2004ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Great American Bash 2004

Päivämäärä: 27.6.2004

Sijainti: Norfolk, Virginia (Norfolk Scope)

Yleisömäärä: 6 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Tämä ppv oli ensimmäinen merkki siitä, että WWE alkoi tiivistää ppv-kalenteriaan, eli tunkea vuoteen enemmän ppv:eitä kuin yhden kuukaudessa. WWE:llä oli ollut käytännössä In Your House -ppv:eiden aloittamisesta lähtien aina tähän saakka se idea, että (jos britti-ppv:eitä ei lasketa) se tarjosi yhden ppv:n kuussa. Tammikuussa (Rumble), maaliskuussa (WrestleMania), kesäkuussa (SummerSlam), marraskuussa (Survivor Series) ja vuoteen 2002 saakka kesäkuussa (King of the Ring) nähtiin isommat ppv:t, muiden rooli olla niin sanottuja väli-ppv:eitä. Vuonna 2004 WWE oli kuitenkin sitä mieltä, että sen olisi tehtävä enemmän rahaa, ja parhaiten sitä saisi järjestämällä enemmän ppv:eitä. Niinpä WWE alkoi tunkea sopiviin rakoihin muutamia ylimääräisiä ppv:eitä, ja ennätysvuonna WWE:llä taisi olla vuodessa 16 ppv:tä. Nyttemminhän WWE on taas vähentänyt ppv:eidensä määrää.

Mutta siis, tämän The Great American Bashin järjestäminen oli nyt ensimmäinen merkki ppv-kalenterin tiivistämisestä. Kesäkuussa oli nähty jo Raw’n Bad Blood, mutta nyt kesäkuun lopussa järjestettiin Smackdownin The Great American Bash, ja heinäkuussa olisi jälleen luvassa Raw-ppv. Viime vuonnahan Smackdownin ensimmäinen brand split -ppv oli Vengeance, mutta nyt se siirrettiin Raw’lle heinäkuulle, ja SD sai kunnian järjestää WWE-historian ensimmäisen The Great American Bashin. Kuten monet muistavat WCW-arvosteluistani, TGAB oli hyvin perinteinen WCW:n ppv, joka oli kuulunut sen tapahtumakalenteriin 1980-luvulta lähtien. Kun WWE oli ostanut WCW:n, oli se myös ostanut sen kaikkien tapahtumien nimet. Tämä oli nyt ensimmäinen kerta, kun WWE päätti järjestää WCW:n historialla ratsastavan ppv:n. Tiedä sitten oliko kyseessä WCW:n kirous vai mikä, mutta TGABista muodostui vuosien aikana takuuvarmasti jollain tavalla floppaava ppv. Selostajinamme tässä ensimmäisessä WWE:n TGABissa olivat Michael Cole ja Tazz.

WWE United States Championship

John Cena (c) vs. Rob Van Dam vs. Réne Duprée vs. Booker T

John Cenan US-mestaruuskausi ei ollut muuttunut yhtään helpommaksi sitten Judgment Dayn. Jo JD:n aikoihin Cena oli ollut ongelmissa General Manager Kurt Anglen kanssa, mutta JD:n jälkeen hän oli hermostuttanut Anglen aivan täysin. Anglen mielestä Cena ei ollut arvokas edustamaan USA:ta maan mukaan nimettynä mestarina, eikä Cena ollut auttanut tilannetta muun muassa tönäisemällä GM:n (vahingossa) yhdessä Smackdownissa pois pyörätuolistaan ja jättämällä sittemmin pahoittelematta tätä mokaa. Cenan päävastustaja oli ollut kevään ajaan ranskalainen Réne Duprée, joka oli onnistunut voittamaan Cenan uloslaskulla SD:ssä mutta hävinnyt sittemmin tälle Lumberjack Matchin. Koska Cena oli onnistunut hankkimaan GM Anglen raivot päällensä, oli tämä määrännyt Smackdowniin otteluiden sarjan, jossa Cena joutuisi ottelemaan Dupréeta, Booker T:tä ja RVD:tä vastaan viisiminuuttisissa otteluissa. Joka voittaisi ensimmäisenä Cenan, saisi mestaruusottelun TGABiin. Kukaan kolmesta ei kuitenkaan onnistunut voittamaan Cenaa viidessä minuutissa, joten Angle määräsi ppv:hen eliminointisäännöillä käytävän mestaruusottelun, jossa Cena joutuisi siis puolustamaan vyötään kaikkia kolmea vastaan. Ihan niin kuin kaikki todennäköisyydet olisivat Cenaa vastaan…

