2005ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE New Year’s Revolution

Päivämäärä: 9.1.2005

Sijainti: San Juan, Puerto Rico (Coliseo de Puerto Rico)

Yleisömäärä: 15 764

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Uusi vuosi aloitetaan sitten aivan uudella ppv:llä WWE:n kalenterissa. Tämä oli sitä aikaa, kun WWE yritti järjestää mahdollisimman monta ppv:tä yhden vuoden aikana, ja jokaiseen ylimääräiseen rakoon tuupattiin vielä yksi lisä-ppv kummallekin brändille. Kun vuoden päättänyt Armageddon oli siirretty Raw’n vastuulta Smackdownille, Raw sai puolestaan kunnian aloittaa uuden vuoden eksklusiivisella New Year’s Revolution -ppv:llään. Lisähuomiona mainittakoon, että tämä NYR järjestettiin Puerto Ricossa, mitä ei ollut koskaan aikaisemmin tehty WWE:n ppv-historiassa. PPV:n ennakkovalmisteluissa lähes tulkoon kaikki hype oli keskittynyt illan Main Eventiin, jota oli valmisteltu Survivor Seriesin jälkimainingeista lähtien. Selostajinamme JR ja King, ja lisäksi Jonathan Coachman liittyi selostustiimiin Kingin ottelun jälkeen.

World Tag Team Championship

William Regal & Eugene (c) vs. Christian & Tyson Tomko

Yleisön suosiossa paistatteleva höperö Eugene ja tämän mentor/valmentaja/vahtija William Regal olivat voittaneet joukkuemestaruudet La Resistancelta viime vuoden loppupuolella, Survivor Seriesin jälkeisessä Raw’ssa. Tuon jälkeen Eugene ja Regal olivat nautiskelleet mestareiden glooriasta, mutta ikävä kyllä Raw’ssa riitti joukkueita, jotka tahtoivat viedä mestaruusvyöt pois Regalilta ja ennen kaikkea Eugenelta. Vuodenvaihteen aikoihin Regal ja Eugene ajautuivat pienimuotoiseen feudiin Christianin ja tämän ”Problem Solverin” Tyson Tomkon kanssa. Christian ja Tomko olivat päättäneet koittaa siipiään joukkuedivisioonan puolella, ja he keräsivät lisää itseluottamusta tavoitteelleen nousta yhdessä joukkuemestareiksi, kun Christian onnistui päihittämään Eugenen Singles Matchissa ppv:tä edeltävässä Raw’ssa.

Tässä ottelussa olisi ollut potentiaalia paljon enempään kuin mihin tämä pystyi lopulta. Suurin ongelma oli se, että Eugene loukkasi ottelun lopussa polvensa pahasti (ja jäi tämän jälkeen sairaslomalle), minkä takia ottelun loppu meni täysin pilalle. Christian, Tomko ja Regal eivät osanneet toimia tilanteessa mitenkään järkevästi, ja niinpä lopetus meni pelkäksi sekavaksi sekoiluksi. Tuo ei kuitenkaan ollut ottelun ainut ongelma. Jo ennen Eugenen loukkaantumista nähty Tomkon hallintaosuus kävi nopeasti varsin tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi katseltavaksi. Oikeastaan juuri Tomkon hallintaosuus olikin se hetki, jossa tämä ottelu tuntui menettävän harmillisesti otteensa. Siihen asti tämä oli ollut oikein hyvää ja viihdyttävää joukkuepainia, jossa oli sopivasti sekoitettu Eugenen huumorimeininkiä, Christianin heel-roolin vetämistä ja laadukasta painia sekä Regalin aina hemmetin viihdyttävä smash mouth -tyyliä. Tähän vielä sopivana lisänä nähtiin vertakin. Ottelulla olisi siis ollut mahdollisuuksia enempäänkin kuin vain ihan hyvään.

