2006ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Judgment Day 2006

Päivämäärä: 21.5.2006

Sijainti: Phoenix, Arizona (US Airways Center)

Yleisömäärä: 14 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tuttuun tyyliin Judgment Day oli Smackdownin ensimmäinen ppv WrestleManian jälkeen. Selostajinamme vanhat kunnon Michael Cole ja Tazz. Backstage-haastattelijana Kristal.

WWE Tag Team Championship

MNM (c) vs. Paul London & Brian Kendrick

Jos ollaan ihan rehellisiä, WWE Tag Team -mestarijoukkue MNM:llä ei ollut mennyt kovin vahvasti WrestleManian jälkeen. WM:n ja JD:n välisenä aikana MNM oli nimittäin hävinnyt erinäisissä otteluissa Paul Londonin ja Brian Kendrickin muodostamalle lupaavalle joukkueelle viisi kertaa putkeen. Kaikki alkoi siitä, kun Londrickiksi kutsuttu joukkue onnistui päihittämään MNM:n non title -ottelussa. Kahtena seuraavana viikkona käytiin singles-ottelut, joissa Kendrick voitti Nitron ja London Mercuryn. Seuraavalla viikolla nöyryytys jatkui, kun London, Kendrick ja Super Crazy voittivat MNM:n ja Gregory Helmsin. Eikä tässä vielä kaikki: ppv:tä edeltävässä Smackdownissa Londrick ja Jillian Hall pieksivät koko MNM-kolmikon. Oli siis varsin selvää, että MNM janosi kostoa. Huikeassa nosteessa oleva cruiserweight-joukkue oli puolestaan varma, että he nousisivat nyt vihdoin uusiksi joukkuemestareiksi.

No niin, tällä tavalla WWE:n pitäisi aina aloittaa ppv:nsä! Jos ei ole halua luoda TNA:n kanssa kilpailevaa CW-divaria, niin vauhdikas ja energinen joukkuedivisioona olisi oikein hyvä korvike. Oli älyttömän ilahduttavaa katsoa, kuinka London, Kendrick, Mercury ja Nitro pistivät parastaan ja onnistuivat siinä ohessa tarjoilemaan hienon joukkuemestaruusottelun. Jos vain aikaa olisi ollut vähän enemmän, lopussa olisi nähty vielä pari hillitöntä spottia ja lyhyet katkonaiset tai kankeat hetket olisi vielä karsittu pois, tämä olisi voinut nousta jopa huippuottelun tasolle. Minun mielestäni tämä ei häviä oikeastaan millään tavalla vertailussa Sacrificen AJ & Daniels vs. AMW -ottelulle, mikä on aikamoinen saavutus. Tämmöisiä joukkuemestaruusotteluita ei vain ole liikaa nähty WWE:ssä viime aikoina, vaikka mahdollisuuksia selvästi olisi. Erikoisylistys pitää vielä antaa Londonin mielettömällä Dropsaultille. Ottelun jälkeen nähtiin yllättävä post match -käänne liittyen MNM:n tulevaisuuteen. Siitä myöhemmin lisää tässä arvostelussa.

* * * ½ 

Singles Match

Chris Benoit vs. Finlay

WWE oli onnistunut yllättämään faninsa, kun Smackdown oli tuonut vuosia tauolla olleen King of the Ring -turnauksen takaisin pian WrestleManian jälkeen. Kahdeksan SD:n painijaa kävi toisiaan vastaan mittavassa turnauksessa, jossa oli tarkoitus kruunata ensimmäin WWE:n kehäkuningas sitten vuonna 2002 kruunun voittaneen Brock Lesnarin. Tämän turnauksen finaali nähtäisiin myöhemmin illalla, mutta myös tämän ottelun taustatarina liittyy KOTR-turnaukseen. Chris Benoit ja Finlay olivat nimittäin kaksi Smackdownin konkaripainijaa, jotka tunsivat toisensa hyvin jo WCW-ajoilta eivätkä varsinaisesti perustaneet toisistaan. Kunnolla kaksikon välit tulehtuivat kuitenkin vasta, kun Finlay onnistui tiputtamaan Benoit’n pois KOTRin ensimmäisellä kierroksella voitettuaan hänet halpamaisen huijauksen avulla. Benoit ei tuota temppua antanut anteeksi vaan janosi kostoa, ja tässä sitä nyt oltiin.