Vähän vaisumpi US-mestaruusottelu kuin olisi näillä nimillä voinut olettaa. Käytännössä kehä oli täynnä SD:n keskikortin (tai yläkortin) aivan kärkiporukkaa. Sopivasti sekä uudempia nousevia nimiä (Cena & Dupree) että taidokkaita konkareita (Booker T & RVD). Paperilla näin kovilta kuulostaviin midcard-otteluihin ei Raw’n kalustolla olisi esimerkiksi Bad Bloodissa ollut edes mahdollisuuksia. Silti homma onnistuttiin sössimään ainakin jollain asteella. On toki heti todettava, että annoin arvosanaksi kolme tähteä ja että oli siis mielestäni kiistatta hyvä. Erityisesti RVD:n high flying -menot ottelun alkupuolella ja kahden viimeisen painijan lopputaistelu olivat todella viihdyttävää katsottavaa, ja niiden aikana tuntui siltä, että ottelu oli juuri sellainen kuin olin toivonut. Ikävä kyllä suuren osan ajan ottelusta puuttui se todellinen flow: vaikka meno oli periaatteessa ihan hyvää ja teknisesti täysin virheetöntä, ei siinä ollut mitään erikoista, säväyttävää tai edes jotenkin jännittävää. Ehkä tämä vaikutti yleisöönkin, joka oli harmillisen hiljaa ottelun aikana. Tämä olisi voinut olla pirun sähköinen ja tajunnanräjäyttävä opener SD:n kakkosvyöstä, mutta nyt tämä oli huippukohtiensa ansiosta juuri ja juuri hyvään arvosanaan yltävä kamppailu keskikortin vyöstä. Ei ihan paras päivä keneltäkään näistä neljästä.

* * * 

Singles Match

Charlie Haas vs. Luther Reigns

Judgment Dayn jälkeen asiat eivät olleet menneet ihan putkeen Haasilla. Joukkuemestaruuskausi Ricon kanssa oli saanut tylyn päätöksen juuri, kun tämä erikoinen kaksikko oli alkanut pelata hyvin yhteen. Rico ja Haas hävisivät mestaruutensa Smackdownissa Dudley Boyzille, ja tässä ppv:ssä ei Ricoa nähty ollenkaan. Sen sijaan tappiokierteeseen ajautunut Haas hengaili backstagella Miss Jackien kanssa. Kaiken muun hyvän lisäksi Haas oli myös onnistunut suututtamaan nykyisen pomonsa ja entisen ystävänsä Kurt Anglen, joka sattui samaan aikaan paikalle Haasin ja Jackien kanssa. Koska Angle oli todella pettynyt Haasin nykyiseen asenteeseen ja meininkiin, päätti hän rankaista miestä hieman lisää buukkaamalla Haasin yllätysotteluun Luther Reignsiä vastaan. Reignsistä oli kevään aikana muotoutunut Anglen vakkariapuri, henkivartija ja likaisen työn tekijä. Nyt hän pääsi ottelemaan ensimmäistä kertaa ppv:ssä.

