2007ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE New Year’s Revolution 2007

Päivämäärä: 7.1.2007

Sijainti: Kansas City, Missouri (Kemper Memorial Arena)

Yleisömäärä: 10 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Ja näin! Tervetuloa aikamatkalle. Kuten huomaatte, olemme loikanneet sujuvasti suoraan vuodesta 1995 vuoteen 2007. Jos haluatte tietää, mitä tässä välissä on tapahtunut, valtaosa arvioista löytyy jo upeasti arkistoituna tänne Smarksiden sivuille (tästä urotyöstä voi ilmeisesti kiittää Zempparia/Enskaa/muitakin Smarkside-tyyppejä, kiitos!) ja loput löytyvät tällä hetkellä myös Alertin puolelta. Ehkä jonain päivänä vihdoin kaikki arvioni ovat samassa paikassa! (Kaikki arviot löytyvät nyt Smarksidesta! toim. huom.)

Mutta siis, nyt siirrytään vuoteen 2007. En näissä arvioissa käy yhtä yksityiskohtaisesti läpi aikakauden painibisneksen tilaa, koska se lienee ihmisille huomattavasti tutumpi kuin 1980- ja 1990-lukujen tilanne. Yleisnäkymänä voi tietenkin sanoa, että WWE oli WCW:n kaatumisen jälkeen ollut Yhdysvaltain painibisneksessä täysin ylivoimainen firma, eikä kenelläkään ollut mitään mahdollisuuksia sitä vastaan. TNA oli ainut, joka edes yritti, mutta sekin oli hyvin kaukana WWE:stä. Muita merkittäviä painifirmoja USA:ssa tähän aikaan olivat muun muassa ROH (jonka merkitys näissä arvioissa kasvaisi vuoden 2007 aikana) ja lyhytaikaiseksi yritykseksi jäänyt, MTV:llä tv-ohjelmaansa lähettänyt Wrestling Society X. Vielä pienemmistä mainninanarvoisia ehkäpä PWG, CZW ja Chikara. Todellista kilpailijaa WWE:llä ei kuitenkaan ollut. Toki WWE:lläkin oli omat vaikeutensa, mutta keskimäärin yhtiöllä meni varsin mukavasti. Raw’n katsojaluvut pyörivät parhaimmillaan noin 4.0:n luokassa. Tähän aikaan WWE noudatti vielä suhteellisen tiukkaa brändijakoa (Raw, SD! ja ECW) ja brändeillä oli omat ppv:nsä. Tämä tulisi tosin muuttumaan vuoden 2007 aikana. Buukkauksesta vastasi näihin aikoihin jo todella iso käsikirjoittajatiimi, johon kuuluivat Vince McMahonin ohella nimekkäimpinä henkilöinä mm. Kevin Dunn, Brian Gerwirtz, Michael Hayes, Stephanie McMahon ja Pat Patterson.

Ja näin tullaan New Year’s Revolutioniin, joka järjestettiin vuonna 2007 kolmannen kerran. Samalla tämä oli viimeinen kerta, kun WWE järjesti New Year’s Revolutionin. PPV oli luotu vuodelle 2005 aloittamaan WWE:n ppv-vuosi jo ennen Royal Rumblea Raw’n omalla tapahtumalla. Kahtena ensimmäisenä vuotena ppv:n päävetonaulana oli ollut Elimination Chamber -ottelu Raw’n päämestaruudesta, mutta tällä kertaa tuota ottelua ei ollut. Tämä vuosi 2007 oli myös sitä aikaa, kun WWE:n ppv:eiden lukumäärä alkoi olla huipussaan, ja tämän jälkeen WWE alkoi hieman vähentää tapahtumiensa määrää – tai ainakin siltä se hetkellisesti tuntui. NYR oli yksi niistä, jotka leikattiin pois. Selostajinamme klassikkopari Jim Ross ja Jerry Lawler. Haastattelijana Todd Grisham.

