2003ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Backlash 2003

Päivämäärä: 27.4.2003

Sijainti: Worcester, Massachusetts (Worcester Centrum)

Yleisömäärä: 10 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Backlash oli edellisten vuosien (alkaen vuodesta 1999) tapaan WWE:n ensimmäinen välipysäkki ppv-kalenterissa WrestleManian jälkeen. WM:n jälkeen WWE:ssä ei ollut tapahtunut mitään kovin suuria muutoksia. Brändejä ei tähän aikaan ollut lähdetty vielä sotkemaan millään drafteilla, ja edellisvuonna nähdyt siirtymisetkin rosterista toiseen olivat lopulta päättyneet. Vielä ei myöskään ollut koittanut se aika, että brändeille olisi annettu omat ppv:nsä. Tämäkin Backlash oli siis Raw’n ja Smackdownin yhteistuotantoa. Merkittävin muutos oli se, että JR oli (kayfabessa) saanut pian WrestleManian jälkeen potkut Raw’n GM:ltä Eric Bischoffilta, kun tämä oli vihdoin kyllästynyt siihen, että JR jatkuvasti haukkui Bischoffia selostuksissaan. Näin ollen King sai uudeksi selostusparikseen Jonathan Coachmanin. Coachille tämä Backlash oli siis toinen ppv, jota hän pääsi selostamaan. Smackdownin puolella hommiaan jatkoivat Michael Cole ja Tazz.

WWE Tag Team Championship

Team Angle (c) vs. Los Guerreros

Shelton Benjaminin ja Charlie Haasin kaksikko oli jäänyt WrestleManian jälkeen aivan kaksistaan ilman merkittävän mentorinsa Kurt Anglen tukea, sillä Angle oli loukannut niskansa pahasti ennen WM:ää ja joutui saman tien leikkaukseen ’Manian Main Eventin jälkeen. Benjamin ja Haas jatkoivat kuitenkin kunniakkaasti Team Anglen edustamista, ja vastaansa he saivat tällä kertaa mestaruusottelussa ex-mestarit Eddie ja Chavo Guerreron. Guerreron kaksikko oli tosiaan tehnyt alkuvuodesta varsin huomaamattoman face-turnin. Alun perin Guerrerot olivat ilkeitä ja halpamaisia huijareita, mutta pikkuhiljaa heidän huijauksensa ja temppunsa alkoivatkin kohdistua Smackdownin heel-painijoihin. Samalla Guerreron jekut muuttuivat aikaisempaa huumoripitoisimmiksi, ja kaksikko alkoi saapua areenoille legendaarisella low riderillään ”I lie, I cheat, I steal” -kappaleen tahdittamana. Yleisö oli ottanut Guerrerojen käännöksen vastaan hyvin, ja he saivatkin kunnon popit yrittäessään voittaa joukkuemestaruudet takaisin itselleen. Benjamin ja Haas olivat luvanneet ennen ottelua, että Kurt Angle olisi seuraamassa tätä ottelua paikan päällä, mutta oikean Kurtin sijaan he toivatkin ringsidelle Anglea esittävän taulun.

Olipa hieman erilainen opener verrattuna siihen, mitä olin odottanut. Etukäteen ajattelin, että Team Angle ja Guerrerot pistetään ottelemaan joku tiivis ja menevä selvästi alle 10-minuuttinen joukkuemestaruusottelu, joka saa yleisön hienosti mukaan ja jatkaa samaa kovatempoista tyyliä kuin ’Manian joukkuemestaruusottelussa. Sen sijaan näille joukkueille annettiin aikaa 15 minuuttia, ja he pääsivät rakentamaan ihan kunnon mestaruustaistelun keskenään. En ehkä syttynyt ihan toivotulla tavalla ottelun keskivaiheille, joka oli Team Anglen hallintaa. Benjamin ja Haas kyllä osasivat teknisesti lukkonsa ja muunsa, mutta rehellisesti sanottuna ne olivat ajoittain tylsähköä katsottavaa. Onneksi tuo vaihe ei kestänyt kovin kauaa, ja lopputaistelut puolestaan saivat aikaa vähintään viisi minuuttia. Ne olivat sitten aivan huippukamaa ja helposti neljän tähden arvoisia. Myös alku oli hyvä, joten kyllä tästä hieno ottelu saatiin, vaikka keskivaiheen takia alle neljään tähteen jäätiinkin. Post match -meiningitkin olivat hauskoja.

