen kanssa. Aikaisemmin Hercules Hernandez -nimellä tunnettu korsto oli nyt siis lyhentänyt nimensä pelkäksi Herculekseksi ja ottanut gimmickiinsä vielä enemmän Rooman ajan aikaisia vaikutteita. Haynesin ja Herculeksen välisessä feudissa oli kuitenkin kyse siitä, kummalla oli parempi full nelson. Molemmat miehet käyttivät nimittäin tuota liikettä finisherinään, ja viime kuukausien ajan he olivat yrittäneet saada taltutettua toisensa full nelsonilla, mutta toistaiseksi paremmuutta otteiden välillä ei ollut selvinnyt.

Nyt täytyy kyllä todeta, että Billy Jack Haynes ja Hercules onnistuivat yllättämään minut täysin. Odotin (ja muistelin) etukäteen, että tämä kohtaaminen olisi ollut pahimmillaan täyttä kuraa tai ainakin kaikin puolin todella tylsä kohtaaminen, jossa kaksi keskinkertaista brawleria äheltää keskellä kehää ja yrittää napata toisiaan full nelsoneihin. Sen sijaan meille tarjoiltiin oikeasti intensiivinen rymistely, jossa oli vieläpä kunnon tarina, joka eteni järkevästi alusta loppuun. Hercules pieksi Haynesia pitkän aikaa ottelussa todella rajusti, ja Haynes osasi myydä sekä Herculeksen iskut että kokemansa vammat oikein oppikirjamaisen hyvin. Toki sitten loppua kohden, kun Haynes pääsi otteluun mukaan, vammojen myynti alkoi olla vähän vähäisempää, mutta jopa oman ”Hulk-uppinsa” aikaan Haynes yhä myi selkävammojaan. Esimerkillistä toimintaa! Toki ottelun ongelmaksi sitten koitui se, että sen enempää Hercules kuin Hayneskaan eivät ole mitään ykköslistan huippupainijoita, minkä vuoksi tämä raju tappelu ei kehuistani huolematta nouse hyvän ottelun tasolle. Silti lähtökohtiin ja odotuksiin nähden tämä oli selvä positiivinen yllätys: kivasti buukattu kunnon kamppailu kahden ison kaverin välillä. Hyvää työtä!

* * ½

6-Man Tag Team Match

King Kong Bundy, Little Tokyo & Lord Littlebrook vs. Hillbilly Jim, Little Beaver & Haiti Kid

Viime vuoden WrestleManiassa King Kong Bundy haastoi Hulk Hoganin WWF World Heavyweight -mestaruudesta illan main eventissä. Nyt hän otteli illan turhimmassa ottelussa Hillbilly Jimin ja neljän kääpiön kanssa. Ilmeisesti siis Bundylla ja Jimillä oli ollut jonkinlaista kaunaa toisiaan kohtaan jo pidempään, ja jostain syystä sitten heitä ei päästetty ottelemaan WrestleManiassa keskenään, vaan molempien joukkuekaveriksi iskettiin kaksi kääpiöpainijaa. Bundyn joukkuepareista Little Tokyo on pitkäaikainen NWA Midget -mestari, joka nähtiin myös AWA SuperClash 1985:ssä. Lord Littlebrook on puolestaan brittiläinen konkaripainija. Jimin joukkuepareista Haiti Kid nähtiin jo WrestleMania 2:ssa Mr. T:tä kannustamassa ja Little Beaver oli puolestaan intiaanitaustainen pitkän linjan painija, jonka ura muuten päättyi tähän otteluun.

Kaksi ensimmäistä ottelua onnistui yllättämään positiivisesti, mutta kolmannella ei ollut mitään toivoa vastaavaan tempaukseen. Tosin: tuskin edes WWF odotti, että kukaan olisi jotenkin erityisemmin nauttinut tämän ottelun painillisesta annista. Se taas johtuu siitä, että tällä ottelulla ei oikeastaan ollut varsinaista painillista antia. Aluksi nähtiin hetken aikaa kääpiöiden joukkotappelua kehässä, mutta siinäkään ei ollut painia edes nimeksi. Lopulta kehään pääsivät Bundy ja Hillbilly Jim, mikä ei varsinaisesti parantanut tilannetta. Lopulta sitten alettiin sekoilla kääpiöiden ja korstojen kanssa oikein porukalla, ja lopuksi nähtiin ottelun ainoat oikeasti näyttävät hetket, kun Bundy jyräsi Little Beaverin massallaan. Annan siitä puolikkaan. Liikaa tosin tuosta lopetuksesta ei viitsi ilakoida, koska Beaver loukkaantui sen seurauksena niin pahasti, että joutui päättämään uransa pian ottelun jälkeen. Ehkä WWF oppi, että näitä otteluita ei tarvita lisää.