WWE Intercontinental Championship
Steel Cage Match

Jeff Hardy (c) vs. Johnny Nitro

Show’n avasi kamppailu IC-mestaruudesta, mikä oli jatkunut Jeff Hardyn ja Johnny Nitron välillä kuukausikaupalla. Hardy oli voittanut IC-mestaruuden Johnny Nitrolta syyskuussa, mutta Nitro oli voittanut sen hetkeksi takaisin itselleen, kunnes hävisi sen uudelleen Hardylle. Tämän jälkeen vyö oli pysynyt Hardylla, mutta sota kaksikon välillä jatkui. Joulukuun December To Dismemberissä nähtiin historiallinen hetki, kun Johnny Nitro yhdisti pitkää aikaa voimansa entisen MNM-parinsa Joey Mercuryn kanssa ja kohtasi Jeff Hardyn ja Matt Hardyn, jotka olivat puolestaan painineet ensimmäistä kertaa joukkueena pitkään aikaan Survivor Seriesissä. Joukkueet kohtasivat uudestaan Armageddonissa nähdyssä TLC-ottelussa, jossa MNM:n ja Hardyjen lisäksi painivat myös Paul London & Brian Kendrick ja William Regal & Dave Taylor. Tuossa ottelussa nähtiin brutaali botchi, kun epäonnistuneen tikapuuspotin seurauksena Mercuryn nenä murtui, silmä muurautui umpeen ja kasvot alkoivat vuotaa rajusti verta. Mercury joutui muutamaksi viikoksi pois kehistä, mutta tuota aitoa loukkaantumista käytettiin myös storylinessä hyödyksi, koska nyt Nitrolla oli entistä enemmän syitä kostaa Hardylle. Sota IC-vyöstä oli siis Mercuryn loukkaantumisen jälkeen käynyt entistä henkilökohtaisemmaksi, ja siksi nämä miehet kohtasivat toisensa nyt Steel Cage -ottelussa.

On myös välihuomiona todettava, että Johnny Nitro oli muutenkin nosteessa tässä vuoden 2007 taitteessa. Hän oli hengaillut paljon räppärin, Britney Spearsin ex-poikaystävän Kevin Federlinen kanssa, joka puolestaan oli haastanut WWE-mestari John Cenan otteluun ja voittanut hänet non title -ottelussa lukuisten sekaantumisten jälkeen vuoden 2007 ensimmäisessä Raw’ssa. Hämmentävää kyllä, Federlinea ei nähty koskaan WWE:ssä enää tämän jälkeen.

Huh, hienolla ottelulla alkoi vuosi 2007! En enää edes muista, mitä tästä aikanani pidin ja mikä oli yleinen konsensus tämän hyvyydestä, mutta sen muistan, että syksystä 2006 alkuvuoteen 2007 Jeff Hardy ja Johnny Nitro painivat keskenään ihan koko ajan, joten muistaakseni näihin aikoihin tämän otteluparin viehätys ja erikoisuus oli jo kadonnut pahasti. Nyt kuitenkin kun tähän pystyi keskittymään aidosti yksittäisenä otteluna, pidin tästä todella paljon. Nitro ja Hardy olivat selvästi molemmat päättäneet laittaa parastaan, ja lopputuloksena oli muun muassa hurja Sunset Flip Powerbomb häkin päältä, muutama pirun hieno high flying -liike ja oikeasti tyylikäs ja kekseliäs lopetusspotti. Hauskaa oli myös se, että ihan kaikkein ilmeisimmät spotit (kuten Swanton Bomb häkin päältä) loistivat poissaolollaan, mikä teki tästä ottelusta oikeastaan vain tuoreemman. Ei tämä toki mikään täydellinen ottelu ollut, mutta huippuotteluiden sarjaan nousee. Upeaa työtä!

