Arvio: WWE New Year's Revolution 2006

Päivämäärä: 8.1.2006

Sijainti: Albany, New York (Pepsi Arena)

Yleisömäärä: 11 000

Vuoden 2005 tapaan myös vuonna 2006 vuoden ensimmäisen ppv:n kunnian sai Raw’n painijoiden tähdittämä New Year’s Revolution. Tällä kertaa NYRiä ei järjestetty karibialaisissa tunnelmissa Puerto Ricossa vaan tiukasti New Yorkin osavaltion pääkaupungissa Albanyssa. Tapahtuman selostajina aloitti Joey Stylesin ja Jonathan Coachmanin kaksikko. Noin puolivälissä mukaan liittyi sitten Jerry Lawler. Backstage-haastattelijan hommaa hoiti Maria.

WWE Intercontinental Championship

Ric Flair (c) vs. Edge

Vuoden 2005 lopussa Ric Flair oli ajautunut henkilökohtaisessa elämässään ikäviin ongelmiin. Flairilla oli ilmeisesti jotain ongelmia avioliitossaan, ja samoihin aikoihin Flair oli mennyt hölmöilemään liikenteessä. WWE-legendan road rage -sekoilut olivat keränneet paljon huomiota valtavirtamediassa, ja niistä oli käynnissä myös poliisitutkinta, minkä vuoksi Flair ei saanut (ihan oikeasti) puhua asiasta ollenkaan WWE:n lähetyksissä. Mitä tässä tilanteessa tekee WWE? Hyödyntää asiaa tietenkin storylinessä. Heti road rage -tapahtuman jälkeen joulukuun alussa Edge ilmoitti, että hänen vieraanaan uudessa Cutting Edge -talk show’ssa olisi Ric Flair. Flairia ei kuitenkaan nähty ollenkaan, vaan sen sijaan Edge keskittyi show’ssaan Flairin pilkkaamiseen, kunnes WWE-legendat Sgt. Slaughter ja Michael Hayes saapuivat puolustamaan Flairia. Edge pisti kuitenkin molempia legendoja pataan, mikä vain buustasi uuden ”Rated R Superstar” -lempinimen käyttöön ottaneen kanadalaisen egoa. Niinpä pari viikkoa myöhemmin Edge jatkoi taas Flairin pilkkaamista kehässä, mutta tällä kertaa Flair saapui myös itse paikalle ja kävi Edgen kimppuun. Miesten välille ilmoitettiin IC-ottelu NYRiin, ja vielä ppv:tä edeltävässä Raw’ssa nähtiin Edgeltä oikeasti aika hauska pilavideo, jossa Edge esitti road ragen saavaa Flairia.

Ihan kiva avaus illalle, mutta erityisesti lopun takia tämä tuntui enemmän vain tulevaisuuden käänteiden rakentelulta kuin varsinaisesti merkittävältä yksittäiseltä ottelulta. Täytyy silti sanoa, että Edge ja Flair toimivat hyvin yhteen kehässä, ja tämä kaksikko sai rakennettua vajaassa 10 minuutissa ottelulla erittäin hyvän tunnelman. Kokonaisuutena ottelussa oli juuri sopivasti sekoitettu Flairin kokemusta ja Edgen aggressiivisuutta. Flairin ”dirtiest player in the game” -kikat toimivat taas hyvin, ja Edge myi muun muassa Flairin chopit perhanan uskottavasti. Vaikka loppuratkaisu olikin tietyllä tavalla pieni pettymys, oli sekin buukattu hyvin, enkä ollut odottanut, että lopetus olisi tapahtunut sillä tavoin kun se hoidettiin – vaikka olen kerran aikaisemminkin nähnyt tämän ottelun. Kokonaisuutena tämä oli siis yllättävän mukava ja kiva aloitusottelu, kun ottaa huomioon, että aikaa ei ollut hirveästi ja ottelun merkittävyys oli aika vähäinen. Parempi kuin perus tv-ottelu.

