Arvio: WWA Revolution 2002
Päivämäärä: 24.2.2002
Sijainti: Las Vegas, Nevada (The Aladdin Casino Center)
Yleisömäärä: 2 800
The Revolution oli World Wrestling All-Starsin kaikkien aikojen toinen pay-per-view. WWA:n taustatarina löytyy pari arvostelua aikaisemmin, joten en sitä tässä enää ala toistaa enää kovin laajasti. WWA oli siis vuoden 2001 lopulla alkunsa saanut promootio, joka XWF:n ohella oli ensimmäisiä uusia ”mainstream-promootioita”, jotka perustettiin kilpailemaan WWF:n kanssa WCW:n ja ECW:n konkurssin jälkeen. Tässä vaiheessa XWF oli jo joutunut lopettamaan toimintansa, mutta WWA:lla meni ainakin jonkun verran paremmin, vaikka mistään todellisesta kilpailusta WWF:n kanssa ei vakavalla naamalla voi puhua.
Vaikka käytännössä kaikki WWA:n painijat ja henkilökunnan edustajat olivat tuttuja WCW:stä, WWF:stä tai ECW:stä, promootion omistaja oli silti australialainen, ja päätoimisto sijaitsi Australiassa. Myös ensimmäinen ppv järjestettiin Australiassa, mutta nyt WWA oli saapunut USA:n puolelle Las Vegasiin. Selostajinamme viime kerralta tuttu Jeremy ”onnettoman huono” Borash ja paluunsa painimaailmaan tehnyt Mark Madden. Ei j******ta. Tämän selostuskaksikon huonous alkaa lähennellä jo Tony Schiavonen ja Mark Maddenin kamaluutta. Show avataan jonkun randomin alternative rock -bändin live-vedolla Revolution-kappaleesta. Jee.
Six Way Match
Nova vs. Low Ki vs. Shark Boy vs. AJ Styles vs. Tony Mamaluke vs. Christopher Daniels
Voi kyllä vain, WWA oli selvästi tajunnut WCW:n jättäneen amerikkalaiseen mainstream-painiin cruiserweightien mentävän raon, jota WWF ei ollut koskaan osannut täyttää kunnolla. Niinpä se oli päättänyt täyttää tuota tarvetta ja hankkia itselleen amerikkalaisen indy-scenen kuumimpia nuoria light heavyweight -painijoita. Nova ja Tony Mamaluke ovat toki tuttuja jo ECW:stä, mutta muut tämän ottelun painijat tekivät ppv-debyyttinsä. Koska rehellisyyden nimessä tätä arvostelua lukevissa ei ole varmaan yhtään henkilöä, joka ei tuntisi Danielsia, Low Kitä, AJ Stylesiä ja Shark Boytä, en rupea heidän hahmoistaan sen enempää selittämään. Kaikki nämä neljä olivat kuitenkin siis vasta uransa alussa. Styles ja Daniels olivat ehtineet olla parin kuukauden ajan WCW-sopimuksen alaisena ennen firman konkurssia, ja Styles (nimellä Air Styles) ehti jopa esiintyä Nitrossa. Daniels oli myös ehtinyt otella joberrina WWF:n b-show’issa, samoin kuin Low Ki. Shark Boy oli puolestaan ollut WCW:ssä jo vuosina 1999-2000 muttei koskaan saanut kunnolla mahdollisuutta näyttää taitojaan. Niinpä nämä taitavat kaverit olivat toistaiseksi keskittyneet indyissä painimiseen, mutta nyt heillä olisi mahdollisuutta nousta uudelle tunnettavuuden tasolle. Tämä ottelu (jossa oli panoksena vain mainetta ja kunniaa) oteltiin eliminointisäännöillä.
