2005ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Backlash 2005

Päivämäärä: 1.5.2005

Sijainti: Manchester, New Hampshire (Verizon Wireless Arena)

Yleisömäärä: 14 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Tuttuun tapaan WWE:n ensimmäinen ppv WrestleManian jälkimainingeissa oli Backlash. Tuttua oli myös se, että viime vuoden tapaan Backlash-isännöinnin kunnian sai Raw, joten kyseessä oli punaisen brändin versio WrestleManian jälkeisestä ajasta. Selostajina ketkäpä muut kuin JR ja King.

WWE Intercontinental Championship

Shelton Benjamin (c) vs. Chris Jericho

Illan openerissa toisensa kohtasivat kaksi yleisönsuosikkia. Chris Jericho oli tosin alkanut WrestleManian jälkeen käyttäytyä aikaisempaa ilkeämmin, mutta mitään virallista heel-turnia hän ei (vielä) ollut tehnyt. Jerichon käytöksen muuttuminen alkoi oikeastaan siitä, kun WM:n jälkeen hän ja Christian hävisivät Shelton Benjaminille Triple Threat Matchissa IC-mestaruudesta. Jericho oli raivoissaan tappion jälkeen, ja seuraavalla viikolla hän julisti Highlight Reelissään, että IC-mestaruus kuuluisi hänelle. Jerichon talk show -vieraana ollut Benjamin ei ollut aivan samaa mieltä, ja seurauksena oli käsirysy. Aikaisemmin Jericho ja Benjamin olivat tulleet toimeen hyvin keskenään, vaikka Benjamin oli voittanut vyönsä viime lokakuussa juurikin Jericholta. Nyt nuo välit olivat katkolla, kun Jericho seuraavien viikkojen aikana muun muassa esitti Benjaminia pilkkaavan kappaleen Fozzy-säestyksellä ja yritti aiheuttaa Benjaminille tappion ottelussa Simon Deania vastaan. Lopulta kaksikon välille buukattiin uusintaottelu Backlashiin.

WWE:n openerit ovat olleet vuoden 2005 aikana New Year’s Revolutionia lukuun ottamatta hämmästyttävän kovia. Edge vs. Michaels Rumblessa oli yksi harvoista ****-arvosanan saaneista openereista, ja tämä Benjaminin sekä Jerichon IC-mestaruusottelu jatkaa puolestaan Eddien ja Mysterion linjaa openereista, jotka jäävät ajanpuutteen takia vain hitusen alle tuon maagisen huippuottelun rajan. Tämä lähes 15-minuuttinen kamppailu oli nimittäin perhanan kovatasoista ja ennen kaikkea älyttömän nopeatempoista painia. WWE:n CW-divarissakaan nähdään harvoin tällaisia otteluita, jossa käytännössä koko 15 minuutin ajan ottelun tempo on todella kova ja molemmat väläyttävät jatkuvasti äärimmäisen näyttäviä liikeitä. Homma lähti käyntiin vauhdikkaasti heti ensimmäisestä minuutista lähtien, ja sillä jatkettiin loppuun asti. Ottelussa nähtiin myös upeita countereita, kuten Jerichon Hurracanrana Benjaminin Sunset Flip Powerbomb-yrityksestä. Benjamin oli tässä vaiheessa urallaan aivan huippuiskussa. Jokaisessa ottelussa mies väläytti jotain, mitä kukaan ei ollut odottanut. Tässä häneltä nähtiin tyylipuhdas loikka maasta suoraan yläkulmaukseen ja sieltä heti sen jälkeen Superplex Jericholle. Raw’n IC-divari oli näinä parhaina aikoinaan itse asiassa yllättävän lähellä TNA:n X-Divaria, ja tämä ottelu päihittää vertailussa myös Lockdownin Daniels vs. Skipperin. Hieno alku illalle.