½

”Loser Must Bow” Match

Harley Race vs. Junkyard Dog

wrestlemania 3 junkyard dog

Kyllä vain, NWA-legenda ja moninkertainen NWA World Heavyweight -mestari Harley Race oli uransa ehtoopuolella päättänyt lähteä keräämään vielä ylimääräiset rahat kotiin, kun hän vuonna 1986 teki ensimmäistä kertaa urallaan sopimuksen WWF:n kanssa. WWF:llä oli tähän aikaan kuitenkin se käytäntö, että se ei tunnustanut mitään muissa promootioissa kerättyjä meriittejä, joten promootion oli keksittävä joku tapa, jolla voitaisiin heti alusta lähtien kertoa, että Harley Race on poikkeukselin kova nimi. Tuoksi ratkaisuksi keksittiin se, että pian WWF-debyyttinsä jälkeen Race voitti vuoden 1986 King of the Ring -turnauksen ja alkoi sen jälkeen pukeutua kruunuun ja kaapuun sekä kutsua itseään ”King” Harley Raceksi. WWF-konkari Junkyard Dogille ei tällainen pelleily kuitenkaan kelvannut, joten hän alkoi systemaattisesti häiritä Racea sekä tämän manageria Bobby Heenania. Lopulta Junkyard Dog vei jopa Racen kruunun ja kaavun. Nyt tässä ottelussa oli panoksena uudelleen asema kuninkaana: ottelun häviäjä joutuisi polvistumaan voittajan edessä. Racen kulmauksessa nähtiin myös WWF Women’s -mestari The Fabulous Moolah.

Itse asiassa aikaansa nähden tämä oli yllättävän toimiva suoritus. Ajattelin etukäteen, että painitaidoiltaan parhaimmillaankin heikosti keskinkertainen Junkyard Dog ja eläkevuosiaan lähentelevä Harley Race eivät pystyisi mihinkään viihdyttävän kaltaiseenkaan otteluun, mutta loppujen lopuksi tämä oli ihan mukiinmenevä. Ei kylläkään yhtään sen enempää, mistä suurin syy on ehdottomasti se, että ottelulla oli aikaa vain pari minuuttia. En voi tosin väittää uskovani, että ottelu olisi välttämättä muuttunut yhtään paremmaksi pidempänä versiona, joten itse asiassa tämä lyhyenä pitäminen saattoi olla kaikella tapaa paras ratkaisu. Tämänpituisten otteluiden mittapuulla Racen ja Junkyard Dogin kohtaaminen oli nimittäin varsin menettelevä, ja kokonaisuudesta jäi varsin hyvä maku suuhun. Nähtiinpä ottelussa myös perhanan nätti Racen Headbutt apronilta kehän ulkopuolelle.

* ½

Tag Team Match

The Rougeau Brothers vs. The Dream Team

Montrealista kotoisin olevat kanadalaisveljekset Jacques ja Raymond Rougeau olivat ehtineet tehdä jo varsin merkittävän uran Kanadassa: isoveli Raymond oli aloittanut painimisen 1970-luvun alkupuolella ja pikkuveli Jacques 1970-luvun lopussa. Vuonna 1986 Rougeaut olivat saapuneet WWF:ään, johon moni muukin kanadalaistähti oli asettunut. Veljeksistä oli leivottu nopeasti sympaattinen ja taidokas babyface-joukkue, joka paini muun muassa maanmiehiään Hart Foundationia vastaan. Nyt he kuitenkin kohtasivat entiset WWF Tag Team -mestarit Brutus Beefcaken ja Greg Valentinen, jolla oli kehän laidalla niin ikään Kanadasta kotoisin oleva konkaripainija Dino Bravo. 1970-luvun alussa uransa aloittanut ja WWF:ssäkin useasti nähty Bravo oli tehnyt comebackin WWF:ään vuoden 1987 alussa lihaksikkaampana kuin koskaan urallaan. Pian comebackinsa jälkeen Bravo oli värjännyt tummat hiuksensa platinanblondiksi ja liittoutunut managerilegenda Johnny V:n kanssa. Nyt hän pyrki auttamaan Dream Teamia voittoon nuoria kanadalaisia vastaan.