Noniin. Tämmöistä CW-toimintaa oli kieltämättä ehditty painimaailmassa kaivata. Ennen kaikkea kaivattu oli aivan uusia nimiä ja tuoreita otteita näihin otteluihin. Lisäksi heille vielä oikeasti annettiin aikaa ja paikkoja näyttää taitonsa. Minä nautin tästä täysin siemauksin. Toki tässäkin ottelussa oli alkupuolella omat heikkoutensa tuomarisekoiluiden (WWA:ssa on oikeasti painimaailman huonoimmat tuomarit) ja hetkittäisten typerien botchien takia. Kameramiehetkeään eivät olleet koko ottelun ajan hereillä, mutta nämä heikkoudet eivät poista sitä faktaa, että kaikki kaverit kehässä (erityisesti Low-Ki, Styles, Daniels ja Nova) pistivät peliin aivan kaikkensa ja tarjosivat lukemattoman määrän uskomattoman hienoja spotteja ja muita liikkeitä. Niistä muutama mainitakseni täytyy hehkuttaa Stylesin SSP:tä ulos kehästä ja Styles Clashia yläköydeltä, Novan Tornado DDT:tä turva-aidalta, Low Ki’n uskomattomia potkuja sekä Danielsin BME:tä ja Split Legged Moonsaultia ulos kehästä. Mieletöntä menoa. Jos ensimmäiset reilut viisi minuuttia olisivat olleet sulavampia ja ottelussa olisi ollut edes hitusen muuta kuin sitä ”suuri liike toisensa perään” -fiilistä, tässä olisi ollut huippuottelu. Nyt tämä joutuu tyytymään hienon ja suuresti viihdyttävän spotfestin asemaan. Hieno avaus illalle.
* * * ½
Hienon openerin jälkeen nähtiin WWA:n comissionerilta Bret Hartilta in ring -promo, jota ei voi sanoa ollenkaan niin hienoksi. On oikeastaan aikamoisen sääli, että WWA oli todella saanut Bret Hartin promotioonsa, mutta Hart ei loukkaantumisensa takia voinut tehdä muuta kuin toimia comissionerina, sillä mikkitaidot olivat olleet aina Hartin selvästi suurin heikkous. WWF:ssä Hart sai vielä pidettyä homman kasassa oikeiden käsikirjoittajien ja vastustajien avulla, mutta WWA:ssa homma oli täysi katastrofi. Tämäkin promo aiheutti lähinnä myötähäpeää. Ensimmäinen heikkous promossa oli sen ”suuri paljastus” illan ME:n osalta. Main Eventiin luvattu Randy Savage ei olekaan syystä tai toisesta paikalla, joten WWA World Heavyweight -mestaruusottelussa Jeff Jarrettin haastaa… BRIAN CHRISTOPHER! Oikeasti? Brian Christopher? Joo, kyllähän Jerry Lawlerin poika aina yhden Randy Savagen paikkaa. Sitten kun yleisö ei jostain kumman syystä innostunut tästä ilmoituksesta, Bret Hart aloitti taas suorastaan oksettavalta kuulostaneen yleisön nuoleskelun puhumalla WTC-terrori-iskuista ja siitä, kuinka Amerikan uljaat soturit vielä tappavat Osama Bin Ladenin. Yh, edes WWF ei viitsinyt mehustella tällä patriotismilla näin säälittävästi. Eikä patriotismin ikoniksi ainakaan nostettu miestä, joka oli puolet urastaan paininut anti-USA -gimmickillä. Huoh.
