2006ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Cyber Sunday 2006

Päivämäärä: 5.11.2006

Sijainti: Cincinnati, Ohio (U.S Bank Arena)

Yleisömäärä: 7 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Cyber Sunday oli WWE:n uusvanha tapahtuma. Periaatteessa kyse oli vain uudelleen nimetystä Taboo Tuesdaysta. Kahden vuoden ajan WWE yritti luoda tiistaista toista ppv-päivää, mutta jo toisen kerran Vince joutui kuitenkin hyväksymään se tosiasian, että tiistaista ei yksinkertaisesti saa ppv-päivää. Niinpä tapahtuma siirrettiin sunnuntaille, ja samalla se nimettiin uusiksi. PPV:n idea pysyi kuitenkin samana: edelleen WWE-fanit saivat marraskuun alussa osallistua tapahtuman ”buukkaamiseen” äänestämällä mm. otteluiden osanottajista, stipulaatioista ja panoksista. Selostajina JR ja King. Haastattelijoina ja äänestystulosten juontajina Todd Grisham ja Maria.

Singles Match

Umaga vs. Kane

Samoan lahja WWE:lle, tuttavallisemmin Umaga, oli edelleen voittamaton 1 on 1 -otteluissa. Pari viime kuukautta Umaga oli ottanut rajusti yhteen toisen ison monsterin Kanen kanssa. Unforgivenissä käyty ensimmäinen Singles Match päättyi tuplauloslaskuun. Seuraava ottelu päättyi Kanen diskaukseen, kun Kane löi Umagaa kolme kertaa terästuolilla päähän. Lopulta vuorossa oli ”Loser Leaves RAW Match”, koska nämä kaksi eivät enää mahtuisi samaan rosteriin. Umaga voitti tuon ottelun, ja Kane siirtyi Smackdownin puolelle. Nyt tuosta oli ehtinyt kulua pari viikkoa, ja Umagalle oli buukattu Cyber Sundayhin ottelu, johon yleisö sai valita Umagan vastustajan kolmesta vaihtoehdosta. Nuo vaihtoehdot olivat Chris Benoit, The Sandman – ja Kane. Ei liene kovin yllättävää, että juuri Kane voitti äänestyksen selvästi ja pääsi painimaan Umagaa vastaan vielä kerran.

Tämä oli varsin mukavaa rymistelyä. Kun kehään isketään jotain 300 kiloa lihaa kahden (kokoonsa nähden taitavan) painijan muodossa ja pistetään heidät mäiskimään toisiaan täysillä, ei lopputulos ole ikinä huonoimmasta päästä. Varsinkin kun tällä kertaa ottelua ei lopetettu yhtä tylsästi kuin miesten edellisessä ppv-kohtaamisessa. Silti pitää sanoa, että mielestäni näillä kahdella olisi voinut olla vielä enemmänkin potentiaalia. Joku sopiva HC-stipulaatio ja lupa väläyttää pari oikeasti erikoista liikettä (esim. Tombstone Piledriver Umagalle) olisivat tehneet ihmeitä. Nyt puolessavälissä alkoi vähän kyllästyttää pelkkä nyrkkien heiluttelu ja toinen toistaan seuranneet Uppercutit. Ei siinä, ne oli hoidettu ihan hyvin, ja vastapainoakin niille saatiin lopussa. Silti väitän, että nämä kaksi olisivat voineet painia kolmen tähden ottelun tai jopa paremman. Nyt jäädään hieman alle kolmen tähden, vaikka tämä olikin ihan kiva alku illalle.

* * ½ 

Texas Tornado Match

Cryme Tyme vs. Charlie Haas & Viscera vs. The Highlanders vs. Lance Cade & Trevor Murdoch