Jos edelliselle ottelulle lyhyt kesto oli lahja, tälle se oli sitten jo paljon suurempi ongelma. Vaikka varsinkin Brutus Beefcake ja tietyllä tavalla myöskään Greg Valentine eivät ole mitään varsinaisia painivelhoja, olisi heidän kamppailuaan näiden kahden nuoren kanadalaispainijan kanssa katsonut mielellään paljon pidempään kuin mitä tämä ottelu kesti. Eikä ottelun ongelma ollut ainoastaan lyhyt kesto: jos aika olisi edes käytetty tehokkaasti hyödyksi, olisi hommassa ollut jo paljon enemmän ideaa, mutta nyt ottelun ajasta osa käytettiin vielä turhaan sekaantumisten kaltaiseen hölmöilyyn, mikä vei turhaan huomiota itse painilta. Niinpä ottelun anti jäi lopulta varsin vaisuksi, vaikka mahdollisuuksia olisi luultavasti ollut paljon enempäänkin. Rougeauiden parin nätin high flying -liikkeen ja muutenkin lupaavan annin ansiosta tämä ei ole mitenkään täysin huono ottelu, mutta potentiaaliin nähden harmittavan heikko silti. Ottelun jälkeen Beefcake ajautui varsin selittämättömästi riitoihin Valentinen, Johnny V:n ja Dino Bravon kanssa ilmeisesti sen takia, että oli yhdessä vaiheessa vahingossa mätkäissyt Valentinea.

* ½

Hair vs. Hair Match

Adrian Adonis vs. Roddy Piper

No niin, tähän asti Roddy Piper oli ollut WWF:ssä lähinnä yksi kärkiheeleistä, mutta nyt tilanne oli toisin. Koko Superdome nimittäin räjähti hurraukseen, kun Piperin sisääntulomusiikkina toimivat säkkipillit alkoivat soimaan. Mistä tämä sitten johtui? No, vuoden 1986 loppupuolella Piper oli pitänyt taukoa WWF-esiintymisistä, ja hän oli luovuttanut legendaarisen Piper’s Pit -talk show’nsa isännöintioikeuden hyvälle ystävälleen Adrian Adonikselle. Adonis päätti uudistaa koko talk show’n muuttamalla sen sisustuksen ”Adorable”-gimmickiään vastaavan pinkiksi, röyhelöiseksi ja, noh, kaikin puolin erikoiseksi. Segmentin nimi muutettiin Piper’s Pitistä Flower Shopiksi. Kun Piper sitten palasi, hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen muutokseen. Tämä ei ilahduttanut puolestaan Adonista, joten Adonis ja Piperin entiset liittolaiset Bob Orton ja Magnificent Muraco kääntyivät Piperia vastaan ja pieksivät tämän pahasti. Näin Piper kääntyi yleisön rakastamaksi bad ass -faceksi, joka oli viime kuukaudet janonnut kostoa Adonikselta. Piper oli muun muassa käynyt tuhoamassa koko Flower Shopin sisustuksen baseball-mailan kanssa. Tähän otteluun lisättiin vielä aimo annos henkilökohtaista panosta, kun ottelun stipulaatioksi määriteltiin hair vs. hair match ja kun Piper ilmoitti, että hän eläköityisi painibisneksestä tämän ottelun jälkeen! Tämä oli siis Piperin lupauksen mukaan hänen eläköitymisottelunsa.

Tässä ottelussa huvittaa suuresti kaksi asiaa: 1) Tämän piti olla Roddy Piperin viimeinen, jäähyväisottelu. En tiedä, kuinka varma Piper oli itse oikeasti tällöin vuonna 1987 eläköitymisestään, mutta selostajat tuntuivat olevan ainakin, koska Piperin eläköitymistä korostettiin lukemattomia kertoja ottelun aikana. No, ei tarvinne mainita, kauan tuo eläköityminen kesti. 2) Brutus Beefcake sekaantui ottelun lopussa aivan tyylipuhtaasti otteluun auttamalla Piperia (eli face-painijaa) ratkaisevasti, eikä tätä selitetty mitenkään. Siis vielä viime ottelussa heelinä paininut ja ottelun jälkeen pieneen riitaan joukkueparinsa kanssa ajautunut Beefcake olikin nyt täysin luontevasti face ja auttamassa satunnaisesti juuri Piperia ilman mitään selitystä? Ok. No, kun näistä kahdesta asiasta pääsee yli, ottelu oli muuten menettelevää brawlausta. Ei mitään tajunnanräjäyttävää upeaa meininkiä, mutta kaikin puolin ihan perusviihdyttävää mäiskintää. Ottelun paras anti oli kuitenkin huikea tunnelma, mikä nostaa ottelun arvosanaa vähintään puolikkaalla. Sekä Piperilla että Adoniksella on sellaista karismaa, mikä auttoi ottelun parissa viihtymisen kanssa. Vaikka Piperin eläköityminen oli vielä vuosikymmenten päässä, niin Adonikselle sen sijaan tämä jäi viimeiseksi PPV-esiintymiseksi. Adonis sai nimittäin potkut WWF:stä keväällä 1987 ”pukukoodirikkomuksen” vuoksi, ja vuoden 1988 kesällä Adonis kuoli traagisesti auto-onnettomuudessa. Rauha miehen muistolle.