Helvettiläinen! Painin tyyli muuttui aivan täysin verrattuna openeriin, mutta taso vain parani entisestään. Kenellekään ei tietenkään tule yllätyksenä, että Chris Benoit ja Finlay pystyvät huippuluokan otteluun, mutta silti vielä näin vajaat 10 vuotta tapahtuman jälkeenkin tämä ottelu onnistui lyömään minut täysin ällikältä laadullaan. En vain muistanut tai jaksanut odottaa, että kortin näin varhaisessa vaiheessa nähtäisiin oikeasti huippuottelu. Tällaisia ”straight forward in your mouth” -otteluita – kuten Michael Cole tätä kuvaili harvinaisen perverssisti – nähtiin nykypainissa ja erityisesti WWE:ssä aivan liian vähän, ja siksi oli mahtavaa, että WWE antoi tässä Benoit’lle ja Finlaylle nyt mahdollisuuden sellaiseen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kaksi pirun taitavaa, uskottavan näköistä ja aggressiivista äijää pieksi toisiaan henkihieveriin, lukitsi toisiaan rajuihin ja uskottavan näköisiin lukkoihin ja välillä heitteli toisiaan pirun hienoilla Suplexeilla. Juuri tällaista old school -painia oli parhaimmillaan todellinen ilo katsoa, ja vastaavanlaisia otteluita taisivat Benoit, Finlay ja William Regal painia enemmänkin näihin aikoihin Smackdownissa. Täydellinen osoitus siitä, että painin ei tarvitse olla aina kaunista ollakseen viihdyttävää. Nothing special, ja silti aivan kevyesti huippuottelu. Hienoa työtä!

* * * * 

Singles Match

Jillian vs. Melina

Jillian Hall oli toiminut vielä WM:n aikaan JBL:n imagokonsulttina, mutta tuore US-mestari ei ollut tyytyväinen Jillianin työnjälkeen, ja niinpä huhtikuisessa Smackdownissa JBL erotti Jillianin varsin nöyryyttävästi. Jillianin face-turn viimeisteltiin seuraavalla viikolla, kun Melina saapui backstagella aukomaan päätään Jillianille ja kun nämä kaksi naista ajautuivat rajuun käsirysyyn. Seuraavien viikkojen aikana Jillian alkoi sitten tehdä yhteistyötä Londonin ja Kendrickin kanssa päästäkseen yhdessä kostamaan MNM:lle. Lopulta tämän naiskaksikon välille buukattiin myös ottelu ppv:hen. Melinan ringsidelle saapunut Johnny Nitro häädettiin backstagelle ennen kuin ottelu ehti edes alkaa.

No höh. Kahden hienosti show’n aloittaneen ottelun jälkeen saatiin harmillinen pettymys. Tässäkin tosin syytän lähinnä buukkaajia enkä oikeastaan ollenkaan painijoita. Melinan ja Jillianin ottelu näytti nimittäin ensimmäisten minuuttien perusteella siltä, että tästä kuoriutuisi oikein viihdyttävä ja pirun intenssiivinen naisten ottelu, joka korvaisi hyvin Backlashin harmilliseen loukkaantumiseen pettynyttä Trish vs. Mickie -pettymystä. Noihin odotuksiin ei kuitenkaan vastattu, koska ottelu päättyi noin neljän minuutin jälkeen aivan seinään. Se on todella harmi, koska tuplasti pidempänä versiona tällä kamppailulla olisi voinut olla mahdollisuuksia oikeasti kovaksi naisten otteluksi, joita Smackdown ei ole liikaa historiansa aikana tarjonnut. Molemmat naiset olivat valmiita pistämään kroppaansa ihan kunnolla likoon, minkä todisti muun muassa Jillianin nätti Bulldog Melinalle ulos kehästä. No, tällaisenaan tämä jäi kuitenkin aika torsoksi, koska ottelu oli vielä rakenneltu niin, että koko neljä minuuttia tuntui nimenomaan ikään kuin alkuvaiheen rakentelulta ja koko varsinainen lopputaistelu jäi puuttumaan. Kehno fiilis jäi, vaikka potentiaalia oli.