Tässä ottelussa ppv-debyyttinsä teki kaksi uutta joukkuetta. Aloitetaan minulle rakkaasta Cryme Tymesta, joka oli siis tehnyt debyyttinsä päärosterissa alkusyksystä. Kyseessä oli JTG:n ja Shad Gaspardin muodostama kaksikko, jotka esittivät stereotyyppisiä mustia jengiläisiä, jotka pöllivät kaiken, pitävät hauskaa ja ovat cooleja äijiä. Varsinkin alussa yleisö tykkäsi tästä huumorijoukkueesta varsin paljon. Toinen uusi joukkue oli sitten Charlie Haasin ja Visceran kaksikko. Sen legendaarinen syntytarina alkoi pian sen jälkeen, kun Charlie Haas oli tehnyt loppukeväällä WWE-comebackinsa noin vuoden poissaolon jälkeen. Toukokuussa ennen otteluaan Haas juoksi vauhdikkaasti köysiin, eikä huomannut, että Lilian Garcia seisoi yhä apronilla, ja niinpä Haas ihan oikeasti kolkkasi Lilianin rajusti ringsidelle. Lilian loukkaantui lievästi tapahtumassa, ja oikeasta onnettomuudesta päätettiin tehdä storyline. Seuraavien viikkojen ajan Lilian esitti pelkäävänsä Haasia, ja Lilianiin ihastunut ”World’s Largest Love Machine” Viscera saapui puolustamaan Liliania. Haasin ja Visceran feudi jatkui joitakin viikkoja, kunnes Lilian kertoi Visceralle, ettei ole kiinnostunut tästä sillä tavalla. Silloin Viscera teloi Lilianin, ja Haas ryhtyi auttamaan häntä. Molemmat kääntyivät heeliksi ja muodostivat joukkueen. Mahtavaa. Kaksi muuta joukkuetta ovatkin sitten tuttuja. Cadea ja Murdochia ei ole nähty ppv:ssä vuoteen. Yleisö sai päättää tässä ottelussa, käytäisiinkö tämä normaali-, Texas Tornado- vai Tag Team Turmoil-säännöillä. Voiton vei Texas Tornado.

Ihan väkisin tulee verrattua tätä ottelua BFG:n alakortin neljän joukkueen rymistelyyn. Vaikka tämän ottelun joukkueet eivät legendaarisuusmittareilla pääse millään tavalla edes lähelle BFG:n ottelun joukkueita, lopputuloksena tämä oli aika lailla yhtä viihdyttävä koitos kuin Bound For Gloryn ottelu. Nyt on siis hyvä muistaa, että BFG:n ottelu sai arvosanaksi kaksi tähteä, joten mistään mestariteoksesta ei voida puhua. Tässä ottelussa suurin ongelma oli kuitenkin aika: sitä oli itse asiassa niin vähän (vajaat viisi minuuttia), että edes kaksi tähteä oli saavutettavissa vain juuri ja juuri. Annan kuitenkin armollisesti tuon arvosanan, koska koko ottelun ajan tässä oli hyvää meininkiä, nättejä liikkeitä ja kivaa yritystä, vaikka yksikään joukkueista ei loistanut mitenkään erinomaisella suorituksella. Oikeastaan tämä siis jätti jopa vähän paremman fiiliksen kuin BFG:n ottelun, koska tästä jäi se tunne, että pidemmällä ajalla tällä olisi ollut mahdollisuuksia enempäänkin. BFG:n nelinottelu sai aikaa lähes tuplasti tähän verrattuna, mutta se… vain oli.

* * 

WWE Intercontinental Championship

Jeff Hardy (c) vs. Carlito

Jeff Hardy oli onnistunut voittamaan Intercontinental-mestaruuden tuoreelta vihamieheltään Johnny Nitrolta lokakuun alussa. Sen jälkeen Hardyn ja Nitron välienselvittely oli jatkunut, mutta Hardy joutui myös uusien hankaluuksien eteen, kun Cyber Sundayhin hänelle buukattiin mestaruusottelu, jonka vastustajan yleisö saisi päättä. Vaihtoehtoina olisivat Carlito, Johnny Nitro ja Shelton Benjamin. Seuraavien viikkojen aikana Nitro otteli Carliton kanssa Benjaminia ja Mastersia vastaan, mutta kaksikko ajautui erimielisyyksiin. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Carlito voitti Triple Threatissa Benjaminin ja Nitron, minkä jälkeen hän jäi tuijottamaan Hardya. Yleisö äänesti – ei niin yllättäen – Hardyn vastustajaksi juurikin Carliton.