* * ½

6-Man Tag Team Match

The Hart Foundation & Danny Davis vs. The British Bulldogs & Tito Santana

Tämän ottelun taustatarina juontaa itse asiassa peräti vuoden 1986 alkuun. Tuolloin Tito Santana hävisi Intercontinental Heavyweight -mestaruutensa Randy Savagelle tuomarivirheen vuoksi, kun ottelun tuomarina toiminut Danny Davis ei huomannut, että Savage löi Santanaa nyrkkiraudalla ennen tämä selättämistä. Tuolloin asia ei toki noussut vielä mitenkään erityisemmin esille, mutta loppuvuodesta 1986 WWF:n nuorten tuomarin Danny Davisin työskentelyssä alkoi ilmetä laajemmin kummallisuuksia: Davis sekoili ottelussa, laski selätyksiä hitaasti ja aiheutti vaikeuksia painijoille. Ei ollut suinkaan sattumaa, että Davisin sekoiluista kärsivät aina face-painijat. Lopulta ratkaiseva käänne nähtiin vuoden 1987 alussa, kun Davis ilmiselvästi auttoi Hart Foundationia voittamaan joukkuemestaruuden British Bulldogsilta. Tuo oli liikaa WWF:n presidentille Jack Tunneylle, joka erotti Davisin tuomarin töistään. Davis ei kuitenkaan kadonnut WWF:stä, vaan hän alkoi tehdä säännöllisesti yhteistyötä Hart Foundationin kanssa, ja nyt hän tekisi debyyttinsä painijana. Vastassa oli katkerien ex-joukkuemestareiden British Bulldogsin lisäksi nimenomaan Tito Santana, jolta Davis kusetti Intercontinental-mestaruuden yli vuosi sitten.

Höh, tietyllä tavalla tämä ottelu oli harmillinen pettymys, vaikka samalla tämä olikin ilahduttava tapaus kortissa. Pettymys tämä oli tietenkin siinä mielessä, että tältä ottelulta oli lupa odottaa paljon enemmän. British Bulldogs, Hart Foundation ja Tito Santana samassa kehässä tarkoittaa käytännössä sitä, että ottelun pitäisi pystyä olemaan helposti vähintäänkin lähellä huippuottelun arvosanaa. Ikävä kyllä se ei ollut nyt mahdollista, koska ensinnäkin ottelu sai aivan liian vähän aikaa ja toiseksi siitä aivan liian osa käytettiin Danny Davisin kanssa pelleilyyn. Näiden kahden syyn vuoksi tämä ottelu on oikeastaan vain juuri ja juuri arvosanaltaan hyvä, ja siitäkin merkittävä kiitos kuuluu ottelun tunnelmalle, joka oli aivan mieletön. Yleisö rakasti face-kolmikkoa ja vihasi heelejä, erityisesti pelkurimaista Davisia. Toki myös Smithin, Dynamite Kidin, Hartin ja muiden otteet olivat kaunista katseltavaa, mutta niitä olisi vain halunnut katsoa paljon enemmän. Tällaisenaan ottelu oli hyvä, mutta paljon enempäänkin olisi tosiaan ollut edellytyksiä.

* * *

Singles Match

Butch Reed vs. Koko B. Ware

No niin, sitten nähtiin kaksi ppv-debyyttiä. Tai oikeastaan kolme, kun lasketaan Reedin manageri mukaan. Butch Reed oli siis 1970-luvun lopussa uransa aloittanut painija, joka oli kerännyt huomiota muun muassa lihaksikkaalla olemuksellaan. 1980-luvulla Reed oli noussut merkittäväksi nimeksi Bill Wattsin Mid-South Wrestlingissä, kunnes hän lähti sieltä vuonna 1986 ja siirtyi hetkeksi Central States Wrestlingiin, jossa hän tutustui manageriuraansa aloittelevaan heel-hahmoon Slickiin. Reedin ja Slickin ura Central States -promootiossa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun kaksikko teki sopimuksen WWF:n kanssa. Reedin manageroimisen lisäksi Slick aloitti uransa WWF:ssä näyttävästi, kun hän peri Freddie Blassielta kaikki tämän manageroitavat painijat Blassien jäädessä eläkkeelle. Reedin vastustajaksi puolestaan asettui Koko B. Ware, joka oli niin ikään aloittanut uransa 1970-luvun lopulla ja pyörinyt sitten erinäisissä NWA-promootioissa. Lopulta vuoden 1986 lopulla Ware saapui WWF:ään ja jatkoi aikaisemmin kehittämäänsä erikoista ”Birdman”-gimmickiään, johon kuului se, että hänen kanssaan kehäalueelle saapui Frankie-niminen papukaija.

