2003ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Insurrextion 2003

Päivämäärä: 7.6.2003

Sijainti: Newcastle, Englanti (Telewest Arena)

Yleisömäärä: 10 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


WWE oli järjestänyt ensimmäisen pelkästään britti-katsojien saatavilla olevan ppv:n syksyllä 1997, jolloin WWF matkasi ykkösluokan köörinsä kanssa Brittein saarilla järjestääkseen One Night Only -nimisen tapahtuman. Briteissä järjestetty ja vain Brittien ppv-kanavilla (myöhemmin myös muualla Euroopassa ja kaiketi jopa Australiassa muttei kuitenkaan Jenkeissä) tilattavissa olevat ppv:t eivät tapahtuman huolimasta jääneet yhden illan jutuksi, vaan vuoden 1998 lopussa WWE järjesti samalla periaatteella Capital Carnagen. Vuodesta 1999 lähtien WWE siirtyi kahden britti-ppv:n vuositahtiin, ja vuodesta 2000 lähtien noiden tapahtumien nimiksi vakiintuivat Insurrextion ja Rebellion. Kun WWE jakaantui vuonna 2002 kahteen brändiin, Insurrextionista tuli pelkästään Raw’n painijoilla tähditetty ja Rebellionista pelkästään Smackdownin painijoilla varustettu ppv. Britti-ppv:t olivat siis edelläkävijöitä tässä ppv:eiden brändieksklusiivisuudessa, joka olisi arkipäivää tätä tapahtumaa seuraavasta Bad Bloodista lähtien myös jenkkitapahtumissa.

Samalla kuitenkin britti-ppv:eillä olisi edessään karu kohtalo. Tämä vuoden 2003 Insurrextion on nimittäin viimeinen ikinä UK:ssa järjestetty vain brittikatsojille tarkoitettu ppv. Olen yrittänyt joskus aikaisemminkin selvitellä syitä näiden tapahtumien lopettamiseen, mutta en ole vieläkään ihan varma. Nettilähteiden mukaan syynä ovat joko bränd splitin tuomat vaikeudet (en tiedä mitkä) tai sitten se ihan uskottavalta kuulostava selitys, että WWE päätti korvata varmaankin aika hintavat ja ei kovin merkittävät ppv-kiertueet laajemmilla koko Euroopan kiertueilla ja tv-lähetysten kuvaamisella Briteissä. Tämä onkin toiminut omasta mielestäni paljon paremmin, sillä Briteissä kuvatut tv-show’t ovat olleet lähes poikkeuksetta kiinnostavia, mutta nämä ppv-lähetykset tarjosivat harvoin mitään kovin kiinnostavaa. Olen siis ihan tyytyväinen tähän ratkaisuun, että WWE lopetti pelkästään brittikatsojille tarkoitetut ppv:nsä, mutta on tämä silti taas yhden aikakauden loppu.

Selostajinamme historiallisessa ppv:ssä JR ja King.

WWE Women’s Championship

Jazz (c) vs. Trish Stratus

En ole asiasta mitään tilastoa pitänyt, mutta väittäisinpä, että tämän projektin aikana ei ole nähty yhtään ppv:tä, jonka openerina toimii 1 vs. 1 -ottelu naisten välillä. Voin toki olla väärässäkin, mutta hyvin poikkeuksellinen avausottelu tämä Jazzin ja Trishin mestaruusottelu oli. Eipä minulla silti mitään tätä ratkaisua vastaan ollut, sillä Jazz ja Stratus olivat oikein taitavia naispainijoita, ja heillä oli takanaan WrestleManiasta lähtien käynnissä ollut feudi Women’s-mestaruudesta. Jazz oli pitänyt vyötä hallussaan parisen kuukautta, mutta Trish tahtoi vyön kiivaasti takaisin itselleen.

