2004ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE No Mercy 2004

Päivämäärä: 3.10.2004

Sijainti: East Rutherford, New Jersey (Continental Airlines Arena)

Yleisömäärä: 10 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


No Mercyllä oli tänäkin vuonna kunnia olla Smackdownin ensimmäinen SummerSlamin jälkeen järjestetty ppv. Oikeastaan se oli SD:n ainut ppv SummerSlamin ja Survivor Seriesin välissä. Raw saisi vielä yhden (uuden) ppv:n ennen SurSeriä, mutta siitä lisää ensi kerralla. Selostajinamme ketkäpä muutkaan kuin Michael Cole ja Tazz. Nyt kun on tästä nostalgiasta puhuttu, niin minullekin tulee näitä arvosteluja tehdessä kaikkein suurimmat nostalgiavibat, koska juuri näiden ppv:eiden aikoihin aloitin aktiivisen painin katselun uudestaan – enkä ole sitä sen jälkeen koskaan täysin lopettanut. Ensimmäisiä Smackdowneja katsoin siis jo 2002, mutta siten koko homma jäi pariksi vuodeksi, kunnes kaverini sai minut uudestaan innostumaan alkusyksystä 2004 Here Comes The Painin ja parin Raw’n avulla. Lopulta päätin kotona katsoa yhden Smackdownin itsekin, ja se oli juuri NM:n jälkeinen show. Siitä se koko innostus sitten alkoi, ja loppuvuodesta rekisteröidyin tänne(kin) foorumille (toim. huom. WrestlingAlertin foorumille, jossa arviota alun perin julkaistiin). Ja tällä tiellä ollaan yhä.

Singles Match

Eddie Guerrero vs. Luther Reigns

Roman ei ole tosiaankaan ensimmäinen Reignsin suvun mörssärimäinen vesa, jota WWE pushaa kovalla vauhdilla. Aika tarkalleen 10 vuotta ennen Romanin nousua ME-kuvioihin onneaan yritti Luther Reigns, jonka saavutukset tosin jäisivät paljon vaatimattomammiksi kuin Romanin – siitäkin huolimatta, että Lutherilla oli kaikki edellytykset menestykseet. Reigns oli nimittäin toiminut Kurt Anglen apurina keväästä lähtien ja onnistunut Kurtin avustuksella kylvämään tuhoa rutkasti WWE:n rosterissa. Kun Angle joutui tekemään paluunsa painikehiin kesän lopulla, oli hänen yhteistyönsä Reignsin kanssa syventynyt entisestään: Luther oli tehnyt kaikkensa aiheuttaakseen ongelmia Anglen vihaamalle Eddie Guerrerolle. Viime viikkoina Angle oli joutunut aivan uuden ongelman eteen, kun Big Show oli tehnyt paluunsa Smackdowniin, joten Guerrero oli nyt kiinnittänyt huomionsa Anglen apuriin. Reigns ei kuitenkaan joutunut kohtaamaan Eddietä yksin, koska vain pari viikkoa ennen NM:ää Mark Jindrak oli tehnyt paluunsa päärosteriin ja liittynyt Anglen sekä Reignsin poppooseen. Niinpä Jindrak saapui tässäkin ottelussa Reignsin kulmaukseen.

Eddie teki sen taas kerran. Jotain tässä äijässä on niin maagista, ettei kaverin taitoa voi kuin ihailla. Ottelu Luther Reignsiä vastaan kuulosti etukäteen äärimmäisen tylsältä tavalta ppv:n avaukseksi, mutta niin vain Eddie teki taas kaikkensa ja sai aikaan kiistatta hyvän ottelun Reingsiä vastaan. Ei tämä missään tapauksessa ollut vuosisadan kohtaaminen tai edes sellainen ottelu, jota muistelisin vuoden lopussa parhaiden palkintoja jakaessa, mutta openeriksi tämä oli kaikin puolin hemmetin pätevä ottelu. Tässä oli toimiva tarina, ja molemmat painijat näyttivät hyviltä. Pikantin säväyksen toivat molempien painijoiden ottelun kulkuun sopivat ilmeet. Lisäksi Eddie myi kaikki Reignsin iskut perhanan hyvin, mikä sai Lutherin näyttämään oikeasti uskottavalta haastajalta. Ja on toki sen verran annettava kredittiä Reignsillekin, että kyllä hän nuo power-liikkeet osaa sen verran taidokkaasti, että niitä on oikeasti ilo katsella. Lopullisen silauksen ottelun hyvyydelle toi lopetus, jossa saatiin taas nautiskella Eddien lie, cheat & steal -meiningistä. Sinänsä harmi, että Eddie oli Benoit’n tapaan tippunut midcardiin, mutta juuri tällaisissa midcard-otteluissa Eddie pystyi osoittamaan sitä talenttiaan, mikä häneltä välillä ME:n underdog-otteluissa meinasi jo unohtua.