* * ½

WWE Women’s Championship

Trish Stratus (c) vs. Mickie James

Trish Stratuksen ja hänen ykkösfaninsa Mickie Jamesin välinen suhde oli muuttunut viime viikkojen ajalla todella omituiseksi. Jo Survivor Seriesin aikaan James alkoi olla todella omistushaluinen ja maaninen Stratusta kohtaan, mutta Women’s-mestari yritti vielä rauhoitella Jamesia. Tilanne vain kuitenkin paheni. Ensin Mickie alkoi viedä Trishiltä heidän yhteisten otteluidensa jälkeen Trishin mestaruusvyön ja poseerata sen kanssa. Seuraavaksi James voitti Victorian naisten mestaruuden ykköshaastajuusottelussa, mistä Stratus ei ilahtunut mainittavasti. Todellinen friikki käänne nähtiin kuitenkin vuoden 2005 viimeisessä Raw’ssa. James oli koristellut joulukoristeilla naisten pukuhuoneen, jossa hän jutteli kahdestaan Stratuksen kanssa. Kesken keskustelun James huomautti, että he olivat mistelinoksan alla – ja sen jälkeen hän suuteli Trishiä. Tämä oli liikaa Trishille, joka pakeni huoneesta täysin järkyttyneenä. Seuraavalla viikolla James saapui pahoittelemaan tekoaan Trishille juuri, kun tämä oli suihkussa. Häkeltynyt Trish pakeni jälleen paikalta, kun James kiinnitti huomionsa Trishin vartaloon ja alkoi kehua tämän rintoja.

WWE:n naisten divisioona on ottanut suuria askeleita oikeaan suuntaan sen jälkeen, kun mukaan on saatu Melinan ja Mickie Jamesin kaltaisia painijoita. Silti vielä se viimeisin silaus tuntuu puuttuvan. Tässäkin ottelussa jo moni asia oli kohdallaan, ja kyseessä oli aivan ehdottomasti yksi intensiivisin naisten ottelu WWE:ssä vuosikausiin. Molemmat pistivät parastaan, mäiskivät toisiaan ihan kunnolla ja ottivat rajuja iskuja pelkäämättä vastaan. Silti tähän olisi kaivannut vielä jotain enemmän: jotain yllätyksellisiä liikkeitä, vähän sulavampaa menoa tai erikoisen loppuratkaisun. Sitten olisi voitu jo oikeasti puhua yhdestä tämän projektin parhaasta naisten ottelusta. Tämmöisenäänkin tämä oli ihan hyvä ottelu ja naisten otteluksi vieläpä oikein viihdyttävä kokonaisuus. Ehkä WWE sitten tosiaan halusi tässä vaiheessa vielä säästellä suurimpia paukkuja siihen lopulliseen blowoff-otteluun. Palataan sen onnistumiseen sitten WrestleMania-arvostelussa.

* * ½

Singles Match

Jerry Lawler vs. Gregory Helms

Oi että! Oi että! Sitten ruutuun pääsi oma suosikkipainijani Gregory Helms, joka on tietenkin tähän saakka tunnettu WWE:ssä The Hurricanena. Kaikki muuttui kuitenkin pian sen jälkeen, kun Hurricane ja Rosey olivat hävinneet joukkuemestaruutensa viime syksynä Lance Cadelle ja Trevor Murdochille. Pari viikkoa tuon tappion jälkeen sisukas Hurricane kohtasi Kurt Anglen, mutta Angle tuhosi Hurricanen ottelussa täysin. Ottelun jälkeen Hurricane repi maskinsa pois päästään, ja tönäisi apuun tulleen ystävänsä Roseyn kauemmas. Seuraavalla viikolla Roseyn ja Hurricanen oli tarkoitus kohdata Cade ja Murdoch mestaruusottelussa, mutta Hurricane ei saapunut paikalle ollenkaan. Niinpä Rosey joutui ottelemaan yksin Cadea ja Murdochia vastaan. Kesken ottelun Hurricane saapui sisääntulorampille pitkässä nahkatakissa, aurinkolaseissa ja ilkeä ilme kasvoillaan nauramaan Roseylle. Pari viikkoa myöhemmin Hurricane päätti orastavan feudin ja Roseyn uran pieksemällä hänet ottelussa. Sen jälkeen Helmsiä ei kuitenkaan ollut pahemmin Raw’ssa nähty, kunnes ppv:tä edeltävässä show’ssa hän vihdoin teki näyttävän paluunsa käymällä verbaalisesti selostaja Jerry Lawlerin kimppuun. Helms raivosi kehässä Lawlerille siitä, kuinka oli kaikkien Hurricane-vuosien ajan tehnyt pilaa hänestä. Nyt Helms julisti maksavansa potut pottuina Lawlerille, ja pienen käsirysyn jälkeen Lawler haastoi Helmsin otteluun, johon ylimielinen ex-supersankari suostui mielellään.