Olipa mielenkiintoinen alku show’lle. Naisten ottelut eivät tosiaan ole yleensä avanneet ppv:eitä vaan ovat ennemminkin toimineet show’iden väliotteluina. Syykin on yleensä ihan ymmärrettävä, sillä openerin tärkein tehtävä on repäistä yleisö takuuvarmasti show’hun mukaan, ja merkittävä osa naisten otteluista on semmoisia, että yleisö ei yksinkertaisesti suhtaudu niihin kovin palavasti. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin hyvin toisenlainen, sillä brittiyleisö oli alusta lähtien aivan täysillä mukana ottelussa ja hurrasi Trishille sen minkä ehti. Asiaa auttoi huomattavan paljon se, että Jazzille ja Trishille oli annettu aika lähes 10 minuuttia, mikä on tosi harvinaista WWE:n naisten otteluissa. WWE:n kärkiluokan naispainijoina Stratus ja Jazz käyttivät ajan hyödykseen ja tarjosivat yhden parhaista tämän projektin aikana nähdyistä naisten otteluista. Jos vain pari hetkittäistä kankeutta ja lopun sekaantumissekoilut olisi saatu pois, tämä olisi ehkä voinut olla peräti kolmen tähden ottelu. Oivallinen avaus illalle silti.

* * ½ 

WWE Intercontinental Championship

Christian (c) vs. Booker T

Christian oli noussut Intercontinental-mestariksi Judgment Dayn Battle Royalissa, jossa oli kruunattu ensimmäinen IC-mestari yli puoleen vuoteen. Eric Bischoff oli poistanut IC-vyön käytöstä lokakuussa 2002, mutta Steve Austin toi sen toukokuussa 2003 takaisin. Uudeksi mestariksi nousi siis Christian, mutta kovin reilulla keinolla hän ei ollut vyötä hankkinut itselleen. Ottelun toiseksi viimeinen painija Booker T oli nimittäin ehtinyt jo eliminoida Christianin kehästä, mutta ottelun ainut tuomari oli tuolloin tajuttomana maassa eikä nähnyt eliminointia. Bookerin musiikki alkoi soida, ja Pat Pattersson oli jo nousemassa kehään ojentaakseen vyön Bookerille, mutta Christian pilasi juhlat. Hän iski Patterssonin tajuttomaksi, ryösti IC-vyön ja kolkkasi sillä myös Bookerin. Sen jälkeen hän viskasi Booker T:n kehästä ulos juuri, kun tuomari oli tullut taas tajuihinsa. Näin ollen Christian kruunattiin IC-mestariksi. Mestaruusvoittonsa kunniaksi Christian aloitti urallaan aivan uuden aikakauden, ja hän muun muassa muutti tyylinsä radikaalisti. Tähän mennessä Christianilla oli ollut koko uransa ajan todella pitkät hiukset, mutta nyt hän leikkasi suurimman osan pois. Tämä hiustyyli myös vakiintui tästä lähin Christianin pysyväksi lookiksi. Christian ei kuitenkaan voinut liikaa nautiskella uudesta tyylistään, koska Booker T kantoi kaunaa JD:n kohtalosta ja tahtoi saada mahdollisuuden mestaruuden voittamiseen itselleen.

Oppikirjamaisen hyvä ottelu. Pitää jo tässä vaiheessa antaa suuri kiitos brittiläiselle yleisölle, joka on ollut tähän mennessä aivan erinomaisesti mukana ppv:ssä. Jenkkiyleisö jaksaa harvoin innostua näistä ala- ja keskikortin koitoksista oikeasti niin paljon, että huutaisi äänensä käheästi, mutta britit pitivät tämänkin ottelun tunnelman alusta loppuun asti todella korkealla. Ehkäpä kiitokseksi juuri tuosta Christian ja Booker T vetäisivät paljon paremman ottelun kuin olin ajatellut. Luulin etukäteen, että Christian ja Booker säästelisivät otteitaan jenkkitapahtumia varten ja että he saisivat aikaan sellaisen ihan mukavan koitoksen. Sen sijaan Christian ja Booker T pistivät oikeasti kaikkensa peliin ja painivat tiukan 15-minuuttisen koitoksen, joka vain parani mitä pidemmälle eteni. Lopussa nähtiin ehkä pientä sähläystä, kuten selvästi ohi mennyt Missile Dropkick Bookerilta, mutta ainakin molemmat yrittivät. Tämä oli ehdottomasti hyvä kakkosmestaruuskamppailu ja aika lähellä hienoa arvosanaa. Toivottavasti näitä nähdään lisää IC-vyöstä. Tähän mennessä show oli alkanut oikein mallikkaasti.

