2002ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Judgment Day 2002

Päivämäärä: 19.5.2002

Sijainti: Nashville, Tennessee (Gaylord Entertainment Center)

Yleisömäärä: 14 521

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Vaikka posterissa oli vielä väärä logo, tämä oli tosiaankin ensimmäinen World Wrestling Entertainment -nimisen promootion järjestämä ppv. WWF-nimen käyttö oli loppunut toukokuun ensimmäisessä Raw’ssa, kun WWE oli lopullisesti hävinnyt lakijuttunsa World Wildlife Funia vastaan. WWE:llä ei ollut enää oikeutta käyttää WWF-lyhennettä tai Attitude Eran aikaista WWF-logoa missään lähetyksissään. Niinpä WWF:stä tuli WWE, ja WWE aloitti samalla Get the F out -kampanjansa, joka sisälsi monia hupaisia videoita, joilla tahdottiin tehdä selväksi, minkä nimisestä promootiosta oli nykyisin kyse. Selostajinamme tässä ensimmäisessä WWE-ppv:ssä olivat edelleen pelkästään Raw-selostajat JR ja King, vaikka myös Smackdown-kaksikko Michael Cole ja Tazz esiintyivät pariin kertaan puhuessaan SD!:n pääotteluiden taustoista.

WWE Intercontinental Championship

Eddie Guerrero (c) vs. Rob Van Dam

Kyllä, Eddie Guerreron ja Rob Van Damin taistelu Intercontinental-mestaruuden omistajuudesta jatkuu edelleen. Mitään hätkähdyttävää ei tässä kuviossa ollut tapahtunut sitten Insurrextionin: Eddie oli edelleenkin mestari, sillä hän oli säilyttänyt vyönsä Britti-ppv:ssä varsin halpamaisin keinoin. Tällä kertaa RVD oli varma siitä, että hän saisi otettua vyön takaisin itselleen.

Eipä päästy vieläkään RVD:n ja Eddien ottelusarjassa huipputasolle. Hieman alan epäillä, pääsevätkö kaverukset sinne ollenkaan. Toisaalta eipä tuo tavoite ole kovin helppo, sillä heille ei anneta edes ratkaisevaa 15 minuuttia aikaa. Taaskin meno oli todella vauhdikasta, ja molemmat esittivät hienoja countereita ja ennennäkemättömiä liikkeitä. Tällä kertaa submission-liikkeet jäivät lähinnä siihen yhteen RVD:n Surfboardiin, jonka senkin Van Dam käänsi lopulta upeaksi kanveesiin heitoksi. Luovutusliikkeiden puute olikin sitten korvattu monilla upeilla loikilla ja muun muassa näyttävillä potkuilla. Suurin heikkous oli se, että ottelun lopetus tuntui tulevan taas liian äkkiä, joten hiukan pettynyt fiilis tästä kuitenkin jäi, vaikka paini oli ensiluokkaista ja ottelua oli todella ilo katsoa. Jatkan edelleen näissä arvioissa vastarannan kiiskin linjaa, sillä minä nautin tästä suurin piirtein yhtä paljon kuin Insurrextionin ottelusta (eli enemmän kuin BL:n kohtaamisesta), vaikka yleisesti BL:ää pidetään ilmeisesti parempana.

