Arvio: WWE Bad Blood 2004
Päivämäärä: 13.6.2004
Sijainti: Columbus, Ohio (Nationwide Arena)
Yleisömäärä: 9 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Ensimmäinen Bad(d) Blood niminen tapahtuma oli järjestetty vuonna 1997, jolloin se oli ollut yhden In Your House -tapahtuman lisänimenä. Silloin Main Eventinä nähtiin historian ensimmäinen Hell In A Cell Match, jossa Shawn Michaels kohtasi The Undertakerin. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin Shawn Michaels palaisi ottelemaan samannimisen tapahtuman Main Eventiin Hell In A Cell Matchissa, mutta siitä myöhemmin lisää. Bad Blood oli siis palannut kuuden vuoden tauon jälkeen WWE:n ppv-kartalle kesäkuussa 2003, jolloin se oli saanut kunnian olla historian ensimmäinen (Yhdysvalloissa lähetetty) brändieksklusiivinen ppv, kun pelkästään Raw’n painijat tähdittivät Bad Bloodia. Nyt brändien omien ppv:eiden aloittamisesta oli aikaa tasan vuosi, ja niinpä Raw sai taas kunnian järjestää kesäkuisen Bad Bloodin. Selostajinamme JR ja King. Tämä myös jäisi historian viimeiseksi Bad Bloodiksi, koska vuonna 2005 ppv-tarjonta kokisi taas muutoksen.
World Tag Team Championship
La Resistance (c) vs. Edge & Chris Benoit
World Heavyweight -mestari Chris Benoit oli hetken aikaa saanut kunnian olla Raw’n tuplamestari, sillä firman tärkeimmän vyön lisäksi Benoit kantoi olkapäillään World Tag Team -mestaruuksien toista vyötä. Benoit nimittäin voitti pitkäaikaisen ystävänsä Edgen kanssa Raw’n joukkuemestaruusvyöt huhtikuussa Evolution Batistalta ja Ric Flairilta, kun Benoit ja Edge päättivät jälleen yhdistää voimansa. Benoit’n ja Edgen juhla-aikaa kesti reilun kuukauden ajan, kunnes toukokuun lopussa he hävisivät vyöt La Resistancen kotiseuduilla Quebecissä tälle kanadanranskalaiselle kaksikolle, kun Edge iski vahingossa Benoit’n Spearilla kanveesiin. Seuraavalla viikolla Benoit joutui ottelemaan Handicap Matchissa La Resistancea vastaan, ja hän voitti tuon ottelun Edgen avustuksella. Niinpä General Manager Eric Bischoff päätti, että Edge ja Benoit olivat ansainneet uusintaottelun Bad Bloodiin, vaikka Benoit’lle oli buukattu samalle illalle jo päämestaruusottelu Kanea vastaan. Tuplapuhteeseen joutuva päämestari olisi illan ensimmäisessä ottelussaan haastajan asemassa.
Ehdin juuri innostua siitä, kuinka hyvin ja viihdyttävästi tämä ottelu eteni ja kuinka tällä olisi mahdollisuuksia nousta hyvän ottelun tasolle, kun ottelun ongelmallinen lopetus sitten pilasi nuo fiilikseni. Bookkauksellisessa mielessä lopetus oli kyllä järkevä ja melkeinpä ainut oikea tapa lopettaa ottelu, koska tällä tavalla kukaan ei menettänyt uskottavuuttaan ja ottelulle saatiin silti järkevältä tuntunut lopetus. Lisäksi herätettiin lisäkiinnostusta Benoit’n illan pääottelua varten. Samalla kuitenkin tuon lopetuksen takia tämän ei olisi alun alkaenkaan pitänyt olla ppv-tasoinen ottelu, vaan tämä Benoit’n ja Edgen revanssi olisi pitänyt käydä Raw’ssa, jossa olisi voitu samalla buildata sopivasti tuota Benoit’n illan päämestaruusottelua. Mielestäni tuollainen buildaaminen ei ole enää tarpeellista ppv:ssä, jossa jokaisen ottelun merkityksellisyyden pitäisi olla siinä ottelussa itsessään. Ppv:hen olisi sen sijaan voitu buukata La Resistancelle joku ihan muu joukkuemestaruusottelu, koska tämä Grenierin ja Conwayn kaksikko vaikuttaa koko ajan uskottavammalta ja teki esimerkiksi tässä ottelussa tosi hyvää työtä. No, nyt tämä ottelu buukattiin tällaisenaan ppv:hen, ja loppuratkaisua lukuun ottamatta tämä oli tosiaan oikein kivaa katsottavaa. Kokonaisuutena ihan hyvä opener, mutta parempikin olisi voinut olla.