* * * 

WWE Cruiserweight Championship

Spike Dudley (c) vs. Nunzio

Spike Dudleysta oli kuoriutunut parissa kuussa todellinen CW-divarin julma hallitsija, joka D-Vonin ja Bubba Rayn avulla oli tähän asti nöyryyttänyt jokaista häntä vastaan asettunutta haastajaa. Vielä kesällä Dudley oli ollut sympaattinen underdog, mutta nyt hän oli lähes kuin CW-divarin monsteri, jolla oli uusi look (tyylikäs goatee-parta ja karut maastohousut) ja uusi lempinimi (”The Boss”). Little Spike Dudleyn aika oli ohi. Tässä ppv:ssä häntä vastaan asettui FBI:n ykkösnimi Nunzio, joka oli yhdessä Johnny Stambolin kanssa tehnyt syksyn aikana vähän kuin vahingossa face-turnin sen jälkeen, kun Nunzio oli asettunut Spikeä vastaan non title -ottelussa ja kaikkien hämmästykseksi onnistunut päihittämään ”The Bossin”. Tuolla teolla Nunzio oli ansainnut itselleen mestaruusottelun. Pystyisikö hän uusimaan temppunsa tosipaikan tullen?

Tämä oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Etukäteen en ollut ollenkaan varma siitä, minkälaisen Cruiserweight-mestaruusottelun Dudley ja Nunzio saisivat aikaan. Tämän vuoden aikana on nähty CW-ottelun nimissä kyllä kaikenlaista kuraakin (Jacqueline vs. Chavo), mutta pääasiassa CW-mestaruusottelut ovat olleet sellaista huippuluokkaa, mitä niiden kuuluisi olla joka kuukausi. Mihinkään highlight reel -tasolle ei tässä ottelussa sentään ylletty, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Sen sijaan katsojille tarjoiltiin perhanan intenssiivinen ottelu, jossa sekä Nunzio että Dudley ovat 110-prosenttisesti mukana ensimmäisestä sekunnista huolimatta. Vaikka ottelussa ei nähtykään pahemmin high flying -liikkeitä, ottelu oli silti helkkarin nopeatempoinen ja näyttävä. Molemmat paiskoivat toisiaan perhanan tyylikkäillä liikkeillä, ja myös ringsidellä tapeltiin tosi rajusti. Muutamia tosi hyviä oivalluksiakin nähtiin, kuten Nunzion selätys-counterit ja Dudleyn Double Foot Stomp apronilta ringsidelle. Lopetus oli ehkä hienoinen pettymys, mutta sopi väkivaltaiseen ja intensiiviseen otteluun loppujen lopuksi ihan hyvin. Hyvä CW-mestaruuskohtaaminen.