Charlie Haas oli aika lailla täydellinen vastustaja Luther Reignsille tähän otteluun. Taidokas tekninen painija, joka saa vielä uransa alkuvaiheilla olevan kookkaan brawlerin näyttämään juuri niin hyvältä kuin tällaisessa ottelussa voi toivoa. Lisäksi Haasilla oli tässä vaiheessa urallaan vielä ihan oikeaa uskottavuutta, eli Haasin päänahka antaisi Reignsille tarvittavaa lisäbuustoa. Muutenkin Haas hoiti hommansa pirun taidokkaasti. Tätä ottelua ei nimittäin ollut onneksi buukattu squashiksi, vaan Haas sai esitellä muun muassa näyttäviä Suplexejaan, kuten hiton hienon T-Bone Suplexin. Eikä se Reignsikään huonolta näyttänyt. Brawlaus oli juuri sellaista tyypillistä tappavan varmaa suorittamista, ja lopun Neckbreaker oli kieltämättä aivan pirun näyttävä liike. Kokonaisuutena tämä 7-minuuttinen rykäisy oli roolissaan erinomainen suoritus, mutta se ei silti tarkoita muuta kuin erittäin toimivaa tv-ottelumaista nousevan tähden pushausottelua. Paljon viihdyttävimpi kuin yksikään squash silti.

* * 

WWE Cruiserweight Championship

Rey Mysterio (c) vs. Chavo Guerrero

CW-mestaruuskuvioissa oli tapahtunut huomattavan paljon sitten Judgment Dayn, jossa Chavo Guerrero voitti mestaruutensa takaisin Jacquelinelta. Chaviton voitonjuhlat eivät nimittäin kestäneet kovin kauaa, sillä hänet buukattiin mestaruusotteluun, jossa hänen haastajinaan olivat Spike Dudley ja Chavon isä Chavo Classic. Ottelun lopussa Dudley ja Classic tyrmäsivät toisensa samanaikaisesti, ja Classic rojahti tajuttoman Chaviton päälle ja selätti tämän vahingossa. Näin ollen Chavo Classic nousi uudeksi CW-mestariksi 55-vuotiaana, mistä taas seurasi lisää ”huumoria”, kun kusi nousi Classicin hattuun tämän voiton ansiosta. Classicin mestaruuskausi päättyi kuitenkin lyhyeen, kun Rey Mysterio tahtoi saattaa päätökseen Chavojen kanssa käymänsä feudin, joka ei saanut keväällä ollenkaan kunnollista lopetusta. Niinpä Mysterio voitti ensin ottelussa Chavo Juniorin ja ansaitsi sillä mestaruusottelun seuraavalla viikolle. Mysterio voitti tuon ottelun ylivoimaisesti ja nousi jälleen kerran urallaan CW-mestariksi. Syy Chavo Classicin mestaruuskauden lyhyyteen ja Classicin katoamiseen ruudusta oli se, että Classic oli missannut useita show’ita toukokuussa ja käyttäytynyt muutenkin backstagella sen verran tökerösti, että WWE päätti antaa hänelle kenkää. Samalla Chavo Jr. nousi jälleen parrasvaloihin voittamalla ppv:tä edeltävässä ykköshaastajuudesta järjestetyn Battle Royalin. Näin ollen Rey ja Chavo saivat vihdoin mahdollisuuden selvittää kaikki erimielisyytensä – ilman sekaantumisia.