Singles Match
Reno vs. Allan Funk
Seuraavaksi vuorossa kahden WCW:n alakorttilaisen ppv-kohtaaminen ilman mitään taustatarinaa. Jee! Renon nyt varmaan kaikki tunnistavatkin, koska mies ei ollut vuodessa muuttunut yhtään mihinkään, mutta näiden arvosteluiden lukijat tuntevat Allan Funkin luultavasti paremmin Kwee-Weenä. WCW:ssä CW-divisioonan eksentrikon roolia vetänyt Kwee-Wee oli siis oikealta nimeltään Allan Funk, ja nyt hän oli hylännyt pinkit kuteet ja pystyyn kiskotut hiukset. Normaalia hahmoa ei Funkille tosin WWA:ssakaan annettu, vaan nyt hänen tehtävänsä oli hoitaa aina yhtä omalaatuista ja hupaisaa Hulk Hogan -imitaattorin roolia. WWA ei tietenkään virallisesti saanut myöntää parodioivansa Hogania (jonka piti saapua WWA:han mutta joka jostain ihmeen syystä valitsikin WWF:n), joten kaikki perinteiset Hogan-maneerit ottelun aikana vetäneen Allan Funkin lempinimi oli ovelasti ”The Funkster”.
Hulk Hogan -imitointi alkaa olla jo niin vanha idea, ettei se ihan kamalan paljoa naurata. Oikeastaan se ei naurata yhtään. Toisaalta Funk kuitenkin hoiti imitaationsa tosi hyvin ja näyttikin vielä ihan uskottavalta Hulkilta. Itse ottelu ei todellakaan ollut mikään mestariteos, vaan aika mitäänsanomaton koitos, ja ainut syy ottelun buukkaukseen tuntui olevan Hogan-imitaation saaminen ruutuun. Suurin ongelma oli rakenteen täysi puuttuminen. Nähdyt liikkeet olivat paikoitellen oikein hienoja, ja parhaimpia olivat erityisesti Renon muutama korkea heitto sekä Funkin Springboard Sunset Flip, mutta mitään kokonaisuutta ei tästä ottelusta tullut. Kyllä tämän katsoi ilman suurimpia ongelmia, mutta kokonaisuus jäi aika heikoksi.
* ½
Seuraavaksi paikalle saapui Disco Inferno, joka oli raivoissaan siitä, että Bret Hart oli valinnut hänen sijaansa Brian Christopherin illan Main Eventiin Randy Savagen korvaajaksi. Rehellisesti sanottuna minun mielestäni Infernokin olisi ollut uskottavampi Jarrettin haastaja. No, nyt Inferno esitti avoimen haasteen kenelle tahansa WWA:n painijalle. Koska kukaan ei vastannut siihen heti, Inferno ilmoitti jäävänsä selostamoon odottamaan, kunnes joku saapuu ottelemaan häntä vastaan. Infernon liittyminen selostustiimiin paransi tapahtuman selostuksen tasoa heti kolmanneksella, sillä nyt meillä oli sentään yksi oikea selostaja.
Tag Team Match
Native Blood vs. Kronic
KroniKin (tai ilmeisesti trademark-syistä nyt taas Kronicin) WWF-ura oli jäänyt edellisen vuoden Unforgivenissä nähdyn katastrofin jälkeen varsin lyhyeksi, joten Brian Adams ja Bryan Clark olivat taas vapailla markkinoilla. Sieltä heidät nopeasti riveihinsä bongasi WCW-rejectejä parhaansa mukaan haaliva WWA, ja nyt Kronic pääsi näyttämään taitonsa ppv-tasolla. Vastaansa kaksikko sai minulle (ja ilmeisesti koko painimaailmalle) täysin tuntemattoman kalifornialaisen Native Blood -joukkueen, jonka jäsenet Navajo Warrior ja Ghostwalker vetivät aina yhtä toimivaa intiaani-gimmickiä. En tiedä, mistä WWA oli kaksikon kiskonut riveihinsä, mutta voin luvata, että heistä ei kuulla tulevaisuudessa.