* * * 

Singles Match

Billy Kidman vs. Paul London

Vielä SummerSlamissa Billy Kidman ja Paul London olivat joukkuemestarit ja ylimmät ystävät. Nyt kaikki oli muuttunut, ja koko soppa alkoi käsikirjoittamattomasta käänteestä. London ja Kidman ottelivat Chavo Guerreroa ja Jamie Noblea vastaa non title -ottelussa, ja Kidman aikoi päättää ottelun kuuluisalla Shooting Star Pressillään. Kidman kuitenkin botchasi liikkeen siten, että hän laskeutui polvillaan suoraan Chavon kaulan ja kasvojen seudulle. Chavo loukkaantui ottelussa oikeasti ja kiidätettiin paikalta pois paareilla. WWE:n käsikirjoittajat päättivät muuttaa tämän rajun käänteen storylineksi: seuraavalla viikolla Chavon joukkuepari Noble moralisoi Kidmania siitä, että tämä luultavasti päätti Guerreron uran. Samana iltana Kidman alkoi miettiä Noblen sanoja, eikä lopulta uskaltanut tehdä SSP:tä ottelussa FBI:tä vastaan. Tuon takia Kidman ja London hävisivät non title -ottelunsa. Seuraavalla viikolla Kidman ja London joutuivat puolustamaan mestaruuksiaan Rene Dupreeta ja Kenzo Suzukia vastaan, ja he hävisivät kuin häsivätkin vyönsä uudelle joukkueelle, kun Kidman ei taaskaan pystynyt päättämään ottelua vaan karkasi kehästä kesken kamppailun. Seuraavalla viikolla nähtiin kunnon alku Kidmanin heel-turnille, kun Billy saapui promoamaan kehään ja syytti koko tilanteesta faneja: fanit olivat niin verenhimoisia, että he tahtoivat nähdä Kidmanin tekevän liikkeen, joka saattaa loukkaannuttaa vastustajan pysyvästi. Kidmanin entinen joukkuemestaripari London oli saanut tarpeekseen Kidmanin pelleilyistä, ja hän saapui herättelemään Billyä läimäisemällä tätä kasvoihin. Kidman kuitenkin pakeni taas paikalta, mutta vihdoin ppv:tä edeltävässä NM:ssä hän paljasti itsestään väkivaltaisen puolen hyökätessään Londonin kimppuun brutaalisti terästuolin kanssa.

Olin hyvin lähellä antaa tälle ottelulla saman arvosanan kuin kahdelle edellisellekin, vaikka tämä mielestäni oli parempi ottelu kuin kaksi ensimmäistä (jotka puolestaan olivat hyvin samantasoisia). Tässä tulee juuri tämä puolen tähden tarkkuudella arvostelun heikkous esiin: kaikki kolmen tähden ottelut eivät tietenkään ole samantasoisia, samoin kuin eivät esim. kaikki neljänkään tähdet ottelut. Skaala on sen verran laaja kuitenkin arvosanan sisällä. Tämän ottelun heikkous oli se, että tämä kesti minuutin tai pari liian vähän. Tai oikeastaan noin viisi minuuttia liian vähän, koska päälle 15-minuuttisena tämä olisi ollut luultavasti huippuottelu. Nyt oltiin juuri hyvän ja hienon rajalla, ja hienoisesta ajanpuutteesta huolimatta tämä kääntyi hienon puolelle sen takia, että lopetus kaikkine Shooting Star Press -käänteineen kertoi perhanan osuvan tarinan, johon harvoin WWE:n CW-otteluissa pystytään. Kun tähän sitten lisätään tajuttoman kova kehämeininki, jossa London väläytti ilmiömäisiä high flying -liikkeitä ja Kidman hoiti puolestaan heel-tyyliin sopivan intenssiivisen power-dominoinnin erinomaisesti, oli kyseessä ehdottomasti WWE:n mittakaavassa mainio CW-ottelu. Erityinen hatunnosto Londonille ottelun alussa nähdystä Sprinboard Moonsaultista, jossa London ponnahti kehäkulmauksessa kakkosköydeltä suoraan kehästä ulos Moonsaultilla. Erittäin vaaralliselta näyttänyt liike, joka kuitenkin Londonille tyypillisesti meni täysin nappiin.