* * ½
Singles Match
Chris Jericho vs. Tyson Tomko
Chris Jerichon ja Christianin feud oli saanut Backlashin jälkeen uuden käänteen, kun Backlashin jälkeisessä Raw’ssa käytyyn miesten väliseen otteluun sekottui mysteerinen isokokoinen mörssäri, joka pieksi Chris Jerichon rajusti. Ottelun jälkeen backstagella Christian esitteli miehen Tyson Tomkoksi ja kertoi tämän olevan hänen ja Trishin uusi ”problem solver”. Problem solver Tomkon ensimmäinen selvitettävä ongelma oli nimenomaan Chris Jericho, josta Christian ja Trish tahtoivat tehdä lopullisesti selvää. Tosiasiassa tilanteessa oli käydä toisinpäin, sillä toukokuussa Jericho ja Christian ottelivat Steel Cage Matchin, jossa Christian loukkaantui (legit) ja joutui jättäytymään pois Raw’n kuvioista joksikin aikaa. Jericho oli varma, että nyt hänellä olisi vihdoin tilaisuus tehdä lopullisesti tilit selväksi petturimaisen Trish Stratuksen kanssa. Niin yksinkertaiseksi tilanne ei kuitenkaan käynyt, koska problem solver Tomko astui nyt esiin ja päätti ratkaista tilanteen Trishin ja Christianin puolesta. Tomko olikin jo lähellä ratkaista ongelman pistämällä Jerichon Powerbombilla pöydästä läpi Raw’ssa, mutta Y2J selviytyi vielä tuosta iskusta. Nyt miehet kohtasivat toisensa Tomkon ppv-debyyttiottelussa.
Jericho tunnetusti painii ok:n ottelun vaikka betoniporsaan kanssa, joten edes ”Problem Solver” Tyson Tomko ei ollut liian kova pala purtavaksi Jerichon kantamiskyvyille. Ja toisaalta on otettava heti takaisin tästä omasta hienosta vertauksestani sen verran, että omasta mielestäni Tomko ei edes missään vaiheessa uraansa ollut lähelläkään paskimpia WWE:ssä nähtyjä brawlereita. Mies kehittyi urallaan paljon, mutta jo tässä ensimmäisessä ppv-esiintymisessään Tomko oli perhanan uskottavan näköinen ja lisäksi hän pystyi varsin toimivannäköiseen dominointiin kehässä. Suuri kiitos tuosta toimivuudesta pitää toki nimenomaan antaa Jericholle, joka sai Tomkon näyttämään uskottavalta, mutta kyllä Tomko pystyi niihin nätteihin power-liikkeeisiin ihan itsekin. Siinä mielessä on jopa hieman harmi, että tämä Jericho vs. Christian -feudin jatke buukattiin tällaiseksi alakortin väliotteluksi, jolle siunattiin aikaa hieman päälle viisi minuuttia. Siinä ajassa ei kovin suurta tarinaa kerrota tai ihmeitä tehdä, joten lopputulos oli ”ihan kiva” välipalaottelu muttei yhtään sen enempää. Ei minulla silti suuria moitteita ole annettavana.