* ½ 

WWE Cruiserweight Championship

Gregory Helms (c) vs. Super Crazy

Ylimielinen Gregory Helms oli ollut Smackdownin Cruiserweight-mestari jo tammikuusta lähtien, vaikka lukemattomat haastajat olivat pyrkineet voittamaan vyön pois ylimieliseltä mestarilta. Viime viikkojen aikana Helmsin ykköshaastajaksi oli noussut Mexicools-kaksikoksi kutistuneen joukkueen edustaja Super Crazy, jonka kanssa Helms oli ottanut yhteen useaan otteeseen. Virallisesti Crazy oli ansainnut mestaruusottelunsa päihittämällä Kid Kashin ja Nunzion ykköshaastajuusottelussa.

Hyvä show jatkuu hyvällä ottelulla. Oli suorastaan ilo huomata tässä ottelussa, kuinka helposti myös WWE pystyy toteuttamaan kolmen tähden tasoisen Cruiserweight-ottelun, jos se vain niin haluaa. Ei tälläkään ottelulla nyt haasteta vielä TNA:n vuoden parhaita X-Divisioonan otteluita, mutta esimerkiksi Sacrificen X-Divarin tarjontaan verrattuna tämä ei oikeastaan häviä piiruakaan. Luulen, että TNA olisi ollut varsin iloinen, jos olisi saanut näin hyvin rakennellun, selkeän ja hyvin toimivan paketin omaan show’hunsa. Alussa nähtiin Crazyn nopeaa liikkumista ja useita selätysyrityksiä, sen jälkeen saatiin nauttia näyttävistä high flying liikkeistä, ja lopulta Helms vastasi omassa hallintaosiossaan muun muassa pirun hienoista Neckbreakereista. Kokonaisuutena tämä oli siis hyvä painiottelu, mutta rehellisyyden nimissä semmoinen todellinen erikoisuus tai säväyttävyys tästä jäi kuitenkin puuttumaan, minkä takia tämä ei nouse yli kolmen tähden tasolle.

* * * 

Sitten on hyvä pysähtyä hetkeksi tähän MNM-tilanteeseen. Varoituksen sanana huomautettakoon, että seuraava spoilaa aikaisemman MNM-ottelun tulosta. MNM oli nimittäin tuon ottelun jälkeen hajonnut todella yllättäen. Kaikki alkoi siitä, kun raivostunut Melina syytti Mercurya joukkueen tappiosta ja yritti käydä tämän päälle. Ensin näytti siltä, että Nitro yritti rauhoitella Melinaa, mutta sitten yhtäkkiä hän kävikin rajusti Mercuryn kimppuun. Melinan suosiollisella avustuksella Nitro pieksi Mercuryn henkihieveriin ja jätti (selvästi entisen) joukkuekaverinsa maahan makaamaan piestynä ja yllätettynä. Ilta ei kuitenkaan päättynyt MNM:n osalta tähän, sillä tässä vaiheessa iltaa entistä raivostuneemmalta näyttänyt Melina rynni yhdessä Nitron kanssa GM Teddy Longin toimistoon. Melina ja Nitro vaativat, että Long korjaisi heidän kokemansa vääryydet, mutta sen sijaan Long ilmoitti, ettei Melinan saatika Nitron kohtalo liikuta häntä. Lopunkin itsehillintänsä menettänyt Melina läimäisi tämän kunniasta Longia – ja Long vastasi siihen antamalla potkut sekä Melinalle että Nitrolle! Tätä oli aika jännittävää katsoa, kun olin kokonaan ehtinyt unohtaa tämän käänteen.

Singles Match

Mark Henry vs. Kurt Angle

WrestleManiassa Kurt Angle hävisi World Heavyweight -mestaruutensa, ja nyt hän joutui painimaan Mark Henrya vastaan ppv:n midcardissa. Ei ihme, että Angle alkoi olla aika valmis lähtemään WWE:stä. Nyt oli siis edessä Anglen viimeinen ottelu Smackdownin ppv:ssä (ei kuitenkaan viimeinen WWE:n ppv:ssä), ja se oli tietenkin kaikkien janoama rematch Royal Rumblesta. Oikeastaan Anglen varsinainen feud-kumppani tähän aikaan oli Randy Orton, joka oli kuitenkin perseilyllään ja muulla idioottimaisuudellaan onnistunut hankkimaan 60 päivän hyllytyksen heti WrestleManian jälkeen, joten hänet piti kirjoittaa ulos show’sta sillä verukkeella, että Angle olisi piessyt vihamiehensä sairaslomalle. Ortonin välikorvikkeeksi tuotiin sitten Mark Henry, jolla oli selvästi edelleen jotain hampaankolossa Anglea kohtaan. Henry nimittäin keskeytti Smackdownissa käydyn päämestaruusottelun Anglen ja uuden mestarin Rey Mysterion välillä. Henry aiheutti Mysteriolle diskaustappion käymällä Anglen kimppuun ja iskemällä tämän Big Splashilla selostuspöydästä läpi. Tuon tempun seurauksena Angle oli pari viikkoa poissa ruudusta, ja lopulta hän saapui ppv:tä edeltävässä SD:ssä takaisin kylkiluut teipattuna ja kostonhimoisena. Angle halusi painia Henrya vastaan JD:ssä, ja sehän tälle rumalle korstolle passasi.