Ensimmäisten minuuttien aikana ehdin jo pelätä, tuleeko tästä oikein mitään. Carliton ja Hardyn kemiat eivät näyttäneet aluksi kohtaavan oikein ollenkaan, ja ensimmäisissä otteissa oli vähän kankeaa hapuilua. Sitten äijät kuitenkin saivat juonenpäästä varsin nopeasti kiinni, ja vain parin minuutin jälkeen homma muuttuikin erittäin viihdyttäväksi kahden vauhdikkaan kaverin kamppailuksi. IC-divisioona on ollut ehdottomasti Raw’n parhaita puolia jo pitkään, kuten olen jossain aikaisemmissakin arvosteluissa hehkuttanut. Jeff Hardy toi uniikeilla high flying -liikkeillään tuohon divariin juuri tarvittavan ekstran. Tässäkin ottelussa Carlito pääsi näyttämään aivan uudenlaista hallintaosaamista, lukottelua ja power-liikkeitä, kun perinteisen pomppimisensa sijaan hän sai olla ottelussa nyt ikään kuin se brawlaawa osapuoli. Toki Carlitokin väläytti tutut high flying -otteensa, ja Jeff oli taas sitä kovemmassa iskussa, mitä pidemmälle ottelu eteni. Viimeiset minuutit ja jännittävä lopputaistelu hoidettiin erittäin hyvin, joten lopputuloksena oli hieman alle 15 minuuttia kestänyt hieno taistelu kakkosvyöstä. Hyvää työtä!

* * * ½ 

Special Referee: Eric Bischoff

D-Generation X vs. Edge & Randy Orton

DX:n feudi McMahonien kanssa oli päättynyt vihdoin ja viimein Unforgiveniin, mutta toimettomaksi tämä konkarikaksikko ei jäänyt. Heidän uusiksi haastajikseen nousi kaksi Raw’n nuorta ME-heeliä, joiden ei olisi odottanut ensimmäisenä yhdistävän voimiaan. Nämä kaksi supertähteä olivat tietenkin Edge ja Randy Orton. Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun Unforgivenissä WWE-mestaruuden hävinnyt Edge sai uusintaottelunsa John Cenaa vastaan Steel Cage Matchissa. Tuon ottelun lopussa ringsidella saapuivat sekoilemaan Edgen apureina muun muassa Lance Cade ja Trevor Murdoch. Tuolloin DX päätti saapua auttamaan John Cenaa silkasta solidaarisuudesta. Ottelu päättyi siihen, kun Edge oli juuri pääsemässä häkistä ulos, mutta Michaels potkaisi Murdochin päin häkin ovea, jolloin ovi läjähti päin Edgeä ja Cena vei voiton. Seuraavalla viikolla Edge oli tietenkin raivoissaan: hänen mukaansa DX oli estänyt häntä nousemasta taas mestariksi. Niinpä hän kutsui Cutting Edge -talk show’nsa vieraaksi Randy Ortonin. Edge näytti Ortonille heti alkuun vanhan videoklipin vuodelta 2004, jolloin Triple H ja Evolution kääntyivät Ortonia vastaan. Edgen mukaan juuri tuosta hetkestä oli alkanut Ortonin uran alamäki. Niinpä Edgen mukaan heillä kahdella oli yhteinen vihollinen: D-Generation X. Edgen ehdotus oli, että he yhdistäisivät voimansa, ja hetken harkinnan jälkeen Orton suostui tuohon ideaan. Raw oli saanut uuden pelottavan porukan.

Edge ja Orton aloittivat sodankäymisen DX:n kanssa täysillä – ja vieläpä DX:n omilla aseilla. Seuraavalla viikolla Edge ja Orton nimittäin saapuivat areenalle Michaelsiksi ja Triple H:ksi pukeutuen ja heitä kaikin mahdollisin tavoin pilkaten. Seuraavalla viikolla DX vastasi sitten pilkkaan, ja vähitellen sanasota muuttui myös fyysiseksi nyrkinheilutteluksi. CS:ään buukattiin ottelu näiden joukkueiden välille, mutta ylimääräiseksi twistiksi määrättiin se, että yleisö saisi valita ottelun erikoistuomarin. Vaihtoehdot olivat Jonathan Coachman, Mr. McMahon… ja Eric Bischoff! Viime joulukuussa potkut Raw’n GM:n paikalta saanut Bischoff teki hieman ennen tätä ppv:tä ensimmäisen esiintymisensä WWE:ssä noiden potkujen jälkeen. Oikeastaan Bischoff oli palannut hetkeksi ruutuun vain promotakseen Controversy Creates Cash -kirjaansa, mutta samalla hän suostui mukaan tähän juonikuvioon. PPV:tä edeltävässä Raw’ssa Bischoff auttoi Ortonia ja Edgeä pieksemään DX:n, kun hän antoi Ortonille terästuolin käteen kesken näiden kahden joukkueen brawlin. Tästäkin huolimatta Bischoff tuntui olevan tästä kolmikosta se, jolla oli vähiten kaunoja DX:n kanssa, joten yleisö valitsi hänet ottelun tuomariksi.