* * * ½ 

Singles Match

Sean O’Haire vs. Rikishi

Sean O’Haire oli tehnyt WWE-debyyttinsä Invasionin aikana, mutta pian kuvion kuolemisen jälkeen O’Haire oli tiputettu pois päärosterista. Tämä oli yksi WWE:n typerimmistä tempuista, koska O’Haire oli aivan selvästi yksi taidokkaimmista WCW:n loppuaikojen tulokkaista. Lisäksi hänellä oli WWE:ssä vaadittavaa kokoa. Silti O’Hairen paluuta alettiin promota vasta vuoden 2003 alkupuolella, jolloin Smackdownin lähetyksissä alettiin näyttää promovideoita, jossa tyylinsä uudistanut O’Haire kehotti ihmisiä paheisiin (mm. pettämiseen, verojen maksamattomuuteen, päihteiden käyttöön). O’Hairen uutta gimmickiä kutsuttiin ”Devil’s advocateksi”, ja se on mielestäni edelleen yksi parhaista hahmoista, jonka käytön WWE kuitenkin munasi täysin. Varsinaisessa in ring -comebackissaan O’Hairesta tehtiin nimittäin Roddy Piperin apuri. Ymmärrän idean siitä, että Piperin avulla yritettiin saada O’Hairesta uskottava, mutta samalla O’Hairesta syötiin pala kerrallaan pois koko alkuperäinen gimmick. Jäljelle jäi vain look ja muuten geneerinen hoss.

Piperistä pitänee mainita sen verran, että hän oli tosiaan tehnyt WWE-comebackinsa yli 7 vuoden poissaolon jälkeen WrestleManiassa, jossa hän yritti aiheuttaa vanhalle arkkiviholliseen Hulk Hoganille tappion. Piper muuten vaikutti tässä WWE-runillaan paljon selväjärkisemmältä kuin lyhyen TNA-pätkänsä aikana. Piperin sekaantumisesta huolimatta Hogan voitti tuon ottelun, mutta WM:n jälkeisessä Smackdownissa Vince McMahon saapui kehään ja ilmoitti maksavansa Hoganille hänen palkkansa, kunhan Hogan istuisi sopimuskauden loppuun asti kotona eikä ilmestyisi enää WWE:hen. Hogan tuntui hyväksyvän tämän yllättävän kiltisti, eikä häntä ollut sen jälkeen nähty WWE:ssä. Samaan aikaan Piper alkoi kehitellä feudia Rikishin kanssa. Alkusävelet nähtiin Piper’s Pitin paluuanglessa, jossa Piper muisteli sitä, kuinka hän oli 20 vuotta aikaisemmin nöyryyttänyt Rikishin sukulaista Jimmy Snukaa iskemällä kookospähkinän tämän päähän. Nyt Rikishi tahtoi kostaa Snukan puolesta, mutta angle päättyi juurikin O’Hairen debyyttiin. O’Hairen avulla Piper täräytti kookospähkinän myös Rikishin päähän. Seuraavalla viikolla nähtiin Snukan comeback, ja virallisesti yhteistyönsä aloittaneet Piper ja O’Haire vetivät tässäkin yhteenotossa pidemmän korren. Tähän otteluun Piper oli varautunut korillisella kookospähkinöitä.