Aika nopea ja squashmainen ottelu, mikä oli näillä osanottajilla vain ja ainoastaan hyvä asia. Native Blood ei vakuuttanut otteillaan ollenkaan. Kaksikko liikkui hitaasti, näytti huonokuntoiselta ja teki suurimman osan liikkeistäänkin heikon näköisesti. Niinpä olikin hämmästyttävää nähdä viime syksyn jälkeen, kuinka Kronic sen sijaan oli selvästi paremmassa kunnossa, ja tällä kertaa he ihan oikeasti pelastivat tämän koitoksen täydeltä kurapaskalta. Clark ja Adams tarjosivat muutamam näyttävän power-liikkeen ja näin ollet hoitivat oman osuutensa ihan vakuuttavasti. Se ei toki poista sitä tosiasiaa, että ottelu oli kaikilla kriteereillä puhtaasti huono, muttei sentään aivan hirveä.
*
Hardcore Match
Tio vs. Puppet
Jes! Kääpiöitä! WWA todella tiesi, millä vetonauloilla he saisivat amerikkalaiset painifanit koukkuun. Toisaalta en voi liian ankarasti kritisoida tätä aivopierua, sillä vielä viisi vuotta tämän tapahtuman jälkeenkin muuan Vince McMahonkin todella luotti siihen, että ihmisiä kiinnostaa maksaa kääpiöpainin katsomisesta. No, nämä kaksi kääpiötä olivat minipainijoiksi tavallista vähemmän luchadoremaisia ja paljon väkivaltaisempia. Ilmeisesti heillä oli vieläpä jostain muista federaatioista takanaan ihan oikea feud, jota he nyt sitten jatkoivat luultavasti historian ensimmäisessä ppv-tasolla lähetetyssä Midget Hardcore Matchissa.
Mitä tähän oikein pitäisi sanoa? Pitkään aikaan ei ole tarvinnut katsoa ppv:issä kääpiöpainia, joka on aina tietyllä tavalla vaivaannuttaa. Siitäkin huolimatta tällä kertaa minun on oikeasti nostettava pikkuisen (heh heh) hattua, sillä nämä kaverit olivat omalla tavallaan ihan viihdyttäviä ja pistivät ainakin kroppansa täysillä likoon tässä HC-ottelussa. Toki homma oli paikoitellen tosi kehnon näköistä, ja kaikki liikkeet eivät menneet kohdilleen, mutta hardcore-yritystä oli kyllä riittämiin, ja lopetus oli oikeasti aika hieno. Varsinkin Tion suoritus oli oikeasti todella kova. Monet ”täysmittaisetkaan” eivät pysty hyppäämään yläköydeltä ringsidelle niin rohkeasti kuin tämä kaveri. Silti en voi sanoa viihtyneeni tätä katsoessa mitenkään erityisemmin.
* ½
Tietenkin ainoa oikea tapa päättää kääpiöpainiosuus on tuoda joku oikeasti merkittävä painija murskaamaan molemmat kääpiöt. Tässä tapauksessa tuon ”oikeasti merkittävän painijan” roolin sai hoitaa Scott Steiner, joka teki tässä show’ssa WWA-debyyttinsä. WWA oli siis ihan oikeasti saanut hankittua kaikkien turhien alakorttilaisten lisäksi myös WCW:n loppuaikojen isoimman nimen, ja sitten he pistävät juuri hänet pieksemään kääpiöitä. Tietenkin. No, reiluuden nimissä täytyy myöntää, että kääpiöpieksennän jälkeen Steiner promotti lyhyesti siitä, kuinka hän oli raivoissaan Bret Hartille, joka ei ollut kelpuuttanut Steineriä Main Eventiin. Lopuksi Steiner ilmoitti ottavansa vastaan Disco Infernon haasteen. Tuomari ei kuitenkaan saapunut paikalle, joten Steiner tyytyi pieksemään Infernon parissa minuutissa henkihieveriin ja poistumaan paikalta. Vakuuttavan oloinen debyytti ja toimiva angle. Steiner on kova äijä.