* * * 

World Tag Team Championship

Rob Van Dam & Kane (c) vs. La Résistance

Rob Van Dam ja Kane olivat pitäneet joukkuemestaruuksia hallussaan jo alkukeväästä lähtien. He olivat puolustaneet vöitään muun muassa Chief Morleyta ja Lance Stormia, Dudley Boyzeja sekä Testiä ja Scott Steineriä vastaan. Nyt heidän uusimmaksi haastajakaksikokseen nousi ranskalaisnuorukaisten Rene Dupréen ja Sylvain Grenierin muodostama La Résistance. Ranskalaisjoukkue oli ollut tähän mennessä Raw’ssa todella vakuuttava, ja siitä palkinnoksi he ansaitsivat mestaruusottelun. Ehkä Résistancen nousuakin tärkeämpi tarina ottelun taustalla oli Kanen uran laskusuhdanne. WWE oli viime aikoina alkanut rakennella storylineä siitä, kuinka Kane oli ollut viime aikoina suurissa ongelmissa ja epäonnistunut monissa otteluissaan pahasti. Kun Kane hävisi Grenierin sekaantumisen takia Singles-ottelussa Rene Dupréelle, Raw’n co-GM Steve Austin saapui kehään huutamaan Kanelle, kuinka hän ei nähnyt Kanessa enää tippaakaan siitä palosta, joka Kanen sisällä oli roihunnut vuonna 1998, jolloin Kane voitti WWE-mestaruuden Austinilta First Blood Matchissa. Austin tahtoi nähdä tuon palon uudestaan. Tarpeeksi provosoituaan Austin saikin Kanen nappaamaan häntä kurkusta kiinni, mutta lopulta Kane ei kuitenkaan iskenyt Austinia maahan Chokeslamilla. Sen sijaan hän sai itse maistaa Austinin Stunnerista.

Mukavaa nähdä, että WWE antaa tuoreelle La Résistance -kaksikolle saman tien mahdollisuuksia näyttää kykynsä. Toivottavasti push jatkuu myös tämän britti-ppv:ssä nähdyn mestaruusottelun jälkeen, sillä Dupréella ja Grenierillä on tosiaan paljon taitoa, kuten olen miesten uran myöhemmiltä vaiheilta todennut. On kuitenkin kivaa huomata, että kaksikko oli hyvässä iskussa heti uransa alkuvaiheissa. Kieltämättä tämä Dupréen ja Grenierin kaksikko toimii La Résistancena vielä paremmin kuin Grenierin ja Conwayn kaksikko myöhemmin. Tässä ottelussa parasta oli nähdä, miten ranskalaisnuorukaiset liikkuivat vauhdikkaasti ja pistivät oikeasti peliin kaikkensa, mutta myös RVD ja Kane vetivät ihan hyvän (vaikkakin todella rutiininomaisen) suorituksen. Mihinkään erityisen säväyttäviin otteisiin ei tässä mestaruusottelussa päästy, mutta Raw’n joukkuedivari toimii kuitenkin varmalla tyylillään. Ei mitään supermeininkiä mutta perustoimivaa joukkuepainia. Kyllä tätä ihan mielellään katselee.

* * ½

Singles Match

Rico vs. Goldust

Tämän ottelun taustalla ei ollut mitään mainittavaa feudia, mutta molemmilla painijoilla oli kuitenkin ollut omat kuvionsa viime aikoina. Goldust oli ollut uudenlaisissa ongelmissa siitä lähtien, kun Triple H:n ja Booker T:n feudin aikana HHH ja Ric Flair paiskasivat Booker T:n ystävän Goldustin sähkökaappiin, josta ’Dust sai pahan sähköiskujen sarjan. Tuon seurauksena Goldust oli käyttäytynyt tavallista sekavammin ja alkanut änkyttää paljon aikaisempaa enemmän. Hienoa hahmonkehittelyä. Rico puolestaan oli toiminut pitkän aikaa 3 Minute Warningin managerina, mutta lopulta hän oli saanut tarpeekseen Roseyn ja Jamalin saamattomuudesta. Samoalaiskaksikko ei ollut menestynyt ollenkaan sillä tavalla kuin Rico oli toivonut, joten Rico dumppasi manageroitavansa ja siirtyi Singles-uralle. Siinä hän oli ollutkin tähän mennessä yllättävän menestyksekäs, ja nyt Rico haki seuraavaa isoa voittoa konkari-Goldustista.

