2007ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Backlash 2007

Päivämäärä: 29.4.2007

Sijainti: Atlanta, Georgia (Philips Arena)

Yleisömäärä: 14 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


WrestleManian jälkeinen aika starttasi myös vuonna 2007 Backlashilla. Tällä kertaa jotain oli kuitenkin toisin edellisiin vuosiin verrattuna: WWE oli päättänyt WrestleManian jälkeen noin vain luopua vuosien ajan käytössä olleesta tavasta pitää ppv:t yhden brändin tapahtumina. Brand split kyllä pysyi voimissaan viikottaisissa lähetyksissä, mutta tästä Backlashista lähtien ppv-tapahtumissa nähtäisiin kaikkien brändien tapahtumia. Niinpä aikaisemmin Raw’n yksinoikeudella järjestämä Backlash oli nyt Raw’n, Smackdownin ja ECW:n yhteistapahtuma. Selostajina Raw’sta JR ja King, Smackdownista Cole ja JBL, ECW:stä Styles ja Tazz. Backstage-haastattelijoina Todd Grisham ja takaisin haastattelijan rooliin siirtynyt Maria Kanellis.

Muistan näihin aikoihin, kuinka innoissaan monet fanit (itseni mukaan lukien) olivat siitä, että nämä väli-ppv:t olivat nyt brändien yhteisiä. Tähän aikaan ainakin itse taisin toivoa myös brändien yhdistämistä kokonaan. Aika nopeasti tämä muutos kuitenkin osoitti sen, että brändien yhteisissä ppv:eissä ei ole tilaa kovin monelle keskikortin ottelulle, mikä alkoi vähitellen myös tarkoittaa sitä, ettei viikottaisissakaan jaksettu enää rakennella kunnollisia juonikuvioita keskikortin painijoille, mikä taas tarkoitti sitä, että entistä suurempi osa keskikortin painijoista vain ajelehti tapahtumissa päämäärättömästi ja entistä harvemmista muodostui kiinnostavia painijoita… Ehkä ihan kaikki nyky-WWE:n ongelmat eivät ole brändien omista ppv:eistä luopumisen ja brand splitin heikentämisen syitä, mutta väitän kyllä, että tällä päätöksellä tehtiin loppujen lopuksi paljon hallaa tuotteelle ihan pysyvämmin, vaikka näin alussa tuntui tietenkin siistiltä, että joka kuukausi ppv:ssä oli enemmän isoja otteluita.

World Tag Team Championship

The Hardys (c) vs. Lance Cade & Trevor Murdoch

Ja kun juuri oli puhe siitä brand splitin merkityksen heikentämisestä… Käsittääkseni Matt Hardy oli edelleen virallisesti osa Smackdownin rosteria, mutta niin vain hänen yhteistyönsä veljensä Jeffin kanssa oli WrestleManian jälkeen edennyt niin pitkälle, että WM:n jälkeisessä Raw’ssa Matt ja Jeff osallistuivat 10 joukkueen väliseen Battle Royaliin, jonka voittajista tulisi World Tag Team -mestarit. Ottelussa olivat mukana myös hallitsevat mestarit John Cena ja Shawn Michaels, jotka olivat siis pitäneet joukkuemestaruuksia vähän niin kuin vahingossa hallussaan alkuvuodesta 2007 lähtien. Cena ja Michaels kuitenkin eliminoitiin ottelusta pois jo ennen loppuratkaisua, jossa Hardyt saivat viimeisenä eliminoitua ottelusta entiset Tag Team -mestarit Lance Caden ja Trevor Murdochin. Tuosta loppukäänteestä alkoi sitten intensiivinen taistelu näiden kahden joukkueen välillä, koska redneck-kaksikko Cade ja Murdoch eivät tietenkään olleet ilahtuneita siitä, että Hardyt olivat vieneet mestaruudet heidän nenänsä edestään. Hardyt puolestaan ilakoivat historian seitsemännestä kaudestaan World Tag Team -mestareina, mutta nyt heillä oli edessään ensimmäinen ppv-mestaruuspuolustus.