Tämä oli koko WWE:n CW-mestaruusaikakauden (2002-2006) yksi parhaista ellei jopa paras ppv-tasolla käyty CW-mestaruusottelu. Ulkomuistista heittämällä en ihan oikeasti muista, olenko antanut yhdellekään WWE:n aikaiselle CW-mestaruusottelulle neljää tähteä, mutta on toki mahdollista, että siellä joku yksi on ollut. Montaa niitä ei kuitenkaan ole, ja se on sekä varma asia että todella sääli. WWE:llä on nimittäin koko ajan ollut älyttömästi potentiaalia näinä ensimmäisinä vuosinaan CW-divisioonassa, mutta jotenkin sitä ei ole saatu missään vaiheessa puristettua huippuotteluiksi ppv-tasolla. Brand split -ajan yksi ehdoton kehitysaskel oli juuri se, että nyt tällaisille otteluille olisi mahdollisuus joka ppv:ssä – ja silti JD:ssä meille tarjoiltiin jotain Chavo vs. Jacqueline -paskaa. Tämä oli nyt se kasvojenkohotus, minkä CW-divisioona tarvitsi parin kuukauden mittaisen rypemisen jälkeen. Chavo ja Rey vetivät feudinsa päättävän ottelun, joka oli samalla paras kamppailu koko ajalta. Rey myi upeasti polvensa telomista, Chavo keksi todella innovatiivisia keinoja Reyn polven rökittämiseen, ja Rey tarjoili pari tosi hurjaa spottia (mm. Senton yläköydeltä ulos kehästä Chavon päälle). Olin todella lähellä antaa tälle vielä puolikkaan enemmän, mutta ehkä tämä olisi tarvinnut vielä yhden ison spotin tai vielä yhden pienen käänteen johonkin kohtaan, niin sitten tämä olisi ollut sen arvoinen. Silti, tämmöisenäänkin tämä on erittäin upea CW-kamppailu.

* * * * 

Singles Match

Kenzo Suzuki vs. Billy Gunn

Luther Reignsin ppv-otteludebyytin lisäksi saamme nauttia myös toisesta ppv-debyytistä, kun japanilainen supertähti Kenzo Suzuki teki ensimmäisen esiintymisensä WWE-ppv:ssä. Kenzo Suzuki on siis 2000-luvun alussa debyyttinsä tehnyt japanilainen painija, jota pidettiin hyvin lahjakkaana, kun tämä aloitti uransa New Japanissa. Vuonna 2003 Suzuki päätti lähteä painimaan Amerikkaan, ja jonkun aikaa hän pyöri indyissa (mm. yksi ottelu TNA:ssa), kunnes WWE palkkasi hänet. Suzukin debyyttiä suunniteltiin jo aikaisemmin vuodelle 2004, kun SD:ssä pyöritettiin Hirohito-nimisen japanilaisen debyyttihypevideoita. Tuo nimi kuitenkin tiputettiin pois, koska WWE ei halunnut luoda mitään rasistisia mielleyhtymiä toisen maailmansodan aikaiseen keisari Hirohitoon. Niinpä Suzukin debyyttiä lykättiin parilla kuukaudella, mutta lopulta hän teki debyyttinsä loppukeväästä omalla nimellään. Tässä vaiheessa Suzuki sai varsin kovaa pushia: hän oli vielä voittamaton kehässä, ja palvelijajoukko kantoi hänet kehään korkealla tuolilla. Suzukin manageri oli geisha-tyttöä esittävä Hiroko, joka oli oikeasti hänen vaimonsa. Nyt Suzuki pääsi ottelemaan Billy Gunnia vastaan, sillä miehet olivat ottaneet yhteen ppv:tä edeltävässä Smackdownissa, mutta ottelu oli päättynyt diskaukseen, kun Hiroko heitti suolaa Gunnin silmiin. Tämä jäi muuten Gunnin viimeiseksi esiintymiseksi WWE-ppv:ssä varsin pitkään aikaan.

Ilman kömpelöä lopetusta tämä ottelu olisi voinut jopa yltää kahteen tähteen, mikä olisi ollut jo ihan saavutus, kun ottaa huomioon ottelun osanottajat. Billy Gunn ei ole koskaan kyennyt kantamaan ketään yhtään mihinkään ja Kenzo Suzuki ei ikinä ollut edes murto-osan arvoinen siitä hypestä, mitä hän WWE-uransa aikana sai osakseen. Kaksi keskinkertaista, keskivertoa ja varsin tylsää painijaa keskenään ei kuulosta etukäteen miltään unelmaottelulta, eikä tämä sitä tosiaan ollut. Onneksi sentään mitään DUD-tasoista kömpelöä könyämistä ei ollut tarjolla, vaan Gunn ja Suzuki oikeasti yrittivät parhaansa ja väläyttivät pari näyttävää power-liikettä. Kuten jo aluksi sanoin, kokonaisuutena tämä olisi hyvinkin voinut olla sellaisen ihan kivan ja hommansa kohtuullisesti hoitavan tv-ottelun tasolla, mutta ottelun lopetus oli sen verran vaisu ja kömpelö, että se rokottaa tältä puolikaan pois. Olisi tämä silti voinut varmasti huonomminkin mennä.