Olipa totaalisen turha ottelu. Edes se, että Koko B. Ware liikkui ilahduttavan vauhdikkaasti, ei oikeastaan parantanut katselukokemusta millään tavalla. Sinänsä tämä ei ollut painilliselta anniltaan edes mitenkään täysin kamalinta paskaa, mutta tässä ottelussa ei vain yksinkertaisesti ollut mitään, mistä olisin voinut innostua. Kaikella tavoilla tuntui myös siltä, että ottelu ei edes pyrkinyt tarjoamaan mitään sellaista. Se taas herättää kysymyksen siitä, että kenen helvetin mielestä tällaisen ottelun tunkeminen WrestleManian täytteeksi 90 000 katsojan eteen oli millään tavalla tarpeellinen ratkaisu? Joo, ymmärrän kyllä, että eletään 1980-lukua ja että silloin nähtiin paljon tällaisia otteluita, mutta… ei. Ei se silti selitä tämän ottelun järkevyyttä. No, Koko B. Ware tarjosi pari näppärää hyppypotkua, ja mitään muuta en tästä muistakaan. Onneksi oli lyhyt.

*

WWF Intercontinental Heavyweight Championship

Ricky Steamboat vs. Randy Savage (c)

wrestlemania 3 savage steamboat

Okei, nyt ei ollut kyse turhuudesta. Nyt oli kyse jostain ihan muusta. Nyt oli kyse yhdestä Intercontinental-mestaruuden historian merkittävimmästä ottelusta. Tämä raivoisa feud alkoi marraskuussa 1986, jolloin Savage puolusti mestaruuttaan Ricky Steamboatia vastaan. Tuossa ottelussa Savage ensin asetteli Steamboatin kehän ulkopuolella turvakaiteen päälle ja hyppäsi sitten yläköydeltä tämän päälle double axe handlella niin, että Steamboatin kurkku osui suoraan turvakaiteeseen. Sen jälkeen Savage teki jotain vielä brutaalimpaa: hän heitti Steamboatin kehään, haki kehäkellon ja hyppäsi yläköydeltä Steamboatin päälle niin, että kello iskeytyi suoraan Steamboatin kurkkuun. Savage tietenkin diskattiin, mutta Steamboatin kurkku vammautui tarinankerronnan mukaan niin pahasti, että hän ei meinannut saada henkeä. Steamboat oli tapauksen takia muutaman viikon poissa, mutta vuoden 1986 lopussa hän teki paluun pelastamalla ystävänsä George Steelen Savagen vastaavalta hyökkäykseltä. Tuosta lähtien Savage ja Steamboat olivat sitten olleet jatkuvasti toistensa kimpussa, ja nyt vihdoin Steamboat sai viimeisen mahdollisuutensa viedä Intercontinental Heavyweight -mestaruus ylimieliseltä ja kaikkien vihaamalta Savagelta.

Mitäpä tähän otteluun voi oikein sanoa? Tämä on yksi koko 1980-luvun painin eniten kehutuista otteluista ja monien mielestä koko Old School WWF -aikakauden paras yksittäinen painiottelu. Randy Savage, Ricky Steamboat, 90 000 hengen yleisö ja mieletön taistelu Intercontinental-mestaruudesta. Mitäpä siihen lisäämään? Minä olen puolestaan kunnostautunut vuosien aikana säännöllisesti tämän ottelun kritisoijana. WrestlingAlertin puolella olen useita kertoja kirjoittanut, kuinka en koskaan tajunnut, mikä tästä ottelusta tekee niin ilmiselvän viiden tähden klassikkon, ja kuinka mielestäni tästä ottelusta puuttuu ”se jokin”. Olin myös sitä mieltä, että tämä oli selvästi liian lyhyt. Niinpä oli nyt todella virkistävää katsoa tämä ottelu usean vuoden tauon jälkeen ja todeta, että kyllä – olen ollut pahasti väärässä. Tai ehkä makuni on vain kehittynyt. Koska kyllähän tämä on aivan ehdottomasti yksi tämän aikakauden suurimmista klassikoista, todellinen huippuottelu, jossa kaksi tämän ajan lupaavaa nuorta painijaa osoittaa, mitä he saavat aikaan silloin, kun heidät päästetään painimaan todellisessa ottelussa. Eikä tämä suinkaan ollut yhtään liian lyhyt, vaan aikakaudelle sopivasti lähestulkoon täydellisen pituinen ottelu (no, rehellisyyden nimissä on todettava, että pari minuuttia lisää olisi kyllä vielä tullut tarpeeseen). Aikaisemmin olen pitänyt tätä ottelua ***½:n ja ****:n rajamaastossa olevana kamppailuna, mutta nyt on aika korottaa tuota arvosanaa yhdellä tähdellä. Silti olen sen verran vastarannan kiiski, että en anna tälle ottelulle sitä kaikkien julistamaa viittä tähteä, koska kaikesta muusta makuni kehittymisestä huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että loistavuudestaan huolimatta tämä ei vain aiheutanut ”sitä jotain” fiilistä, jonka viiden tähden ottelut aiheuttavat. Ehkä se oli George Steelen typerät sekaantumiset tai ehkä se, että Steamboatin kurkkuvammaa ei hyödynnetty ottelussa ollenkaan… Siitä huolimatta, todellinen klassikko on kyseessä.