* * * ½ 

WWE Women’s Championship

Trish Stratus (c) vs. Stacy Keibler

Trish Stratus oli viimein voittanut Women’s-mestaruuden Jazzilta, ja hänen ensimmäiseksi haastajakseen oli noussut Smackdownin naisdivisioonaa edustava Stacy Keibler. Keibler oli toiminut Vince McMahonin henkilökohtaisena avustajana brand splitistä lähtien, ja tuo lienee syy siihen, että McMahon nimitti juuri hänet Stratuksen haastajaksi. Tässä ottelun taustatarinassa kuitenkin näitä kauniita neitoja mielenkiintoisempia ovat ringsidellä seisseet rumat äijät. Kuten olen jo maininnut, Dudley Boyzien pitkä historia joukkueena oli saanut päätöksensä brand splitissä, kun D-Von draftattiin SD!:hen ja Bubba Ray Raw’hon. Bubba Ray kääntyi Raw’ssa faceksi, mutta D-Von jatkoi heelinä vaikkakin aivan uudella gimmickillä. D-Von alkoi nimittäin esiintyä Reverend D-Vonina, joka pastorin virassaan keräsi rahaa seurakunnalleen – tosiasiassa siis itselleen. Koska D-Vonin rahankeruuta ei katsottu kovinkaan hyvällä, hän hankki nopeasti turvamiehekseen Deacon Batistan, joka toivottavasti on tuttu kaikille tätä arvostelua lukeville ja joka teki siis WWE-debyyttinsä D-Vonin apurina. Pastori ja diakoni olivat liittoutuneet yhteen Dudley Boyzien managerina loppuaikoina toimineen Stacyn kanssa, sillä myös D-Von ja Batista tekivät tiivistä yhteistyötä Mr. McMahonin kanssa. Nyt tämän ottelun ajaksi Trish sai apurikseen ringsidelle Bubba Ray Dudleyn, joka ei katsonut velipuolensa kieroutunutta toimintaa hyvällä.

Aika mitäänsanomattomaksi jäi tämänkertainen naispainin anti. Stacy on ehdottomasti yksi näyttävimmistä WWE:n naispainijoista ikinä, mutta painitaidoissa hän on aina jäänyt pahasti muita jälkeen. Trishistäkään ei tässä tapauksessa ollut kantamaan ottelua kummoisiin mittoihin, sillä ottelulla oli aikaa vain kolmisen minuuttia ja siitäkin osa meni Deacon Batistan sekaantumisiin (joista toisessa Batista vieläpä unohti kokonaan myydä ringsidellä saaneensa osuman). Loppujen lopuksi annan kuitenkin hyvästä tahdostani tälle yhden tähden, sillä molemmat naiset yrittivät kovasti ja tietyistä syistä tätä oli kiva katsoa. Silti täytyy ilmaista huolestukseni siitä, että nyt otettiin selvästi väärä suunta naispainin saralla. Ottelun jälkeen tarjoiltiin vielä turhan pitkä Bubba Ray vs. D-Von & Batista -yhteenotto.

*

Tag Team Match

Hardy Boyz vs. Brock Lesnar & Paul Heyman

”The Next Big Thing” Brock Lesnar oli kokenut ensimmäisen Singles-tappionsa Raw’ssa, kun hän oli hävinnyt diskauksella Handicap Matchin Hardy Boyzeja vastaan. Tuon ottelun jälkeen Lesnarin manageri Paul Heyman oli niin raivoissaan tuomarin päätöksestä, että hän haastoi Hardyt JD:ssä käytävään joukkueotteluun, jossa Lesnarin joukkueparina toimisi Heyman itse. Muuten tässä Hardyjen ja Lesnarin ikuisuusfeudissa ei ollut tapahtunut mitään uusia käänteitä. Hardyt olivat nyt omillaan, koska Litaa ei aikaisemmin mainitsemani leikkauksen takia nähtäisi enää tämän vuoden aikana.

Vähän alkavat toistaa itseään nämä Lesnarin ja Hardyjen kohtaamiset. Voisi olla vähitellen Lesnarin aika siirtyä eteenpäin suurempien saaliiden äärelle (niin kuin toki käy jo seuraavassa ppv:ssä). Toisaalta tässä ottelussa oli toki oman huumoriarvonsa ringsidellä heiluneen Paul Heymanin ansiosta, mutta ikävä kyllä tuota samaa Heyman-huumoria vieläpä höystettynä Planet Stasiak -sekoilulla nähtiin jo Insurrextionissa. Kokonaisuudessaan jäi siis vähän valju fiilis, vaikka Lesnarissa tai Hardyissa ei toki mitään vikaa ollut edelleenkään.