* ½ 

Singles Match

Sable vs. Torrie Wilson

WWE oli päättänyt jälleen kerran (lähinnä kai yleisön toiveesta) herättää henkiin historiallisen klassikkofeudinsa Torrie Wilsonin ja Sablen välillä. Torrie ja Sable olivat männävuosina ottaneet yhteen monissa MOTYC-otteluissa, ja heidän vuoden 2003 feudinsa oli ollut ehdolla Wrestling Observerin Feud of the Yeariksi… Ei vaan, hetkinen! Näiden naisen kuviothan olivat olleet aina aivan täyttä sontaa, ja ottelut olivat olleet lähes katselukelvottomia. Ainut onnistunut angle oli vuoden 2003 keväällä järjestetty kuuluisa Bikini Contest. Kamalista ennusmerkeistä huolimatta tämä feud oli taas nostanut päätään, kun jo vähän aikaa Torrien kaverina pyörinyt Sable oli suuttunut Wilsonille, kun tämä oli valittu The Great American Bashin hostiksi. Tämän takia Sable hakkasi Torrien backstagella. Tämä oli muuten Sablen viimeinen esiintyminen WWE:n ppv:ssä. Pian tämän ppv:n jälkeen hän lähti WWE:stä yhteisellä sopimuksella ja päätti keskittyä muuhun elämäänsä. Sable on yksi WWE:n uuden aikakauden ensimmäisistä diivoista, mutta tähän hänen painiuransa aika lailla pättyi.

Olen jollain tavalla niin väsynyt siihen, että Smackdownilla on joku pakottava tarve tunkea nyt jokaiseen ppv:hensä yksi naisten ”ottelu”, vaikka sen naisdivarilla ei (viimeistään Nidian draftaamisen jälkeen) ole yhtään minkäänlaisia edellytyksiä millään tasolla viihdyttävään otteluun. Joo, ymmärrän kyllä, että tissit ja p**se myyvät ja että moni katsojista haluaa oikeasti katsella sekä Torrieta että Sablea, mutta eikö sitä voida tehdä jollain muulla tavalla? Eivätkö ne backstagella nähdyt bikinihaastattelusegmentit olisi olleet jo ihan tarpeeksi? Tai jos live-yleisönkin on saatava herkkua, tuokaa ne vaikka bikineissä kehään tekemään joku lyhyt haastis jonkun painijan kanssa. Ihan sama mitä, mutta lopettakaa nyt v***u näiden turhien otteluiden buukkaaminen. Uransa loppuvaiheella Sablelta oli tuntunut katoavan aivan kaikki kiinnostus edes painimisen yrittämiseen, eikä kömpelö Torrie kovasta tahdostaan huolimatta saanut pelastettua tätä ottelua nimeksikään. Yksi vuoden huonoimmista otteluista, jonka pelastaa DUDilta lähinnä Torrien sympaattiset Suplexit ja muut liikkeet. Lopetuskin oli täysin botchattu.

½

Singles Match

Mordecai vs. Hardcore Holly

Mystinen ja pelottava Mordecai oli jatkanut reilun kuukauden ajan Smackdownissa niin sanottua syntisten tuhoamista ja synnin poistamista SD:n rosterista. Pari viikkoa ennen ppv:tä Mordecai oli pitänyt promon, jossa hän kertoi valinneensa ensimmäisen todellisen uhrinsa, joka saisi toimia esimerkkinä. Seuraavalla viikolla Mordecai tappeli backstagella Hardcore Hollyn kanssa, joten oli oletettavaa, että Holly oli tämä Mordecain valitsema uhri. Holly ei kuitenkaan niin vain meinannut alistua uhrin rooliin, joten keskenjääneen backstage-tappelun takia miesten välille buukattiin ppv-ottelu. Tämä ottelu jäi muuten Mordecain viimeiseksi ppv-esiintymiseksi tällä gimmickillä. Hahmossa oli alusta lähtien pahoja ongelmia, eikä se oikein missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin. Silti tuntuu, että WWE lopetti aika nopeasti edes kunnollisen yrittämisen Mordecain kanssa. Eipä sillä, en minäkään tätä kaikkein potentiaalisimpana hahmona pitänyt.