Tämä oli yllättävänkin viihdyttävä ja toimiva opener illalle! Cade ja Murdoch ovat aina olleet joukkue, josta olen periaatteessa tykännyt, mutta en muista, että heidän ottelunsa olisivat koskaan tarjonneet mitään suurempaa innostumisen aihetta. Niinpä oli kiva nähdä heidät tällaisessa rehdissä 2 vs. 2 -joukkueottelussa Hardy-kaksikkoa vastaan vieläpä niin, että ottelulle oli annettu kunnolla aikaa. Lopputuloksena olikin sitten kaikin puolin toimiva, monipuolinen ja hyvän tarinan kertonut ottelu. Ilahduttava alku illalle. Ei tässä mitää tajunnanräjäyttävää, uutta tai ihmeellistä ollut, mutta en sellaista tältä kaivannutkaan, vaan minulle riitti se, että koko nelikko teki hyvää työtä ja onnistui saamaan aikaiseksi ottelun, jota katsoessa viihtyi alusta loppuun. Juuri tällaisia otteluita joukkuemestaruuksista pitäisi aina vähintään pystyä käymään.

* * *

WWE Women’s Championship

Melina (c) vs. Mickie James

Kuten WrestleManian arvostelussa kerroin, Melina oli yllättänyt monet nousemalla naistenmestariksi helmikuussa päihittämällä Mickie Jamesin Singles-ottelussa. Melinan yllätysvoiton jälkeen entinen mestari Mickie ei kuitenkaan ollut saanut kunnon mahdollisuutta mestaruutensa voittamiseen takaisin, koska WrestleManiassa Melinan vastustajaksi oli noussut Playboy-kuvausten ansiosta tähteyteen ponkaissut Ashley. Hän ei kuitenkaan onnistunut voittamaan mestaruutta Melinalta, ja niinpä WrestleManian jälkeen Melina joutui kohtaamaan vanhan vihollisensa Mickien, joka odotti edelleen kuumeisesti mestaruusotteluaan. Nyt Backlashissa entinen mestari Mickie saisi vihdoin mahdollisuuden haastaa Melina mestaruudesta.

Olisin kovasti halunnut taas tykätä tästä ottelusta enemmän, koska WrestleManian kammottavan naisten ”ottelun” jälkeen oli todella ilahduttavaa, että WWE oli päättänyt palata oikean painin buukkaamisen pariin. Jotenkin nämä Melinan ja Mickie Jamesin kemiat eivät kuitenkaan kohdanneet erityisen hyvin tässä ottelussa, ja niinpä lopputuloksena oli hieman väkinäinen ja parhaimmillaankin vain ihan hyvä ottelu. Kovaa yrittämistä oli kyllä molemmilta, ja siitä nostan hattua, mutta paljon tähän tiivistyy koko WWE:n naisten divarin ongelma näihin aikoihin. Tämä oli suunnilleen parasta, mitä WWE:llä oli tarjottavanaan sen jälkeen, kun Trish Stratus ja Lita olivat jättäneet firman, ja talentin puute oli huutava. Onneksi pian saataisiin ensimmäisiä paikkauksia siihen puoleen. All in all, ei tämä siis missään nimessä huono ottelu ollut, vaan kyllä tämän ihan ongelmitta katseli, mutta harmittaa vain se, että enempäänkin pitäisi olla mahdollisuuksia. Kokonaisuutena ok naisten matsi.

* *

WWE United States Championship

Chris Benoit (c) vs. MVP

Chris Benoit’n ja MVP:n välinen vihanpito ei suinkaan ollut päättynyt WrestleManian intensiiviseen otteluun, jonka Benoit oli onnistunut voittamaan haastaja-MVP:n kovasta taistelusta huolimatta. WrestleManian jälkeen SmackDownissa MVP onnistui nimittäin voittamaan Benoit’n non title -ottelussa, millä hän todisti pystyvänsä päihittämään Benoit’n, ja niinpä hän sai vielä uuden mahdollisuuden otella hänen himoitsemastaan United States -mestaruudesta. Benoit tietenkin suhtautui MVP:n provosoiviin promoihin ja ylimieliseen tyyliin kylmänrauhallisesti, ja ppv:tä edeltävässä Smackdownissa hän onnistui voittamaan MVP:n non title -ottelussa, kun MVP lähti kesken matsin pois paikalta. Miten kävisi Backlashin mestaruusottelussa?