* * * * ½

Singles Match

Jake Roberts vs. The Honky Tonk Man

Vuosi sitten WrestleMania 2:ssa nähtiin juuri WWF-uransa aloittanut ja vielä varsin heikosti tunnettu Jake Roberts, joka tiedettiin lähinnä siitä, että vastustajat kammosivat hänen mukanaan kantamaansa käärmettä. Vuoden 1986 aikana Roberts nousi kuitenkin todella tunnetuksi (muun muassa Ricky Steamboatin kanssa käymänsä feudin ansiosta), ja Vince McMahonin suureksi pettymykseksi yleisö alkoi loppuvuoden aikana hurrata Robertsille, vaikka tätä yritettiin viimeiseen asti buukata heelinä. Vince suunnitteli jopa feudia Robertsin ja Hulk Hoganin välille, mutta hylkäsi sen, kun yleisö reagoi positiivisesti siihen, kun Roberts iski Hoganin DDT:llä maahan. Niinpä vuoden 1987 alussa Roberts käännettiin faceksi, ja hänen vastustajakseen nousi Honky Tonk Man. 1970-luvun lopussa uransa aloittanut Jerry Lawlerin serkku Roy Farris oli paininut suurimman osan urastaan Tennessee-promootioissa, kunnes vuoden 1986 syksyllä hän saapui WWF:ään. WWF:ssä Farris sai nimekseen Honky Tonk Man gimmicikseen Elvis-imitoijan hahmon. Päinvastoin kuin Robertsin tapauksessa, Honkey Tonk Mania yritettiin rakentaa aluksi yleisön suosikiksi, mutta yleisö buuasi hänelle voimakkaasti. Niinpä hänet päätettiin kääntää heeliksi, ja hänelle annettiin Jimmy Hart manageriksi. Honkyn ja Robertsin feud alkoi siitä, kun Honky Tonk Man saapui häiriköimään Robertsin vetämään Snake Pit -segmenttiin ja löi tätä suoraan kitaralla päähän. Roberts oli janonnut kostoa tuosta lähtien ja aikoi saada sen nyt. Robertsilla oli vieläpä mukanaan rock-musiikin legenda, Detroitista kotoisin oleva Alice Cooper.

Jake Roberts oli tähän aikaan niin kuumaa kamaa, että melkein mikä tahansa miehen ottelu olisi ollut ilahduttavaa katsottavaa ihan pelkästään mielettömän tunnelman ansiosta. Tämäkin ottelu onnistui oikeastaan yllättämään laadullaan hyvinkin positiivisesti: ajattelin etukäteen, että kyseessä olisi lähinnä parin minuutin squash, mutta sen sijaan Honky Tonk Man ja Roberts vetivät ihan oikean ottelun, jossa Honkykin näytti vajaavaisista painitaidoistaan huolimatta hämmästyttävän hyvältä. Roberts myi Honkyn iskut hyvin, ja Honky kieltämättä hoiti heel-roolin vetämisen ja heelmäisen ottelun hallinnan suorastaan varsin mallikkaasti. Roberts oli puolestaan tällaisessa brawlauksessa suorastaan elementissään, joten kokonaispakettina tämä oli varsin mukava ottelu. Toki ei kuitenkaan millään tavalla oikeasti erikoinen tai älyttömän säväyttävä, joten varsinaisiin hyviin arvosanoihin tällä ei ollut mahdollisuuksia. Odotuksiin nähden mukava koitos silti.