* * * * 

World Tag Team Title Shot
Tag Team Turmoil Match

The Highlanders vs. World’s Greatest Tag Team vs. Jim Duggan & Super Crazy vs. Lance Cade & Trevor Murdoch vs. Cryme Tyme

Tässä välissä nähtiin sitten puhdas impromptu-ottelu, jota painostettiin ”Bonus Matchina”. Mitään feudia näillä joukkueilla ei ollut, mutta heidän välilleen buukattiin Tag Team Turmoil -matsi, jonka voittaja nousisi joukkuemestaruuksien ykköshaastajiksi. Cryme Tyme ja The Highlanders olivat vuoden 2006 aikana Raw’ssa debytoineita uusia joukkueita, Lance Cade ja Trevor Murdoch olivat puolestaan debytoineet jo vuotta aiemmin ja muodostuneet vakituiseksi osaksi Raw’n joukkuedivaria. Sen sijaan Smackdownin joukkuedivisioonaa vuosina 2003-2004 hallinnut World’s Greatest Tag Team ei ollut pitkään aikaan paininut yhdessä, ja urallaan laskusuhdanteesta kärsineet Shelton Benjamin ja Charlie Haas olivatkin palanneet joukkueeksi vasta noin kuukausi aiemmin joulukuussa 2006. Sen jälkeen WGTT oli yrittänyt saada uutta nostetta uralleen, ja nyt heillä oli siihen mahdollisuus, jos he voittaisivat ykköshaastajuuden. Lisäksi tämä oli Jim Dugganin ensimmäinen ppv-ottelu WWE:ssä sitten vuoden 1993. Duggan oli paininut WCW:ssä aina sen hajoamiseen jälkeen, minkä jälkeen hän oli vieraillut joitain kertoja TNA:ssa, kunnes lopulta vuosien 2005-2006 vaihteessa hän palasi WWE:hen ja alkoi painia semiaktiivisesti Eugenen kanssa. Tuo joukkue hajosi kuitenkin vuoden 2006 lopussa, mutta Duggan oli löytänyt itselleen uuden ystävän WWE:ssä huumorihahmoksi taantuneesta Super Crazysta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kaksikko paini yhdessä ppv:ssä.

Olen varmaan sanonut tämän aiemminkin ties kuinka monta kertaa arvioissani, mutta sanonpa taas: minä pidän Tag Team Turmoil -formaatista. Ei siinä varmaan mitään erityistä järkeä ole, mutta pidän tästä samoista syistä kuin Royal Rumblesta ja Gauntleista. Mukavaa vaihtelua, uusia vastustajia ym. Samaan syssyyn on toki todettava, että Turmoilit ovat vain harvoin erityisen hyviä otteluita, eikä tämäkään ollut sellainen. Ei tässä toisaalta myöskään suurta vikaa ollut: erityisesti WGTT:n ja Cade & Murdochin suoritukset olivat oikein ilahduttavia, ja niitä oli mukava katsoa. Samoin Super Crazy oli roolissaan aivan loistava. Kokonaisuudessaan tämä olikin sellainen mukava, viihdyttävä mutta ei millään tavalla kuitenkaan todella erityinen välipalaottelu. Hoiti oman roolinsa silti juuri niin hyvin kuin sopi toivoa.