* *
WWE Intercontinental Championship
Randy Orton (c) vs. Shelton Benjamin
Shelton Benjamin oli ollut Evolutionin silmätikku siitä lähtien, kun Benjamin onnistui ensimmäisenä Raw-iltanaan päihittämään Triple H:n 1 on 1 -ottelussa. Kun Benjamin vieläpä uusi temppunsa seuraavalla viikolla ja voitti Ric Flairin Backlashissa, oli Evolution läpeensä kyllästynyt tämän kovassa nosteessa olevan lahjakkaan nuorukaisen virnuiluihin. Benjamin puolestaan oli enemmän kuin tyytyväinen saavutuksiinsa, mutta hän ei suinkaan aikonut jättää voittokulkuaan kesken. Niinpä hän nousi seuraavaksi haastamaan Evolutionin Intercontinental-mestarin Randy Ortonin, ja Benjamin onnistui päihittämään Ortonin toukokuun aikana ensin joukkueottelussa Shawn Michaelsin kanssa ja sitten 1 on 1 non title -ottelussa. Mick Foleyn Backlashissa päihittäneellä Ortonilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua puolustamaan mestaruuttaan Benjaminia vastaan Bad Bloodissa. Sitä ennen Orton kuitenkin pehmensi Benjaminia parhaalla mahdollisella tavalla sekaannuttuaan ppv:tä edeltävässä Raw’ssa käytyyn otteluun Benjaminin ja Batistan välillä. Ennen ottelua Orton veti varsin hyvän promon omasta asemastaan WWE:ssä.
Tämä oli oikein mallikas esimerkki hyvin rakennellusta, viihdyttävästä ja sopivan isolta tuntuvasta kakkosmestaruusottelusta. Vaikka Backlashissa nähty Orton vs. Cactus Jack olikin heittämällä yksi tämän vuoden parhaita otteluita, ei se ollut millään tavalla perinteinen IC-mestaruusottelu, joten olin erittäin tyytyväinen siihen, että WWE onnistui Ortonin kanssa palaamaan vielä tällaisten ns. tyypillisten IC-mestaruusotteluiden poluille. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että Ortonia olisi buukattu jo pelkästään semi-ME-kaverina, ja IC-vyö olisi vain roikkunut hänen vyötäisillään koristeena, mutta onneksi siihen ei lähdetty. Tai toki Orton olisi voinut jo tiputtaa vyönsä poiskin, mutta jotenkin tähän vaiheeseen Ortonin uralla tuo vyö vain kuuluu hiton hyvin. Niin ja siis, itse ottelusta pitää antaa kehuja vielä siitä, kuinka molemmat väläyttivät harvinaisen hienoja liikkeitä (mm. Ortonin Powerbomb-Neckbreaker combo ja Benjaminin pari korkeaa high flying -liikettä), eikä mitään turhaa maassamakoilua ollut liikaa. Ric Flairin sekaantuminen ja piekseminen kehässä oli vähän siinä rajalla, tarvitsiko ottelu välttämättä sitä, mutta ei se liikaa silti menoa haitannut. Kokonaisuutena tämä 15 minuutin mestaruuskamppailu oli juuri sellainen ottelu, joita alakortissa kaivattaisiin enemmänkin. Molemmat näyttivät ottelun jälkeen hyviltä.