* * ½ 

WWE Women’s Championship

Lita (c) vs. Trish Stratus

Näiden kahden naisen feud oli aivan kiistatta parasta, mitä WWE:n naispaini oli tarjonnut katsojilleen vuosikausiin – ehkä jopa ikinä. Litalla ja Trishillä oli pitkä historia takanaan. Lisäksi molemmat keräsivät yleisöltä todella kovia reaktioita, ja ennen kaikkea molemmat osasivat painia oikeasti perhanan viihdyttävästi. Niinpä tämä oli suoranainen unelmafeud, jonka edellinen osa oli ppv-tasolla nähty Survivor Seriesissä. Tuolloin ottelu loppui lyhyeen, kun raivostunut Lita löi Trishiä suoraan terästuolilla kasvoihin ja mursi Trishin nenän. Tuon jälkeen Trish joutui pitämään viikkojen ajan kasvojensa suojana eräänlaista maskia, ja Trishin mukaan Lita oli katkerana ämmänä yrittänyt pilata Trishin ulkonäön – onnistumatta siinä. Maskeista ja murtuneista nenistä huolimatta naiset ottivat joka viikko yhteen tosi rajusti, kunnes lopulta erään joulukuisen Raw’n Main Eventiksi buukattiin Litan ja Trishin välinen mestaruusottelu. Tuo ottelu on edelleen mielestäni ehkäpä paras WWE:n naisten ottelu ikinä, ja siinä muun muassa nähdään aivan sairas Suicide Dive Litalta. Ottelu päättyi, kuin Lita vihdoin ja viimein voitti Trishin ja samalla mestaruuden itselleen. Stratus ei kuitenkaan hyväksynyt häviäjäksi jäämistä, vaan hän jatkoi tappion jälkeen Litan piinaamista ja vaati, että hän saa uusintaottelunsa New Year’s Revolutionissa.

Muistutan vielä, että katsokaa tuo Trishin ja Litan ottelu Raw’sta, jos olette kiinnostuneita katsomaan vain yhden tämän aikakauden amerikkalaisen naispainiottelun. Sen jälkeen onkin todettava, kuinka älytön sääli on, että ppv:ssä nämä kaksi eivät päässeet kertaakaan vetämään kunnon ottelua. Survivor Seriesin kohtaamista käytettiin pelkkänä pohjustuksena Raw’ssa käytävään huikeaan otteluun, mutta tällä oli kaikki edellytykset olla vähintään yhtä hyvä – ellei jopa parempi – kuin tuo Raw’n ottelu. Tätä kohtaamista hehkutettiin huolella, ja JR muun muassa kutsui tätä yhdeksi historian odotetuimmista naispainin rematcheista. Sitä tämä myös oli – ja juuri siksi sapettaa niin vietävästi, että Lita loukkasi jalkansa heti ottelun ensimmäisellä minuutilla todella karun näkyisessä loikassa ulos kehästä. Lita tuli käytännössä koko painollaan vasemman jalkansa päälle, ja sen jälkeen tässä ei ollut enää paljon tehtävissä. Ottelu nopeasti pakettiin ja Lita hoitoon. Jo toinen loukkaantuminen samassa ppv:ssä, ei kovin hyvä alku vuodelle.

½ 

WWE Intercontinental Championship

Shelton Benjamin (c) vs. Maven

Maven oli noussut kuin varkain ME-kuvioihin, kun syksyn lopussa hän oli liittoutunut Randy Ortonin, Chris Benoit’n ja Chris Jerichon kanssa Triple H:n SurSer-porukkaa vastaan. Niinpä kun facet voittivat tuon SurSer-ottelun ja saivat sen kunniaksi jokainen johtaa yhden illan ajan Raw’ta, oli Mavenin vastuulla heti SurSerin jälkeinen Raw. Tuon show’n Main Eventiksi Maven buukkasi odotetusti päämestaruusottelun itsensä ja Triple H:n välille. Kukaan ei odottanut, että Mavenilla olisi mahdollisuuksia ottelussa, mutta niin vain hän kävi todella kovan taistelun HHH:ta vastaan ja sai yleisön kannustamaan itseään täysillä. Lopulta Maven kuitenkin hävisi, mutta näytti silti yllättävän vahvalta. Pari viikkoa myöhemmin Maven alkoi sitten katkeroitua kohtalostaan. Hän valitti Shelton Benjaminille, kuinka mestaruusvyöt olivat aina karttaneet häntä koko uran ajan, ja IC-mestari Benjamin ei oikeastaan tarjonnut kovin kummoista sympatiaa Mavenille. Kun paikalle vielä saapui Eugene heilumaan joukkuemestaruusvyönsä kanssa, oli tilanne liikaa stressaantuneelle Mavenille, joka kävi brutaalisti Eugenen kimppuun. Seuraavalla viikolla Maven viimeisteli heel-turninsa kuristamalla Eugenea rajusti kehässä. Tämän jälkeen Maven kiinnitti huomionsa IC-mestari Benjaminiin, koska hän oli varma, että pystyisi koska tahansa päihittämään Benjyn. Sen hän myös osoitti selättämällä Benjaminin Raw’ssa järjestetyssä 6 Man Tag Team Matchissa.