WWA International Cruiserweight Championship
Psicosis (c) vs. Juventud Guerrera vs. Eddy Guerrero
Kääpiöistä cruiserweighteihin. Loogista. Psicosis ja Juventud Guerrera olivat jatkaneet Meksikosta, ECW:stä ja WCW:stä tuttua feudiaan myös WWA:ssa promootion perustamisesta lähtien. Viime ppv:ssä Inceptionissa kaverukset ratkaisivat firman CW-mestaruuden kohtalon. Tuolloin Guerrera voitti ottelun ja mestaruuden, mutta myöhemmin Psicosis oli onnistunut voittamaan sen itselleen. Nyt Psicosis puolusti mestaruuttaan ensimmäistä kertaa ppv:ssä, mutta vastassa olikin ex-mestarin lisäksi huomattavan suuri nimi, sillä Eddie (nimiväännön vuoksi Eddy) Guerrero teki tässä ottelussa paluunsa ppv-tapahtumiin. Eddie oli joutunut hyllytetyksi WWF:ssä viime keväänä kipulääkeriippuvuutensa vuoksi ja saanut loppuvuodesta kenkää jäätyään kiinni humalassa ajamisesta. Nyt Guerrero yritti saada uudestaan otetta elämästään. Indyissä paininut Guerrero tarjosi taatusti kovan haasteen Juicelle ja Psicosikselle.
Tämä ottelu näytti paperilla niin hemmetin kovalta, että tämä oli aivan kiistatta paha pettymys. Odotin etukäteen, että näillä osanottajilla pitäisi olla mahdollisuuksia jopa huipputason otteluun. Sitä ei kuitenkaan nähty, sillä jotenkin homma ei kokonaisuutena lähtenyt missään vaiheessa liikkelle toivomallani tavalla. Guerrero ei selvästikään ollut uransa parhaassa kunnossa, ja Juvilla ja Psicosisillakin on ollut parempia päiviä. Kaikesta huolimatta ottelu oli toki oikein hyvä (kuten aina näillä osanottajilla), ja paikoitellen meno oli todella nopeatempoista ja viihdyttävää, kuten illan openerissakin. Tätä siis katsoi ehdottomasti ilolla, ja lopputulos oli ihan viihdyttävä. Silti hommasta olisi pitänyt saada se turha epäröinti ja botchailut pois, jotta tästä olisi jäänyt eheämmän kokonaisuuden vaikutelma. Nyt openerista jäi parempi vaikutelma kuin tästä. Ottelun jälkeen nähtiin muuten yhteenotto Guerreron ja myöskin WWA-debyyttinsä tehneen Jerry Lynnin välillä. Pari minuuttia kestänyt iskujen vaihto oli melkeinpä viihdyttävämpää kuin tämä ottelu. Ikävä kyllä Guerrero vs. Lynniä ei tässä promootiossa tulla koskaan näkemään.
* * *
No DQ Match
Devon Storm vs. Sabu
Tätä oli selvästi rakennettu illan co-ME:nä, vaikka eipä tässäkään ollut mainittavaa taustatarinaa takanaan. Devon Storm oli selvästi ottanut WWA:ssa aseman firman parhaana HC-painijana, joten oli luonnollista, että Sabu kohtasi WWA-debyytissään juuri hänet. Sabua ei ollut nähty ppv-tasolla sitten vuoden 2000 alun, jolloin Sabu otteli RVD:tä vastaan Guilty As Chargedissa ja lähti ECW:stä pian tuon jälkeen, koska pahojen kielien mukaan ei halunnut jobata nuorille ja nouseville tähdille. Parin viime vuoden ajan Sabu oli kierrellyt erinäisiä indypromootioita, mutta nyt hän palasi vihdoin ppv-tasolle. Promootio ja tapahtumapaikka olivat tosin hieman toisenlaisia kuin ECW:ssä, mutta onneksi Sabulla oli sentään mukana ”Manager of champions” Bill Alfonso.