Hämmästyttävää kyllä, tämäkin oli jo ihan oikea ottelu, kun vertaa vaikkapa Royal Rumblen Main Eventtinä nähtyyn täysin turhaan Angle vs. Henry -päämestaruusotteluun. Tämän ottelun suurin heikkous oli oikeastaan sen kankea lopetus, ja itse asiassa sekin oli ihan ok storylinen nimissä. Tykkäsin myös siitä, että lopetus mahdollisti kunnon post match -pieksennän, jota oli hauska katsoa, joten en jaksa lopetuksestakaan niin paljon nillittää. Muuten tämä Anglen ja Henryn ottelu oli tällä kertaa rakennettu jopa järkevästi: koko ottelun ajan keskityttiin Anglen rikkinäiseen keskivartaloon, ja Henry jopa osasi työstää tuota osaa Anglen kropasta suhteellisen kivuliaan näköisesti. Toki Henrylle on tässä turha antaa erityisen paljon kiitosta. Ehdottomasti varsinaiset ylistykset on suunnattava Anglelle, joka samaan aikaan myi hienosti vastaanottamiaan iskuja, kannatteli koko ottelua hartioillaan, piti huolta järkevästä rakenteesta ja tarjoili tasaisesti myös näyttäviä painiliikkeitä. Aika puhtaasti siis Anglen (ja toimivan buukkauksen) ansiosta tästä lähtökohdiltaan täysin onnettomasta ottelusta tuli tällä kertaa sentään ”ihan hyvä”.

* * ½ 

King of the Ring Final Match

Booker T vs. Bobby Lashley

No niin, sitten oli King of the Ring -turnauksen kauan odotetun finaaliottelun aika. Panoksena oli mainetta, kunniaa ja titteli WWE:n uutena kuninkaana. Booker T oli jo julistanut, että hän vaihtaisi nimensä virallisesti King Bookeriksi, jos – ja omien sanojensa mukaan kun – hän voittaisi turnauksen finaaliottelun. Bookerilla ja Lashleylla oli ollut jo pidemmän aikaa pahoja erimielisyyksiä, ja nyt ne olivat kärjistyneet entisestään, kun molemmat miehet tahtoivat voittaa arvostetun turnauksen. Lashley oli tähän mennessä päihittänyt Mark Henryn ja Finlayn. Booker T oli puolestaan voittanut puolivälierissä Matt Hardyn ja päässyt suoraan finaaliin, koska hänen välierävastustajansa Kurt Angle ei pystynyt painimaan, kun Mark Henry oli tuhonnut hänen kylkiluunsa.

Hyvä ottelu. Se oli päällimmäinen fiilis, mikä tästä kamppailusta jäi käteen. Näin lähemmäs 10 vuotta tapahtuman jälkeen ottelun lopputulos ei varsinaisesti päässyt yllättämään (varsinkin kun varmaan me kaikki tiedämme, millainen gimmickin muutos tästä seurasi voittajalle), mutta vuonna 2006 minä ja suurin osa muistakin katsojista tunnuimme olevan täysin ällikällä lyötyjä ottelun voittajasta. Jälkiviisaana voi ehkä todeta, että tällä kertaa WWE saattoi olla jopa oikeassa antaessaan voiton sille, joka ei IWC:n mielestä sitä missään nimessä tarvinnut. No, se lopputuloksesta. Itse ottelu oli tosiaan hyvää menoa, ja tuntui jotenkin siltä, että Bookerkin oli taas huomattavan paljon energisempi, kun sai painia oikein vastustajan kanssa eikä mitään Boogeymania vastaan. Lashley kehittyi koko ajan, ja nyt häneltä nähtiin useita näyttivä power-liikkeitä, jotka Booker puolestaan myi hyvin. Mihinkään hyvää ottelua erikoisempaan hullutteluun tässä ei kuitenkaan päästy, koska ihan sellaisiin ei näillä painijoilla ja tällä ajalla ollut mahdollisuuksia, mutta hyvä suoritus tämäkin oli.