Jokunen aika sitten oli yleisessä painikeskustelussa puhetta Mavenista, ja mielestäni tämä New Year’s Revolutionin kohtaaminen Benjaminin kohdalla tiivistää aika lailla sen, miten älyttömän hieno potentiaali Mavenilla olisi ollut pysyväksi midcarderiksi joko nilkkinä heelinä tai sympaattisena facena. Tässä tapauksessa Maven veti siis noista ensin mainittua roolia, mutta vielä pari kuukautta sitten sympaattinen face oli luonnistunut hienosti. Maven oli tosiaan paljon enemmän kuin pelkkä sisääntulobiisinsä, minkä todistaa se älytön heel-reaktio, jonka hän sai osakseen. On toki totta, että Puerto Ricon yleisö oli muutenkin todella äänekäs, mutta Maven keräsi silti heittämällä yhdet illan kovimmista heateista. Niin, että tätä tosiasiaa heijastellessa on sitten ikävää katsoa, kuinka Mavenille ja Benjaminille ei (kahden loukkaantumisten takia flopanneen otteluunkaan jälkeen) annettu mahdollisuutta otella hyvää, intenssiivistä ja ennen kaikkea viihdyttävää IC-mestaruusottelua, johon he olivat taatusti pystyneet. Sen sijaan otteluaika käytettiin Mavenin (sinänsä viihdyttävään) promoamiseen ja tuon jälkeen Mavenin uskottavuuden täydelliseen tuhoamiseen. Kiitos vain WWE. Tämä oli täysin turha koitos.

½ 

Singles Match

Muhammad Hassan vs. Jerry Lawler

Hassan! Hassan! Hassan! Jotkut saattavat muistaakin järjettömän Hassan markitukseni (yksi kaikkien aikojen suosikeistani), joten seuraavat puoli vuotta ovat täyttä juhla-aikaa minulle. Hassanhan on siis vuoden 2004 lopulla debytoinut painija, joka saapui WWE:hen Khosrow Daivarin kanssa. Kaksikon hahmo oli kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että he olivat amerikanarabeja, jotka olivat raivoissaan siitä syrjinnästä ja halveksunnasta, jota jokainen arabi tai arabinsukuinen oli joutunut kärsimään Yhdysvalloissa WTC-iskuista lähtien. Ennen debyyttiä nähdyissä promovideoissa Hassan ja Daivari paasasivat siitä, kuinka he eivät olleet ikinä tehneet mitään pahaa Yhdysvalloille, mutta silti heitäkin pidettiin rikollisena vain heidän etnisen taustansa takia. Tämän rasismin Hassan ja Daivari tahtoivat kitkeä pois nyt WWE:stä. Niinpä joulukuussa debyytissään Hassan ja Daivari keskeyttivät Mick Foleyn promon ja haukkuivat Amerikan Yhdysvaltoja kaikista ennakkoluuloistaan, joita heillä oli arabeja kohtaan. Seuraavalla viikolla kaksikko alkoi osoittaa syyttävää sormea selostustiimin Lawleria ja JR:ää kohtaan, koska Daivarin mukaan tuo kaksikko oli pahin stereotypioita ja vääriä käsityksiä WWE:ssä viljelevä taho. Niinpä amerikanarabien ja selostajien välille järjestettiin vuoden ensimmäiseen Raw’hon väittelytilaisuus, joka sitten päättyi siihen, että Hassan ja Daivari pieksivät non-wrestlerit ja Hassan lopulta lukitsi Lawlerin Camel Clutchiin. Ppv:hen buukattiin ottelu Hassanin ja yhden illan paluun tekevän Lawlerin välille.