Illan toisena pääotteluna tämä hoiti osuutensa enemmän kuin kunniakkaasti. Päällisin puolin tässä oli kaikki kunnossa: ottelun takana oli mielenkiintoinen – vasta alkamaisillaan oleva – tarina, kaikki neljä painijaa olivat huippunimiä ja sitten oman lisänsä otteluun toi vielä mielenkiintoinen Eric Bischoff erikoistuomarina. Näistä palasista Michaelsin, HHH:n, Edgen ja Ortonin kaltainen nelikko rakensikin aivan helposti hienon ottelun, joka oli myös tähän mennessä MOTN. Aikaakin tuli mukavasti päälle 15 minuuttia, joten mitään valittamista ei olosuhteissa ollut. Silti on todettava, että joku tästä jäi puuttumaan sillä tavalla, että tämä ei missään tapauksessa noussut huippuotteluiden joukkoon. En oikeastaan edes osaa sanoa, mikä se joku oli. Paini oli alusta loppuun viihdyttävää, ja koko nelikko esitteli näyttäviä liikkeitä. Erityisesti Michaels kunnostautui myös upeassa myymisessä. Bischoffkin oli ihan hyvä lisä otteluun, vaikka loppujen lopuksi hänen roolinsa erityisesti lopetuksessa tuntui vähän kummalliselta. Ehkä se oli sitten se yksi juttu, mikä tässä häiritsi. Ja ehkä tämä ottelu olisi vain tarvinnut vielä jotain oikeasti todella erikoista, säväyttävää tai yllättävää. Jotain, mistä tämä muistettaisiin aina. Sitten tämä olisi ollut huipputasoa. Nyt tämä oli vain hieno, mutta ei sekään ole huono suoritus.

* * * ½ 

WWE Women’s Championship Tournament Final
Divas Lumberjack Match

Mickie James vs. Lita

Trish Stratus oli päihittänyt Litan Unforgivenissä ja voittanut vielä viimeisen kerran WWE Women’s-mestaruuden. Stratus oli kuitenkin jo etukäteen ilmoittanut, että hän eläköityisi painikehistä tuon ottelun jälkeen, joten seuraavassa Raw’ssa naisten mestaruus vakatoitiin. Samalla pistettiin käyntiin turnaus uudesta mestarista. Lita päihitti ensimmäisellä kierroksella Candice Michellen ja välierissä Marian. Mickie James puolestaan oli voittanut aikaisemmissa otteluissa Victorian ja Melinan. Niinpä nämä kaksi naista kohtaisivat toisensa nyt mestaruusturnauksen finaalissa. Yleisö oli saanut äänestää ottelun stipulaatiosta: vaihtoehtoina olivat Submission Match, No DQ Match ja Divas Lumberjack Match. Minulle täysin käsittämättömäksi jääneestä syystä fanit olivat päättäneet valita näistä viimeisen vaihtoehdon.