Tämä ottelu on buukkauksensa takia minun omalla vihaottelulistallani. En vain voi millään tavalla käsittää, hyväksyä tai varsinkaan ymmärtää sitä, miksi WWE päätyi ottelun loppuratkaisussa siihen tulokseen, mikä tässä nähtiin. Varsinkin kun vielä saman kuun aikana Helmsistä alettiin rakentaa uudestaan vakavasti otettavaa painijaa, mikä oli huomattavasti vaikeampaa tällaisen julkisen nöyryytyksen jälkeen. Ei, en vain voi hyväksyä. Varsinkaan kun tämän tapahtuman aikaan olin ihan oikeasti varma siitä, että uusi gimmick, hyvä hahmo ja oikeanlainen buukkaus veisivät Gregory Helmsin samaan suuntaan, mihin Muhammad Hassan oli kovaa vauhtia päätymässä (eli Main Eventteriksi) päihitettyään Jerry Lawlerin New Year’s Revolutionissa tasan vuotta aikaisemmin. Niin ei sitten koskaan käynyt. h**vetin WWE. Niin ja ei tämä ottelukaan rehellisyyden nimissä ollut kovin kummoinen. Helms yritti parhaansa, mutta Lawler oli niin kankea ja hidas, että kokonaisuus oli aika kehno.

* ½

Singles Match

Big Show vs. Triple H

Tämä kahden konkarimaisen Main Event -painijan kohtaaminen oli oikeastaan illan ainut iso ottelu Main Eventin lisäksi. Sen verran kapea oli Raw’n roster. Merkittävää tässä ottelussa oli kuitenkin se, että – uskokaa tai älkää – Show ja HHH eivät olleet ennen tätä otelleet yhtään 1 vs. 1 ppv-ottelua. Show ja HHH eivät olleet siis koskaan vetäneet kunnon keskinäistä feudia, ja tämäkin feud oli lähinnä filler ennen Royal Rumble -aikaan siirtymistä. HHH oli juuri päättänyt ison feudinsa Ric Flairin kanssa, ja Show vain ajelehti World Tag Team -mestaruutensa kanssa ilman kunnon tekemistä. Niinpä SurSerin jälkeen Show pistettiin keskeyttämään HHH:n ylimielinen promo, jossa hän pilkkasi vielä Flairia ja kehuskeli voitollaan. HHH:n tyylistä raivostunut Show kutsui Hunteria ”piece of shitiksi” ja haastoi hänet otteluun. HHH tyytyi kuitenkin pakenemaan paikalta. Hunter ei kuitenkaan antanut asioiden olla, vaan pari viikkoa myöhemmin hän sekaantui Show’n ja Shawn Michaelsin väliseen Elimination Chamber -karsintaotteluun ja aiheutti Show’lle tappion lyömällä HBK:ta tuolilla. Show vastasi myöhemmin samalla mitalla auttamalla joukkuekaverinsa Kanen voittoon karsintaottelussa HHH:ta vastaan. Nyt molemmat miehet olivat ulkona EC:stä ja raivona toisilleen. Niinpä seuraavalla viikolla nähtiin virallinen sopimuksenkirjoitustilaisuus, joka päättyi siihen, että pöydän alta lekansa kaivanut HHH mursi Show’n nyrkin murskaamalla sen teräsportaiden ja lekan väliin. Seuraavalla viikolla Show kuitenkin pisti HHH:n hiljaiseksi ilmestymällä paikalla jättimäisen nyrkkikipsin kanssa ja pieksemällä sillä kaikki esteet, joita HHH yritti asettaa hänen tielleen.

Muistikuvani tästä ottelusta pitivät täysin paikkansa: tämä oli ihan oikeasti positiivinen yllätys. En tosin meinannut suostua uskomaan sitä vielä tälläkään näkemällä ensin. Vielä ottelun alussa pohdin tympeästi mielessäni, miksi nämä kaksi oli pistetty toisiaan vastaan ppv-otteluun ja miksi koko ottelu piti vielä pilata Big Show’n typerällä kipsipelleilyllä. Lopputulos oli kuitenkin oikein onnistunut, viihdyttävä ja hyvä painiottelu. Big Show ja HHH onnistuivat oikeasti konkarimaisella tyylillään kertomaan ottelussa tarinan, ja ottelun aikana nähtiin monia todella rajulta näyttäneitä hetkiä. Eikä siihen lopulta tarvittu kuin se Big Show’n kipsi, ottelun aikana kipsin poistaminen ja oikeasti pahasti turmeltuneelta näyttäneen nyrkin telominen. Tuo käden tuhoaminen kantoi tarinana hyvin ottelun läpi, koska se sai kerrankin Show’n näyttämään altavastaajalta. HHH oli tässä ottelussa oikein elementissään, ja Big Show’stakin oli kiva nähdä välillä ihan eri puoli. Kaiken hehkutuksen jälkeen on muistettava, että puhdas painillinen anti ei sinänsä tässä brawlailussa ollut mitenkän henkeäsalpaavaa vaan lähinnä ihan hyvää. Silti ottelu onnistui hyvällä buukkauksella ja toimivalla tarinalla saavuttamaan hyvän arvosanan. Onnistunut kokonaisuus.