* * * ½ 

WWE Tag Team Championship

Réne Dupree & Kenzo Suzuki (c) vs. Rob Van Dam & Rey Mysterio

Illan toisella mestaruusottelulla ei kummempaa taustatarinaa ollut. Oikeastaan edes mestarijoukkueella ei vielä ollut kovin pitkää taustaa: ranskalainen Dupree ja japanilainen Suzuki olivat löytäneet toisensa vasta syksyllä. Kummallisen tästä kaksikosta teki se, että Dupree kertoi avoimesti vihaavansa Amerikkaa, mutta Suzuki ainakin teeskenteli rakastavansa uutta kotimaataan. Jotenkin kummassa nämä kaksi olivat kuitenkin onnistuneet muodostamaan menestyvän joukkueen, joka oli pienen onnenkantamoisen avulla voittanut joukkuemestaruudet Billy Kidmanilta ja Paul Londilta. Suzukin ja Dupreen joukkueesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin se tarjosi näkyvyyttä lahkakkaalle Dupreelle. Vastaansa tämä kansainvälinen kaksikko sai ensimmäisessä ppv-mestaruuspuolustuksessaan Rob Van Damin ja Rey Mysterion, jotka olivat taggailleet säännöllisen epäsäännöllisesti RVD:n SD:hen siirtymisestä lähtien.

Olenkohan vetänyt tänään jotain kummallisia tabuja, kun tunnun tykkäävän kaikista otteluista? Vai oliko tämäkin vain oikeasti hyvä ottelu? No, pitää kai hyväksyä, että hyvä tämä oli. Todella mukava yllätys, että joukkuedivari pystyi tässä välissä tarjoamaan tällaisen ottelun, vaikka vuosi 2004 ei ole ollut WWE:ssä millään mittapuulla mitään joukkuepainin juhla-aikaa. RVD ja Mysterio olivat tässä ottelussa suorastaan liekeissä, ja on ollut hienoa huomata, kuinka välillä jo kohmeeseen ajautunut Van Dam on herännyt aivan uuteen eloon Mysterion kanssa otellessaan. Parivaljakko toimii yksinkertaisesti pirun hienosti, ja yhteistyön helminä nähdään upeita high flying -liikkeitä, kuten Double Sunset Flip ulos kehästä Dupreen ja Suzukin päälle. Lisäksi kehuja pitää antaa myös Dupreelle ja jopa Suzukille. Dupree hoiti oman roolinsa tekniikkapainijana takuuvarmasti ja tyylikkäästi, ja Suzukikin näytti nyt hyvältä, kun hänen ei tarvinnut hallita liian pitkiä pätkiä, vaan japanilainen sai tyytyä muutaman näyttävän power-liikkeen täräyttämiseen. Kokonaisuutena hyvä joukkueottelu, muttei silti niin spesiaali eikä niin pitkäkään, että yli kolmen tähden mentäisiin.

* * * 

Singles Match

Kurt Angle vs. Big Show

Big Show oli jäänyt lomalle pian WrestleManian jälkeen. Storylinessä Show’n poistuminen oli selitetty siten, että jättiläinen oli ensin hävinnyt ”Loser Leaves Smackdown Matchin” Eddie Guerreroa vastaan ja raivostunut sitten Smackdownin uudelle General Managerille Kurt Anglelle ja paiskannut tämän parvekkeelta alas. Lähtiessään Show oli selvä heel, mutta comebackin jälkeen tilanne oli paljon epäselvempi. Show ilmestyi siis SD:hen takaisin syyskuussa kesken Eddie Guerreron ja Kurt Anglen Lumberjack Matchin. Show’lla oli siis kaunoja molempia miehiä kohtaan, ja lopulta hän hyökkäsikin kaikkien kimppuun. Kyllä, aivan KAIKKIEN. Eddien, Anglen ja kaikkien kehän laidalla olevien lumberjackien. Show tuhosi heidät yksin. Seuraavalla viikolla Teddy Long ilmoitti solmineensa uuden sopimuksen Show’n kanssa ja antaneensa Show’n päättää, otteleeko hän No Mercyssä Guerreroa vai Anglea vastaan. Sopimuksenkirjoitustilaisuudessa Show ensin ilmoitti ottelevansa Eddietä vastaan, mutta kun Angle ja Luther Reigns riemastuivat tästä ja kävivät Eddien kimppuun, Show muuttikin mielensä, pelasti Eddien ja ilmoitti kohtaavansa Anglen. Samalla Show teki virallisesti face-turnin. Angle oli kauhuissaan tilanteesta, mutta hän keksi kuitenkin Show’n nöyryyttämiseen yhden tavan, jota ei ole ennen nähty: oteltuaan Reignsin kanssa Eddietä ja Show’ta vastaan Angle kaivoi selostuspöydän takaa nukutuspyssyn ja ampui sillä Show’ta. Kyllä, Angle tainnutti Show’n nukutusaseella. Joidenkin mielestä nerokas angle, minusta vain typerä. Tämän jälkeen hän, Luther Reigns ja tuoloin Anglen joukkoihin liittynyt Mark Jindrak ajoivat Show’n pään kaljuksi. Tässä ottelussa Reignsistä ja Jindrakista ei olisi apua, koska heidät erotettaisiin, jos he sekaantuisivat otteluun. Pitää muuten vielä mainita, että Show alkoi tässä vaiheessa lähennellä uransa paksuinta kuntoa, joka lopulta ajaisikin hänet vähäksi aikaa pois painin parista.