* ½ 

2 on 1 Handicap Match

Big Show & Ric Flair vs. Steve Austin

Vihdoin se oli tapahtunut: Ric Flair oli saanut tarpeekseen Steve Austinista. Flair oli yrittänyt tulla toimeen Austinin kanssa yli kuukauden ajan, mutta lopulta Flair ei enää kästänyt Austinin aiheuttamaa anarkiaa. Insurrextionin jälkeisessä Raw’ssa Flair otti likaiset keinot käyttöönsä tuodakseen kurin takaisin Raw’hon. Jaksossa nähtiin Main Event, jossa Steve Austinin, Bradshaw’n ja Ric Flairin joukkue kohtasi nWo:n (Scott Hall, X-Pac ja Big Show). Ottelu päättyi dramaattisesti, kun Flair käänsi takkinsa lyömällä Austinia tuolilla päähän. Flair viimeisteli heel-turninsa liittymällä nWo:hon ja nimittämällä itsensä porukan uudeksi johtajaksi. Samalla kertaa hän julisti nWo:lle uuden aikakauden ja potki Scott Hallin pois porukasta (Hall sai siis ihan oikeastikin kenkää WWE:stä). Flair otti avukseen Austinin uran tuhoamisessa Big Show’n, joka syytti Austinia siitä, ettei hän ollut pitkään aikaan saanut ansaitsemaansa huomiota. nWo:hon liittymisen jälkeen Flairin vallanhimo karkasi käsistä. Flair ilmoitti Mr. McMahonin olleen koko ajan oikeassa siitä, ettei Austinin kanssa voisi tulla toimeen. Samalla hän buukkasi Raw’hon päämestaruusottelun itsensä ja Hulk Hoganin välille (heidän ensimmäinen kohtaamisensa WWE-historiassa). Austin aiheutti Flairille tappion tuossa ottelussa. Vielä ennen JD:tä Flair aiheutti yhden yllätyksen palkkaamalla Booker T:n nWo:hon ja pistämällä hänet ottelemaan Austinia vastaan ppv:tä edeltävässä Raw’ssa.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että tämän ottelun lopetus meinasi pilata fiilikseni koko kamppailusta. Se ei sinänsä ollut typerästi ylibuukattu tai näyttänyt muuten tyhmältä, mutta se sai Austinin näyttämään aivan ylivahvalta. Muuten tämä ottelu oli oikein pätevää ja viihdyttävää entertainment-brawlia, jossa nähtiin muun muassa legendaariset Austinin ja Flairin chop-battlet ja Figure Four -kikkailut. Flair ja Show toimivat myös yllättävän hyvin joukkueena. Olisin tietenkin toivonut näkeväni sen Flair vs. Austinin 1 vs. 1 matchina, mutten ole ollenkaan varma siitä, että sekään olisi enää vuonna 2002 ollut mikään klassikko. Tuo ottelu olisi toki tarjoiltu meille myöhemmin tänä vuonna, elleivät Austinin ego-ongelmat olisi paisuneet liian isoiksi. Austin lähti WWE:stä pian tämän ppv:n jälkeen, sillä yhtiö ei hänen mielestään käyttänyt häntä ollenkaan oikein. Austin kieltäytyi jobbaamasta nouseville tähdille, ja WWE sai hänestä tarpeekseen. Austin palaisi ppv:eihin vasta ensi vuonna. Mutta se Austinista. Tämä oli siis ehdottomasti viihdyttävä rymistely, jossa kaikki saivat näyttää osaamistaan ja yleisökin oli mahtavasti mukana. Viihdyin, mutta ei tässä mitään sellaista painillista antia ollut, että tämä olisi noussut hyvää paremmaksi.

* * * 

Hair vs. Hair Match

Kurt Angle vs. Edge

Backlashin jälkeen Kurt Angle oli varma ylivertaisuudestaan, sillä hän oli onnistunut voittamaan Edgen huikean kamppailun päätteeksi. Seuraavassa SD:ssä Angle päättikin tuoda markinnoille uuden t-paitansa, mutta homma ei mennyt aivan kuin Strömsössä. Edge oli päässyt tekemään taas yhden jekkunsa, ja Anglen paljastaessa peitteen alla olleen t-paitansa olikin alkuperäinen paita korvattu versiolla, jonka painatuksena oli ”You Suck”. Tämä viimeisteli sisääntulomusiikin tahtiin sopivan chantin, joka ei kuitenkaan kaikkien väärien tietojen mukaan saanut alkuaan tästä, vaan yleisö oli ihan itse keksinyt sen jo alkuvuodesta 2002. Angle oli tästä tempusta niin raivoissaan, että hän tahtoi kohdata Edgen Judgment Dayssä uudestaan. Vuorossa oli se kaikkien tuntema ottelu, sillä tällä kertaa Angle vaati ottelulle sopivaa panosta: Jos Edge häviäisi, hän joutuisi luopumaan arvokkaista kutreistaan. Edge suostui tuohon stipulaatioon sillä ehdolla, että myös Angle pistäisi hiuksensa panokseksi.