Vaikka kuinka suuri Hassan-fani olenkin, en voi väittää nauttineeni erityisemmin tästä ottelusta. En oikeastaan keksi yhtään hyvää syytä sille, että Hassan piti ensimmäisessä ppv-ottelussaan laittaa color commentatoria vastaan – varsinkin kun King ei ollut enää vuosiin ollut mitenkään mainittavassa painikunnossa. Tiedän kyllä, että Raw’n rosteri oli tosi kapea ja että tässä vaiheessa Elimination Chamberin takia lähes koko kapasiteetti oli jo käytössä, mutta olisitte sitten vaikka laittaneet ennemmin jonkun perus squashin. Tämä ylipitkä ja täysin typerästi venytetty kamppailu eläköitynyttä painijaa oli lähinnä säälittävää katsottavaa, eikä se saanut kumpaakaan näyttämään hyvältä. Hassan kyllä myi kaikki Lawlerin liikkeet, erityisesti DDT:n, aivan perkeleellisen hyvin. Muutenkin Hassanin työskentelyä oli ilo seurata, mutta siihenpä ne hyvät asiat sitten jäivätkin. Kokonaisuutena varsin heikko ja täysin turha ottelu. Ei paranut ppv:n kokonaisantia mainittavasti.

* ½ 

Singles Match

Gene Snitsky vs. Kane

Taboo Tuesdayssa Snitsky oli tuhonnut Kanen kurkun terästuolin avulla, eikä Kanea ollut nähty WWE:ssä sen jälkeen, kun hänet oli kyyditetty ambulanssiin verta yskivänä. Snitsky puolestaan oli jatkanut tuhon kylvämistä ja erityisesti kaikkien itseään heikompien pelottelua seuraavien viikkojen aikana. Lopulta joulukuun puolivälissä tilanteeseen tuli muutos, kun Kanen vaimo ja kuolleen lapsen äiti Lita saapui pelastamaan Christy Hemmen Snitskyn kynsistä. Lita ilmoitti, että Snitsky ei ollut edes oikea mies, kun tämä keskittyi piinaamaan naisia sen sijaan, että painisi oikeita vastustajia vastaan. Samalla Lita ilmoitti puhuneensa Kanen kanssa, ja Kane olisi kuulema tulossa takaisin kostamaan Snitskylle. Snitsky ei uskonut tätä, vaan yritti käydä Litan kimppuun, mutta hänet keskeytti sisääntulorampilla eteen roihahtaneet liekit. Seuraavalla viikolla Eric Bischoff ilmoitti ottelun näiden kahden välille NYRiin, ja lopulta Kane teki comebackinsa ppv:tä edeltävässä Raw’ssa hyökkäämällä Snitskyn kimppuun.

Edelleenkin täytyy sanoa, että Snitskyn ja Kanen ottelut eivät ole niin kamalia kuin miltä ne ajatuksen tasolla kuulostavat. Lähtökohtainen oletukseni oli nimittäin ennen ensimmäistä Snitsky vs. Kane -ottelua, että tällä otteluparilla ei päästä paljon yli yhden tähden. Taboo Tuesdayssa kaverit vetivät varsin ok:n HC-mäiskinnän, ja kyllä tätäkin ottelua katsoi, vaikka samalle tasolle ei päästy. Suurin ongelma oli nimenomaan se, että ottelussa ei ollut stipulaatiota, joten se aseilla heilunta yms. muu viihdyttävyys korvattiin tällä kertaa muutamilla kömpelöille botcheilla ja aivan liian monella nyrkiniskulla. Onneksi yleisö oli ottelussa hienosti mukana, ja onneksi sekä Kane että Snitsky ihan oikeasti yrittivät parhaansa. Se nyt ei vain erityisesti Snitskyn taidoilla riitä ihan kamalan pitkälle, mutta kyllä tässä nähtiin silti esim. raju Back Body Drop suoraan betonille ja muitakin ihan tyylikkäitä power-liikkeitä. Myös lopetus toimi. Silti tämä(kään) ei nouse ihan ok:ta paremmaksi.