Pienenä O’Haire-markkina tämä ottelu viihdytti minua, vaikkei kohtaaminen laadultaan ollutkaan varsinaisesti erityinen. Saattaa olla, että olen antanut tälle jopa puolikkaan liikaa ihan vain, koska tykkäsin tästä O’Hairen takia, mutta menköön tämän kerran. Ottelulliselta anniltaan tämä oli kaikilla tavoin aika perus Smackdown-ottelu. Molemmat miehet tekivät tutuimmat liikkeensä ja väläyttivät pari huippukohtaa (erityisesti yhdenaikaiset korkeat potkut oli tosi näyttävä hetki), mutta muuten meno oli peruspainia ilman mitään erikoisuuksia. Roddy Piper hoiti roolinsa ringsidellä hyvin ja loi otteluun tunnelmaa, jota muuten ei olisi ollut ollenkaan. Myös lopun kookosisku oli oikeasti vaikuttavan näköinen. Kaikista näistä aineksista saatiin siis kasaan ihan kiva tv-ottelutasoinen kohtaaminen mutta ei yhtään sen enempää.

* * 

Pitää mainita tässä välissä, että koko illan ajan backstage-angleissa saatiin seurata hyvin kummallista parisuhdedraamaa. Kaikki alkoi siitä, että Testiä oli päätetty alkaa buukata jälleen mulkkuna. Testille ei nimittäin riittänyt tyttöystävänsä Stacy Keiblerin seura, vaan lisäksi hän oli alkanut vokotella Stacyn ystävää Torrie Wilsonia. Torrie ei tilanteesta lämmennyt ollenkaan, mutta lopulta Backlashin alkupuolella Test suuteli häntä väkisin. Tilanteen sattui sopivasti näkemään Sable, joka oli tehnyt WWE-comebackinsa yli 4 vuoden poissaolon jälkeen ja kantoi Torrie Wilsonille kaunaa siitä, että tämä oli vienyt hänen paikkansa WWE:n uutena playboy-tyttönä. Niinpä Sable meni kertomaan Stacylle, että Torrie oli vikitellyt tämän miesystävää, ja Stacy ei tilannetta tietenkään ottanut hyvin. Myöhemmin illalla näimme Stacyn ja Torrien catfightin, joka päättyi siihen, että Torrie vahingossa kolkkasi Stacyn tajuttomaksi. Tällöin Stacyn avuksi ryntäsi Scott Steiner, joka tuntui huolehtivan Keiblerin kunnosta aika tarkasti. Sopivasti paikalle saapui myös Test, joka ei tykännyt siitä, kuinka Steiner hoivasi hänen tyttöystäväänsä. Odotan kauhulla, millainen kuvio tästä saadaan vielä kehiteltyä tulevaisuuden varalle.

World Tag Team Championship
Special Referee: Chief Morley

Rob Van Dam & Kane (c) vs. Dudley Boyz

Eric Bischoff oli jo jonkun aikaa kerännyt Raw’ssa ympärilleen uskollisten apureiden poppoota, jota hän kutsui Team Bischoffiksi. Porukan ensimmäisiä jäseniä olivat Lance Storm, William Regal ja Chief (Sean) Morley. Storm ja Regal olivat olleet hyvän aikaa joukkuemestareita, ja Morley (aka pornotähtigimmickinsä jättänyt Val Venis) oli puolestaan Bischoffin oikea käsi. Tilanne kuitenkin muuttui, kun Regal joutui maaliskuun alussa jäämään pitkäksi aikaa pois ruudusta oikean elämän sydänongelmiensa takia. Samalla Morleystä tehtiin Stormin uusi joukkuepari, ja heistä tuli Raw’n uudet joukkuemestarit. Samoihin aikoihin Dudleyn veljekset olivat ajautuneet todella suuriin ongelmiin Bischoffin kanssa, ja Morley oli jo päättänyt hyllyttää heidät. Lopulta Dudleyt tekivät paluunsa maaliskuun puolella auttaessaan Stormia ja Morleyta uusien ykköshaastajiensa RVD:n ja Kanen pieksemisessä. Dudleyt ilmoittivat, että he olivat päättäneet kääntyä pimeän puolelle ja liittyä Team Bischoffiin pitääkseen työpaikkansa ja ruokkiakseen perheensä. Dudleyiden avusta huolimatta Storm ja Morley olivat hävinneet joukkuemestaruutensa RVD:lle ja Kanelle WM:n jälkeen. Ex-mestarit hävisivät myös uusintaottelunsa, kun D-Von Dudley ei suostunut auttamaan heitä, koska hänen omatuntonsa oli alkanut soimata liikaa. Morley antoi Dudleyille vielä yhden mahdollisuuden näyttää uskollisuutensa Team Bischoffille antamalla heille mestaruusottelumahdollisuuden ja määräämällä itsensä ottelun erikoistuomariksi.