Tämä oli jo illan kolmas ”rakennellaan tässä meille uutta tähteä” -ottelu, ja sen takia homma alkoi käydä jo vähän tylsäksi. Sinänsä olen ehdottomasti iloinen siitä, että WWE koitti tosissaan tuoda Smackdownin kapeaan rosteriin uusia painijoita juuri esimerkiksi totaalitylsien Hardcore Hollyn ja Billy Gunnin tilalle. Ongelma oli vain se, että kenellekään kolmikosta Luther Reigns, Kenzo Suzuki & Mordecai ei missään vaiheessa tuntunut olevan todellista potentiaalia – mikä myös käy selväksi, kun katsoo, miten pitkälle he lopulta pääsivät WWE-urallaan. Nyky-WWE:tä voi haukkua todella monesta asiasta, mutta uusien painijoiden rekrytoinnissa ja esilletuomisessa tehdään nykyisin aika perkeleen paljon parempaa jälkeä kuin näihin aikoihin. Vähissä olivat WWE:hen siirtymässä olevat indy-skenen kuumat starat vuonna 2004. Niiden sijaan rosteriin nostettiin hirveä kasa tylsiä mörssäreitä. Mutta joo: jotain tästä ottelustakin. Itse asiassa kamppailu oli yllättävän hyvä, kun ottaa huomioon, ketkä kehässä olivat. Holly oli taas pistänyt työbuutsit tiukasti jalkaan ja osoitti tosissaan tyylikästä, toimivaa ja ihan näyttävääkin konkarimaista painia kehässä. Mordecaikin hoiti osuutensa ihan kunnialla, joten lopputuloksena oli jopa ihan kiva tv-ottelutasoinen koitos toimivalla lopetuksella. Enempää voi tuskin näiltä kahdelta vaatia.

* * 

WWE Championship
Texas Bullrope Match

Eddie Guerrero (c) vs. John Bradshaw Layfield

Eddie Guerrero oli onnistunut säilyttämään WWE-mestaruutensa JBL:ää vastaan Judgment Dayssä, kun Eddie löi JBL:ää päähän mestaruusvyöllä, jonka Layfield oli itse tuonut kehään hieman aikaisemmin. Tuomari ei nähnyt muuta kuin sen, että Eddie löi JBL:ää vyöllä, eikä hän voinut muuta kuin diskata Guerreron. Ppv:n jälkeisessä SD:ssä Layfield vaati, että mestaruus luovutettaisiin hänelle, koska Eddie oli halpamaisesti hankkinut itselleen väkisin diskauksen, koska ei pystynyt muulla tavalla säilyttämään vyötään. Tähän ei Eddie suostunut, mutta hän lupasi JBL:lle koska tahansa uusintaottelun. Myös GM Kurt Angle oli uusintaottelun kannalla. Hän oli lisäksi sitä mieltä, että JBL:ää oli todellakin kusetettu rankasti JD:ssä, ja niinpä JBL saisi itse päättää TGABissa käytävän mestaruusottelun stipulaation. Layfield valitsi minkäpäs muun kuin oman Bradshaw-aikaisen klassikko-ottelun Texas Bullrope Matchin, jossa painijat on sidottu toisiinsa lehminarulla (jonka välissä on lehmänkello) ja jonka voi voittaa vain koskettamalla kaikkia kehän neljää kulmausta peräjälkeen. Ppv:tä edeltävien viikkojen aikana näiden kahden feudi kävi koko ajan henkilökohtaisemmaksi ja rajummaksi. Eddie muun muassa onnistui ottamaan JBL:n limusiinikuskin paikan, ja Layfieldin käytyä autoon Guerrero lähti ajamaan sillä holtittomasti pitkin katuja. Viimeisessä SD:ssä ennen ppv:tä nämä kaksi ottivat rajusti yhteen brawlaten niin pitkään, että heidät täytyi erottaa toisistaan.