* * 

Koska ppv:n tapahtumapaikka oli tosiaan Puerto Rico, oli WWE:n korostettava koko illan ajan ylimääräisillä etukäteen nauhoitetuilla angleilla sitä, kuinka kaikki WWE:n kuumimmat diivat olivat tietenkin keskittyneet lekottelemaan hotellin uima-altaalla pienissä bikineissä. Jotta tätä iloa saataisiin nähdä vielä vähän enemmän, ennen ppv:tä nähtiin huikea uima-allastaistelu!!!!1 Siinä siis Christy, Candice, Maria ja Stacy ottivat yhteen siten, että jokainen nousi yhden sattumalta altaalle henganneen alakortin painijan olkapäille, ja sitten he yrittivät parhaansa mukaan tiputtaa toisen altaaseen. Spoiler: ottelun voitti Christy Hemme, joka oli Roseyn olkapäillä. Annan tälle arvosanaksi sataviisikymmentä tähteä. En oikeastaan olisi maininnut anglea muuten, mutta huomionarvoista oli se, että koko tätä idioottimaista hölmöilyä oli altaanlaidalla seuraamassa WWE:n tuore fitness-konsultti Simon Dean, joka oli debytoinut syksyllä 2004 ja joka on myöskin yksi omista kaikkien aikojen suosikkihahmoistani. Deanin hahmoahan veti siis ECW:stä tuttu Nova, mutta tästä myöhemmin lisää.

World Heavyweight Championship
Elimination Chamber Match
Special Referee: Shawn Michaels

Edge vs. Triple H vs. Randy Orton vs. Batista vs. Chris Jericho vs. Chris Benoit

Sitten itse asiaan. Koska rehellisesti sanottuna, olihan tämä koko ppv täysin yhden ottelun tapahtuma. Mutta koska se ottelu on näin perkeellisen suuri ja hienosti pohjustettu, en voi valittaa liikaa. World Heavyweight -mestaruus oli tosiaan vuoden vaihtuessa vakantti, ja kaikki oli alkanut SurSeristä. Silloin face-joukkue voitti WHW-mestari HHH:n vetämän joukkueen ja sai näin oikeuden johtaa Raw’ta kuukauden ajan, kun Eric Bischoff lähti lomalle. Kun tuli Randy Ortonin vuoro johtaa Raw’ta, hän ei voinut buukata itseään mestaruusotteluun, koska aikaisemmin syksyllä hävityn ottelun takia hän ei saisi painia mestaruudesta niin kauan, kun Triple H oli mestari. Niinpä Orton järjesti mestaruusottelupaikasta Battle Royalin, jonka voittivat Benoit ja Edge, jotka eliminoivat toisensa samalla hetkellä kehästä. Mestaruusottelusta tuli Triple Threat. Tuossa ottelussa Orton eliminoi vihamiehensä Triple H:n pois pelistä raahaamalla hänet yleisön sekaan ja kalauttamalla häntä terästuolilla kalloon. Uuden mestarin kruunaaminen oli lähes varmaa, mutta sekava lopetus muutti kaiken. Samalla kun Benoit oli lukinnut Edgen kehässä Crippler Crossfaceen, Edge käänsi Benoit’n Roll upiin. Toinen tuomari laski Edgen selätyksen ja toinen tuomari huomasi, että samalla aikaa Edge taputti maata Crossfacen kynsissä. Toisen mielestä uusi mestari oli Benoit ja toisen mielestä Edge. Tilanne jäi epäselväksi ja ratkesi vasta seuraavalla viikolla, jolloin itse Mr. McMahon saapui paikalle ja julisti vyön vakantiksi. Triple H raivostui vyönsä menettämisestä aivan totaalisesti. McMahonin mukaan Bischoff ratkaisisi tilanteen, kun palaa lomaltaan.