* * *

Singles Match

Shelton Benjamin vs. Viscera

Loppuvuosi 2005 ei ollut mennyt entisen IC-mestarin Shelton Benjaminin suunnitelmien mukaan. Benjamin oli tippunut mestaruuskuvioista nopeasti sen jälkeen, kun oli hävinnyt mestaruutensa kesällä Carlitolle. Syksyllä Benjamin oli harhaillut päämäärättömästi midcard-kuvioissa, ja vuoden lopussa hän oli ehtinyt kerryttää itselleen epämiellyttävän tappioputken. Niinpä erässä Raw’ssa Benjamin sai puhelun henkilöltä, joka ei selvästi ollut tyytyväinen Benjaminin uran tilaan ja joka aikoi saapua henkilökohtaisesti korjamaan tuon tilanteen. Tuo henkilö paljastui pari viikkoa sitten Raw’ssa Sheltonin äidiksi, Momma Benjaminiksi. Tuosta lähtien Momma Benjamin olikin sitten pyörinyt Sheltonin mukana ja yrittänyt parhaansa mukaan tsempata Sheltonia. Äärimmäisen rasittava, kovaääninen ja isokokoinen Momma oli alkanut jo parissa viikossa kääntää yleisön Sheltonia vastaan. Tässä ppv:ssä Sheltonilla ei pitänyt olla alun perin ollenkaan ottelua, mutta viime vuoden aikana Raw’n viralliseksi rakkausmasiinaksi muuttunut Viscera oli lähennellyt Sheltonin äitiä backstagella tapahtuman aikana, ja niinpä äitinsä pakottamana Shelton haastoi Big Visin otteluun, vaikkei selvätikään tahtonut kohdata Visceraa.

Itse asiassa tämä ottelu ei ollut niin p**ka kuin Visceran ottelulta voisi odottaa. Toisaalta oli tämä silti heittämällä huonoin Shelton Benjaminin ppv-ottelu, mikä kertoo kaiken tarpeellisen siitä, että ottelu oli huono. Ei p**ka mutta huono. Paskuudesta selviämisestä voi kiittää yksin Benjaminia ja huonouteen jäämisestä yksin Visceraa. Mitä muuta tästä ottelusta oikein pitäisi sanoa? En koskaan ollut Momma Benjamin -kuvion erityinen fani, vaikka toki se tarkoitti jonkinlaista pushia Benjaminille, joka oli sinänsä hyvä juttu. Muuten Sheltonin äiti onnistui olemaan tosi rasittava heti ensimmäisessä ottelussaan, ja oikeaan juuri hänen vuoksi tässä ottelussa ei ollut edes oikeaa facea. Ottelun parasta antia olivat ehdottomasti Benjaminin pari näyttävän lennokasta liikettä, ja toki Big Viskin onnistui taas järisyttävällä massallaan pamauttamaan Sheltyn pari kertaa ihan nätisti kanveesiin. Täysin turha ottelu ppv:hen, eikä tätä tv-show’ssakaan erityisen riemuissaan olisi katsonut.

* ½

Bra & Panties Gauntlet Match

Maria vs. Candice Michelle vs. Torrie Wilson vs. Victoria vs. Ashley

Koska Raw’n rosterista niin merkittävä osa oli kiinni Elimination Chamberissa, ei punaisella brändillä ollut tarjota mitään parempaa ajantäytettä kuin puhdas tissit ja peppu -ottelu naisten divisioonan jämäpaloilta. Mitään taustatarinaa tälle ottelulle ei ollut edes yritetty kasta kokoon, vaan tämä oli ihan puhdas filleri. Ottelu käytiin periaatteessa Tag Team Turmoil -ottelun kaltaisilla säännöillä. Kaksi painijaa aloitti kehässä, ja kun toinen eliminoi toisen, seuraava saapui kehään. Viimeinen kehään jäänyt painija oli voittaja. Tässä eliminoinnit vain hoidettiin riisumalla vastustaja alusvaatteisilleen.