Hitto, yllätykset sen kuin jatkuvat! Tämän ottelun kohdalla olin varma viimeistään alun jälkeen, että paskaa tulee. Alku oli nimittäin varsin onneton. Show paiskoi Anglea pari kertaa kehän ympäri, ja sen jälkeen Angle lähti paikoon eikä palannut ennen kuin GM Teddy Long saapui pakottamaan hänet. Tuon alun nössöilyn jälkeen ottelu lähti kuitenkin kunnolla käyntiin ja oli oikeasti viihdyttävää katsottavaa, vaikka Show hallitsikin noin 80 prosenttia koko ottelun ajasta. Show’n hallinta ei ollut nimittäin tylsää katsottavaa, koska Angle myi Show’n liikkeet perhanan uskottavasti eikä jotenkin kummassa näyttänyt itsekään huonolta, vaikka jäi vähän väliä jyrän alle. Kun lopulta tuli Anglen hallintaosuus, sekin toimi varsin mallikkaasti ja oli mielenkiintoista seurattavaa. Lopputaistelu oli myös varsin ok, ja lopetus oli pirun hieno. Parissa kohtaa kuitenkin mentiin turhan yli, ja selvästi överein hetki oli, kun Angle toi epätoivoissaan nukutuspyssyn kehään… Eh. Ei toiminut anglessa, toimii tuhat kertaa huonommin ottelussa. Muutenkin ottelu oli toki vähän squashahtava mutta kuitenkin niin pitkä ja toimiva, että heikkouksistaan huolimatta tämä oli kokonaisuutena ihan mukava.

* * ½ 

WWE United States Championship
Best of 5 Series, Match #5

Booker T (c) vs. John Cena

Booker T:n ja John Cenan pitkä kamppailu US-mestaruuden haltijuudesta oli tullut tiensä päähän. Tähän mennessä molemmat miehet olivat onnistuneet nappaamaan kaksi voittoa, mutta nyt toinen saisi voitollaan US-mestaruuden kiistattoman haltijuuden. Booker T oli johtanut jo tätä sarjaa voitoin 2-1. Pystyisikö hän vielä kääntämään taistelun edukseen, vai voittaisiko vyön takaisin Cena, jolta koko mestaruus oli alun perin riistetty hyvin kyseenalaisesti?

Vaikka tässä ottelussa ei oltu enää suurten yllätysten äärellä, oli lopputuloksena varsin mukava US-mestaruusottelu. Toki on totta, että Smackdown on tullut harmillisen kauas siitä ajasta, kun Eddie Guerrero ja Chris Benoit ottelivat US-mestaruusturnauksen finaalissa vuoden 2003 kesällä, mutta aikojen on tarkoituskin muuttua. Lähinnä harmittaa se, että varsin hyvän rosterin omaava SD ei kuitenkaan pysty tarjoamaan kakkosmestaruusotteluissaan sellaista ainutlaatuisuutta, räjähtävyyttä tai yllättävyyttä, mitä siltä voisi toivoa. En sano, että Raw’n Jericho vs. Christian viime ppv:ssä olisi ollut erityisen yllättävä, mutta ainakin se oli pirun kova ottelu. Tämä taas, no tämä oli ihan mukava painiottelu, jossa Booker ja Cena tekivät hyvää työtä, mutta ei tästä mitään ikimuistoista jäänyt käteen. Yleisökin oli yllättävän laimea Cenan hallintaosuuksien aikana. Ehkä Cena ja Booker vain eivät sovi parhaalla mahdolisella tavalla yhteen. Yhtään ylitse muiden nousevaa erityisen hienoa hetkeä tästä ottelusta on mahdotonta nostaa. Tämä oli vain… ihan mukava. Se ei toki ole huono saavutus, mutta parempaankin voisi pystyä.