No niin, tämä oli astetta parempi ottelu verrattuna WrestleManian koitokseen, kuten muistelinkin! Nyt aletaan vähitellen päästä sille MVP vs. Benoit -otteluiden tasolle, jota muistaakseni hehkutettiin vuonna 2007. Benoit ja MVP painivat tässä tosiaan hämmentävän tyylipuhtaan tekniikkapainiottelun, ja vaikka Benoit olikin ehdottomasti ottelun tähti, on MVP:lle nostettava tässä isosti hattua. MVP oli selvästi tehnyt töitä paljon tätä ottelua varten, koska hän hallitsi matsin aikana tekniikkapainiosuudessa oman roolinsa täydellisesti, nappasi Benoit’n useampaan kivuliaan näköiseen lukkoon ja piti ottelun tarinan täydellisesti kasassa. Samalla Benoit toki auttoi MVP:tä parhaansa mukaan ja täräytti matsin aikana muutaman perhanan näyttävän German Suplexin. Kokonaisuudessaan tämä oli hieno ottelu keskikortin mestaruudesta, ja jos vain vielä lisää aikaa ja yksi vaihde enemmän olisi löydetty tähän matsiin, olisi potentiaalia voinut olla ihan huippuotteluunkin asti. Hieno suoritus kaksikolta.

* * * ½

ECW World Championship
3 on 1 Handicap Match

Bobby Lashley (c) vs. Shane McMahon & Umaga & Mr. McMahon

Niinhän siinä oli käynyt, että WrestleManiassa Vince McMahonia oli nöyryytetty oikein olan takaa, kun Bobby Lashley onnistui selättämään Umagan, minkä jälkeen Lashley, Steve Austin ja Donald Trump yhteistuumin ajoivat Vincen pään kaljuksi. Kuten olettaa saattoi, McMahon oli tästä totaalisen raivoissaan ja janosi kostoa enemmän kuin mitään muuta elämässä (paitsi XFL:n paluuta). McMahon olisi tietenkin halunnut kostaa kaikille, mutta koska Trump oli palannut pyörittämään Diiliä ja unelmoimaan USA:n presidenttiydestä ja Austin oli puolestaan häipynyt taas… En minä tiedä minne, keskittyivät McMahonin kostofantasiat yksinomaan ECW:n maailmanmestariin Bobby Lashleyhyn. Lashley sementoi kohtalonsa viimeistään siinä vaiheessa, kun Raw’ssa hän hyökkäsi Vincen kimppuun ja aiheutti tämän Fedora-mallisen lierihatun putoamisen päästä niin, että kaikki näkivät Vincen kaljun. Seuraavalle viikolle Vince buukkasikin Raw’hon Lashleyn ja Shane McMahonin välisen Title vs. Hair -ottelun, joka osoittautui kuitenkin täydeksi kusetukseksi, koska ottelu päättyi siihen, että Umaga hyökkäsi salakavalasti Lashleyn kimppuun ja pieksi tämän brutaalisti. Seuraavalla viikolla Lashley pääsi kostamaan Umagalle, kun Raw järjestettiin historiallisesti Italiassa ja Lashley auttoi yleisöstä kehään noussutta ”fania” Santino Marellaa voittamaan Intercontinental-mestaruuden Umagalta elämänsä ensimmäisessä WWE-ottelussa. Nyt kostoa janosi Vincen lisäksi myös Umaga, ja niinpä Vince ilmoitti, että Backlashissa Lashley joutuisi painimaan ottelun, josta hän ei yksinkertaisesti voisi selvitä. Lashleyn pitäisi nimittäin puolustaa ECW World -mestaruuttaan 3 on 1 Handicap-ottelussa Vinceä JA Shane JA Umagaa vastaan. Kuka ikinä saisikaan ensimmäisen selätyksen, voittaisi mestaruuden. Vincen ainut tavoite oli nöyryyttää Lashleytä niin, että hän häviäisi oman rakkaan mestaruutensa. Tasatakseen hieman tilejä Lashley hyökkäsi vielä ppv:tä edeltävässä ECW-jaksossa Umagan managerin Armando Alejandro Estradan kimppuun niin pahasti, että Estrada loukkaantui eikä päässyt ollenkaan Backlashiin paikalle.