* * ½

Tag Team Match

The Iron Sheik & Nikolai Volkoff vs. The Killer Bees

Tämän ottelun painijat olivatkin tuttuja jo entuudestaan: Iron Sheik ja Nikolai Volkoff olivat painineet joukkueena vuosien ajan, ja myös Killer Bees oli pyörinyt WWF:ssä jo pari vuotta. Sheikillä ja Volkoffilla oli takanaan aika WWF Tag Team -mestareina, mutta viime aikoina kumpikaan joukkue ei ollut saavuttanut mitään merkittävää. Nyt he kohtasivat toisensa. Oikeastaan ottelun merkittävin hahmo löytyi Killer Beesin ringsideltä: Jim Duggan oli 1970-luvun lopussa uransa aloittanut noin 30-vuotias yleisönsuosikki, joka oli ehtinyt saavuttaa suuren suosion ja laajan fanikunnan Mid-South Wrestlingissä isänmaallisena facena ”Hacksaw”-lempinimellä. Vuoden 1987 alussa Duggan (kuten niin monet muutkin) teki kuitenkin sopimuksen WWF:n kanssa, kun Vince tarjosi tarpeeksi ison tukun rahaa. Tämä WrestleMania-esiintyminen oli Dugganin ensimmäinen merkittävä esiintyminen WWF:ssä. Duggan saapui Killer Beesien ringsidelle sen jälkeen, kun oli ensin estänyt Nikolai Volkoffia laulamasta Neuvostoliiton kansallislaulua.

Okei, vähintäänkin vähän kummalliselta tuntuu, että vielä tällainen ottelu WWF:n näkökulmasta tarvittiin tähän vaiheeseen. Ja kyllä, tiedän, että buukkaaminen tällä aikakaudella noudatti varmasti aika erilaista logiikkaa kuin nykyisin ja että curtain jerk -ottelut oli keksitty jo tähän aikaan… Mutta silti. Mitä tarkoitusperää tämä vielä yksi fillerimäinen joukkueottelu oikeasti palveli, kun sellaisia oli nähty jo useita illan aikana ja kun tunnelma ei ollut mitenkään täysin läkähdyttävä edellisenkään ottelun jälkeen? No, olipa selitys ottelun buukkaamiselle mikä hyvänsä, niin itse matsi oli ihan kiva. Oikeastaan tähän sopisi hyvin se myöhemmissä arvosteluissani usein käyttämäni käsite tv-ottelumaisesta matsista. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai erikoista mutta perusvarma joukkuepainisuoritus kahdelta sellaiselta joukkueelta, jotka tietävät kyllä, mitä tehdä. Vähän typerä sekaantumislopetuskin toimi tässä ihan kivasti. Ei mitään pahaa sanottavaa tästä, muttei erityisesti mitään hyvääkään.

* *

WWF Championship

Hulk Hogan (c) vs. André the Giant

wwf wrestlemania 3 hogan vs andre

Sitten oli tämä. Ottelu, joka teki tästä painihistorian ehkäpä merkittävimmän tapahtuman. Ottelu, jonka ansiosta tämä tapahtuma keräsi (WWF:n mukaan) yli 90 000 katsojaa Superdomeen. Ottelu, jonka ansiosta WrestleMania III oli se WrestleMania III, jona me tämän tapahtuman tiedämme. Ottelun taustatarina alkoi tietenkin mistäpä muusta kuin päättyneestä ystävyydestä. Hogan ja André olivat vuosien ajan olleet WWF:n isoimmat yleisönsuosikit. André oli aina tukenut Hogania, eikä ollut koskaan edes ehdottanut sitä, että he ottelisivat toisiaan vastaan WWF:n päämestaruudesta, jota Hogan oli vuoden 1987 alussa kantanut jo kolme vuotta putkeen. Juuri tuosta kolmivuotishetkestä alkoi kuitenkin muutos. Hogan sai nimittäin WWF:n presidentiltä Jack Tunneylta palkinnon pitkästä kaudestaan mestarina, ja seuraavalla viikolla Tunney antoi vastaavan palkinnon Andrélle siitä, ettei tämä ollut koko 15-vuotisella urallaan hävinnyt ottelua. Andrén saama palkinto oli kuitenkin paljon Hoganin palkintoa pienempi, ja kun Hogan saapui onnittelemaan Andréa, tämä lähti pois sanomatta mitään. Kukaan ei uskaltanut arvata, mitä seuraavaksi tapahtui. Ratkaiseva käänne nähtiin helmikuun alussa Piper’s Pitissä, johon oli luvattu sekä Hogan että André paikalle. Ensin saapui Hogan, ja sitten saapui André – muttei suinkaan yksin, vaan vihatun Bobby Heenanin kanssa. Heenan ilmoitti kaikkien (erityisesti Hoganin) järkytykseksi, että hän olisi Andrén uusi manageri. Samalla André vaati Hoganilta mestaruusottelua. Hogan yritti puhua Andrélle järkeä, mutta tämä repi Hoganilta paidan päältä ja ennen kaikkea ristin kaulalta. Seuraavalla viikolla Piper’s Pitissä Hoganille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ilmoittaa, että hän suostuisi Andrén haasteeseen. Tämä oli niin isoa kuin iso saattoi olla.

