Arvio: WWE No Way Out 2005
Päivämäärä: 20.2.2005
Sijainti: Pittsburgh, Pennsylvania (Mellon Arena)
Yleisömäärä: 9 500
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Road to WrestleManian suurin välipysäkki Royal Rumblen ja WrestleManian välissä oli tänäkin vuonna No Way Out. Sitä isännöi jo totuttuun tyyliin Smackdown, joten selostajinamme olivat Michael Cole ja Tazz.
WWE Tag Team Championship
Basham Brothers (c) vs. Rey Mysterio & Eddie Guerrero
JBL:n Cabinetin Secretaries of Defense eli Bashamin veljekset olivat nousseet WWE:n joukkuemestareiksi vuoden 2005 alussa, kun Rey Mysterio ja Rob Van Dam hävisivät mestaruutensa neljän joukkueen ottelussa vain kuukauden mestaruuskauden päätteeksi. RVD:n ja Mysterion mestaruustappion taustalla oli Van Damin oikea loukkaantuminen, mikä pakotti RVD:n leikkaukseen ja sivuun painista yli vuoden ajaksi. RVD:tä ei siis nähtäisi ennen vuotta 2006. Mysteriolla oli silti revanssiottelu käyttämättä, mutta Rey ei palannut heti kamppailemaan Bashamien kanssa, sillä hänellä oli meneillään ystävällinen mittelöinti Eddie Guerreron kanssa. Guerrero ja Mysterio olivat hyviä ystäviä, jotka painivat vuoden alussa Smackdownissa muutamia kovan luokan otteluita, joissa he yrittivät rehdisti selvittää, kumpi todella on toista parempi. Tuohon kysymykseen ei saatu mitään lopullista selvyyttä, mutta sen sijaan Mysterio yllätti kaikki ja erityisesti Bashamin veljekset ilmoittamalla, että hänen uusi joukkueparinsa olisi nimenomaan Eddie Guerrero ja että he haastaisivat Eddien kanssa Bashamit joukkuevöistä No Way Outissa.
Tämä oli varmasti yksi parhaista joukkueotteluista, joissa Bashamin veljekset ovat olleet mukana, eikä se ole mikään ihme, kun katsoo heidän vastustajiaan. Näistä upeista avaussanoista huolimatta tämä ei siis ollut mikään joukkuepainin mestariteos, ja tämä häviää molemmille TNA:n tämän vuoden joukkuemestaruusotteluille. Silti kyseessä oli ehdottomasti hyvä joukkueottelu ja paljon parempi koitos kuin moni muista WWE:n joukkuemestaruusotteluista viime aikoina. Erityisesti Guerreron ja Mysterion hallintaosuudet olivat tietenkin kaunista katseltavaa, vaikka erityisesti Eddien painia saatiin nähdä harmillisen vähän. Sen sijaan Bashamien hallintaosuus oli vähän tylsähkö ja turhan pitkä, mutta sitä pelasti paljon se, että Mysterio myi veljesten iskut hienosti ja sai heidät näyttämään uskottavilta. Lopulta nähty Mysterion pakeneminen molempien käsistä oli hauska temppu. Sen sijaan lopetuksesta en tykännyt mitenkään älyttömästi, sillä siinä kikkailtiin vähän turhan paljon tällä Eddien ”lying, cheating and stealing” -jutulla niin, että viihdyttävän sijaan tuo temppuilu oli enemmänkin ärsyttävää. Mutta kokonaisuutena tämä oli kuitenkin vahvaa joukkuepainia ja oikein hyvä opener illalle.