* * ½ 

Mixed Tag Team Match

The Dudleys & Dawn Marie vs. Rico & Charlie Haas & Miss Jackie

Tämän ottelun storylinen ydinhenkilö oli Charlie Haas. Kyllä vain, Charlie. Oikeastaan kaikki alkoi vasta ppv:tä edeltävässä Smackdownissa, kun Charlie ja Rico kohtasivat Dudleyt joukkueottelussa. Huomaatteko, kuinka kauas Dudleyt ovat tulleet Great American Bashin ajoista? Ottelun aikana Dawn Marie oli jostain syystä kommentoimassa ottelua, ja kesken selostuksen hän paljasti, että Haas on kihloissa managerinsa Miss Jackien kanssa. Marie jatkoi pommien tiputtelua ilmoittamalla heti tämän jälkeen, että kihlauksesta ei kuitenkaan kannata välittää, koska hänellä ja Haasilla on seksisuhde. Tätä Jackie ei sietänyt, vaan hän hyökkäsi Marien kimppuun. Samalla Haas hämäntyi tilanteesta kehässä niin pahasti, että Dudleyt onnistuivat voittamaan ottelun. Nyt Haas ja Rico saisivat revanssin, ja kehässä olisi tällä kertaa myös Haasin tuore kihlattu ja mahdollinen salarakas. Tämä oli muuten Ricon viimeinen ppv-esiintyminen WWE:ssä. Rico siirtyisi hetkeksi painimaan AJPW:hen Japaniin ja eläköityisi sitten painikehistä kokonaan palatakseen poliisin uralle.

Sisälläni elää varmaan ikuisesti pieni Charlie Haas -mark, joten olen aina innoissani, kun hänet päästetään ppv-tasolla kehään, vaikka World’s Greatest Tag Teamin hajoamisen jälkeen ne kehäesiintymiset olivatkin lähes aina merkitykseltään tätä tasoa. Silti tässäkin ottelussa Haas teki täyden päivätyön, yritti kaikkensa ja olikin selvästi ottelun kirkkain tähti. Ei toisaalta Ricokaan vetänyt huonosti, ja Dudleyt hoitivat rutiininomaisesti oman tonttinsa. Miss Jackien ja Dawn Marien tekemisessä ei sen sijaan paljon kehumista ollut. Osittain juuri turhan pitkän naisten sähläyksen takia ja osittain typerän buukkauksen takia tästä ei kuoriutunutkaan mitään erikoisen hienoa ottelua. Silti tämä hoiti oman tonttinsa ME:tä edeltävänä väliotteluna oikein mallikkaasti, ja erityisesti lopputaistelut olivat rehellisesti sanottuna kivaa katsottavaa. Erityisesti Ricon Moonsault oli pirun komea. Joten kyllä tämä sellaiseksi ok-tason otteluksi kääntyi kuitenkin, vaikkei sen enempää tästä saatu irti.