Huh huh, tämä oli ottelu, joka aikoinaan tuhosi jotain faniudestani. En oikeastaan tiedä, miksi tämän ottelun lopputulos oli minulle silloin edes niin iso asia, koska en kuitenkaan ollut koskaan mikään maailman suurin ECW-markki eikä WWE:n versio ECW:stä enää näin keväällä 2007 tuntunut muutenkaan pyhältä tai varsinkaan erityisen onnistuneelta. Ehkä se oli sitten vain se, etten olisi silti koskaan kuvitellut, että WWE ja Vince menisivät niin pitkälle, että buukkaisivat tämän ottelun päättymään kuten sitten buukkasivat. Ehkä ajattelin, että tämä kertoi jollain tavalla jotain niin älytöntä Vincen halusta kontrolloida omaa tuotettaan ja tehdä ECW:stä oma pikku orjansa, että en vain pystynyt sulattamaan sitä. No, näin yli 12 vuotta myöhemmin tällaiset ajatukset ja huolet jonkun ECW-brändin kohtalosta eivät paina enää paljon mitään, ja pystyn tätä ottelua katsoessa keskittymään itse matsiin. Matsina tämä oli mielestäni jälleen ihan hauskaa entertainment brawl -mähinää, jossa niin Lashley, Umaga kuin Shane McMahonkin tekivät hyvää työtä. Vince ei ottelun painilliseen antiin osallistunut oikeastaan ollenkaan, mikä oli vain hyvä asia. Ei tämä WrestleMania-matsin veroinen mähinä ollut, mutta ihan mukavaa ja harmitonta mäiskettä kuitenkin, ja niillä meriiteillä ihan hyvä ottelu.

* * ½

World Heavyweight Championship
Last Man Standing Match

The Undertaker (c) vs. Batista

Backlash tunnetaan usein WrestleMania-rematcheistaan, ja niin oli myös tänä vuonna. Chris Benoit’n ja MVP:n lisäksi myös Batista ja The Undertaker kohtasivat nyt kuukauden takaisessa uusintaottelussa. WrestleManiassa Dead Man oli onnistunut pitämään WM-voittoputkensa rikkoutumattomana ja nousemaan samalla World Heavyweight -mestariksi. Batista oli nyt siis vihdoin hävinnyt mestaruutensa puhtaasti. Se ei toki tarkoittanut sitä, etteikö Batistalla olisi oikeutta uusintaotteluun, ja niinpä hän ilmoitti heti haluavansa haastaa Undertakerin World Heavyweight -mestaruudesta Backlashissa. Smackdownin General Manager Teddy Long päätti kuitenkin, että Backlashissa ei nähtäisi ihan normaalia uusintaottelua näiden kahden korston välillä, vaan tällä kertaa ottelumuoto olisi Last Man Standing Match, ja mestaruuden saisi siis se, joka onnistuisi ensin kolkkaamaan vastustajansa niin tajuttomaksi, ettei tämä ehtisi ylös 10-laskun aikana.

No niin, tämä oli sitten se jo WrestleMania-arviossa muistelemani LMS-ottelu Batistan ja Undertakerin välillä, ja olihan tämä kieltämättä kovaa rymistelyä. Siltikin täytyy todeta, että ehkä odotin tältä vielä jotain suurempaa ja vielä jotain enemmän, koska jotenkin muistikuvissani tämä Batistan ja Takerin LMS-ottelu oli suorastaan tajunnanräjäyttävä. Nyt en kuitenkaan väittäisi tätä ottelua sentään tajunanräjäyttäväksi, vaikka tämä olikin ehdottomasti huippuluokan intensiivinen mäiskintä. Ei tässä nähty (loppuspottia lukuun ottamatta) mitää niin ainutlaatuista ja täysin ennenkuulumatonta, että tämä nousisi esimerkiksi MOTYC-tasolle tai haastamaan Umaga vs. John Cenan asemaa vuoden parhaana LMS-otteluna. Silti jos tähän kritiikkiin ei nyt keskitytä, on todettava, että oli tämä pirun kova ottelu. Molemmat miehet antoivat kaikkensa, ottivat kovaa bumppia ja tarjoilivat kieltämättä pirun näyttävän loppuspotin. Itse loppuspotin jälkeinen loppuratkaisu oli ehkä hitusen tylsä, mutta annettakoon sekin nyt anteeksi, koska tavallaan se onnistui alleviivaamaan lopetusspotin ainutlaatuisuutta. Loistotyötä tältä kaksikolta.