* * *
Singles Match
Heidenreich vs. Booker T
Heidenreichin ura WWE:ssä ei ollut mennyt ihan suunnitellulla tavalla. Yhteistyö Paul Heymanin kanssa oli päättynyt tammikuussa, kun Heyman joutui arkkuun, eikä sama kohtalo ollut kovin kaukana Heidenreichiltä itseltäänkään sen jälkeen, kun hän hävisi Casket Matchin Undertakerille tammikuussa. Royal Rumblen jälkeen Heidenreich oli pyörinyt lähinnä päämärättömästi Smackdownissa ja omistautunut runoudelleen. Booker T oli puolestaan osallistunut päämestaruuden ykköshaastajuusturnaukseen (myöhemmin lisää), mutta välieräottelussa hän oli hävinnyt tiukan kamppailun jälkeen John Cenalla. Kun Booker palasi backstagelle pettyneenä tuon ottelun jälkeen, Heidenreich alkoi kuittailla Bookerille tämän tappiosta. Booker vastasi haukkumalla Heidenreichin runot ja muistuttamalla, että tämä pelkäsi jopa arkkuja. Sen jälkeen Booker lähti paikalta ilmoittaen, ettei hänellä ollut aikaa Heidenreichille, mutta miesten välille buukattiin silti ottelu ppv:hen.
Tästä ottelusta ei ollut paljon jälkipolville kerrottavaa. Bookerilta nähtiin aika rutiinisuoritus, mutta sillä ei päästä kovin pitkälle Heidenreichin kanssa. Heidenreich oli nimittäin tässä taas oma itsensä, ja nyt kun se intensiteetti Undertakerin kanssa oli ohi, jotenkin Heidyn kehäotteetkin tuntuivat vielä tylsemmiltä ja yhdentekeviltä kuin Undertakeria vastaan. Melkein voisin jopa väittää, että Heidyllä oli jonkinlaista kemiaa UT:n kanssa, mutta Bookerin kanssa sitä ei ollut nimeksikään. Käytännössä tässä ottelussa nämä kaksi vain saapuivat paikalle, vetivät läpi perussettinsä, keräsivät palkkasekkinsä ja lähtivät kotiin. Ikävä kyllä se ei riitä tässä tapauksessa kuin kehnoon otteluun, koska painillisia edellytyksiä ei ollut yhtään enempään, ja ottelun buukkauskin (erityisesti lopetuksen osalta) oli aika lailla p****estä. Onneksi Heidyä vastassa oli sentään Booker eikä joku täydellinen säkki, koska muuten meillä olisi ollut jo käsissä todellinen kasa höyryävää paskaa. Booker oli kuitenkin ihan solid SD:n midcarderi tässä vaiheessa, vaikka mitään kunnon suuntaa ei hänen urallaan ollutkaan.
* ½
WWE Cruiserweight Championship
Funaki (c) vs. Paul London vs. Chavo Guerrero vs. Shannon Moore vs. Spike Dudley vs. Akio
Joulukuussa Funaki oli järkyttänyt kaikkia nappaamalla yllätysvoiton Spike Dudleystä ja nousemalla WWE:n Cruiserweight-mestariksi. Lähes koko uransa pelkkää huumorihahmon ja backstage-haastattelijan roolia vetänyt Funaki oli nyt siis mukamas CW-divarin ykkösnimi, joten WWE oli taas onnistunut tiputtamaan divarinsa arvon alas siitä loppukesästä ja syksystä, jolloin vyöstä nähtiin oikeasti kovatasoisia koitoksia. No, Funakilla riitti joka tapauksessa haastajia reippaasti, ja niinpä GM Teddy Long päätti, että No Way Outissa Funaki joutuisi puolustamaan samalla kertaa vyötään kaikkia merkittäviä cruiserweightejä vastaan. Ottelu käytäisiin eliminointiotteluna siten, että kaksi arvalla valittua painija aloittaisi ottelun, ja kun toinen eliminoidaan, seuraava painija nousee kehään. Tätä jatketaan, kunnes jäljellä oli enää kaksi painijaa, ja tuon kohtaamisen voittaja voittaisi mestaruuden. Merkittävä huomio kaikille ’Alertilaisille tästä ottelusta on se, että tämä oli Shannon Mooren ensimmäinen ppv-esiintyminen Prince of Punk -gimmickillä, josta on tullut (kiitos Hyppysen) jo vuosia sitten klassikkomeemi täällä.