* * ½

Singles Match

Kenny Dykstra vs. Ric Flair

Spirit Squad oli vihdoin historiaa. Vuoden 2006 alussa WWE:ssä debytoinut miescheerleaderporukka oli sabotoinut WWE:n joukkuedivaria suurimman osan vuodesta 2006 ja feudannut kuukausien ajan D-Generation X:n ja Ric Flairin kanssa. Lopulta tuo feud päättyi tylysti, kun DX ja Flair voittivat Spirit Squadin 5 on 3 Handicap -ottelussa, ja DX sulki koko Spirit Squadin jättimäiseen laatikkoon, jonka he lähettivät Ohio Valley Wrestlingin (WWE:n farmiliigaan). Muut Spirit Squadin jäsenet katosivatkin televisiosta (tosin Nickyä tultaisiin myöhemmin näkemään vielä pari kertaa), mutta ryhmän johtajana toiminut Kenny teki paluunsa vain pari viikkoa tuon episodin jälkeen. Nyt Kenny oli kuitenkin hylännyt kaikki Spirit Squad -tyyliset vaatteet ja eleet ja esiintyi sen sijaan ylimielisenä, nuorena heelinä. Lisäksi hän esiintyi nyt nimellä Kenny Dykstra. Dykstralla oli kuitenkin edelleen paljon hampaankolossa Ric Flairia kohtaan, joten hän jatkoi Flairin kanssa tappelua ja olikin ennen tätä ppv:tä onnistunut voittamaan Flairin kahdesti 1 on 1 -ottelussa huijaamalla. Lisäksi Dykstra oli hengaillut viime aikana Rated RKO:n jäsenten Edgen ja Randy Ortonin kanssa ja toivoi pääsevänsä liittymään tuohon porukkaan. Edge ja Orton olivatkin auttaneet Dykstraa tässä Flair-taistelussa telomalla Flairin pahasti Raw’ssa. Nyt Flairilla oli vihdoin mahdollisuus näyttää nuorelle kollille, kuinka paljon vuosikymmenten kokemus lopulta painaisi vaakakupissa.

Tämä oli aika lailla tällainen oppikirjamainen suoritus perushyvästä ottelusta, joka ei missään vaiheessa noussut erityisen hyvälle tasolle mutta onnistui toimimaan alusta loppuun kunniakkaasti. Kehäveteraani Flairille tämä ottelu oli tietenkin ihan täydellinen, koska Flair pääsi tässä kouluttamaan nuorta tulokasta ja auttamaan tätä rakentamaan kehäpsykologialtaan alusta loppuun hyvin toimivan matsin. Dykstra puolestaan pääsi tässä näyttämään atleettisuuttaan (erityisesti se ponnahdus yhdellä loikalla kehäkulmauksen päälle oli pirun näyttävä pikkukikka). Yhdessä nämä kaksi saivat sitten aikaan ihan hyvän ottelun, jonka katsoi mielellään alusta loppuun mutta joka ei missään vaiheessa säväyttänyt kuitenkaan sen enempään. En sitä toisaalta tältä otteluparilta odottanutkaan, koska ei tässä vain ollut mitään sen suurempaa tunnetta taustalla.

* * ½ 

WWE Women’s Championship

Mickie James (c) vs. Victoria

WWE:n naisten divisioona oli kokenut todella kovia kolauksia, kun parin kuukauden sisällä sekä Trish Stratus että Lita olivat eläköityneet. Niinpä huipulla oli nyt paljon enemmän tilaa, ja WWE Women’s -mestarilla Mickie Jamesilla ei ollut yhtä paljon kovia haastajia. Yksi nousi kuitenkin esille: vuosikausia WWE:ssä paininut konkari Victoria. Noustuaan ykköshaastajaksi Victoria oli kuitenkin mennyt jollain tavalla sekaisin: yhtäkkiä Victoria alkoi kantaa mukanaan ”listaa”, jossa oli Candice Michellen, Marian, Torrie Wilsonin ja Mickie Jamesin nimet – siis lähes kaikkien Raw’n naispainijoiden nimet. Viikko toisensa perään Victoria hyökkäsi järjestyksessä tuolla listalla olevien naisten kimppuun ja teloi heidät pahasti Widow’s Peak -liikkeellään. Viimeisenä uhrina oli siis James itse. Tämän jälkeen Victoria oli varma, että pystyisi nappaamaan mestaruusvyön Jamesilta New Year’s Revolutionissa. Vielä ennen ottelua Victoria ehdotti backstagella yhteistyötä Melinalle (joka ei ollut hänen listallaan ollenkaan): jos Melina auttaisi hänet voittoon, Victoria antaisi ensimmäisen mestaruusottelun Melinalle.