Saatan olla eri mieltä kuin suurin osa muista arvostelijoista, mutta minusta tämä oli ehdottomasti parempi ottelu kuin Eddien ja JBL:n kohtaaminen Judgment Dayssä. Tässä oli enemmän tunnelmaa, jännitystä ja suuria liikkeitä kuin JD:ssä, jonka ottelun suurin osa tarinasta kytkeytyi täysin siihen Eddien käsittämättömään bladejobiin. Jos vain tämä ottelu olisi saanut järkevämmän ja paremman lopetuksen, tällä olisi ollut mahdollisuuksia jopa huippuarvosanaan. Toki miinusta tulee myös siitä, että lopussa nähdyt pyristelyt kehäkulmauksiin olivat paikoitellen aika epäuskottavia, kun hieman kättä kurottamalla ottelu olisi päättynyt heti, mutta tällaisiin asioihin ei pellepainissa voi liikaa kiinnittä huomiota. Sen sijaan siihen voi, että JBL pisti nyt ensimmäistä kertaa ehkä koko urallaan kroppansa täysillä likoon. JBL otti rajua bumppia, antoi Eddien täräyttää itseään kaaliin terästuolilla täysiä ja vuoti myös verta kunnioitettavasti. Eddie oli puolestaan oma itsensä, eikä häntä tuntunut haittaavaan mm. lentää apronilta suoraan selostuspöydän päälle ja ottaa heti perään vielä Powerbomb siitä samasta pöydästä läpi. Tämä oli siis kaikin puolin todella kova HC-kamppailu, jonka aika vieläpä kului tosi nopeasti. Paremmalla lopetuksella olisi puhuttu jo huipputasosta.

* * * ½ 

Concrete Crypt Match

Dudley Boyz vs. The Undertaker

Voi pojat, sitten päästään illan Main Eventiin. Kyllä vain, edellinen ottelu ei tosiaan ollut ME, vaan se tulee tässä. Mitenköhän tämän nyt sitten oikein pukisi sanoiksi? Kuten jo JD:n kohdalla olin kertonut, Paul Heyman oli provonnut keväällä Dudley Boyzia muuttumaan aggressiivisemmaksi, ja sen myös Dudleyt olivat tehneet ja kääntyneet samalla heeleiksi. Heyman ei ollut kuitenkaan vielä tilanteeseen tyytyväinen, vaan JD:n jälkeen hän käski Dudleyita tekemään jotain entistä hullumpaa, ja Dudleyt tekivät työtä käskettyä kidnappaamalla Paul Bearerin, joka oli Smackdownin suurimman tähden Undertakerin manageri ja hyvä ystävä. Samassa rytäkässä Heyman pääsi käsiksi Bearerin uurnaan, ja jotenkin tuon uurnan avulla Bearer sitten onnistui kontrolloimaan UT:tä (kyllä, tämä tapahtui vielä vuonna 2004) ja pakotti tämän mm. hyökkäämään Rob Van Damin kimppuun. Lisäksi Heyman yritti pakottaa Undertakeria liittymään hänen puolelleen, ja ennen TGABia näyttikin pahasti siltä, että näin oli käymässä. Uurnan lisäksi Heyman kätti apunaan uhkailua: hän nimittäin sai GM Anglen avulla buukattua TGABiin Concrete Crypt Matchin, jonka alussa edelleen kidnapattu Paul Bearer istutettiin sisääntulorampin alkupäässä isoon lasikuutioon. Lasikuution vieressä oli puolestaan jättiläismäinen betoniauto, jonka vipua Paul Heyman kontrolloi. Vivun avulla Heyman pystyisi halutessaan laskemaan kuution täyteen betonia, eli toisien sanoen tappamaan Bearerin. Heyman oli etukäteen tehnyt Undertakerille selväksi, että Bearerin kuutio täytettäisiin betonilla, jos Undertaker ei tekisi ”oikeaa tekoa”. Ongelma oli vain se, että kukaan ei ottelun alkaessa tiennyt, mitä tuon ”oikean teon” tekeminen oikeasti tarkottaisi. Tämä ottelu oli siis lähtökohdiltaan enemmän kuin hämmentävä. Niin joo ja Dudleyt olivat tässä ppv:eiden välissä voittaneet myös joukkuemestaruudet, ei sillä että niillä olisi tämän ottelun kanssa mitään tekemistä.