Huh huh, mikä määrä hukattua potentiaalia. Muuta ei voine sanoa ottelusta, jossa on Paul Londonin, Chavo Guerreron ja Akion kaltaisia huippuluokan cruiserweight-painijoita ja joka tuntuu kokonaisuudessaan aika valjulta. Eivätkä edes ottelun heikommat cruiserweightit (Moore, Dudley, Funaki) ole tosiaan mitään huonoja, vaan parhaimmillaan hekin pystyisivät oikein mainioihin otteisiin. Niinpä oletin, että oikeanlaisella buukkauksella tämä olisi WWE:n mahdollisuus näyttää TNA:lle, että kyllä tälläkin puolella osataan taidokasta, lennokasta, vauhdikasta ja näyttävää painia. Sen sijaan tämä kuuden miehen räpellys jäi suurimmalti osalti pannukakuksi. Muutamia näyttäviä liikkeitä nähtiin, lähinnä tosin Londonilta (Top-Rope Swinging Neckbreaker, 450 Splash, Tiger Suplex), mutta ne eivät tätä kokonaisuutta kamalasti pelastaneet. Erityisesti loppupuolella ottelu tuntui hetkittäin jo kulkevan ihan hyvin, mutta suuri osa fiiliksestä oli pilattu heti alun pikaeliminoille ja muilla häsläyksellä. Lopunkin kamppailut oli buukattu aivan liian hitaiksi ja tekniikkavetoisiksi, kun kerrankin olisi ollut mahdollisuus spottiapinointiin. Niinpä kokonaisuutena oli muutamalla näyttävällä spotilla koristeltu ihan ok kuuden miehen pläjäys, joka ei ole todellakaan sitä, mitä WWE:n CW-divari voisi parhaimmillaan olla. Asiaa ei auttanut se, että melkein kaikki eliminoinnit olivat tosi kömpelöitä.
* *
Singles Match
Luther Reigns vs. The Undertaker
Juuri kun Undertaker oli selvinnyt Heidenreichista, oli hänellä edessään uusi feud SD:n mörssärimidcarderin kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun Undertakerilla oli päämestaruuden ykköshaastajuusturnauksen ensimmäisellä kierroksella ottelu René Dupréeta vastaan. Undertaker oli jo voittaa tuon ottelun, kun Luther Reigns ja Mark Jindrak sekaantuivat otteluun ja aiheuttivat Double Count Outin. Reignsin ainut motiivi hyökkäykselle oli ilmeisesti se, että hän oli päättänyt nousta SD:n ME-meininkeihin, ja se onnistuisi helpoiten Undertakerin suututtamisella ja pieksemisellä. Seuraavalla viikolla Reigns piti promon, jossa hän puhui vankilataustastaan ja siitä, kuinka hän ei pelkäisi Undertakeria yhtään. WWE olisi tästä lähtien Reignsin piha (”yard”). Undertaker ei näitä väitteitä sulattanut, vaan hän yritti käydä Reignsin kimppuun, mutta Reigns uhrasi sen sijaan ystävänsä Mark Jindrakin Undertakerille. UT päihitti Jindrakin Smackdownissa 1 on 1 -ottelussa, mutta tuon ottelun jälkeen Reigns ryntäsi kehään ja löi UT:lta tajun kankaalle televisiokameralla.
Tuota joo, eipä tässäkään ottelussa nyt mitenkään älyttömästi ole kehumista. Toki täytyy antaa tunnustusta Reignsille siitä, että hän ainakin näytti ihan oikeasti yrittävän kaikkensa ja tekevänsä töitä mahdollisimman paljon, mutta se ei vain Reignsin keskinkertaisilla brawlerin taidoilla riitä kovin pitkälle. Undertakerillekaan ensimmäinen Dead Man -vuosi paluun jälkeen ei ole ollut mitenkään helppo, sillä hän on pääasiassa päässyt painimaan Heidenreichin ja Reignsin tasoisten painijoiden kanssa, ja Undertaker ei ainakaan tässä vaiheessa urallaan ollut kykenevä kantamaan näitä kavereita mihinkään merkittäviin otteluihin. Kokonaisuutena tämä kamppailu oli kuitenkin Reignsin kovan yrittämisen ja Undertakerin rutiininomaisen työskentelyn ansiosta ihan ok tv-ottelutasoinen koitos, joten ainakin tämä päihitti vertailussa Heidenreichin ja Booker T:n välisen koitoksen. Erityisesti pari viimeistä minuuttia olivat tässä ottelussa oikeasti ihan menevää touhua, ja se Reignsin Tombstone-counterointi ja räjähtävän nopea Swinging Neckbreaker oli ihan oikeasti näyttävä hetki. Kokonaisuutena siis ihan ok, tuskin tätä parempaa näiltä kahdelta koskaan nähtäisiin.