Tämä oli kyllä niin pahinta mahdollista ajanhukkaa, ettei mitään järkeä. Yleensä en anna täystyrmäystä näille naisten pehmoporno-otteluille, koska niissä on sentään joku idea ja loppujen lopuksi ne ovat lyhyitä ja varsin harmittomia. Sekä ovathan ne naiset hyvän näköisiä. Nyt tässä ottelussa oli kuitenkin kaikki pielessä. Ensinnäkin aikaa oli aivan liikaa. Toiseksi tämä oli rakennettu niin kuin oikea painiottelu, mutta mitään edes etäisesti oikeaa painia tässä ei nähty. Edes Victoria ei pystynyt pelastamaan tätä katastrofia. Kolmanneksi koko ottelulla ei ollut mitään syytä tai juonikuviota… Ja neljänneksi: jopa ne hyvännäköiset naiset (ainut vahvuus) pilattiin täysin tunkemalla kehään Fabulous Moolah ja Mae Young ja pistämällä Mae riisumaan itsensä lähes alasti. Hyi s****na, ei h****tti. WWE, epäonnistuitte samaan aikaan yrityksessä olla hauska ja seksikäs. Tämä oli täyttä kuraa. Ei jatkoon.

DUD

WWE Championship
Elimination Chamber Match

John Cena (c) vs. Kane vs. Chris Masters vs. Carlito vs. Kurt Angle vs. Shawn Michaels

Lienee hyvä mainita heti tämän taustatarinan alkuun, että Eric Bischoff ei enää ollut Raw’n General Manager. Se on oleellinen tieto siksi, että tämä ottelu oli viimeinen buukkaus, jonka Bischoff ehti tehdä Raw’n GM:nä. Vince McMahon oli nimittäin alkanut jo usean kuukauden aikana tympääntyä Ericiin, tämän niljakemaiseen tapaan johtaa Raw’ta ja ennen kaikkea tämän epäonnistumiseen kaikissa mahdollisissa tavoitteissaan. Kun Bischoff itse ja koko Raw’n joukkue hävisivät Smackdownille Survivor Seriesissä, alkoivat Ericin päivät olla luetut. Vince järjesti Bischofille joulukuun alussa virallisen ”oikeudenkäynnin” (hauska jakso kokonaisuudessaan), joka päättyi siihen, että Bischoff sai kenkää, paiskattiin roska-autoon ja kuljetettiin sen kyydissä lopullisesti pois Raw’sta. Kuitenkin vielä ennen tuota yrittääkseen pelastaa työpaikkansa Bischoff lupasi Vincelle, että New Year’s Revolutionissa käytäisiin huikea Elimination Chamber -ottelu John Cenan WWE-mestaruudesta. Vaikka Vince antoi Ericille kenkää, hän silti piti Bischoffin antaman lupauksen. Niinpä seuraavalla viikolla Raw’ssa käytiin viisi karsintaottelua paikoista tähän otteluun. Seuraavalla viikolla nähtiin Beat The Clock -ottelut, joista nopeimmin selvisi Kane ansaiten itselleen viimeisen sisääntulopaikan tähän otteluun. Vielä ennen tätä ottelua nähtiin ensimmäinen raju välienselvittely Vince McMahonin ja Shawn Michaelsin välillä, kun HBK ei suostunut yhtymään Vincen Bret Hart -pilkkaan, jonka McMahon oli aloittanut Bret Hart -DVD:n julkaisun yhteydessä. Niinpä Vince määräsi Michaelsin aloittamaan tämän ottelun.