* * * ½ 

World Tag Team Championship
Tag Team Turmoil Match

William Regal & Tajiri (c) vs. The Heart Throbs vs. Simon Dean & Maven vs. La Résistance vs. The Hurricane & Rosey

Raw’n joukkuemestarit olivat esiintyneet ppv:ssä edellisen kerran New Year’s Revolutionissa. Tuolloin William Regal ja Eugene puolustivat joukkuemestaruuksiaan, mutta Eugene loukkaantui tuossa ottelussa pahasti. Niinpä pian ppv:n jälkeen järjestetyssä house show’ssa Regal joutui puolustamaan mestaruuksia La Résistancea vastaan, ja Eugenen korvaavaksi joukkuepariksi hän sai Jonathan Coachmanin. Regalin ja Coachin yhteistyö ei toiminut, ja Résistance voitti mestaruudet. Kanadanranskalaisten mestaruuskausi ei kuitenkaan ollut kovin pitkä, sillä noin kuukautta myöhemmin Japanissa järjestetyssä Raw’ssa Regal haastoi uudet mestarit, ja tällä kertaa hän toi yllätysparikseen japanilaisyleisön suosikin ja Regalin pitkäaikaisen ystävän Tajirin. Regal ja Tajiri voittivat vyöt, ja olivat kantaneet niitä siitä lähtien ylpeinä. Nyt vastassa oli kuitenkin poikkeuksellinen haaste, kun neljä muuta joukkuetta havitteli vöitä Tag Team Turmoil Matchissa. Tässä nähtiin myös kaksi uutta joukkuetta. Toisen muodostivat fitnessfanaatikot Simon Dean ja Maven, jotka olivat aloittaneet yhteistyön tammikuun lopulla. Toinen kaksikko oli puolestaan vasta WM:n jälkeen WWE-debyyttinsä tehnyt Heart Throbs. Naistenmiehet Antonio ja Romeo olivat piinanneet viime viikkojen aikana Regalia ja Tajiria.

Tämän ottelun suurin viihdyttävyys piili siinä, että tässä pääsi näkemään parhaat palat usealta todella erilaiselta joukkueelta. Regal ja Tajiri toki hallitsivat ottelua suurimmaksi osaksi, mutta heidän painiaan nyt oli ilo katsella, koska Regal ja Tajiri pelkästään kahdestaan tarjoavat todella monipuolista painia. Regal väläytteli ottelun aikana todella tyylikkäitä lukkoja, muutaman hienon suplexin ja vieläpä perinteistä smash mouth -painia. Tajiri puolestaan tarjoili kaikki upeimmat potkunsa ja toi vieläpä mukavan CW-lisän otteluun. Regalin ja Tajirin lisäksi nähtiin kuitenkin ihan hauska Heart Throbs -kaksikko, perinteistä joukkuepainia tarjoava La Résistance ja kaksi todellista mark out -joukkuettani. Olen jo aikaisemmin useisiin kertoihin selittänyt Simon Dean -markituksestani, joten miehen näkeminen varsinaisissa kehäotteissa Mavenin kanssa oli suoranaista herkkua. Varsinkin kun Dean osaa oikeasti painia mutta tuoda mukaan myös hahmonsa koomisen lisän. Todellinen kliimaksi kotikatsomossani koitti kuitenkin, kun oman mark out -listani Top 3:een mahtuva Hurricane saapui Roseyn kanssa kehään ja räjäytti pankin. Painilliselta anniltaan tämä oli katkonaisuutensa takia heikohkoa, mutta minulle tämä oli oikein viihdyttävä välipalaottelu.

* * ½ 

Last Man Standing Match

Edge vs. Chris Benoit

Chris Benoit loukkasi toisen kätensä pahasti (kayfabe) Money In The Bank Ladder Matchissa, mutta oli silti voittaa koko ottelun. Kuitenkin juuri kun Benoit oli nappaamassa salkun katosta, Edge löi terästuolilla Benoit’n loukkaantuneeseen käsivarteen, ja Benoit tippui maahan tuskaisena. Tuon jälkeen Edgellä oli helppo työ napata salkku katosta ja nousta historian ensimmäiseksi MITB-voittajaksi. WM:n jälkeisessä Raw’ssa Edge ja yhä loukkaantunut Benoit painivat toisiaan vastaan ottelussa, joka päättyi siihen, että Edge teloi Benoit’n käsivartta entistä pahemmin. Tähän on vielä yhdistettävä se, että Edge ja Benoit olivat olleet vihamiehiä käytännössä siitä lähtien, kun Edge oli kääntynyt heeliksi jättämällä joukkuemestaruusparinsa Benoit’n painimaan yksin. Niinpä tämä vihanpito muuttui nopeasti todella väkivaltaiseksi ja henkilökohtaiseksi. Lopulta Eric Bischoff kyllästyi siihen, että Benoit ja Edge pieksivät toisiaan ympäri areenaa, ja niinpä hän määräsi ppv:hen Last Man Standing Matchin kaksikon välille.