* * * ½
WWE Women’s Championship
Victoria (c) vs. Trish Stratus vs. Gail Kim vs. Lita
Victoria oli ollut Women’s-mestarina merkittävän pitkään, lähes tulkoon koko vuoden 2004. Nyt hän joutui kuitenkin mestaruuskautensa pahimman haasteen eteen, kun kolme entistä Women’s-mestaria asettui häntä vastaan samassa ottelussa. Ensimmäinen ratkaisusuorituksen saanut nainen nousisi mestariksi, joten Victorialla oli ikävän suuri mahdollisuus menettää vyönsä. Mielenkiintoisena sivuhuomiona täytyy mainita, että hyvän aikaa eri teillä ja suoranaisissa riidoissa olleet Lita ja Matt Hardy olivat tässä kevään aikana löytäneet jälleen toisensa, kun Hardy oli tehnyt face-turnin. Kaksikon välillä roihusi suoranainen lempi, ja ennen tätä ottelua Hardy ja Lita olivat kietoutuneet varsin intiimiin suutelointiin backstagella. Sen kuitenkin keskeytti General Manager Eric Bischoff, joka pakotti Matt Hardyn poistumaan areenalta, ettei tämä sekaantuisi myöhemmin illalla käytävään Kanen ja Benoit’n väliseen otteluun. Hardyn lisäksi nimittäin myös Kane oli iskenyt silmänsä Litaan, ja tämä kuvottava monsteri oli ahdistanut Litan pariinkin otteeseen hyvin epämiellyttävästi, mutta Hardy oli viime hetkellä pelastanut tyttöystävänsä näistä tilanteista ja vannonut kostavansa Kanelle mahdollisimman ikävällä tavalla. Tästä kuviosta saisimme ”nauttia” lisää tulevina kuukausina.
Harmittaa todella paljon se, että WWE hukkaa jatkuvasti potentiaalia näissä naisten otteluissaan. Taas kehässä oli neljä ensiluokkaisen taidokasta naispainijaa, melkeinpä neljä WWE:n parasta tällä hetkellä, ja sitten heidät pistetään ottelemaan alle 5-minuuttinen pieru? Tuostakin ajasta harmillisen paljon käytettiin tuntuman hakemiseen ja muuhun vastaavaan, minkä takia odotin koko ajan, että tämä kestäisi vähintään sellaisen 10 minuuttia. Sen sijaan homma loppui aivan yhtäkkiä täysin seinään, ja lopputuloksena oli katsojalle jäänyt varsin valju fiilis. No, näillä mennään. Kiitosta pitää kuitenkin antaa kaikille neljälle kehässä olleelle, koska he kyllä yrittivät parhaansa, ja erityisesti Trish ja Gail tekivät pirun vakuuttavaa työtä myydessään Litan Hurracanranat ja DDT:t näyttävämmin kuin kukaan pitkään aikaan. Tällä naisten divarilla olisi oikeasti potentiaalia vaikka yli kolmen tähden otteluihin, jos heille vain annettaisiin oikeasti mahdollisuus siihen.
* ½
Singles Match
Jonathan Coachman vs. Eugene
Kuten Backlashin arvosteluissa kerroin, WWE:n historian ainutlaatuisimpiin hahmoihin kuuluva Eugene oli tehnyt debyyttinsä heti WrestleManian jälkeen. Eric Bischoffin jälkeenjäänyt siskonpoika Eugene oli hauskuuttanut katsojia ja kerännyt viikko viikolta enemmän heidän suosiotaan ja sympatiaan. Jo parin kuukauden jälkeen Eugene oli todella suosittu. Samalla Eugenen eno Bischoff oli viikko viikon jälkeen enemmän häpeissään Eugenen toilailuista, ja hän halusi savustaa siskonpoikansa pois WWE:stä. Heti huhtikuussa Bischoff oli määrännyt William Regalin Eugenen valmentajaksi, ja aluksi Regal ei voinut sietää Eugenea. Vähitellen Regal alkoi kuitenkin oikeasti kiintyä Eugeneen, kun hänen oli koulutettava Eugene painikelpoiseksi, jotta tämä voisi otella Raw’ssa debyyttiottelunsa Rob Conwayta vastaan. Kun Eugene voitti tuon ottelun, Bischoff ja tämän apurit Johnny Nitro ja Jonathan Coachman pistivät pyörät kunnolla pyörimään, jotta Eugene saataisiin ulos WWE:stä.