Devon Storm ei ole Rob Van Dam, ja WWA ei ole ECW. Siinä oli kaksi suurinta ongelmaa, minkä takia yli 20-minuuttinen Sabun ottelu ei toiminut toivotulla tavalla. Oli silti hienoa, että WWA oli oikeasti saanut Sabun semi-ME:hensä, ja vastassa oli Stormin kaltainen uuden sukupolven HC-nimi, mutta ikävä kyllä ottelu ei toiminut ollenkaan toivotulla tavalla. Aikaa oli selvästi aivan liikaa, ja sen takia ottelussa oli pitkiä pätkiä, jolloin kumpikaan ei oikein tuntunut tietävän, mitä tehdä. Selvästi tehtäväksi oli annettu ”ison ja merkittävän ottelun rakentaminen”, mutta ei semmoinen onnistu ilman suurta taustatarinaa ja ilman merkittävää kemiaa ottelijoiden välillä. Nyt tarjolla ei ollut kumpaakaan. Toki miehet pistivät kroppansa kunnolla ottelussa likoon. Paikoitellen matsi olikin oikeasti viihdyttävää katsottavaa, kun bumpit saatiin toimimaan tarkoitetulla tavalla. Muun muassa Sabun syöksyminen ulos kehästä pöydän läpi oli oikeasti hieno ja toi mieleen vanhat kunnon ajat. Vastapainona oli kuitenkin liikaa sekavuutta ja botcheja, jotta tämä olisi ollut ”ihan kivaa” parempi. Lisäksi tätä ottelua vaivasi sama ongelma kuin kaikkia Sabun WWE-otteluita: Sabu on parhaimmillaan pienessä ja hämyisessä ympäristössä. Isot ja valoisat areenat eivät vain toimi.
* *
Tässä välissä ilmeisesti oikeassa tapahtumassa on ollut Larry Zbyszkon onnettoman huono ja aivan liian pitkä haastattelu. Jostain syystä se oli leikattu pois minun versiostani. En ole ollenkaan harmissani.
Tag Team Match
West Hollywood Blondes vs. Ernest Miller & Rick Steiner
Jaahas. Vielä ennen Main Eventiä kehään raahattiin taas samoja vanhoja ja täysin kiinnostavuutensa menettäneitä homosteluvitsejä heittävät Lenny ja Lodi, vaikka aikaa alkoi olla jo hyvin vähän jäljellä. Lennylle ja Lodille oli luvattu vastustajaksi yllätysjoukkue. Hetken odottelun jälkeen paljastui, että tuohon rooliin WWA oli hankkinut vielä pari entistä WCW:läistä. Kehään saapuivat siis Rick Steiner ja Ernest ”The Cat” Miller, joista jälkimmäinen keskittyi enemmän Mark Maddenille pään aukomiseen kuin itse otteluun.
Toisaalta eipä siinä kohtaamisessa ollut paljon mitään keskittymisen aihetta, sillä tämä ei oikeastaan ollut edes kunnon painiottelu. Squash, jossa tuomari Slick Johnsonin huitomisesta päätellen lopetus oli vieläpä botchattu. Tosi hyvää työtä. Ainoaksi kysymykseksi jää se, miksi ihmeessä tämä ottelu piti edes buukata ppv:hen.
DUD
WWA World Heavyweight Championship
Jeff Jarrett (c) vs. Brian Christopher
Noniin, tästä ottelusta onkin tullut jo edellä puhuttua. Jeff Jarrett oli siis noussut edellisessä ppv:ssä WWA:n ensimmäiseksi päämestariksi. Samaan aikaan Brian Christopher oli saapunut WWA:han saatuaan potkut WWF:stä kaman käyttönsä vuoksi, ja Jeremy Borashin mukaan hän oli jopa onnistunut voittamaan Jeff Jarrettin muutamassa joukkueottelussa WWA:n kiertuiden aikana. Tai tuolla seikalla Borash tuntui yrittävän epätoivoisesti puolustella sitä, että Christopher oli nyt nostettu Jeff Jarrettin haastajaksi, kun Randy Savage oli viime hetkellä päättänyt jättää saapumatta Revolutioniin. WWA, mitäpä jos yrittäisitte oikeasti rakentaa firmallanne uskottavaa Main Event -sceneä, joka ei koostu pelkästään Jeff Jarrettista?