Tällä otteluparilla ja siihen yhdistetyllä stipulaatiolla oli paperilla kaikki edellytykset illan show stealer -otteluksi. Sellaiseksi tämä oli varmaan osittain buukattukin, koska kieltämättä tapahtuman loppukortissa ei ole yhtään todellista kovaa painiottelua, jolla päästäisiin heittämällä huippuotteluiden tasolle. Niinpä WWE oli varmaan toivonut, että Benoit ja Edge räjäyttäisivät pankin (pun intended), mutta ainakaan minun mielestäni niin ei tässä käynyt. Jälleen kerran on korostettava heti alkuun, että kritiikistäni huolimatta nautin tästä ottelusta paljon ja pidin tätä ehdottomasti hienona LMS-kamppailuna. Tosiasia vain on se, että Benoit ja Edge ovat sen tasoisia painijoita, että heidän keskinäiseltä ottelulta kaikki alle hienon olisi jo todellinen rimanalitus ja että varaa olisi ollut toivoa enemmänkin. Ehkä se sitten oli stipulaatio tai kyvyttömyys hyödyntää sitä kunnolla, koska jotenkin tuntui, että tästä ottelusta puuttui todellinen tunne ja intensiivisyys. Meininki oli teknisesti taitavaa, ja muutamia tosi näyttäviä bumppejakin saatiin (German Suplex tikkaiden päältä, vau!). Tarinankerrontakin oli ihan osuvaa, ja lopetus oli idealtaan näppärä. Jotenkin tämä ottelu ei vain pitänyt missään vaiheessa tuolinreunalla, minkä takia tästä jäi kaikesta teknisestä hienoudesta huolimatta hieman vajavainen fiilis.

* * * ½ 

Tässä välissä nähtiin ensin aivan käsittämättömältä paskalta vaikuttanut angle, jossa sydänkohtauksen partaalla oleva Jerry Lawler haastatteli kuutta WWE:n diivaa (Christy Hemme, Maria Kanellis, Candice Michelle, Victoria, Stacy Keibler ja Lilian Garcia), jotka olivat poseeranneet jossain typerässä WWE:n Diva-lehdessä. Lawler lupaili kyselevänsä tosi henkilökohtaisia kysymyksiä diivoilta, ja suurin piirtein ketään ei kiinnostanut. Onneksi juuri ennen kysymysten alkua Chris Masters keskeytti tämän kuran ja hääti sekä diivat että Lawlerin kehästä. Masters oli myös yksi vuoden 2005 aikana debyyttinsä tehneistä uusista painijoista, ja tässä alkuvaiheessa Masters veti erinomaisesti tätä omaa vartaloaan rakastavaa ”Masterpiece”-gimmickiä. Itse fanitin Mastersia erityisesti tämä uran alkuvaiheissa todella paljon, eivätkä Mastersin promot olleet mielestäni ollenkaan pöllömpiä, vaikka niitä aina IWC dissasi. Tässäkin Masters veti tehokkaan heel-promon, jonka jälkeen hän julisti taas avoimen Masterlock Challengen, jota hän oli viimeisen kuukauden vetänyt Raw’ssa. Siinä kuka tahansa katsoja sai nousta kehään ja yrittää murtaa Mastersin luovutusliikkeen Masterlockin. Toistaiseksi kukaan ei ollut pystynyt siihen. Panoksena oli 300 dollaria. Tällä kertaa haasteen otti vastaan hyvin lihaksikas nainen, jota Masters haukkui mieheksi ja lopulta lukitsi tämän Masterlockiin. Nainen pyörtyi saman tien, ja Masters keräsi hyvät heel-heatit. Tehokas angle.