Coach ja tämän uutena apurina toimiva Garrison Cade kiusasivat Eugenea rajusti kehässä, kunnes The Rock teki yhden illan paluunsa, ilmoitti olevansa Eugenen suuri fani ja pieksi yhdessä Eugenen kanssa Coachin ja Caden. Seuraavalla viikolla Regalin oli tarkoitus otella Eugenen kanssa Cadea ja Coachia vastaan, mutta Bischoff ei antanut Regalin painia. Sen sijaan itse Chris Benoit saapui Eugenen pariksi ja auttoi häntä voittamaan ottelun. Tämän jälkeen homma muuttui ilkeämmäksi, kun Coach huijasi Eugenen samaan aikaan kehään Kanen kanssa, jotta Kane pieksisi Eugenen tajuttomaksi. Regal raivostui suojattinsa kohtalosta täysin, mutta Bischoff vastasi Regalin reaktioon ilmoittamalla, ettei tämä saisi enää saapua otteluissa Eugenen ringsidelle. Eugene määrättiin otteluun Kanea vastaan, mutta hän selvisi siitä jotenkin ihmeessä. Viimeisellä viikolla ennen ppv:tä Bischoff määräsi Eugenen ottelemaan apuriaan Johnny Nitroa vastaan. Bischoff pisti kunnon paineet Nitron niskaan, sillä hän lisäsi otteluun stipulaation siitä, että hävitessään Nitro saisi potkut. Eugene onnistui kuin onnistuikin voittamaan ottelun, ja Nitro katosi WWE:stä lähes vuodeksi. Bischoffin konstit Eugenen koulimiseksi eivät kuitenkaan päättyneet, sillä ppv:hen hän buukkasi ottelun Eugenen ja tämän pahimman kiusaajan Jonathan Coachmanin välille. Hölmö Eugene ei ollut vieläkään tajunnut, että hänen enonsa ei halunnut häntä WWE:hen. Sen sijaan hän oli iloinen päästessään tekemään ppv-debyyttinsä.
Mitäpä tästä nyt hirveästi sanomaan? Koko kohtaaminen oli puhtaasti huumoriottelu, ja sellaisenaan tämä oli yllättävän hauskaa katsottavaa. Sinänsä oli toki vähän harmi katsoa, kuinka Coach ei käytännössä saanut yhtään mitään offensevea Eugenea vastaan, vaikka juuri edellisessä ppv:ssä Coach oli päihittänyt ihan oikean painijan Tajirin. Ehkä voidaan siis jonkinlaisesta Eugenen ylibuukkaamisesta puhua tässä tapauksessa, koska Coach näytti ottelun aikana todella hölmöltä, kun kaikista Eugenen pelleilyistä huolimatta hän ei pystynyt kehässä yhtään mihinkään. Mutta kuten jo totesin, tätä ottelua oli oikeasti ihan hauska katsoa. Eugene oli tässä vaiheessa vielä tuore ja sympaattinen hahmo, ja ainakin minun täytyy myöntää, että tykkäsin pitkän aikaa Eugenesta, kunnes hahmo lopulta vanheni eikä sen kehittämiseksi tehty yhtään mitään. Tässä Eugene oli kuitenkin kuumaa kamaa ja tarjosi ihan hauskan välipalapelleilyn. Painillistakin antia tässä oli sentään jonkun verran, koska Dinsmore on oikeasti taidokas painija, mutta lähinnä angleksi minä tämän silti luokittelisin. Painiotteluna kun tämä ei missään tapauksessa ollut mitenkään kummoinen – kiitos bookkauksen.