Illan ensimmäinen selvä pettymys tuli sitten tässä. Paperilla Mickie Jamesin ja Litan ottelu kuulosti vuoden 2006 naisten divisioonassa lähes Dream Matchilta. Trish Stratuksen lähettyä kuvioista pois Lita ja Mickie olivat (Victorian ohella) kirkkaasti WWE:n taitavimmat naispainijat, ja tähän mennessä he eivät olleet koskaan painineet kunnon isoa ottelua keskenään. Kyseessä oli siis kahden taitavan naispainijan ottelu – ja vieläpä sellainen, jota ei ollut tähän mennessä nähty jo tuhatta kertaa. Odotukset olivat siis varsin korkealla, mutta niitä tämä matsi ei onnistunut täyttämään. En tiedä, oliko Mickie jotenkin poikkeuksellisen hermostunut, mutta häneltä nähtiin ottelussa useampi todella kömpelö botch. Niiden takia ottelun flow katkesi pariin kertaan todella ikävästi, eikä missään vaiheessa päästy siihen meininkiin, jota olin odottanut. Toki Mickie väläytti myös näyttäviä liikkeitä, ja Lita hoiti osuutensa rutiinilla, mutta häneltäkin jäi näkemättä kaikki hienoimmat hetket. Naisten otteluksi tämä oli silti siis ihan ok, etukäteisodotuksiin nähden tämä jäi kyllä harmilliseksi pettymykseksi.

* *

World Tag Team Championship

Spirit Squad (c) vs. Roddy Piper & Ric Flair

WWE:n oma Living Legend Ric Flair oli ajautunut syksyllä World Tag Team -mestariporukan Spirit Squadin silmätikuksi. Flair oli kuitenkin osoittanut toistamiseen olevansa Squadia nokkelampi ja kokeneempi, sillä hän oli onnistunut päihittämään muun muassa Johnnyn ja Mikeyn singles-otteluissa. Vähitellen Flair oli tuonut avukseen myös muita WWE-legendoja, joista muun muassa Sgt. Slaughter onnistui myös nappaamaan voiton Spirit Squadilta Flairin avustuksella. Lopulta Spirit Squad -johtaja Kenny oli niin kyllästynyt porukkansa tappioihin ja vaikeuksiin, että hän ilmoitti kohtaavansa itse Flairin 1 on 1 -ottelussa. Kaikkien yllätykseksi Kenny onnistuikin repäisemään voiton Flairista huijaamalla, mikä Kennyn mukaan todisti sen, että hän on kirkkaasti Flairia parempi. Spirit Squadin ja legendojen sota ei kuitenkaan niin vain päättynyt yhteen huijauksella napattuun voittoon, joten Cyber Sundayhin buukattiin joukkuemestaruusottelu, jossa Ric Flair ja yleisön valitsema pari haastaisivat Spirit Squadin mestaruuksista. Äänestysvaihtoehtoina olivat Roddy Piper, Dusty Rhodes ja Sgt. Slaughter. Yleisö päätyi Piperiin.

Joo, nostalgiatrippinä tämä oli ihan hauska pläjäys, mutta painiotteluna tämä ei ollut mitenkään historiallinen tempaus. Kieltämättä Raw’n joukkuedivisioona on hyvin kaukana siitä, missä Smackdownin tai TNA:n joukkuedivisioonat olivat samaan aikaan. Jos paras idea on iskeä Ric Flair ja erittäin pulskassa kunnossa ollut Roddy Piper ykköshaastajiksi, se kertonee kaiken tarpeellisen. No, Flairin ja Piperin kemiaa oli ihan hauskaa seurata, ja kieltämättä nämä kaksi legendaa onnistuivat kertomaan ottelun aikana ihan hauskan tarinan. Toinen hyvä puoli ottelussa oli se, että Kenny osoitti jälleen taidokkuutensa oikein mainiosti täräyttämällä pari näyttävää liikettä. Muuten tämä olikin sitten semmoista tv-ottelutasoista joukkuepainia, jossa ei ollut mitään mieleenpainuvaa. Välipalana toimi siedettävästi eikä ärsyttänyt erityisemmin, mutta voisihan sitä joukkuemestaruusottelulta toivoa vähän enemmänkin.