Singles Match

Kane vs. Viscera

Tämän dream matchin taustalla oli Kanen vaimon Litan ja Trish Stratuksen ikuinen vihanpito. WM:n jälkeen Stratus oli piessyt Litan niin pahasti, että jo paranemaan päin ollut Lita joutui ottamaan uudestaan kepit käyttöön pystyäkseen kävelemään. Tämä oli liikaa Litan aviomiehelle Kanelle, joka kävi Stratukseen käsiksi ja oli kuristaa tämän tajuttomaksi. Viime hetkellä Kanen kimppuun hyökkäsi kuitenkin kaikista maailman ihmisistä Viscera, josta oli kuluneiden kuukausien aikana kuoriutunut rakkauden kipeä jättiläinen, vähän tyyliin Mark Henry vol 2. Viscera pieksi Kanen ja raahasi Trishin pois paikalta. Myöhemmin selvisi, että Kanea pelännyt Trish oli tehnyt jo hyvissä ajoin diilin Big Visin kanssa: jos Viscera auttaisi Trishiä, he menisivät treffeille. Seuraavalla viikolla Raw’ssa nähtiin parhaita paloja näistä treffeistä, joiden pääteeksi Viscera yritti päästä lähempään kontaktiin Stratuksen kanssa. Trish teki kuitenkin Visceralle selviksi, että minkäänlaista actionia heidän välillään ei olisi luvassa, ennen kuin Viscera olisi tuhonnut Kanen kehäactionissa.

Hämmästyttävää kyllä, mutta minusta tämä ei ollut täysin p**ka ottelu. Tai oikeastaan edes ihan älyttömän huono. Toki tämä oli heikko ja varsin turha ottelu, mutta odotuksiin nähden tämä suoriutui jopa hämmästyttävän hyvin. Ehkä juuri tässä tulee kaikkein parhaiten esille se, kuinka kymmenessä vuodessa Kanen taso on kyllä ikääntymisen myötä romahtanut aivan täysin ja kuinka tänä päivänä Kane on oikeasti sen vuoden huonoimman painijan palkinnon arvoinen. Toista oli vielä vuonna 2005, jolloin Kane jaksoi vielä yrittää parhaansa mukaan, vaikkei missään tapauksessa ollut enää siinä 1990-luvun ja 2000-luvun taitteen parhaassa kunnossaan. Tässäkin ottelussa Kane teki pirusti töitä ja muun muassa loikkasi näyttävästi yläköydeltä kehästä ulos Visceran päälle. Ehkä Kanen innoittamana Viscerakin täräytti pari nättiä liikettä ja myös myi Kanen iskut niin hyvin, että on harvoin myynytkään. Kaikesta huolimatta kyseessä oli kuitenkin mätisäkki Viscera vastassaan Kane, joten varsin heikko koitos tämä aivan kiistatta oli. Silti oli mukava yllätys, että tämä ei ollut täyttä paskaa. Lisähuvittavuutta lisäsi se, että yleisö tarjoili yhdet illan kovimmista buuauksista Litalle, joka yritti epätoivoisesti vetää face-roolia. Buuaukset johtuivat tietenkin kaikkien tiedossa olleesta Matt Hardy -tilanteesta, ja ottelun aikana kuultiin myös monta ”We want Matt” -chanttia.