* ½
World Heavyweight Championship
Chris Benoit (c) vs. Kane
Hupaisaa, kuinka paljon sanottavaa minulla oli tuosta äskeisen ottelun backstorysta ja kuinka vähän minulla on sanottavaa tästä päämestaruusottelusta. Kertoo ehkä jotain hyvin huolestuttavaa siitä, kuinka retuperälle päämestaruuden buukkaaminen oli jäänyt Raw’ssa viime aikoina. Se on todella harmi, sillä Benoit olisi ansainnut hienon ja paljon huomiota keräävän mestaruuskauden, mutta kuviodensa osalta tuo mestaruuskausi ei lähtenyt oikeastaan missään vaiheessa käyntiin. Heti WrestleManian jälkeen jumituttiin ensimmäisen kuukauden ajan paikoilleen kuviossa Michaelsin ja Triple H:n kanssa. Tuossa feudissa ei tapahtunut mitään uutta WM:n jälkeen, ja kun se saatiin päätökseen Backlashissa, Benoit jäi täysin tyhjän päälle Michaelsin ja Triple H:n jatkaessa oman ikuisuusfeudinsa selvittelyä. Raw’n ohuesta ME-kaartista ei tuntunut löytyvän yhtään mielenkiintoista haastajaa Benoit’lle, ja niinpä maailmanmestari jumittui enemmänkin joukkuemestaruuskuvioihin ja midcardin täytteeksi. Ei kovin mairittelevaa sen jälkeen, kun Benoit’n noususta rakennettiin historiallin suurta tuhkimotarinaa. Nyt Benoit’n haastaja Bad Bloodiin valittiin Raw’ssa järjestetyssä 20 miehen Battle Royalissa, jonka Kane onnistui voittamaan. Sen jälkeen Benoit ja Kane olivat ottaneet mittaa toisistaan erinäisissä yhteenotoissa, jossa oli yritetty rakentaa jännitystarinaa siitä, pystyisikö Benoit lukitsemaan Kanen Crippler Crossfaceen.
Ei tämä missään tapauksessa ole historiankirjoihin jäävä suuri klassikko-ottelu päämestaruudesta, mutta kyseessä on kuitenkin kaikin puolin pätevä ja hienosti viihdyttänyt kamppailu kahden pitkän linjan ME-miehen välillä. Benoit osoitti tässä ottelussa jälleen kerran se, että hän pystyy ottelemaan hienon ottelun minkätyylisen painijan kanssa tahansa. Kanen brawlausmeininki ei haitannut ollenkaan, vaan Benoit vastasi siihen juuri oikealla tavalla väläyttäen näyttäviä tekniikkaotteitta ja tarjoillen sopivassa suhteessa myös upeita suplexeja. Kanekin näytti tällä kertaa taas oikeasti hyvältä (vrt. ottelu Edgeä vastaan Backlashissa), ja häneltäkin nähtiin pari tavallista näyttävämpää power-liikettä. Kokonaisuutena tämä kahden miehen semi-ME oli erityisesti taustatarinaansa nähden oikein toimiva paketti, jossa kerrottiin hyvä tarina siitä, kuinka Benoit’n piti tehdä kaikkeensa löytääkseen joku järkevä keino Kanen päihittämiseen. Pahasti välimestaruusottelun maku tässä kieltämättä oli, mutta aina ei voida iskeä kultasuoneen.
* * * ½
Hell In A Cell Match
Triple H vs. Shawn Michaels
Shawn Michaelsin ja Triple H:n feud on aivan kiistatta yksi WWE:n historian pisimmistä vihanpidoista, jonka suureksi ja lopulliseksi huipennukseksi tarkoitettu ottelu järjestettiin tässä Bad Bloodissa. Sitä tämä myös todella oli: tämän ottelun jälkeen HHH:n ja HBK:n feudia ei enää ikinä uudelleen lämmitelty, vaikka he vielä kerran joutuisivatkin tahtomattaan kohtaamaan toisensa ppv:ssä. Tämän ottelun järjestämisen takia päämestaruusottelu ei tässä tapahtumassa saanut suurinta huomiota: yleisön suurin mielenkiinto oli aivan kiistatta kohdistunut tähän kaksikkoon, joka oli ollut toistensa kimpussa tauotta siitä lähtien, kun Shawn Michaels teki paluunsa WWE:hen vuonna 2002. Vuoden 2003 aikana Michaels ja Hunter eivät tosiaan kohdanneet toisiaan kertaakaan ppv:ssä, mutta Michaels kävi tauotonta taistelua HHH:n johtamaa Evolution-porukkaa vastaan ja auttoi muun muassa Kevin Nashia mestaruusotteluissa Triple H:ta vastaan. Vuoden 2004 alusta lähtien HHH ja HBK olivat sitten piesseet toisiaan taas minkä ehtineet ja käyneet monia rajuja otteluita. Backlashin jälkeen tilanne kärjistyi lopulta niin, ettei ollut enää mitään muuta mahdollisuutta kuin lopettaa tämä feud rajuimalla mahdollisella tavalla, eli Hell In A Cell Matchissa. Lopullinen käänne nähtiin, kun HHH ensin aiheutti Michaelsille tappion mestaruusottelussa Benoit’ta vastaan ja seuraavalla viikolla Michaels eliminoi Triple H:n ykköshaastajuusottelusta. Näiden välikohtausten jälkeen miehet eivät lopettaneet silmitöntä tappeluaan, kunnes Eric Bischoff julisti, että he kohtaavat toisensa koko sodan päättävässä HIAC Matchissa.