Tässä on erinomainen esimerkki otteluista, joiden määrä kasvaa brändien omissa ppv:eissä. Tietyllä tavalla se on kieltämättä harmillinen asia, koska tähän mennessä lähes kaikki ppv-ottelut ovat aina olleet pohjustettuja ja myös suhteellisen merkityksellisiä midcard-otteluita, mutta tästä lähtien mukaan tulee enemmän fillereitä ja ei-niin-kiinnostavia alakortin kohtaamisia. Minua se ei kuitenkaan haittaa, koska on kiinnostavaa päästä näkemään laajempi edustus molempien brändien painijoista. Esimerkiksi Ricoa ei ole nähty taas koko vuoden aikana. On myös hyvä todeta, että WWE ei ole tämän aikakauden jälkeen päässyt enää ollenkaan fillereistä eroon, vaan niitä on edelleen ppv:eissä, vaikka ne ovat brändien yhteisiä. Lisäksi juuri näistä otteluista paljastuu välillä yllättäviäkin helmiä. Ikävä kyllä tämä ei kuitenkaan ollut sellainen. Tämän ottelu erotti ihan mukavasta tv-ottelusta lähinnä se, että tämä oli kestoltaan tv-matsia pidempi. Muuten tämä oli ihan toimivaa ja katseltavaa peruspainia, muttei millään tavalla kovin yllättävää. Rico väläytti upean Moonsaultin, ja Goldustiltakin nähtiin pari nättiä liikettä, mutta siihen ne erityisen säväyttävät hetket jäivät. Tasoltaan tämä oli aika samanlainen kuin TNA:n edellisen ppv:n ME. Mistä se taas kertoo, on kokonaan toinen asia.

* *

Jostain syystä Chris Jericholle ei ollut buukattu tähän tapahtumaan ollenkaan ottelua, vaan sen sijaan hän sai kunnian vetää historian ensimmäisen ppv-tason Highlight Reelin. Jericho oli siis jokunen aika sitten alkanut vetää Raw’ssa viikottaista Piper’s Pit -tyylistä talk show -segmenttiään, jossa fokus tuntui olevan usein enemmän Jerichon itsekehussa kuin vieraiden kanssa juttelussa. Highlight Reelin ajan kehä oli koristeltu punaisella matolla, hienoilla taideteoksilla ja ennen kaikkea legendaarisella Jeritron 5000 -screenillä. Olisin voinut vielä joten kuten hyväksyä tämän anglen, jos tässä olisi jotenkin jatkettu Jerichon ja Goldbergin feudia, joka oli selostajien mukana kuumimmillaan mutta josta ppv-katsojilla ei tähän mennessä ollut mitään hajua. Missä Goldberg taas edes oli? Alan kyllästyä koko ’Bergiin tämän näkymättömyyden takia. No, tällä kertaa Jerichon vieraana oli Eric Bischoff, jonka kanssa Y2J lätisi paskaa. Ihan viihdyttävä anglehan tämä kieltämättä oli, koska Jericho oli erinomainen mikissä, eikä Bischoffkaan huono hommassaan ollut. Kuvion täydensi Bischoffin co-GM -kaveri Steve Austin, joka saapui kehään ilmoittamaan muuttaneensa Main Eventin stipulaation Singles Matchista Street Fightiksi. Lopuksi Austin pieksi Jerichon ja Bischoffin, mikä ei minusta ollut mitenkään ongelma ”Jerichon pushin” tai muun kannalta, mutta ei se nyt kovin tarpeellistakaan ollut. Nautin tästä anglesta ihan vain puhtaasti miesten mikkitaitojen takia. Buukkauksellisesti tämä oli täysin turha.