* * * 

Singles Match

The Great Khali vs. The Undertaker

Ei s****na. Sitten alkaa tämä kauheus. Enkä tarkoita nyt tätä ottelua tai edes feudia, vaan koko Great Khalin WWE-uraa. Ei kenenkään WWE:hen toivoma intialainen hirviö oli tehnyt ikimuistoisen WWE-debyyttinsä WrestleManian jälkeisessä Smackdownissa, jossa paluunsa samalla tehnyt Daivari keskeytti The Undertakerin ja Mark Henryn ottelun ilmoittamalla, että hänellä olisi uusi manageroitava. Tuo manageroitava oli siis yli kaksimetrinen, hirviömäinen ja ennen kaikkea täysin painitaidoton intialainen ”painija” Great Khali, joka hoipparoi kehään ja tuhosi Undertakerin saman tien parilla Headbuttilla ja MURRRHAAVALLA Brain Chopilla. Tuon jälkeen Great Khali poseerasi kehässä nostamalla jalkansa tuhotun Undertakerin rinnan päälle. Dead Mania ei nähty seuraavaan kuukauteen Smackdownissa, ja sillä aikaa Great Khali keräsi aikamoista uskottavuutta muun muassa tuhoamalla World Heavyweight -mestarin Rey Mysterion non title -ottelussa. Lopulta GM Teddy Long ilmestyi eräässä Smackdownissa Daivarin ja Khalin luokse ja ilmoitti, että hänellä oli käsissään Undertakerin esittämä haaste Judgment Dayn otteluun. Khali tietenkin suostui otteluun, ja nyt oli vihdoin aika katsoa, miten näiden kahden välienselvittelyssä kävisi.

Heti alkuun lienee hyvä todeta (jos ei käynyt vielä selväksi), että The Great Khali on mitä todennäköisemmin oma kaikkien aikojen inhokkipainijani. Niinpä jokaista tässä projektissa eteen tulevaa Khali-arvostelua on hyvä lukea tietäen, että minulla on saattanut olla Khalin otteluiden aikaan vielä erityiset miinuslasit päässäni. Erityisen paljon vihaan nimenomaan tätä alkuaikojen ylivoimaista, voittamatonta heel-Khalia, joka oli vain yksinkertaisesti kamalin, älyttömin ja puhtaasti huonoin buukkauspäätös, jonka WWE saattoi tehdä. Jos siirrytään Khalin arvioinnista ottelun tarkasteluun, ei mielipiteeni muutu paljon positiivisemmaksi. Undertaker oli ilmeisesti päättänyt yrittää pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli, mutta ikävä kyllä se ei ole paljoa, jos vastustajan ketteryys on sitä tasoa, ettei tätä voi ottelun aikana kaataa edes selälleen. Lopputuloksena oli 90 prosenttia Khalin hallintaa, joka näytti aivan hirvittävältä, vaikka Undertaker kuinka yritti myydä kaiken esimerkillisesti. Eivätkä ne vähäiset Undertakerinkaan otteet paljon mltään näyttäneet, koska Khalilla puolestaan ei ollut pienintäkään hajua myymisen ideasta. Annan tälle yhden tähden siksi, että UT liikkui ottelun aikana hirveästi, loikki ulos kehästä ja yritti vaikka mitä. Sillä vain ei ole mitään väliä, kun vastassa on Khali. Ottelun lopetus oli vielä erityisen hirveä, ja vuonna 2006 tuntui ehkä vielä suuremmalta shokilta kuin edellisen ottelun lopputulos.