Tämä oli ihan mukava joukkuemestaruusottelu, mutta loppua kohden touhu meni ehkä turhan sekavaksi. Bubba Ray Dudley ja Rob Van Dam saivat aloitettua ottelun oikein viihdyttävästi ja vauhdikkaasti. Sitten meno kuitenkin vähän tasaantui, ja jo keskivaiheilta minulle jäi hieman pettynyt fiilis, koska tässä kohtaamisessa ei nähty mitään sellaista, mitä ei olisi monissa muissakin joukkuemestaruusotteluissa aikaisemmin nähty. Onneksi lopputaistelut piristivät ottelua taas aluksi ja toivat siihen tarvittua sähköisyyttä. Harmi vain, että sitten Chief Morleyn roolia ottelussa piti alkaa tuoda aivan liikaa esille, ja kohta ottelussa tuntui olevan enemmän kyse Morleyn taisteluista muita vastaan kuin joukkueiden keskinäisestä ottelusta. Tätä vaikutelmaa lisäsi Morleyn joukkueparin Lance Stormin sekaantuminen. Loppujen lopuksi tämä oli siis mukava joukkuemestaruusottelu (kiitos erityisesti RVD:n), mutta ehkä vielä parempaakin olisi voinut odottaa.

* * ½ 

WWE Women’s Championship

Trish Stratus (c) vs. Jazz

Entinen WWE-tuomari Theodore Long oli aloittanut uuden uran WWE:ssä vuoden 2003 alussa, kun hän oli perustanut Thuggin & Buggin Enterprises -stablen, jonka oli tarkoitus vastustaa WWE:n harjoittamaa rotusyrjintää. Longin ensimmäinen manageroitava oli ollut D-Lo Brown, jonka mielestä WWE oli pitänyt hänet alakortissa, koska Brown oli musta. Kuten TNA-arvosteluistani tiedätte, Brown oli kuitenkin loikannut WWE:stä TNA:han kyllästyttään WWE:n tilanteeseen, ja niinpä Long toi uudeksi päämanageroitavakseen nuoren tulokkaan Rodney Mackin. WrestleManian jälkeen hänen poppooseensa liittyi myös Jazz, joka oli yhtälailla vihainen siitä, että WWE ei ollut hänen mielestään antanut hänelle tasavertaisia mahdollisuuksia. Jazz keskitti vihansa tietenkin WWE:n uuteen Women’s-mestariin Trish Stratukseen, jonka kanssa hänellä oli aikaisemminkin ollut kränää. Ennen tätä mestaruusottelua Jazz oli pistänyt Trishin luovuttamaan STF:ssä joukkueottelussa.