Höh, olipa tylsää. Jos tällä ottelulla olisi ollut aikaa vaikka edes viisi minuuttia enemmän, olisi voitu puhua jo varsin hyvästä naisten ottelusta (varsinkin kun otetaan huomioon, että oli vuosi 2007 eikä 2019). Victoria ja Mickie James olivat Litan ja Trish Stratuksen eläköitymisen jälkeen ehdottomasti koko WWE:n rosterin lahjakkaimmat kaksi naispainijaa, ja siksi heidän ottelunsa oli parasta, mitä WWE:n naisdivarilla oli tarjota. Silti jostain syystä tämä ottelu pidettiin tosi tiiviinä (ja siihen nähden se vielä lähti käyntiin tarpeettoman hitaasti), joten lopputuloksena oli lähinnä sellainen tv-ottelulta tuntuva ihan kiva matsi. Ei tässä tosiaan mitään vikaa ollut: Victoria teki esimerkiksi näyttävän Moonsaultin ja lopputaistelun liikkeet olivat hyviä (sen sijaan Melinan, Candice Michellen ja Marian sekaantumiset täysin turhia), mutta tällä ajalla ei nyt vain enempään ollut mahdollisuuksia. Ok ottelu silti siis toki, potentiaalia tässä vain hukattiin.

* * 

World Tag Team Championship

Rated RKO (c) vs. D-Generation X

Sitten oli tämän feudin huipennuksen aika. Tämä oli alkanut aika normaalina kukkoiluna, jossa Edgen ja Randy Ortonin muodostama uusi liittouma halusi osoittaa, että he ovat kaikin tavoin paljon parempia kuin paluunsa tehnyt D-Generation X ja että Raw ei oikeasti tarvitsisi Shawn Michaelsia ja Triple H:ta mihinkään. Kuukausien aikana tämä DX:n ja Rated RKO:ksi nimetyn joukkueen välinen vihanpito muuttui kuitenkin hyvin henkilökohtaiseksi ja brutaaliksi. Edge ja Orton olivat alkaneet säälimättömästi hyökätä niin HHH:n, Michaelsin kuin heidän ystävänsä Ric Flairinkin kimppuun Raw’n lähetyksissä, ja tätä ppv:tä edeltävinä viikkoina he olivat teloneet nämä kaikki kolme brutaalilla Conchairto-iskulla. Ei siis ihme, että Michaels ja Triple H olivat tähän tapahtumaan tultaessa aivan raivoissaan ja valmiina lopettamaan koko Rated RKO:n uran. Saman Rated RKO oli tosin uhonnut tehdä DX:lle. Lisäksi Rated RKO oli voittanut Raw’n joukkuemestaruudet, ja nekin olivat pelissä tässä ottelussa.

Huh, tämän ottelun katsominen tekee kyllä pahaa. Tämä otteluhan siis muistetaan ennen kaikkea matsina, jossa Triple H:lta repesi reisilihas, minkä seurauksena HHH joutui leikkaukseen ja oli poissa painikehistä kahdeksan kuukautta. Ottelussa on todella tuskallista katsoa, miten Triple H hajottaa jalkansa totaalisesti jysäyttäessään Spinebusterin Ortonille mutta yrittää sen jälkeen olla vielä välittämättä luultavasti suunnattoman kovasta kivusta, jatkaa ottelua minuuttikaupalla ja tekee muun muassa vielä Pedigreen selostuspöydän päälle hajonneella jalalla, mikä tuntuu aivan käsittämättömältä. Tuosta sisukkaasta (vaikkakin täysin järjenvastaisesta) suorituksesta annan Triple H:lle todella paljon pisteitä ja ison hatunnoston.