Ja niin Bischoff myös teki. Lomalta palattuaan hän otti sekasortoisen päämestaruuskuvion haltuunsa ja ilmoitti, että uusi mestari kruunataan New Year’s Revolutionissa. Mutta ei suinkaan missä tahansa ottelussa, vaan Bischoffin itse pari vuotta aikaisemmin kehittelemässä, saatanallisessa Elimination Chamber Matchissa. Tuohon otteluun Bischoff buukkasi tietenkin ex-mestari HHH:n, Triple Threatin ratkaisevat painijat Benoit’n ja Edgen, koko sotkun aiheuttaneen Ortonin, Evolutionin luottomiehen Batistan ja vielä lisäksi Chris Jerichon. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Bischoff sekoitti pakkaa vielä hieman lisää ilmoittamalla, että ottelun tuomarina toimisi Shawn Michaels, joka tekisi paluunsa parin kuukauden mittaisen sairasloman jälkeen. Erityisesti HBK:n paluu oli kamala uutinen Edgelle, joka oli aiheuttanut Michaelsille tappion Taboo Tuesdayssa tämän viimeisessä ottelussa ennen sairaslomalle jäämistä. Triple H:n kannalta EC:n asetelmat näyttivät periaatteessa hyvältä, koska hänellä oli Batista apunaan Elimination Chamberissa. Ikävä kyllä HHH:n ja Batistan välit olivat alkaneet rakoilla Survivor Seriesin jälkeen koko ajan pahemmin, kun Batista oli alkanut ajatella itsenäisesti ja vaatia kunnioitusta Triple H:lta. HHH oli puolestaan vahingossa täräyttänyt Batistaa päähän terästuolilla yhdessä joukkueottelussa. Batista myös voitti pari viikkoa ennen NYRiä järjestetyn Beat the Clock Challengen, jonka voittaja saisi viimeisen entrance-paikan Elimination Chamberiin. HHH ei pitänyt siitä, että Batista oli päihittänyt Hunterin ajan, mutta Batista tyytyi virnistelemään ja sanomaan, että hän olisi kyllä yhä Triple H:n puolella. Jatkuva pieni Triple H:n piinaaminen ja näyttävät voitot kehässä olivat alkaneet tehdä Batistasta yleisön suosikkia, ja Triple H ei ollut ollenkaan varma, voisiko hän luottaa Batistaan.

Tämä ei ollut ihan niin hieno ottelu kuin mielikuvissani muistin tai kuinka paljon jotkut arvostelijat ovat hehkuttaneet tätä. Tämä on siis ehdottomasti MOTYC-tason koitos ja yksi kaikkien aikojen parhaista Elimination Chambereista, mutta ei tämä silti mikään viiden tähden ottelu ole, enkä minä ainakaan voi verrata tätä SurSer 2002:n Elimination Chamberiin. Silti tämä on ehdottomasti upea ja huikea ottelu, josta tekee aivan erityisen kovan vieläpä kaikki kymmenet otteluun liittyvät nerokkaat käänteet taustatarinassa. Tätä ei tosiaan ollut vain repäisty kasaan, niin kuin nykyiset EC:t. Tällä ottelulla oli todellinen tarina. Lisäksi tähän liittyy itselläni paljon sellaista alkuaikojen painifaniuden innostuneisuutta. Tämä oli muistaakseni ensimmäinen ppv, jonka ihan oikeasti katsoin kokonaan lataamalla koko pätkän jostain epämääräisestä vapaapaini.comin linkistä. Tässä oli juuri sopivasti brutaaliutta, tunnelmaa ja hienoja spotteja, mutta sellainen todellinen erikoisuus tästä tuntui silti mielestäni hieman uupuvan. Ottelun tarina oli niin erinomainen, että jotenkin olisi toivonut, että nuo ottelun taustat olisivat päässeet vielä enemmän oikeuksiin ottelussa. Sen sijaan tässä keskityttiin välillä vähän turhan paljon tyypilliseen EC-menoon, joka on sinänsä aina upeaa katsottavaa. Hatunnosto erityisesti Chris Benoit’lle ja tämän mielettömälle Diving Headbuttille kopin päältä. Myös kaikki muut ottivat oikeasti kovaa bumppia, joten sanotaan nyt vielä kerran, että viihdyin alusta loppuun.

* * * * ½


Kuten jo sanoin ME:n kohdalla, tämä oli täysin yhden ottelun show. Jos ME olisi flopannut tai jos ME:n tilalla olisi ollut jotain muuta, tämä olisi varmaan painihistorian kirjoissa yksi huonoimmista ppv:eistä. Nyt ME pelastaa paljon, ja kaikki tykkäävät muistella tätä tapahtumaa pelkästään viimeisen tunnin osalta. Kaiken muun voi skipata. Niinpä kokonaisuutta arvostellessa tämä tapahtuma on aivan maksimissaan Kehno, eikä yhtään enempää. Yksi ottelu ei tee vielä hyvää ppv:tä, se nähtiin jo WrestleMania 13:ssa. Onneksi oli kuitenkin edes se yksi ottelu, muuten vuosi 2005 olisi alkanut kamalasti – varsinkin kun kaksi ensimmäistä ottelua kärsivät todella ikävistä loukkaantumisista.

Wikipedia: WWE New Year’s Revolution 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 4.1.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Armageddon 2004

Next post

Arvio: TNA Final Resolution 2005

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.