Six Man Tag Team Match

Christopher Nowinski & Theodore Long & Rodney Mack vs. Dudley Boyz

Kun Linda McMahon oli nimittänyt Steve Austinin Raw’n co-GM:ksi, olivat Dudleynkin veljekset voineet lopettaa vastentahtoisesti harjoittamansa Bischoffin puolustamisen. Dudleyt olivat kääntyneet takaisin faceiksi, ja myös heidän veljensä Spike Dudley oli palannut kuvioihin. Tämän jälkeen Dudleyt olivatkin alkaneet pyöriä Raw’n keskikortissa ilman suurempaa päämäärää aiheuttaen mahdollisimman laajaa tuhoa. Viime aikoina heillä oli ollut rähinää Harvardista valmistuneen ylimielisen neron Christopher Nowinskin ja Theodore Longin manageroiman ja vasta keväällä WWE-debyyttinsä tehneen Rodney Mackin kanssa. Mack kuului Longin Thuggin & Buggin Enterprises -stableen, jonka tarkoitus oli vanha kunnon mustien painijoiden olojen kohentaminen painibisneksessä. Tähän mennessä Long oli kieltämättä onnistunut kohentamaan ainakin Mackin oloja, sillä mies ei ollut debyyttinsä jälkeen hävinnyt yhtään ottelua. Mack ja Nowinski olivat aloittaneet yhteistyön todettuaan, että he molemmat kuuluivat ”vähemmistöön” (Mack etnisen taustansa ja Nowinski älykkyytensä takia). Tämän ottelun pitikin olla alun perin vain Mack & Nowinski vs. Bubba Ray & D-Von, mutta Steve Austin teki tästä 6-Man Tag Team Matchin ja pakotti Teddy Longin mukaan otteluun, koska Long oli puuttunut openerina nähdyn naisten mestaruusottelun ratkaisuun.

Mitäpä tästä hirveästi sanoisi? Mukava ja viihdyttävä kuuden (tai tarkalleen ottaen viiden) miehen rymistely, jossa ei kuitenkaan äärimmäisen jännittävää tai ennennäkemätöntä ollut tarjolla. Tälläisiä vastaavia Dudleyiden joukkomäiskintöjä paria ihan lahjakasta heeliä vastaan on nähty ennenkin ja nähdään varmasti tulevaisuudessakin. Toisinaan (jos esimerkiksi stipulaationa on Tables Match) paini saattaa olla poikkeuksellisen viihdyttävää, mutta tälläisen väli-ppv:n kohtaamisessa nämä jäävät yleensä sille ihan mukavan tasolle. On kuitenkin todettava, että oli kiva nähdä ensimmäistä kertaa ppv-tasolla Rodney Mackia kehässä, ja Christopher Nowinskikin pääsi ensimmäiseen kunnon ppv-otteluunsa tässä. Molemmat vetivät osuutensa oikein hyvin, ja Teddy Longkin toimi pelkurimaisena heel-managerina paljon paremmin kuin voisi kuvitella. Kokonaisuutena siis ihan mukava joukkorymistely, mutta se siitä.

* * ½

Special Referee: Val Venis

Test vs. Scott Steiner

Scott Steinerin ja Testin välit olivat tuhoutuneet lopullisesti pian Judgment Dayn jälkeen. Test ja Steiner eivät olleet pitäneet toisistaan missään vaiheessa, mutta heidät piti yhdessä Testin tyttöystävä ja molempien business manager Stacy Keilber, joka tahtoi kaksikon tekevän yhteistyötä. Stacy oli kuitenkin jo jonkin aikaa pitänyt enemmän Steinerista kuin todella ääliömäisesti käyttäytyvästä Testistä. Viimeinen naula arkkuun oli, kun Test vältti Booker T:n Baseball Sliden vetäisemällä Keiblerin suoraan Bookerin potkun eteen. Tämän jälkeen Test vieläpä virnisti tyytyväisenä ja jätti tyttöystävänsä maahan lojumaan. Niinpä seuraavassa Raw’ssa Keibler ilmoitti, että hänen ja Testin juttunsa on ohi, mutta Test muistutti Stacya siitä, että heidän keskinäinen sopimuksensa on edelleen voimassa, eikä sitä voida katkaista, ellei Test niin halua. Tämähän muistuttaa hyvin paljon Kid Kashin ja Trinityn feudia. Siitä tosin puuttuu kolmas pyörä, joka tässä feudissa oli siis Scott Steiner. Järkytyttyään Testin vastauksesta Stacy nimittäin juoksi Steinerin käsivarsille, ja Steiner otti vihdoin kunnolla yhteen Testin kanssa. Stacy tahtoi tästä lähtien toimia vain Steinerin managerina, mutta homma ei ollut ihan niin yksinkertainen. Tätä ottelua hän seurasi ringsideltä muttei saapunut kehään kummankaan kanssa. Minulla ei ole mitään hajua, miksi Val Venis oli nimetty ottelun erikoistuomariksi. Hän ei liity tähän feudiin mitenkään.