* ½

Tag Team Match

Muhammad Hassan & Daivari vs. Shawn Michaels & Hulk Hogan

Tämä. Tämä oli se illan todellinen spesiaaliottelu, joka oli monille faneille kenties ainut syy tulla katsomaan tapahtumaa. Hulk Hogan palasi WWE:n painikehiin kahden vuoden tauon jälkeen. Kuukausi sitten Hall of Fame -tilaisuudessa oli kaikunut ”One more match” -chant, ja nyt tuo toive kävi toteen. Sinänsä ottelun pohjustaminen alkoi jo WM:ssä, kun Hogan saapui pelastamaan Eugenen kesken Hassanin ja Daivarin hyökkäyksen. Hogan pieksi molemmat amerikanarabialaiset ja lähetti heidät pois kehästä. Manian jälkeen Hassan ja Daivari purkivat tätä turhautumistaan toiseen legendaan Shawn Michaelsiin keskeyttämällä tämän promon kehässä. Hassan puhui siitä, kuinka amerikkalaiset osoittivat WM:ssä jälleen kerran idioottimaisuutensa. Sen sijaan että he hurraisivat Hassanin kaltaiselle menestyjälle, he antavat yhdet illan kovimmista hurrauksista Michaelsille, joka hävisi oman ottelunsa. Michaels ei arvostanut Hassanin sanoja, ja tilanne eteni rajuun tappeluun, jonka Hassan ja Daivari voittivat miesylivoimalla. Seuraavien viikkojen ajan Michaels yritti käydä epätoivoista tappelua Hassania ja Daivaria vastaan, mutta hän jäi jatkuvasti alakynteen. Siitä huolimatta Michaels vaati Eric Bischoffilta lupaa otella molempia arabeja vastaan Backlashissa Handicap Matchissa, mutta Bischoff ei tähän suostunut. Hän käski Michaelsia etsimään joukkueparin, niin ottelu toteutuisi. Niinpä Michaels käveli kehään ja polvistui maahan anellakseen, että Hulk Hogan tekisi vielä yhden paluun kehään ja muodostaisi hänen kanssaan Dream Teamin historian ensimmäistä kertaa, jotta he voisivat yhdessä puolustaa USA:n kunniaa. Vastaus saatiin seuraavalla viikolla, kun Hogan teki paluunsa ja pelasti Michaelsin beatdownilta.

Tätä ottelua on tosi vaikea arvostella mitenkään järkevästi. Suurin ongelma oli se, että Hogan oli tämän ottelun aikaan niin kehnossa kunnossa, ettei häntä olisi pitänyt päästää painikehään ollenkaan. Tai siltä se ainakin minun silmiini näytti, ja vahvistuksen tuolle havainnolle sai siitä, ettei Hogan pystynyt vetämään ottelussa edes Leg Dropiaan. Käytännössä kaikki Hoganin suoritukset rajoittuivat nyrkiniskuihin, pariin Big Bootiin, showboattailuun ja täysin epäloogisesti tuomarin häiritsemiseen väärillä hetkillä. Ei, Hogan ei tosiaan ollut parhaassa iskussaan tässä vaiheessa, mutta jotenkin ihmeellisesti hän vielä tsemppasi itsensä tulevia vuosia varten niin, että pystyi vetämään selvästi parempia suorituksia kuin tässä. Toisaalta kuitenkin tämä ottelu ei olisi ollut mitään ilman Hogania, koska koko ottelun ajan tunnelma oli jotain aivan käsittämätöntä. Yleisö söi Hoganin kädestä ja oli aivan pähkinöinä siitä, että Hulk oli tullut painimaan vielä yhden ottelun. Kun tähän sitten yhdistetään se, että Hassan, Daivari ja Michael saivat omilla vuoroillaan vedettyä oikein näppärää ja kivan näköistä painia, niin kyllä tämä oli kaikesta Hoganin kömpelyydestä huolimatta ihan kiva ottelu. Painillinen anti jäi kuitenkin sen verran vähäiseksi, että ***-arvosanaan tämä ei yllä, mutta omalla tavallaan klassikko-ottelu silti.

* * ½ 

Vielä ennen Main Eventiä nähtiin aivan mahtava lyhyt kehäangle, kun Christian saapui problem solverinsa Tomkon kanssa kehään. Christian oli alkanut viime kuukausien aikana kerätä järisyttävää suosiota, ja heelmäisestä nilkistä oli kuin vahingossa tulossa face. WWE päätti hyödyntää tilannetta, ja viime aikoina Christian oli promoissaan uhitellut erityisesti WWE Championille John Cenalle. Nytkin Christian saapui promoamaan siitä, kuinka pian alkavan draftin jälkeen hän olisi toivottavasti samassa brändissä Cenan kanssa. Christian ei kuitenkaan hoitanut promoaan perinteiseen tyyliin, vaan hän haukkui räppäämällä Cenan, JBL:n, Triple H:n ja Batistan. Hieno angle.