Koska Trish ja Jazz ovat molemmat taidoiltaan ehdottomasti WWE:n naispainijoiden kärkikaartia, tämä ottelu oli tavallaan jopa pieni pettymys. Ehdottomasti kyseessä oli kiva ja viihdyttävä mäiskintä, jossa nähtiin pari tosi rajua ja näyttävää liikettä. Mieleenpainuvin niistä oli se, kun Jazz tiputti Trishin kakkosköydeltä maahan mahalleen ja lukitsi samalla hetkellä hänet Boston Crabiin. Kuitenkin on todettava, että erityisesti alkupuolella tämä ottelu tuntui lähtevän vähän hitaanpuoleisesti käyntiin, eikä sellaista kunnon järisyttävää vaihdetta oikein tunnuttu saavan päälle. Ehkä osasyy on se, että Jazzin painityyli on kieltämättä hyvin erilainen (paljon rauhallisempi ja fyysisempi) kuin muilla WWE:n naispainijoilla. Joka tapauksessa otteluna tämä oli taas kerran viihdyttävää naisten painia, kuten tällä aikataudella oli tavaksi tullut, mutta ihan parhaimpien otteluiden listalle tämä ei yllä.

* * 

Singles Match

Big Show vs. Rey Mysterio

Tämä Daavidin ja Goljatin feud on sellainen, josta muistan käytäneen monta intenssiivistä keskustelua ala-asteen pihalla, vaikka tähän aikaan en edes jaksanut pahemmin seurata WWE:tä. Sanomattakin selvää oli, että kaikki olivat supersuositun Mysterion puolella. Näin yli 10 vuotta myöhemmin feudia arvioidessa on todettava, ettei se ollut ihan niin hurja kuin kutosluokkalaisena olin ajatellut. Kaikki alkoi siitä, että Mysterio onnistui nöyryyttämään Show’ta Smackdownissa iskeyttyä tämän ringsidellä maahan kehätolpan kautta tehtyä 619:llä. Seuraavalla viikolla Mysterio jatkoi Show’n nöyryyttämistä aiheutettuaan isolle monsterille count out -tappion Tajiria vastaan. Tämä oli jo liikaa Big Show’lle, joka tahtoi tehdä lopun Mysterion kaltaisesta hyttysestä, joka oli kahteen otteeseen saanut hänet näyttämään tosi tyhmältä.

Tästä ottelusta on hirveän vaikea sanoa oikein yhtään mitään. Tehtävässään tämä onnistui oikein hyvin, ja erityisesti post matchissa nähty Mysterion tuhoaminen oli todella rajun näköinen hetki. Jotkut IWC-nörtit pitävät sitä tarpeettomana ja typeränä bumppina, ja kieltämättä se saattoi olla vaarallinen Mysterion kannalta, mutta pirun näyttävä se oli siitä huolimatta. Otteluna tämä ei ollut millään tavalla erityisen muistettava vaan lähinnä kai tv-ottelun tasoa. Mysterio teki kyllä hyvää työtä liikkumalla nopeasti, väläyttämällä pari high flying -liikettä ja myymällä Show’n iskut tosi hienosti. Show vaikutti uskottavalta jyrätessään Mysterion kanveesiin moneen kertaan juuri niin pahasti kuin kuuluukin. Pitää antaakin tälle ottelulle hatunnosto siitä, että tämä oli aika uskottava ottelu. Toki Mysterio ei olisi oikeasti saanut aikaan tässä kamppailussa yhtään mitään, mutta Show oli buukattu suurimman osan ottelun ajaksi juuri niin ylivoimaiseksi kuin tässä ottelussa pitääkin olla. Harmi vain, että samalla se söi ottelun laatua, koska Show’n dominointi ei ole kamalan mielenkiintoista. Aikansakin puolesta tämä on vain nipin napin ok ottelu.