Samalla kaikessa tuskaisuudessaan tämän asian tietäminen nostaa myös omaa arvostustani tätä ottelua kohtaan. Tässä ottelussa todellakin annettiin kaikkensa. Ja vaikka HHH hajotti jalkansa kesken kaiken, senkään ei annettu vaikuttaa, vaan matsia vain jatkettiin. Tavallaan ottelun lopetus oli ehkä vähän tylsä, koska toivoisin toki tällaisille otteluille aina selkeän lopetuksen, mutta toisaalta tämä kyllä toimi myös todella hyvin. Tässä myös nähtiin isoja spotteja, todella brutaalia verenvuodatusta ja ennen tätä huikeaa lopputaistelua nähtiin myös paljon hienoa joukkuepainia. Nämä neljä todellakin osasivat hommansa, yleisö oli innoissaan ottelusta ja matsin tunnelma oli helkkarin korkealla. Shawn Michaels väläytti parikin pirun nättiä high flying -liikettä, erityisesti Running Planchan kulmauksesta toiseen suoraan kehästä ulos. Kyllä tämä minun kirjoissani on huippuottelu, vaikkakin samalla seuraustensa takia hyvin karu sellainen.

* * * * 

Singles Match

Carlito vs. Chris Masters

Oi että, tällä ottelulla oli todellakin taustaa! Carlito ja Chris Masters olivat olleet vuosi sitten Raw’n johtava heel tag team, kunnes WrestleMania 22:ssa he hävisivät joukkuemestaruusottelun Big Show’lle ja Kanelle, ja sen jälkeen Carliton ja Mastersin joukkue hajosi hetkessä. Carlito kääntyi Mastersia vastaan ja iski tälle uuden finisherinsä Backstabberin, mutta yleisö oli niin vahvasti Carliton puolella, että Carlito kääntyikin faceksi ja Masters pysyi heelinä. Miehet kohtasivat toisensa Backlashissa. Pian tuon jälkeen Mastersin kipulääkeaddiktio kävi niin pahaksi, että Masters pakotettiin vieroitukseen. Masters oli kuukausia poissa WWE:stä, minä aikana myös hänen lihasmassansa surkastui huomattavasti (mikä viittaisi siihen, että ”Masterpiece” olisi ehkä syönytkin muutakin kuin kipulääkkeitä…). Joka tapauksessa hän palasi Raw’han syksyllä jälleen heelinä (hetken aikaa mahtavan parran kanssa), mutta ei noussut merkittävään rooliin juonikuvioissa, kunnes loppuvuodesta 2006 hän aloitti uudestaan feudinsa Carliton kanssa. Tällä kertaa hän teki sen hyökkäämällä Carliton tyttöystävän Torrie Wilsonin kimppuun ja lukitsemalla hänet Masterlockiin. Carlito tietenkin halusi kostaa naisensa puolesta, joten tässä sitä oltiin.

Kaipa tätä ottelua voi pitää jopa hieman parempana kuin olin uskaltanut toivoa. Ajatukseni oli nimittäin, että Carliton ja Mastersin curtain jerk -ottelu tuskin tulee olemaan oikein mistään kotoisin, koska Carliton ja Mastersin feud oli hetken aikaa kiinnostava yli puoli vuotta sitten ja jo silloin näiltä kahdelta nähtiin varmaan parasta, mitä heillä on keskenään annettavaan. En siis odottanut tältä ottelulta yhtään mitään, joten jo pelkästään tv-ottelun tasolle yltäminen on tässä kohtaa jo jonkinlainen saavutus. Erityisesti kiitosta on annettava tietenkin Carlitolle, jonka Double Springboard Moonsault, Springboar Back Elbow ja muut tällä hetkellä ilmeisesti ottelusta toiseen toistuvat spotit olivat kyllä pirun näyttäviä. Erityisesti se Double Springboard Moonsault on kyllä vain kaunis. Ja kyllähän Masterskin tässä ottelussa hoiti roolinsa ihan kohtuullisen hyvin, kun sai nyt vetää itselleen paljon luontevampaa heel-roolia. Myös Mastersin ja Carliton Masterlock-vaihtelu oli ihan hauskaa katsottavaa. Lopulta kestoa ei kuitenkaan ollut mitenkään kovin paljoa (ja hyvä niin), mutta sen verran, että tämä ehti sen ”ihan ok” -tason saavuttaa. Puhtaat paperit saa tämä suoritus.