World Heavyweight Championship

Batista (c) vs. Triple H

WrestleManiassa kokemansa tappion jälkeen Triple H oli arvatenkin raivoissaan, mutta hän oli ehtinyt jo kehitellä uuden suunnitelman noustakseen takaisin World Heavyweight -mestariksi. HHH ilmoitti heti WM:n jälkeisessä Raw’ssa, että hän käyttäisi uusintaottelunsa Backlashissa ja että tuolloin Batistalla ei olisi mitään mahdollisuuksia: Batistalla oli vain käynyt tuuri yhden illan ajan. Seuraavien viikkojen ajan feudissa keskityttiin Triple H:n lopetusliikkeeseen Pedigreehen, koska HHH kertoi tajunneensa, että Batistan suurin heikkous oli Pedigree. Pedigree oli kuulema ”totuus”, jota Batista ei kestäisi ja jolla HHH taltuttaisi Batistan Backlashissa. Triple H yritti tietenkin seuraavien viikkojen aikana saada iskettyä Batistalle Pedigreen, ja vihdoin hän onnistui siinä ppv:tä edeltävässä Raw’ssa, joka päättyi siihen, kun Batista makasi tajuttomana maassa HHH:n jalkojen edessä. Edeltävissä Raw’issa oli muun muassa nähty klassikkokohtaaminen JR:n ja Triple H:n välillä, joka päättyi siihen, että JR voitti ottelun Batistan avustuksella.

Harmillisesti tämä ottelu tarjosi varsin vähän mitään uutta verrattuna WrestleManian Main Eventiin. Tämä on oikeastaan juuri se suurin ongelma Batistan ja HHH:n taisteluparissa. Kirjoitin kaksikon heikkouksista jo WM-arvostelussa, mutta on hyvä toistaa tosiaan vielä se, että kumpikaan näistä kahdesta ei ole varsinainen malliesimerkki painijasta, joka pystyisi kantamaan vastustajansa huippusuoritukseen. Keskenään todella kovalla työllä ja täydellä omistautumisella he saivat kuitenkin aikaan hienon Main Eventin WM:ssä, mutta siitä on tosi vaikea enää parantaa perus Singles-stipulaatiossa yhtään mihinkään. Kaikki oli tavallaan jo annettu WM:ssä, jolloin uuden kehitteleminen on perhanan hankalaa. Olisikin ollut jotenkin järkevämpää, että jo tähän otteluun olisi kehitelty edes joku stipulaatio, jos sitä Hell In A Celliä haluttiin säästellä sinne Vengeanceen. No, nyt mentiin näillä, ja kovalla työnteolla Batista ja HHH raapivat aikaan kuitenkin hyvän entertainment-brawlin. WM:n ME:n tasolle ei ylletty edellä luetelluista syistä, mutta kokonaisuutena tämä oli silti varsin hyvä päätös illalle. Jälleen TNA voisi ottaa oppia tästä omiin ME-kuvioihinsa (kuinka saada vähän heikommillakin aineksilla kasaan hyvä ottelu). Ja pitää toki todeta, että tuo Pedigree-kuvion hyödyntäminen ottelussa oli oikein toimivaa ja toi erittäin hyvän tarinan sekä hienoa kehäpsykologiaa mukaan tähän kamppailuun.

* * *


Itse asiassa WWE onnistui puristamaan varsin hyvän tapahtuman WM:n jälkeiseksi ppv:ksi. Varsinkin kun ottaa huomioon, että elettiin WM:n ja alkukesästä odottavan Brand Splitin välistä seesteisen odottavaa vaihetta, tämä paketti toimi varsin moitteettomasti. Opener oli hieno avaus illalle, ja sen lisäksi nähtiin toinenkin hieno koitos kahden taidokkaan painijan välillä. ME oli ihan mukava kokonaisuus, ja sitten yleisöä vielä hellittiin Hulk Hoganin kehäpaluulla. Mitään täyttä paskaa ei nähty, kun Kane/Viscerakin yllätti ainakin vähän. Silti todelliset huippuhetket jäivät puuttumaan, joten kyseessä oli aika turvallinen Ok ppv.

Wikipedia: WWE Backlash 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 1.3.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Lockdown 2005

Next post

Arvio: TNA Hard Justice 2005

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.