Jos WWE:ssä on joskus ollut ottelu (ja vieläpä ME), jonka aikana minulla ei ole ollut mitään hajua ottelun ideasta, päämäärästä, panoksista tai vastaavista, se on nimenomaan tämä ottelu. Aluksi tässä oli vielä joku pointti, kun paljastui, että Undertakerin ”oikea teko” oli antaa Dudleyiden selättää hänet. Undertaker ei sitten tähän suostunut, ja tämän jälkeen koko ottelun järki tuntui katoavan täysin. Paul Heyman uhkasi käytännössä tappaa Undertakerin managerin ja ystävän, jos tämä ei suostu häviämään Dudleyille, mutta Takeria ei tämmöinen kiinnosta, vaan hän alkaa painia ihan perusottelua Dudleyiden kanssa. Jotain loogisuutta otteluun yritettiin vielä saada, kun Heyman muistutti UT:tä, että jos tämä ei lopettaisi heti taistelemista vastaan, Bearer hautautuisi sementtiin. Tälläkään muistutuksella ei kuitenkaan ollut lopulta mitään vaikutusta, ja lopulta Bubba Ray käski Heymanin odottaa Bearerin lopullista hautaamista (siinä vaiheessa kun Bearer oli jo leukaansa myöten sementissä) siihen asti, että ottelu olisi ohi. Miksi? Mikä järki koko tämän ottelun käymisellä oli enää sen jälkeen, kun UT ei suostunut häviämään Dudleyille? Miksei Heyman vain heti sen jälkeen haudannut Beareria sementtiin? Miksi vitussa UT:tä olisi kiinnostanut ennemmin yhdentekevän Handicap Matchin voitto kuin oman ystävänsä hengen pelastaminen? Miksi koko tämä ottelu järjestettiin? Tämä oli niin sekavaa paskaa, että tätä on edes mahdotonta selittää sanoin. Arvosanaksi annan yhden tähden, koska painilliselta anniltaankin tämä oli täysin yhdentekevä. Vielä käsittämättömän ja idioottimaisemman koko tästä hommasta teki sitten ottelun jälkeinen käänne, jossa Undertaker itse hautasi Bearerin sementtiin. Jos tuo ei ollut heel turn, niin mikä sitten? Mitä v**tua tämä oikein oli olevinaan?

*


Tämä oli tähän mennessä vuoden huonoin WWE-ppv. Sinänsä hullua, koska ppv:ssä nähtiin kuitenkin yksi ****- ja yksi ***½-ottelu (ja päälle vielä yksi ***-ottelu). Ikävä kyllä kaikki viisi muuta ottelua olivat joko täysin turhia otteluita, jotka olisi voitu käydä ennemmin tv:ssä, tai muuten vain aivan täyttä paskaa. Lisäksi ppv:n ME jätti niin paskan, hämmästyneen, typerän ja kaikin puolin ärsyyntyneen fiiliksen, että se pelkästään laskee ppv:n kokonaisarvosanaa ikävästi. Kehno tämä siis oli, muttei kovin kummoinen sellainen edes.

Wikipedia: WWE Great American Bash 2004

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 20.7.2014

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA TNA Kesäkuu 2004

Next post

Arvio: TNA Weekly PPV #100

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.