Tämän ottelun suurin ongelma on se, että Bad Bloodissa tultaisiin näkemään toinen vastaava (jossa on panoksena Stacyn managerisopimus), ja minulla ei ole tämän ensimmäisen jälkeen enää mitään mielenkiintoa nähdä toista heti perään. Tämä ei oikeastaan ollut otteluna edes mitenkään erityisen huono, vaan molemmat pystyivät ihan toimivaan brawlaukseen. Kieltämättä Steiner toimii tälläisessä keskikortin roolissa huomattavasti paremmin, sillä tälläisille otteluille ei aseteta samanlaisia odotuksia kuin päämestaruusotteluille, joissa Steiner ei onnistunut vuoden alussa kovin mairittelevasti. Markitan edelleenkin Testiä, ja on todettava, että tämän Stacy-kuvion aikana Test on vetänyt mulkkumaisen heelin roolia hemmetin hyvin. Tuota samaa roolia Test veti myös tässä ottelussa toimivasti. Ajallisestikin tämä ottelu oli sopiva. Parikin minuuttia lisää, ja tämä olisi muuttunut tylsäksi. Nyt saatiin aikaan ok paketti.

* * 

World Heavyweight Championship
Street Fight Match

Triple H (c) vs. Kevin Nash

Mielestäni tämän feudin taustat tuli selitettyä aika hyvin jo Judgment Dayssä, ja sen jälkeen storylinessä ei ollut tapahtunut käytännössä mitään uutta. HHH oli edelleen ylimielinen World Heavyweight -mestari, joka tahtoi vältellä turhia yhteenottoja entisen ystävänsä Kevin Nashin kanssa. Nash puolestaan janosi kostoa ja ennen kaikkea HHH:n vyötäisillä olevaa mestaruutta. Nashilla oli puolellaan Kliq-kumppani Shawn Michaels, ja Triple H:lla oli apunaan Ric Flair. Alun perin tämän piti olla täysin uusintaottelu Judgment Daystä, mutta viime hetkellä Steve Austin lisäsi soppaan Street Fight -stipulaation.

WWE oli ilmeisesti oppinut sentään jotain alkuvuoden HHH vs. Steiner -katastrofista. Kahteen ppv:hen peräkkäin ei kannata laittaa samaa kaavaa toistavaa ottelua samojen kahden herrasmiehen välille ilman mitään lisästipulaatiota, jos ensimmäinen ottelu on mennyt perseelleen. Ei vaikka kyseessä olisi vain britti-ppv:n Main Event. Itse olisin ainakin paikan päälle raahautuneena tuntenut oloni todella pahasti petetyksi, jos Main Eventinä olisi tosiaan ollut vain laimea uusinta jo Judgment Dayssä munilleen mennessä päämestaruusottelusta. Nyt sentään tämä viime hetken Street Fight -stipulaatio ja Michaelsin sekä Flairin aktiivinen osallistuminen toivat otteluun jotain lisää. Kokonaisuutena paketista rakentui fyysisen oloinen brutaali mäiskintä, jossa pahinta bumppia otti Flair mutta myös HHH tuntui uhrautuvan ottelun vuoksi ihan kelvollisesti. Kaukana tämä oli edelleenkin hyvästä ottelusta, mutta nyt tätä rajua mättöä voi sentään kutsua ok:ksi otteluksi, jonka lopetuskin jätti tyydyttävän fiiliksen.

* *


Jos WWE ei tämän parempaan ppv-tuotokseen tosiaan pysty Brittein mantereella, niin ehkä on ihan hyvä, että tämä jäi lajinsa viimeiseksi. Show alkoi kieltämättä hyvin, sillä meille tarjoiltiin yksi parhaista naisten mestaruusotteluista ja oikein mallikas IC-kamppailu, mutta sen jälkeen tämä muistutti lähinnä laiskasti buukattua tv show’ta. Ei mitään yllätyksiä, ei mitään erikoisia otteluita, eikä mitään muutakaan kunnon panostamista. Aika huono suoritus. Toivon todella, että Bad Bloodissa nähdään aivan toisenlainen ote. Mitään täyttä paskaa tässä ei kuitenkaan ollut, ja hyvän alun ansiosta tämä ei tipu Kehnoa huonommaksi. Vuoden huonoin WWE-ppv silti.

Wikipedia: WWE Insurrextion 2003

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.10.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA TNA Weekly PPV #46

Next post

Arvio: WWA The Reckoning 2003

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.