Vaikka olen useaan otteeseen nyt valittanut siitä Randy Savagen korvaamisesta Brian Christopherilla, täytyy totuuden nimissä sanoa, että luultavasti Savage ei olisi pystynyt näinkään ok:seen Main Event -otteluun. Tämä oli siis otteluna oikeasti kohtuullinen kokonaisuus, vaikka lopussa nähty tuomareiden tappelu oli aivan idioottimaista buukkausta. Mitä hemmetin väliä muka niille tuomareille on sillä, kumpi saa päättää ottelun lopputuloksen, kun tässä tapauksessa tuomarit eivät edes olleet millään tavalla puolueellisia? Täysin käsittämätöntä buukkausta. Muuten Christopher ja Jarrett painivat sellaisen mukavan perusottelun, jossa ei ollut mitään suuria ongelmia mutta joka ei noussut missään vaiheessa millään tapaa kovin erityiseksi. Alakortin otteluna olisi siis toiminut, mutta Main Eventiltä odottaisin vähän enemmän. Toisaalta on niitä kamalampiakin ME-otteluita nähty.
* *
Ensin hyvät asiat. Selvästi oltiin tultu oikeaan suuntaan Inceptionista. Nyt oli jätetty pois muun muassa idioottimaiset pyjamabanaanit oikeissa painiotteluissa ja pahimmat painilliset katastrofit, kuten Gangrelin ja Luna Vachonin ”hardcore-ottelu” ja ”Skin To Win” -kohtaaminen. Sen sijaan meillä oli oikeasti muutama uusi nouseva nimi ottelemassa hienossa ottelussa, ja lisäksi pari uutta kovaa nimeä (Eddy Guerrero, Sabu ja Scott Steiner) tekemässä comebackinsa ppv-lähetyksiin. Lisäksi yksikään otteluista ei ollut täyttä kuraa (jos ei tahdota huomioida sitä täysin turhaa joukkueottelua ennen Main Eventiä), koska jopa kääpiöottelu oli yllättäen katsottava.
Silti näistä hyvistä asioista huolimatta kokonaisuus oli edelleen aivan hukassa. Selostus, kameratyö ja yleinen tuotannon taso oli huonompaa kuin suurimmissa osassa indypromootioiden tapahtumista. Paikoitellen hävetti katsoa näin huonosti tuotettua ppv-lähetystä. Tämän lisäksi painin taso oli CW-divarin ulkopuolella edelleen parhaimmillaankin ihan ok:ta, mikä on aivan liian heikko suoritus. Ajankäyttö oli osittain aivan hukassa, ja väärät tyypit (Bret Hart, Larry Z) saivat viettää aivan liikaa aikaa mikin ääressä. Todella suuri ongelma on myös, että koko promootion Main Event -kenttä tuntuu silkkiäkin ohuemmalta, eikä tilannetta helpota yleisen jatkuvuuden täysi puuttuminen. Oliko tässä tapahtumassa esillä yhtään kunnon storylineä, jos sellaiseksi ei lasketa Psicosiksen ja Juventud Guerrerran ikuisuusfeudia? Miksi edellisessä tapahtumassa esiintyneistä nimistä vain KUUSI oli mukana tällä kertaa? Missä pitkän linjan suunnitelmat? Paljon siis vielä tarvitaan, ennen kuin WWA:n tuotantoa voi ruveta oikeasti kehumaan, mutta on tätä vaihtoehtotarjontaa ihan hauska seurata. Tämä jäi vielä Surkean puolelle, mutta nyt oltiin jo aika lähellä Kehnoa.
Wikipedia: WWA Revolution
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 13.1.2013
No Comment