Tämä ottelu ei ole jäänyt historiankirjoihin parhaita Elimination Chamber -otteluita listaillessa, ja muistan, että erityisesti heti tapahtuman jälkeen tämä keräsi buukkauksensa takia aivan älyttömästi paskaa niskaan. Suurin osa smarkeista tuntui pitävän tätä aivan paskana, koska painijoiden eliminointijärjestys oli jotain aivan muuta kuin kukaan oli odottanut. Nyt jälleen vajaa 10 vuotta myöhemmin voi kuitenkin todeta, että tämä ottelu on huomattavasti mainettaan parempi. Ei tämä kieltämättä mikään historian paras EC ole, mutta minun kirjoissani tämä ylittää juuri ja juuri huippuottelurajan. Tässä nimittäin nähtiin aivan huikeita painisuorituksia. Ei ihan samanlaisia spotteja kuin monissa muissa Chambereissa, mutta silti aivan pirun näyttäviä liikkeitä, kuten Carliton Sommersault ulos kehästä suoraan teräksen päälle, Anglen mielettömät Suplexit ympäri kehää ja ulos kehästä ja Michaelsin tajuton lentely ympäri Chamberia. Meinasin ensin sanoa, että juuri Angle ja Michaels loistivat ottelussa, mutta heidän lisäkseen aivan yhtä kirkkaita tähtiä olivat kyllä Carlito ja Masters, joista tehtiin tässä ottelussa uskottavat ME-nimet. Myöhemmin tämä hieno työ sitten tuhottiin, mutta aivan perhanan nerokkaalla ja muista EC-otteluista täysin poikeavalla Carliton ja Mastersin yhteistyökuviolla tähän otteluun saatiin aivan ainutlaatuista säpinää. Muistan kyllä itsekin aikanaan raivoneeni ottelun buukkaukselle, mutta nyt arvioituna se oli oikeastaan aika nerokas. Silti pienten painillisten heikkouksien ja suurspottien puutteen takia tämä ei nouse yli neljän tähden.

* * * *

HUOM! SEURAAVA SPOILAA EDELLISEN OTTELUN LOPPUTULOKSEN!

WWE Championship

John Cena (c) vs. Edge

Ja sitten nähtiin tämä klassikkohetki, jonka kaikki muistavat. EC-häkki on juuri alkanut nousta kehän yltä, ja Cena makaa verisenä kehässä. Yhtäkkiä alkaa soida Vince McMahonin sisääntulomusiikki, ja Vince ilmoittaa, että show ei ole vielä ohi. Jäljellä on yksi ottelu WWE-mestaruudesta. Ja tuossa ottelussa John Cenan haastaa historian ensimmäinen Money In The Bank -voittaja Edge, joka ansaitsi viime WrestleManiassa mahdollisuuden haastaa Cenan koska tahansa, milloin tahansa. Edge luovuttaa salkkunsa Vincelle ja ryntää kehään. Tämä oli tähän aikaan jotain aivan ennennäkemätöntä, hienoa, upeaa ja kaunista.

Mitä tästä nyt oikeastaan voi sanoa? Kaikki tietävä tarinan, kaikki muistavat sen mielettömän mark out -tunteen, kun Edge yhtäkkiä astelee sisääntulorampille Money In The Bank -salkkunsa kanssa. Tällaista tunnetta on ihan mahdoton enää 10 vuotta myöhemmin arvioida, koska siihen alkuperäiseen mark out -tilaan on vain mahdotonta päästä. Muistan silti sen fiiliksen edelleen kirkkaasti, ja se on ollut yksi parhaita tunteita painifanituksen ajalta. Mitään oikeaa arvosanaahan tälle ottelulle on sinänsä turha antaa, mutta annan silti yhden tähden merkkaamaan sitä, että squash-otteluksi tämä oli juuri niin hyvä kuin squash vain ikinä voi olla. Huikeaa, WWE.

Ilman lopussa nähtyä Edgen saapumista ja MITB-cashausta tämä olisi aikanaan – 10 vuotta sitten – saanut täystyrmäyksen foorumilla. Nyt kuitenkin Edgen cashaus muutti kaiken ja loi Cenaan kyllästyneille painifaneille sellaista toivoa, mitä ei ollut WWE:n päämestaruuskuvioissa ollut kuukausiin. Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Mitä tapahtuisi Royal Rumblessa? Mitä tapahtuisi WrestleManiassa? Muistan yhä sen mahtavan jännityksen tunteen, jonka tämä ppv onnistui yhdellä lopetuksella aiheuttamaan. Kaikki oli muuttunut. Ihan puhtaasti tuon ainutlaatuisen lopetuksen (jota edes etäisesti lähelle yksikään myöhempi MITB-cashauskopio ei ole onnistunut pääsemään). Ja ihan puhtaasti tuon ainutlaatuisuuden takia tämä on juuri ja juuri Ok, vaikka muuten hyvin vajaavaisen painiantinsa (yksi ****-ottelu ei vielä pelasta huonoa kokonaisuutta) tämä olisi ollut kirkkaasti Kehno.

Wikipedia: WWE New Year’s Revolution 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 24.8.2015

Lisää...

Arvio: WWE New Year’s Revolution 2006