* *
Tässä vaiheessa lienee hyvä kertoa, että aivan jumalaton määrä tämän ppv:n ajasta oli käytetty (ilmeisesti koska SD:llä ei ollut mitään muuta otteluita tai muuta edes etäisesti järkevää ohjelmaa kolmetuntisen ppv:n ajantäytteeksi) käsittämättömän paskaan, epäkiinnostavaan ja kaikella tavalla hirvittävään ”Rookie Diva Competitioniin”. Siinä SD:n konkaridiivat Torrie Wilson ja Dawn Marie siis juonsivat kolmiosaista (iltapukukierros, talent-kierros ja uimapukukierros) kilpailua, jonka aikana fanit saisivat netissä äänestää omaa suosikkidiivaansa, joka illan päätteeksi kruunattaisiin ”vuoden tulokasdiivaksi”. Kilpailun osallistujista Rochelle Loewen ja Lauren Jones olivat joitain randombimboja (Jones tuttu TV:stä, Loewen tuttu Playboysta), jotka WWE oli palkannut jostain käsittämättömästä syystä ja joiden WWE-sopimukset päättyivät pian NWO:n jälkeen. Joy Giovanni ja Michelle McCool olivat puolestaan osallistuneet viime vuonna Diva Searchiin ja saaneet sen jälkeen sopimukset WWE:n kanssa. McCoolia ei ollut nähty paljon missään tätä ennen (vaikka myöhemmin hänestä tulisikin yksi WWE:n merkittävimmistä naispainijoista parin vuoden ajaksi), mutta Joy Giovani oli sen sijaan kerännyt paljon huomiota sympaattisena diivana, joka oli hengaillut erityisesti Big Show’n kanssa. Näytti siltä, että WWE:llä olisi ollut suuriakin suunnitelmia Giovannille, mutta ikävä kyllä tämä ajautui kevään aikana ongelmiin muiden diivojen kanssa backstagella, ja niinpä hän sai kenkää WWE:stä jo kesällä 2005. Niin, en aio kertoa siis tästä ”kilpailusta” yhtään enempää. Se oli täyttä kuraa ja järjetöntä ajanhukkaa. Joy Giovanni voitti.
WWE Championship Title Shot Tournament Final Match
John Cena vs. Kurt Angle
No nyt päästään siihen päämestaruuden ykköshaastajuusturnaukseen. Raw’n Batista oli tosiaan voittanut Royal Rumble -ottelun, mikä tarkoitti sitä, että päämestaruuden haastajan paikka Smackdownin WrestleMania-ME:ssä oli yhä auki. Batista ei ollut tosin NWO:hon mennessä ilmoittanut vielä, haastaisiko hän Raw’n vai SD:n mestarin (hän oli luvannut tehdä sen seuraavassa Raw’ssa), ja itse asiassa Teddy Long oli kutsunut Batistan tähän ppv:hen vieraakseen. Long toivoi kovasti, että Batista liittyisi SD:hen ja haastaisi JBL:n mestaruudesta. Batista ei ollut vielä tässä vaiheessa saapunut paikalle, vaan hän teki esiintymisensä vasta aivan show’n lopussa. Teddy Long oli kuitenkin varautunut siihen, että Batista ei vaihtaisi brändiä vaan pysyisi Raw’ssa, joten heti Rumblen jälkeen SD:ssä aloitettiin ykköshaastajuusturnaus, jonka voittaja kohtaisi WWE-mestarin WrestleManiassa. Jos Batista päättäisi siirtyä siniseen brändiin, ottelusta tulisi Triple Threat. Tuon kahdeksan hengen turnauksen finaaliin olivat selvinneet John Cena (päihitti Orlando Jordanin ja Booker T:n aikaisemmilla kierroksilla) ja Kurt Angle (päihitti Rey Mysterion puolivälierissä ja pääsi suoraan finaaliin, kun UT-Duprée päättyi tuplauloslaskuun). Angle oli täysin varma, että hän pääsisi WM:n Main Eventiin kolmantena vuotena putkeen, mutta US-mestari John Cena oli puolestaan ilmoittanut Anglelle ppv:tä edeltävässä Smackdownissa, että tästä vuodesta tulisi John Cenan vuosi. Yleisö oli muuten varma, että Shawn Michaels sekaantuisi otteluun, koska hänen ja Anglen välillä oli alkanut feud Rumblessa, mutta tuota sekaantumista ei ottelussa nähty.