* *

WWE Championship

Brock Lesnar (c) vs. John Cena

Kyllä vain, tämä oli John Cenan ensimmäinen WWE-mestaruusottelu. Samalla on huomionarvoista, että vuoden 2012 Extreme Rulesin ottelu ei ollut siis ensimmäinen WM:n jälkeisessä ppv:ssä nähtävä kohtaaminen Lesnarin ja Cenan välillä… Vaikka kieltämättä aika paljon oli muuttunut yhdeksässä vuodessa. Tässä vaiheessa Cena oli vielä uransa alkuvaiheessa oleva keskikorttilainen, joka oli saanut paljon huomiota hyvin onnistuneella heel rapper -gimmickillään. Päämestaruuden ykköshaastajaksi hän oli noussut huijaamalla, tuurilla ja kieltämättä myös taidolla. Smackdownissa nimittäin järjestettiin WM:n jälkeen kahdeksan miehen ykköshaastajaturnaus. Turnauksen ensimmäisellä kierroksella Cena onnistui voittamaan Eddie Guerreron. Seuraavalla kierroksella hän kohtasi itse Undertakerin, jolla oli menossa raju feudi Johnny The Bullin, Chuck Palumbon ja Nunzion muodostaman Full Blooded Italiansin kanssa. FBI oli tehnyt debyyttinsä pari kuukautta aiemmin ja aiheuttanut Undertakerin joukkueparille Nathan Jonesille ongelmia WM:ssä. Lisää FBI:stä myöhemmissä arvosteluissa. Nyt FBI:stä oli apua John Cenalla, sillä heidän sekaantumisensa ansiosta Cena onnistui voittamaan ’Takerin. Finaalissa Cena voitti huijaamalla Chris Benoit’n, ja näin hän oli noussut Lesnarin ykköshaastajaksi. Vielä ennen Backlashin kohtaamista Cena pilkkasi Lesnaria räppäämällä ja täräytti tätä mestaruusvyöllä kalloon aiheuttaen Lesnarille tikatun otsan.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että olipa hauska katsoa heel-Cenan aikaista ottelua, jossa yleisö chanttaa ”Let’s Go Cenaa”. Tätäkö se olisi nytkin, jos Cena tekisi heel-turnin? Toki on otettava huomioon, että tässä vaiheessa uraansa heel-Cena oli oikeasti tosi vihattu, mutta ppv järjestettiin Cenan kotiosavaltiossa. Jos sitten mennään itse ottelun arvioimiseen, niin olihan tämä hieno suoritus näiltä kahdelta nuorukaiselta. Todella erilainen ottelu kuin miesten kohtaaminen yhdeksän vuotta myöhemmin Extreme Rulesissa mutta samaan aikaan toisella tavalla erittäin viihdyttävä. Tässä ottelussa molemmilla oli todellista nuoruuden intoa, ja erityisesti Cenan työskentelyä oli hienoa seurata. Se ei ehkä ollut kaikkein puhtainta ja teknisintä painia, mutta Cena teki helkkaristi töitä, koska tämä oli hänen ensimmäinen iso näytönpaikkansa. Lesnar sai Cenan näyttämään hyvältä bleidatessaan ja myydessään Cenan iskuja. Kokonaisuudessaan ottelu oli oikeasti jännittävä ja eteni myös loogisesti. Hieno mestaruuskamppailu. Illan positiivisin yllättäjä, koska etukäteen en oikein tiennyt, mitä tältä olisi pitänyt odottaa.