* * 

WWE Championship

John Cena (c) vs. Umaga

Illan Main Event oli sitten varsin kiinnostava kohtaaminen. Huhtikuussa WWE-”debyyttinsä” (oikeasti tietenkin comebackinsa, mutta debyyttinsä uudella hahmolla) tehnyt Umaga oli tähän mennessä ollut Raw’ssa pysäyttämätön tuhokone, ”Samoan Bulldozer”, kuten hänen lempinimensä sanoi. Umaga oli tuhonnut viime aikoina muun muassa Kanen, ja nyt hän oli noussut WWE-mestari John Cenan ykköshaastajaksi vain noin yhdeksän kuukautta debyyttinsä jälkeen. Cena oli tietenkin huolissaan, koska ennen tätä ottelua Umagaa ei ollut kertaakaan selätetty tai laitettu luovuttamaan. Umagan manageri, kuubalainen sikarimies Armando Alejandro Estrada oli valmis tekemään kaikkensa, jotta Umaga nousisi WWE:n päämestariksi tämän ottelun jälkeen. Ppv:tä edeltävinä viikkoina Umaga olikin ollut murskaava hänen ja Cenan välisissä kohtaamisissa, joten kaikki todennäköisyydet olivat jälleen kerran Raw’n päämestaria vastaan.

Oho! Tässä oltiin hyvin lähellä jopa huippuottelua, ja se on kyllä ehdottomasti enemmän kuin olisin etukäteen kuvitellut sanovani tästä ottelusta. Muistan kyllä pitäneeni Umagasta, Umagan ja Cenan välisestä feudista sekä Umagan ja Cenan välisestä kemiasta heidän otteluissaan. Royal Rumblen revanssiottelu onkin jo ihan huippuluokkaa, mutten ollut varma, kuinka kova matsi tämä Cenan ja Umagan ensimmäinen singles-kohtaaminen olikaan. Siksi oli ilahduttavaa huomata, että tämä matsi oli ensinnäkin buukattu alusta loppuun erittäin hyvin: Umagan brutaali dominanssi jatkui lähes koko ottelun, ja Cena pääsi vastahyökkäyksiin vain muutamia kertoja muttei missään vaiheessa vaikuttanut sellaiselta supermies-Cenalta. Sen sijaan Cena myi ottamiaan iskuja varsin toimivasti koko ottelun ajan. Umaga puolestaan hoiti omat power-liikkeensä varsin tyylikkäästi, ja Umaga jyräämässä Cenaa kanveesiin olikin miellyttävä näky. Silti se joku viimeinen pieni silaus tästä ehkä kuitenkin jäi puuttumaan, minkä takia tämä hieno brawlaus ei ihan nouse huippuottelun tasolle. Hieno Main Event silti ja mainio päätös illalle.

* * * ½


Vilkaisu muihin arvioihin todistaa sen, että muut arvostelijat eivät olleet aivan yhtä innoissaan Hardy/Nitrosta ja DX/Rated RKO:sta, mutta ihan sama. Minä pidin niitä molempia huippuotteluina, ja varsin lähellä tuota kunniaa oli myös Cena/Umaga. Kun tähän yhdistetään se, että tapahtumassa ei nähty yhtään huonoa ottelua (ja vain yksi odotukset lievästi alittanut matsi, sekin aikarajoituksen vuoksi), olin oikeastaan hyvin tyytyväinen kokonaisuuteen. Tämä oli kaikin puolin mallikas brandi-ppv, jollaisia katsoisi mielellään enemmäkin. Kokonaisuutena Hyvä paketti.

Wikipedia: WWE New Year’s Revolution 2007

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 1.9.2019

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Armageddon 2006

Next post

Arvio: TNA Final Resolution 2007

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.