Tämä ottelu tuntui Backlashissa nähdyn ensimmäisen kohtaamisen uusinnalta. Tässä tapauksessa se ei ole toki millään tavalla huono asia. Tämä oli maittavaa, vauhdikasta ja paikoitellen suorastaan upeaa painia, mutta ei tämä lopulta tuntunut kuitenkaan niin suurelta ottelulta kuin olisi voinut toivoa. Hiuspanos sinänsä lisäsi tunnelmaa, mutta muuten yleisö oli yllättävän hiljaa ottelun aikana. Kokonaisuutta ei parantanut se, että ottelussa ei oikein ollut mitään selvää rakennetta, jota tämmöinen pitkä vääntö olisi jo kaivannut. Edge toki esitti taas taitojaan muun muassa lentämällä hienosti ensin ulos kehästä Crossbodylla ja sitten kehän sisällä Missile Dropkickillä. Angle puolestaan jakeli näyttäviä Suplexeja. Lopputaistelukin oli jännittävä (tai olisi ollut jos lopputulos ei olisi yleisessä tiedossa) ja näyttävä, joten ehdottomasti tämä oli hieno kamppailu. Ei kuitenkaan niin kova kuin olisi ensimmäisen ottelun jälkeen voinut toivoa.

* * * ½ 

Hell In A Cell Match

Chris Jericho vs. Triple H

Chris Jerichon ja Triple H:n feud oli päättynyt WrestleManian Main Eventin jälkeen kuin seinään. Se sai kuitenkin uuden alun, kun Triple H hävisi mestaruutensa Backlashissa ja draftattiin tappionsa jälkeen Smackdowniin. Siellä HHH alkoi vaatia itselleen uusintaottelua, mutta se ei käynyt kovin helposti, koska Smackdownin omistaja oli HHH:n entinen appiukko Mr. McMahon, jonka kanssa Hunter ei ollut kovin hyvissä väleissä. McMahon buukkasikin SD:hen ykköshaastajuusottelun kahden ex-mestarin Jerichon ja HHH:n välille. Jericho voitti tuon ottelun Undertakerin avustuksella, mutta hävisi mestaruusottelun Hogania vastaan, kun HHH sekaantui otteluun. Seuraavalla viikolla Triple H sai todella tuntea McMahonin raivon, sillä Vince ei voinut sietää sitä, että Triple H puuttui mestaruusotteluun, joka ei millään tavalla kuulunut hänelle. Vince lähettikin kehään kuuden miehen painijapartion pieksemään HHH:n, ja tuota partiota johti tietenkin Chris Jericho. Samalla kun Jericho piti lyötyä HHH:tä Walls of Jerichossa, McMahon ilmoitti, että HHH ja Y2J kohtaavat toisensa JD:ssä Hell In A Cell Matchissa. Vielä ennen JD:tä Triple H pääsi vastaamaan kohteluunsa hyökkäämällä lekansa kanssa Jerichon kimppuun ja pieksemällä kaikki muutkin, jotka yrittivät estää häntä – viimeisenä itse Mr. McMahonin.