* * * ½ 

Six Man Tag Team Match

Chris Jericho & Ric Flair & Triple H vs. Booker T & Shawn Michaels & Kevin Nash

Triple H oli menettänyt ennen WrestleManiaa puolet Evolutionistaan, kun Batista oli joutunut sairastuvalle ja Orton ei ollut edelleenkään palautunut painikuntoon. Niinpä WM:n jälkeen HHH ja Flair liittoutuivatkin hieman yllättäen Chris Jerichon kanssa. Kolmikolla oli kaksi yhteistä vihollista: Booker T ja Shawn Michaels. Kahden viikon ajan kolme heeliä pysyi niskan päällä kahdesta facesta, kunnes Raw’ssa nähtiin Kevin Nashin comeback. Kesäkuussa 2002 köysiin juostessa loukkaantunut Nash oli vihdoin saatu teipattua kuntoon, ja hän saapui face-kaksikon avuksi. Seuraavalla viikolla Nash saapui promoamaan siitä, kuinka hän ei voinut ymmärtää sitä, että vanhat Kliq’n jäsenet Michaels ja HHH olivat nyt verivihollisia. Sekä Michaels että HHH saapuivat paikalle, ja kumpikin yritti saada Nashia omalle puolelleen. Miettimisenkään jälkeen Nash ei osannut tehdä päätöstään. Erityisesti HHH:lla oli hyviä pointteja siitä, että Michaels veisi kaiken huomion Nashilta itselleen, kuten oli käynyt vuonna 1995. Saman show’n päätteeksi Nash yritti saapua Michaelsin avuksi mutta päätyi vahingossa lyömään häntä terästuolilla. Lopulta seuraavassa Raw’ssa nähtiin Michaelsin, HHH:n ja Nashin keskinäinen riita kehässä. Se päättyi siihen, että HHH aivan yllättäen täräytti Nashin kanveesiin ja näin ollen teki Nashin päätöksen tämän puolesta. Tällä reseptillä Backlashiin saatiin buukattua aika filleriltä haiskahtava kuuden miehen joukkueottelu.

Tässä ottelussa oli yksi selvä heikko lenkki, ja se oli Kevin Nash. Vihdoin Nash oli siinä kunnossa, että hän ei loukkaantunut heti juostessaan kehäköysiin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että hän olisi ollut millään tavalla hyvässä iskussa – tai edes siedettävässä. Jo loppuaikoinaan WCW:ssä Nash oli kankea, mutta tässä vaiheessa hän oli vielä pahempi. Luultavasti tämä oli koko hänen uransa heikointa aikaa. Suurimman osan ajasta Nash onneksi pysyi ottelusta sivussa, mutta loppua kohti hän pääsi turhan paljon esille, ja juuri siksi ottelun loppuvaiheet tuntuivatkin aika tönköiltä ja hitailta. Muuten ottelu oli kyllä paikoitellen todellakin viihdyttävää katsottavaa. Tässä nähtiin erittäin mielenkiintoisia ottelupareja: Michaels/Jericho, Michaels/Flair, Michaels/HHH… Heh. No, kyllä Bookerkin hoiti oman osuutensa hyvin, mutta Michaels oli ehdottomasti ottelun tähti. Pitkälti hänen ansiostaan tämä oli hyvä ottelu vaikka kieltämättä hieman laiska ratkaisu ppv-tason otteluksi.

* * *

Singles Match

The Rock vs. Goldberg

Kuten varmaan jo ppv:n posterista kävi selväksi, tämä oli se järkyttävän iso ottelu, jonka varaan koko ppv tunnuttiin rakentavan ja jonka takia edes WHW-mestaruudesta ei viitsitty buukata ottelua semi-ME:hen. Homma sai alkunsa WM:n jälkeisessä Raw’ssa, jossa Rock järjesti itselleen Rock Appreciation Nightin. Rock oli voittanut vihdoin ja viimein Steve Austinin WrestleManiassa, ja näin ollen hän oli mielestään vihdoin ja viimein saavuttanut kaiken mahdollisen painiurallaan. Niinpä Rock päätti ilmoittaa eläköityvänsä lopullisesti painibisneksestä. Painiyleisö ei enää ansainnut häntä. Mutta silloin se tapahtui. Goldbergin WWE-debyytti. Raw’n yleisö räjähti käsiin, kun Goldberg saapui kehään, ilmoitti Rockin olevan seuraava ja Spearasi Rockin kanveesiin. Seuravaalla viikolla Rock saapui paikalle ja ilmoitti, että ottelu hänen ja Goldbergin välillä olisi yksi kaikkien aikojen isoimmista, mutta se ei tulisi tapahtumaan, koska hänellä ei ollut enää tarvetta todistella mitään. Rock oli saavuttanut urallaan kaiken, ja Goldberg ei hänen silmissään ollut saavuttanut yhtään mitään. Myöhemmin illalla Rock kuitenkin yritti hyökätä Goldbergin kimppuun. Apunaan hänellä oli Christian, jota Rock oli promossaan kehunnut WWE:n lupaavimmaksi painijaksi. Seuraavalla viikolla Goldberg otteli ensimmäisen ottelunsa, jossa hän voitti Christianin diskauksella. Viimein seuraavassa Raw’ssa Rock ilmoitti hyväksyvänsä Goldbergin haasteen, ja samalla hän piti Rock Concert II:n, jossa hän pilkkasi Goldbergiä ja toi kehään legendaarisen Gillbergin. Tämä oli liikaa Goldbergille, joka yritti hyökätä Rockin ja Gillbergin kimppuun, mutta lopulta Rock sai iskettyä Goldbergin kanveesiin Rock Bottomilla.