* * 

World Heavyweight Championship
Champion of Champions Match

King Booker (c) vs. Big Show (c) vs. John Cena (c)

Illan Main Event oli varsin poikkeuksellinen tapaus: kaikkien kolmen brändin päämestarit vastakkain. Tällainen ottelu nähtiin WWE:ssä vain tämän yhden kerran, koska ensi vuonna tähän aikaan ECW:n mestaruus oli jo menettänyt arvostuksensa sillä tavalla, että tällaista ottelua ei kannattanut järjestää. Alkunsa tämä mielenkiintoinen kokonaisuus sai siitä, kun lokakuun alussa King Booker päätti jostain syystä ilmaantua Raw’hon ja keskeyttää John Cenan promon. Bookerin mukaan Cena ei ollut mitään: ainoa oikeasti merkittävä mestari oli World Heavyweight Champion, eli Booker itse. Tämän sanailun keskeytti sitten ECW World Champion Big Show, jolla oli myös oma näkemyksensä asiaan. Kun kolme päämestaria ajautuivat tappelemaan keskenään, backstagella kolmen brändin GM:t Jonathan Coachman, Teddy Long ja Paul Heyman yrittivät raivoissaan selvitellä tilannetta. Mr. McMahon keskeytti heidän väittelynsä ja ilmoitti, että Cyber Sundayssa päämestarit kohtaisivat toisensa ottelussa, jossa ratkaistaisiin Mestareiden Mestari. Seuraavien viikkojen aikana Cena, Show ja Booker ottivat useita kertoja rajusti yhteen, ja lisäksi ottelun stipulaatioksi lisättiin se, että yleisö saisi päättää, kenen mestaruus olisi ottelussa pelissä. Yleisö valitsi – ymmärrettävästi – Bookerin mestaruuden. Lisämaustetta tähän kuvioon toi muuten se, että lokakuussa WWE-debyyttinsä oli tehnyt Britney Spearsin ex-mies ja räppäri Kevin Federline, joka esitti Johnny Nitron ystävää. K-Fed oli ajautunut pahoihin riitoihin Cenan kanssa ja joutunut muun muassa maistamaan FU:ta. Sen vuoksi Federline oli luvannut kostavansa vielä Cenalle.

Kieltämättä tässä oli ison ottelun tuntua. Perhana, kolmen brändin päämestarit toisiaan vastassa – vielä tässä vaiheessa, kun ECW:nkin mestaruus tuntui ihan oikealta maailmanmestaruudelta. Vuosien 2007-2008 aikana tuo fiilis sitten onnistuttiin tuhoamaan aika tehokkaasti, mutta siitä lisää myöhemmin. Tässä vaiheessa Big Show’n käsissä oli vähintään melkein yhtä arvokas vyö kuin WWE-mestaruus ja WHW-mestaruus. Show itse oli tässä vaiheessa jo aivan järkyttävän isossa (ja huonossa) kunnossa, ja kaikki viittasi siihen, että hän on pian vetäytymässä kokonaan pois painikehistä – kuten myös kävi. Silti tässäkin ottelussa Show otti vielä urheasti hyvää bumppia, vaikka suurimman osan ajasta hän kieltämättä lojui kehän ulkopuolella tajuttomana. Mutta sen mitä hän otti vastaan, hän otti hyvin. Cena ja Booker hoitivat sitten muun. Ja koska kumpikaan ei ole mikään painimestari, niin lopputulos ei tosiaan ollut mitään MOTY-tasoa. Toisaalta molemmat olivat tässä vaiheessa jo kokeneita ME-pelureita – eivätkä tosiaan sieltä huonoimmasta päästä. Niinpä lopputulos ei ollut myöskään millään tasolla paskaa, vaan oikeastaan tämä oli hyvän fiiliksensä ja onnistuneen tarinansa ansiosta semmoinen turvallinen hyvä kolmen tähden ottelu. Lopun Kevin Federline -pelleilyt olivat vähän p****estä, mutta vain vähän. Väli-ppv:n ME:ksi tämä oli ihan ok suoritus.

* * *


Vaikka Main Eventissä oli ison ottelun tuntua, oli tämä tapahtuma kokonaisuudessaan tosi vahvasti väli-ppv:ltä haiskahtava kokonaisuus. Mikään ottelu ei ollut ikimuistoinen, ja kaikki ottelut olivat sellaisia, että parempaakin olisi vielä näissä kuvioissa luvassa. Ei tämä mikään katastrofi ollut, ja täyttä paskaa ei tässä nähty ollenkaan, mutta ei tämä silti Kehnoa paremmaksi nouse. Selvä tasonlasku verrattuna Unforgiveniin tai No Mercyyn.

Wikipedia: WWE Cyber Sunday 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.2.2016

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Bound for Glory 2006

Next post

Arvio: TNA Genesis 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.