World Heavyweight Championship

Rey Mysterio (c) vs. JBL

Tämä ottelu oli Champion vs. Champion -kohtaaminen, sillä JBL oli päämestaruuden ykköshaastajan aseman lisäksi United States -mestari. JBL oli kuitenkin noussut päämestaruuskuviohin varsin salakavalasti sen jälkeen, kun huhtikuun lopussa nähty Mysterion ja Anglen päämestaruusottelu oli päättynyt Mysterion mestaruussäilytykseen. JBL oli jo ennen tuota ottelua ilmoittanut haastavansa ottelun voittajan päämestaruusotteluun Judgment Dayssa. Niin hän myös teki, eikä haasteita pelkäämätön todellinen underdog-mestari Mysterio tietenkään kieltäytynyt haasteesta. Mysterio oli siis tehnyt sen, minkä ei pitänyt olla mahdollista, ja voittanut WHW-mestaruuden WrestleManiassa. Rey oli tietenkin omistanut voittonsa Eddielle, mutta sen jälkeen Eddie-viittaukset oli jätetty hetkeksi taka-alalle Mysterion kuvioissa. Toki Chavo ja Vickie Guerrero pyörivät Mysterion taustavoimina, mutta ensisijaisesti kyse oli Mysteriosta itsestään. Niinpä tässä JBL:n ja Mysterion feudissakaan JBL ei alentunut pilkkaamaan Eddietä, vaan piti tasonsa korkealla ja heitti rasistisia latinokommentteja. Amerikkalaisten mestariksi julistautuva JBL ei tehnyt Mysterion ppv:tä edeltävistä viikoista helppoja, koska kaikkiin haasteisiin suostunut Mysterio joutui kohtaamaan ensin Mark Henryn, seuraavalla viikolla Gret Khalin ja lopulta ppv:tä edeltävässä Smackdownissa järkensä menettäneen Kanen.

Perhana, olipa tämä intenssiivinen ja samalla yllättävän hyvä ottelu. Oikeastaan minulla oli koko tätä ottelusta todella hatarat muistikuvat – ihan kuin en olisi koskaan edes nähnyt tätä. Niinpä oli mukava katsoa tätä varsin olemattomin ennakko-odotuksin ja huomata varsin nopeasti, että viihdyin tätä katsoessa todella hyvin. Otteluun johtanut feud ei ehkä ollut kovin kummoinen, mutta tässä ottelussa tarina oli täydellisesti kohdillaan. Tai no, olihan se täysin ennalta-arvattava, mutta juuri siksi minä pidin siitä. JBL oli jälleen taas elementissään esittäessän niljakemaista heel-haastajaa, ja Mysteriolle underdog-mestarin rooli sopii kuin nenä päähän. Yleisökin eli hienosti mukana, ja ottelun tarina oli rakennettu yksinkertaisesti mutta siksi juuri niin toimivasti tämän vastakkainasettelun ympärille. Kun sitten Mysterio ja JBL vielä itse hoitivat osuutensa hienosti, ei tätä ottelua voi liikaa moittia. Toki Bradshaw’n tuomat painilliset rajoitteet ja Mysterion hallintaosuuksien vähäinen määrä aiheuttivat sen, ettei tämä ihan huippuluokan otteluksi noussut, mutta kyllä kyseessä oli ehdottomasti hieno ottelu. Erityinen hatunnosto pitää antaa tietenkin Mysteriolle, joka otti vastaan todella rajua bumppia, väläytti silti hienoja high flying -liikkeitä ja vieläpä vuosi verta maskinsa alla todella brutaalin näköisesti koko ottelun ajan. Juuri tuo Mysterion veri teki tästä ottelusta poikkeuksellisen tuntuisen: se toi tähän otteluun viimeisen silauksen.

* * * ½


Vuosien 2006-2007 WWE:stä ja ennen kaikkea Smackdownista puhutaan monesti kauhun sekaisin tuntemuksin, mutta väliin mahtuu kuitenkin mukavia yllätyksiä. Tämä oli kirkkaasti yksi niistä. Jos ppv:ssä ei olisi nähty kamalaa Khali vs. Undertakeria ja jos sen tilalla olisi ollut joku muu varsin kiva ottelu, olisi tämä voinut nousta kokonaisarvosanassa jopa Hyvän puolelle. Nyt tämä yhden huippuottelun, pari hienoa kamppailua ja hyviäkin otteluita korttiin mahduttanut show jää juuri ja juuri Ok:n puolelle.

Wikipedia: WWE Judgment Day 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 15.11.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Sacrifice 2006

Next post

Arvio: ECW One Night Stand 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.