Kieltämättä tämä oli omalla tavallaan historiallinen ottelu painimaailmassa. Monday Night Warsin aikana debytoineiden ja Main Eventiin nousseiden kahden suurtähden (toinen WCW:stä, toinen WWE:stä) ensimmäinen ja ainoa kohtaaminen. Tämä oli nimittäin samalla Rockin virallisen aktiiviuran päätösottelu, sillä tämän jälkeen hän lähti lopullisesti Hollywoodiin. Toki voidaan kiistellä, oliko Rock aktiivipainija vuosina 2012-2013 muttei silloinkaan samalla tavalla kuin hetken aikaa vielä vuonna 2003. Tämä oli siis yhden aikakauden alku ja yhden loppu. Siltikin on todettava, ettei tämä noussut Hogan vs. Rock -tyyliseksi klassikoksi. Yksi syy siihen on yleisö, joka oli yllättävän vaisu ottelun aikana. En myöskään tykkää oikein tästä, että ensin WWE-fanit buuaavat Rockille, kunnes tämä vihdoin tekee heel-turnin ja alkaa saman tien saamaan taas face-poppeja. Samaan aikaan Goldbergille buuataan ja tarjoillaan ”Goldberg sucks” -chantia. En toki ole mikään Goldbergin suurin fani, mutta vähän hullunkurinen fiilis tästä jää. No, itse ottelu oli Rockin ja Goldbergin luoman tunnelman ansiosta ikimuistoinen. Tunnelmansa ansiosta tätä oli viihdyttävää katsoa, vaikka painillinen anti jäikin hyvin laihaksi. Lähinnä finishereitä ja muita ”isoja” liikkeitähän tämä oli.

* * *


Jos joku ppv on huutanut isosti väli-ppv:tä, niin tämä. Tai no joo, ihan puhtaassa väli-ppv:ssä ei olisi nähty Goldberg vs. Rockin kaltaista ainutkertaista kohtaamista. Oikeastaan lienee juuri tuon ottelun syy, että koko muu ppv tuntui niin yhdentekevältä. Muihin otteluihin ei edes yritetty saada mitään ikimuistoista. Ikävä kyllä tämän buukkauksen takia ppv:stä jäi vähän platku fiilis. Siitäkin huolimatta, että tässä ei nähty edes yhtään alle kahden tähden ottelua ja että meille tarjoiltiin kaksi ***½-kohtaamista. Jotenkin en vain syttynyt missään vaiheessa tälle ppv:lle. Hetken jo harkitsin arvosanaksi Kehnoa, mutta oli tässä kuitenkin ne hienot ottelut ja tavallaan klassikko-ME, joten olkoon tämä kuitenkin Ok.

Wikipedia: WWE Backlash 2003

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 11.8.2003

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE WrestleMania XIX

Next post

Arvio: NWA TNA Huhtikuu 2003

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.