Huh huh, mitä tästä ehkä kaikkien aikojen tunnetuimmasta showpainiottelusta pitäisi oikein sanoa? Aloitetaan vaikka toteamalla se itsestäänselvyys, että olisi typerää edes teeskennellä, että tämän ottelun voisi jotenkin järkevästi arvostella samanlaisella asteikoilla kuin ottelut normaalisti. Yritän kuitenkin antaa silti jonkinlaisen tuota asteikkoa vastaavan arvosanan myös tälle ottelulle, vaikka siinä ei ole järkeä juuri nimeksikään. Aloitetaan vaikkapa siitä, että painillisesti tämä ottelu ei toki ole millään tavalla ikimuistoinen, hyvä tai edes erityisen laadukas. Toisaalta kuitenkin tämä on puhtaasti painilliselta ja tarinankerronnalliselta kantilta tarkasteltuna oikeastaan huomattavasti parempi kuin monet tästä ottelusta kirjoitetut tekstit antavat ymmärtää tai mitä olisi voinut ennakkoon odottaa. Ottelun lähtökohdathan olivat nimittäin ne, että André oli jo tässä vaiheessa uraansa lähes täysin klesana, ja Hogan puolestaan ei tiennyt mitään vastustajan kantamisesta hyvään otteluun.

Niinpä on lähes hämmästyttävää, että nämä kaksi pystyivät rakentamaan tarinaltaan täysin ehjän, koko ajan loogisesti etenevän ja useita näyttäviä hetkiä tarjoavan painiottelun. Vaikka ottelu olikin temmoltaan varsin hidas, oli sitä oikeastaan alusta loppuun ihan kiva katsoa. Kaikesta näistä kehuista huolimatta on sitten todettava loppuun se, että olihan tämä puhtaasti painilliselta anniltaan täysin yhdentekevä (jos ei lasketa sitä yhtä liikettä). Mutta tietenkin tämän ottelun suurin vahvuus on tunnelma: 93 000 katsojaa, Hulk Hoganin karisma yhdistettynä André the Giantin ainutlaatuisuuteen… Tätä tunnelmaa on turha edes yrittää selittää, se pitää aistia tästä ottelusta. Tuota tunnelmaa ei ole varmaan mikään muu pystynyt kopioimaan. Sitten on tietenkin se legendaarinen body slam. Mitä tästä nyt siis pitäisi sanoa? Vaikkapa se, että jos katsotte yhden Hoganin 1980-luvun puolivälin aikaisista mestaruuspuolustuksista, katsokaa tämä. Muilla ei ole mitään väliä. Arvosanaltaan tämä on hyvä. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta se nyt tuli ensimmäisenä tunteenpurkauksena, joten olkoon niin.

* * * 

Kokonaisarvio WrestleMania III:sta: Joidenkin mielestä tämä on tyyliin paras WrestleMania ikinä, mutta minusta se on aika turhaa haihattelua ja tapahtuman ilmiselvää yliarviointia. Kyllä, tässä oli Steamboat vs. Savage ja Hogan vs. André, mutta kokonaisuutena tapahtuma oli aivan liian epätasainen. Lisäksi totuuden nimissä on muistettava, että Hogan vs. André ei missään nimessä ollut erityisen ikimuistoinen painiottelu. Ikimuistoinen heki kyllä, mutta painiottelu… ei. Silti tietenkin juuri nämä kaksi ottelua ja ennen kaikkea historiallinen tunnelma sekä jättimäinen yleisö nostavat tämän tapahtuman yhdeksi historian ikimuistoisimmista tapahtumista. Kokonaisuutena tämä oli ehdottomasti viihdyttävä tapahtuma – sellainen, jonka mielellään katsoo joskus vielä uudestaan. Rehellisyyden nimissä tapahtumana tämä on silti ”vain” Hyvä. Ei sen enempää.

Wikipedia: WrestleMania III

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 14.12.2016.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA Starrcade 1986

Next post

Arvio: WWF Survivor Series 1987

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.