Minä kuulun niihin, joiden mielestä tämä oli aivan kiistatta vuoden paras ottelu tähän mennessä. Jericho ja Triple H tekivät sen, mihin hyvin harvat painijat voivat yltää. He pistivät yksinkertaisesti kaikkensa likoon ja ottivat ensimmäisestä minuutista viimeiseen sellaista bumppia, mitä voidaan vain HIAC-ottelussa nähdä. Jotkut ovat moittineet tätä ottelua heikoksi HIAC-kohtaamiseksi, koska tässä ei ole ”sitä yhtä suurta bumppia”, mutta minusta tuo on täyttä roskaa. Häkkiä käytettiin loistavasti, tikkaiden hyödyntäminen oli erinomaista… Puhumattakaan sitten loppuvaiheen lekasta, piikkilankamailasta, DDT:stä selostuspöydän läpi ja häkin päällä tappelusta. Tämäkin oli vielä nykystandardeilla siis poikkeuksellinen HIAC, koska tässä mentiin häkin katolle, mutta syy siihen oli tällä kertaa oikeasti pohjustettu hyvin. Lisäksi tämä osoitti sen, että HIAC voi olla klassikko-ottelu, vaikka ketään ei laitettaisikaan häkistä läpi (jos jotkut ovat jo Michaels/Undertakerin unohtaneet). Aivan viittä tähteä tämä ei saa, koska kieltämättä se aivan viimeinen puristus jää vajaaksi, mutta siitä huolimatta tässä on kyseessä kiistaton klassikko-ottelu. Minun silmissäni tämä on ihan samalla tasolla esimerkiksi Cactus Jack vs. Triple H:n kanssa. Hatunnosto täytyy antaa myös Tim Whitelle, joka otti tässä pahempaa bumppia kuin kukaan tuomari. Ikävä kyllä tuo bumppi myös päätti Whiten tuomarin uran, ja sen seurauksena vuosia myöhemmin saimme nauttia Tim Whiten itsemurha-angleista.

* * * * ½

WWE Tag Team Championship

Billy & Chuck (c) vs. Rikishi & Rico

Joo-o, tähän tilaan oli WWE:n joukkuedivisioona ajautunut. Ilmeisesti Rikishillä oli ollut jonkinlaisia ongelmia Billyn ja Chuckin sekä heidän managerinsa ja stylistinsä Ricon kanssa. Niinpä ppv:hen buukattiin joukkuemestaruusottelu, jossa Rikishi kohtaisi joukkuemestarit yllätysparinsa kanssa. Mr. McMahon oli ilmoittanut päättävänsä itse tuon yllätysparin ja ilmoittavan sen vasta ottelun alkaessa. Niinpä kun ottelu oli valmis alkamaan, Howard Finkel kuulutti, että Rikishin joukkuepariksi on valittu Billyn ja Chuckin manageri Rico. Semmoista.

Vähitellen alan kaipailla niitä kunnon joukkueotteluita, joita WWE:n joukkuedivari on aikaisemmin tarjonnut roppakaupalla. Kieltämättä tämä brand split aiheutti kaikkein pahiten kärsimystä juuri joukkuepainille ensimmäisten kuukausien aikana. Tässäkin oli kyse kunnollisen joukkuetaistelun sijaan lähinnä Handicap Matchista, joka oli osittain ihan hauskaa katsottavaa muttei painilliselta anniltaan tai millään muullakaan tavalla kohonnut mitenkään mieleenpainuvaksi. Rikishin, Billyn ja Chuckin otteetkin olivat sitä samaa peruskauraa, mitä on nähty jo ihan tarpeeksi. Lopetuskaan ei ollut mitenkään erityisen nokkela, vaikka WWF varmaan olikin toista mieltä. Niinpä tästä jäi aika laiha fiilis. Toki tässä HIAC:n ja ME:n välissä tarvittiin curtain jerk, mutta tämä oli heikko valinta.

* ½ 

Tässä välissä nähtiin loppuhuipennus Edgen ja Kurt Anglen ottelulle. Kurt Angle oli siis hävinnyt ottelun ja lähtenyt heti ottelun päättymisen jälkeen pakoon paikalta. Jonkun aikaa Angle pystyikin pakoilemaan Edgeä, mutta lopulta Edge löysi hänet. Tuolloin Angle hyökkäsi Edgen kimppuun, ja raahasi hänet parturin tuolille. Hetken näyttikin siltä, että Edge joutuu sittenkin luopumaan hiuksistaan. Tuolloin Edge kuitenkin käänsi tilanteen ympäri, pieksi Anglen vielä kerran ja vihdoin leikkasi Anglen hiukset pois. Uusi aikakausi oli alkanut. Tämä angle oli varsin onnistunut.