Joo, aivan kiistatta vuoden parhaita otteluita ja myös HIAC-otteluiden historian yksi parhaimmista kohtaamisista. Osa arvostelijoista on aina moittinut tätä ottelua tylsäksi ja antanut tälle arvosanaksi noin **½, mutta itse en tuota mielipidettä pysty jakamaan milään tavalla. Olen käyttänyt moneen kertaan tässä arvostelussa sanaa ’tarina’, mutta jos jossain ottelussa se kerrottiin, niin tässä. Tämä oli täydellinen esimerkki siitä, että mahtava HIAC-ottelu ei tarvitse esimerkiksi häkin katon päällä riehumista tai edes häkistä poistumista. Tässä ottelussa nimenomaan kunnioitettiin sitä alkuperäistä HIAC:n ideaa. Kaksi toisiaan vihaavaa painijaa lukitaan jättiläismäisen häkin sisälle pieksemään toisiaan kaikilla mahdollisella tavalla siten, että kukaan ei pysty keskeyttämään heitä tai tulemaan heidän vihantäyteisen taistelun väliin. Michaelsin ja HBK:n tarina oli alkanut jo D-Generation X:stä, ja tämä feud oli jatkunut yli kahden vuoden saakka, ja nyt se vihdoin saatiin päätökseen. On turha edes yrittää selittää missään arvostelussa, miten mahtavan tarinan nämä äijät kertoivat ottelussa. Tämä täytyy nähdä. Molemmat antoivat aivan kaikkensa ja olivat ottelun päätyttyä sen oloisia, että mitään enempää tässä ottelussa ei olisi voitu tehdä. Ainut ottelun heikkous on se, että tämä olisi voinut ainakin viisi minuuttia lyhyempi. Hetkittäin (erityisesti alussa ja lopussa) tuntui, että ottelua pitkitettiin vähän turhan paljon, jotta tästä tulisi ”vielä eeppisempi”. Tämä klassikko ei olisi tuollaisia kikkailuja tarvinnut. Siksi arvosana jää puolikkaan päähän täydellisestä, mutta kiistaton MOTYC tämä on.
* * * * ½
Periaatteessa tämä oli aika pitkälti yhden huippuottelun show, tai siihen ainakin kaikki huomio BB:ssä keskittyi. Onneksi kuitenkin alakortissa nähtiin hienot kamppailut World Heavyweight- ja Intercontinental-mestaruuksista, sillä niiden ansiosta tästä show’sta on muutakin muistettavaa kuin upea Main Event. On myös huomioitava, ettei show’ssa nähty yhtään puhtaasti huonoa ottelua, vaan muutkin alakortin ottelut hoitivat roolinsa hyvin, vaikka naisten ottelulla oli paljon enempäänkin potentiaalia. Joka tapauksessa tämä show oli kokonaisuutena kiistatta Ok.
Wikipedia: WWE Bad Blood 2004
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 9.7.2014
No Comment