* * * *

WWE Championship

John Cena (c) vs. Shawn Michaels vs. Edge vs. Randy Orton

Siinä missä Undertaker oli onnistunut voittamaan mestaruuden WrestleManiassa, Shawn Michaelsin WM-ottelu ei ollut yhtä menestyksekäs. Pitkällisen taistelun jälkeen Michaels oli hävinnyt John Cenalle, ja niin vain mestaruus pysyi monien fanien kauhuksi edelleen Cenan vyötäisillä. Michaels ei kuitenkaan ollut edelleenkään luopunut toiveestaan nousta WWE:n päämestariksi vielä yhden kerran, ja niinpä huhtikuun alussa Raw’ssa käytiin ykköshaastajuusottelu Shawn Michaelsin ja Randy Ortonin välillä. Tuo ottelu päättyi no contestiin, minkä jälkeen Edge juoksi paikalle, pieksi molemmat miehet ja ilmoitti, että hänet pitäisi nimetä ykköshaastajaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan illan vierailevana GM:nä toiminut Michael Pena -niminen lapsi julisti, että Backlashissa WWE-mestaruudesta käydään nelinottelu Cenan, Michaelsin, Edgen ja Ortonin välillä. Tämä oli todella kuuma ottelu, koska entinen Rated RKO -kaksikko Edge ja Orton vihasivat toisiaan ja myös Cenan ja Michaelsin välit olivat koko ajan menneet huonompaan suuntaan. Ennen Backlashia Lontoossa käydyssä Raw’ssa nähtiin muuten yhtenä Raw’n legendaarisimpana pidetty ottelu, eli John Cenan ja Shawn Michaelsin non title -ottelu, joka kesti kokonaisuudessaan lähes tunnin ja vei siis ylivoimaisesti suurimman osan koko Raw’n lähetyksestä. Tuota matsia on pidetty yhtenä WWE:n parhaimmista tv-otteluista, ja aivan ansaitusti.

Tämä oli juuri sellainen neljän Main Event -tähden pääottelu päämestaruudesta kuin vain sopi toivoakin. Cena, Michaels, Edge ja Orton olivat kaikki kuumia nimiä tähän otteluun tultaessa, ja jo pelkästään siksi ottelussa oli paljon sähköä. Muutenkin matsi toimi alusta loppuun asti hienosti: tässä oli rytmitetty tarinankerronta toimimaan mainiosti, ja ottelussa nähtiin juuri sopivasti isoja liikkeitä. Missään vaiheessa tämä matsi ei silti noussut sellaisella aivan uskomattoman kovalle tasolle, että puhuttaisiin MOTYC-tasoisesta koitoksesta, mutta ehdottomasti huippuottelu, jossa erityisen ilahduttavaa oli varsinkin nokkela lopetus. Ehkä jossain vaiheessa tämäntyyppistä lopetusta ylikäytettiin myös WWE:ssä, mutta tässä se tuntui yllättävältä ja sopivan poikkeavalta. Kokonaisuutena tämä oli siis erittäin hieno päätös vahvalle ppv:lle.

* * * *


Tämä oli ehdottomasti vahva ppv ja vahva kokonaisuus, ja juuri tällaisen tapahtuman takia innostuin aluksi siitä ideasta, että kaikki ppv:t olivat brändien yhteisiä. Kuusi ottelua, joista kaikki olivat mestaruusotteluita. Ei yhtään huonoa eikä yhtään turhalta tuntunutta ottelua. Toisaalta paljon kiinnostavia painijoita jäi nyt kokonaan näkemättä. Mutta jos miettii tätä tapahtumaa itsessään, tämä oli hyvin lähellä Hienon ppv:n arvosanaa. Tässä oli kaksi huippuluokan ottelua, hyvä opener, hieno US-mestaruusottelu, ihan hyvä naistenottelu ja erikoinen McMahon-osuus. Jos vain show’ssa olisi ollut yksi aivan tajunnanräjäyttävän erikoinen MOTYC-tason ottelu, olisi tämä ehdottomasti noussut Hienon arvosanan puolelle. Nyt jäädään juuri ja juuri Hyvään arvosanaan.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Lockdown 2007

Next post

Arvio: TNA Sacrifice 2007

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.