WWE Undisputed Championship

Hulk Hogan (c) vs. Undertaker

Hulkster oli vielä kerran onnistunut nappaamaan WWE:n arvokkaimman vyön itselleen, eikä hän taatusti luopuisi siitä helpolla. Niinpä Undertakerin ja Hoganin yhteenotot kävivät alusta lähtien rajuiksi. Ensimmäisellä kerralla Undertaker veti pidemmän korren riistämällä Hoganin painonnostovyön ja pieksemällä hänet sillä kehässä niin, että Hogan vuosi lopulta runsaasti verta. Seuraavassa Raw’ssa Hogan vastasi Undertakerille varastamalla tämän moottoripyörän ja lopulta tuhoamalla sen ajettuaan pyörän päältä rekalla. Undertaker oli tästä tietenkin raivoissaan. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa hän kaappasi areenalta poistumassa olleen Hoganin, sitoi tämän nilkasta kiinni uuteen moottoripyörään ja raahasi Hogania moottoripyörällä ympäri areenaa ajaen lopulta hänet metallitanko- ja pahvilaatikkokasaan. Minusta tuo raahaus-angle oli varsin hyvin toteutettu, mutta se on nauttinut IWC:n keskuudessa myös tahatonta huumoriarvoa (Hoganilla ei ikinä ole päällään normaalisti nahkatakkia, mutta juuri ennen kaappausta hän sattui laittamaan sen ”aivan sattumalta” päälleen). Samaa voi sanoa edellisen viikon moottoripyöräkaappauksesta, jossa Hogan ei ensin meinannut saada pyörää ollenkaan käyntiin. Edellisen kerran nämä kaksi olivat kohdanneet ppv-tasolla vuoden 1991 SurSerissä, joka oli UT:n ensimmäinen päämestaruusottelu.

Tuli katsottua vähän puolihuolimattomasti tämä ottelu, mutta en usko menettäneeni aivan kamalan paljon, vaikken sataprosenttisesti kamppailuun keskittynytkään. Undertaker ja Hogan tuntuivat painivan vähän puolivaloilla ja tekevän vain ja ainoastaan sen pakollisen, mitä heidät oli buukattu tekemään. Mitään ylimääräistä ei yleisölle tarjoiltu, vaikka se oli varsin kuuma tässä ottelussa. Ottelun liikkuminen oli juuri niin kankeaa kuin Undertaker ja Hogan -kaksikolta voi odottaakin, mutta saivat he tähän kuitenkin luotua oman tunnelmansa ja lopun jännittävät hetketkin. Lopetuskin oli hoidettu varsin hyvin, sillä se ei mennyt typerän ylibuukkauksen puolelle. Hyvistä puolista huolimatta tällainen ”ihan sama” -olotila ei ole todellakaan se, mitä firman päämestaruusottelulla pitäisi tavoitella. Ottelu on saanut kyseenalaista kunniaa myös historian huonoimpien Chokeslamien vuoksi.

* * 


Judgment Day henki tänäkin vuonna vahvaa väli-ppv:n tunnelmaa. Suurin osa kuvioista oli tuttuja jo WrestleManiasta tai ainakin Backlashista, ja mitään kovin suurta ja ennennäkemätöntä ei tässä tarjoiltu, kun Flair ja Austinkaan eivät kohdanneet 1 on 1 matchissa. Kokonaisuudessaan ppv onnistui mielestäni kuitenkin varsin kohtuullisesti. Se tarjosi tähän mennessä vuoden selvästi parhaan ottelun, kaksi hienoa painiottelua ja yhden loistavalla tunnelmalla varustetun entertainment-brawlin. Jos loppukortti olisi ollut normaalilla WWE:n tasolla, oltaisiin puhuttu helposti hyvästä ottelusta. Nyt kuitenkin muut ottelut jäivät aika mitäänsanomattomiksi, eikä tv-ottelutasoinen Main Eventkään varsinaisesti auttanut asiaa. Niinpä tämä jää sittenkin Ok:n puolelle.

Wikipedia: WWE Judgment Day 2002

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.2.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Insurrextion 2002

Next post

Arvio: NWA Total Nonstop Action Weekly PPV #1

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.