* *

WWE Championship
Last Ride Match

John Bradshaw Layfield (c) vs. The Undertaker

JBL:n ja Undertakerin feud oli muuttunut henkilökohtaiseksi viimeistään SummerSlamissa, kun Undertaker paiskasi JBL:n limusiinin katosta läpi sen jälkeen, kun Layfield oli hävinnyt ottelun tahallaan diskauksella säilyttääkseen mestaruutensa. Seuraavassa SD:ssä JBL:llä oli jättiläismäinen kaulatuki, ja hän ilmoitti, ettei Undertaker saisi enää koskaan mestaruusottelua. GM Teddy Long oli eri mieltä, ja hän määräsikin seuraavalla viikolla JBL:n puolustamaan mestaruutaan ’Takeria vastaan. JBL vetosi kuitenkin painikyvyttömyyteen, jolloin Orlando Jordan joutui puolustamaan mestaruutta Layfieldin nimissä. Ottelu päättyi taas diskaukseen, kun JBL sekaantui, ja niinpä seuraavassa SD:ssä Long buukkasi JBL:n ja Undertakerin välille No Mercyyn Last Ride Matchin, jossa diskauksilla ei olisi roolia: ottelun voittaisi se, joka saisi vastustajansa ensimmäisenä ruumisautossa ulos areenalta. Päästäkseen niskan päälle JBL vetäisi ässän hihastaan. Seuraavalla viikolla hän nimittäin toi WWE:hen takaisin Undertakerin Ministry of Darkness -aikaiset apurit Visceran ja Gangrelin! Näiden kahden ja Orlando Jordanin kanssa JBL pieksi ’Takerin. Seuraavalla viikolla UT kuitenkin tuhosi Visceran ja Gangrelin Handicap Matchissa ja lähetti heidät saman tien pois WWE:stä. Viimeisessä SD:ssä ennen ppv:tä JBL oli kadottanut Orlando Jordanin, ja show’n lopuksi Undertaker paljasti tajuttoman ja verisen Jordanin roikkumasta kattoon kiinnitetystä Undertakerin symbolista. UT julisti pelanneensa näin kaikki Layfieldin apurit pois kuvioista. Ennen ppv:tä näytettiin muisteluvideoita Takerin kaikista neljästä mestaruusvoitosta, ja mukana oli myös pätkä surullisenkuuluisasta Over The Edgestä.

Ohhoh, JBL ja Undertaker onnistuivat todella mainiosti nyt, kun heille annettiin mahdollisuus HC-tyyliseen otteluun. SummerSlamin kohtaaminen oli kovasta yrityksestä huolimatta vain ihan kiva, mutta sen suurin ongelma oli juuri se, ettei ottelussa päästy sellaiseen brutaaliuteen, jota JBL:n parhaat ottelut vaativat. Layfield on malliesimerkki mestarista, joka pystyy vajaavaisista painitaidoistaan huolimatta vetämään tarpeen tullen todella kovan ison ottelun, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus muun muassa stipulaation avulla. Nyt se mahdollisuus annettiin, ja lopputulos oli todella viihdyttävää katsottavaa. Aluksi nähtiin jonkun verran peruspainia, mutta sekin oli ihan toimivaa, ja katsojia hellittiin jo tuossa vaiheessa mm. Undertakerin Leg Dropilla apronilla maanneen JBL:n päälle. Vähitellen päästiin HC-osuuteen, ja sitten nähtiinkin koko ajan rajumpia bumppeja: tosi kovia teräsportaiden ja -tuolien iskuja, Tombstone Piledriver teräsportaille ja loppuhuipennuksena yksi rajuimmista Chokeslameista selostuspöydän läpi. Hitto, että se Chokeslam oli nätti! Ottelun suurin heikkous oli sen lopetus. Ymmärrän kyllä, miksi ottelu buukattiin päättymään näin, mutten vain millään tavalla tykännyt tuosta tavasta. Plus että tuohon loppuratkaisuun oleellisesti kuulunut Heidenreich on yksi inhokkipainijoistani, joten häntä ei tarvitsisi ruudussa näyttää ollenkaan. Osittain lopetuksen ja ositain varsinaisen upean painin puutteen takia tämä ei nouse huipputasolle, mutta hieno ottelu ehdottomasti.

* * * ½


Tämähän oli ihan kiva väli-ppv! Huomattavasti parempi suoritus kuin Great American Bash ja Judgment Day. Oikeastaan kaikki ottelut olivat vähintään kivoja, joten huippuotteluiden puutteesta huolimatta tätä katsoessa viihtyi ihan hyvin. Ok.

Wikipedia: WWE No Mercy 2004

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 6.10.2014

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Unforgiven 2004

Next post

Arvio: WWE Taboo Tuesday 2004

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.