Onneksi Smackdownilla oli tähän aikaan edes Kurt Angle, koska ilman Anglea nämä ME-kuviot olisivat olleet vielä useamman asteen verran heikompia ja tylsempiä. Tälläkin kertaa Angle veti illan parhaan ottelun ja samalla ensimmäisen kunnon ottelun sitten openerin. Illan avanneen joukkuemestaruusottelun jälkeen tunnelma oli ehtinyt laskea jo ennen tätä aika pohjalukemiin, mutta onneksi sitten tosiaan tuli tämä konkari-Anglen ja nuoren nousevan tähden Cenan kohtaaminen. Molemmat pistivät parastaan, ja Cenaltakin nähtiin muun muassa järisyttävä Spinebuster ja Top-Rope Leg Drop, joita mieheltä ei näihin aikoihin ollut totuttu näkemään. Angle puolestaan hoiti teknisen painin taas suorastaan ammattimaisella varmuudella, ja lopussa nähty Cenan jalan työstäminen oli yksi vakuuttavimmista suorituksista, joita pitkään aikaan on submission-painissa nähty. Myös Cena otti ihan kovaa bumppia lentemällä ympäri kehää ja ottamalla vastaan muun muassa German Suplexin kehäkulmaukseen. Ei tämä silti huippuluokan ottelu ollut, koska semmoinen todellinen erikoisuus tai ainutlaatuisuus puuttui, ehkä Cena oli tässä vielä vähän turhan rookie. Joka tapauksessa hieno ottelu ja merkittävä askel Cenalla kohti tulevaa uraansa WWE:n ykkösnimenä.
* * * ½
WWE Championship
Barbed Wire Steel Cage Match
JBL (c) vs. Big Show
Jo Royal Rumblessa Teddy Long oli ilmoittanut, että No Way Outin Main Event olisi Barbed Wire Steel Cage Match, jollaista ei ollut ikinä aikaisemmin nähty WWE:n historiassa. Käytännössä stipulaatio tarkoitti sitä, että häkin yläreunat olivat täynnä piikkilankaa. Lisäksi häkin ovi oli poikkeuksellisesti lukittu niin, että kumpikaan painijoista ei voisi paeta kehästä oven kautta. Ainoat tavat voittaa olivat siis selätys, luovutus tai jollain ilveellä pakeneminen. JBL:n vastustajaksi Long oli samaten jo Rumblessa ilmoittanut Big Show’n, sillä Rumblen Triple Threatissa JBL oli selättänyt Anglen, joten Longin mukaan JBL ei ollut vieläkään päihittänyt Show’ta. JBL oli tietenkin aivan raivoissaan siitä, että hän joutuisi kohtaamaan Big Show’n näin sadistisessa ja barbaarimaisessa ottelumuodossa. Seuraavien viikkojen aikana hän yritti pehmittää Show’ta kaikilla mahdollisilla keinoilla, mutta mikään ei oikein toiminut. Show muun muassa päihitti Bashamin veljekset Handicap Matchissa ja pieksi seuraavalla viikolla Bashamit ja Orlando Jordanin backstagella. Ennen NWO:ta JBL joutui ongelmiin myös Rumble-voittaja Batistan kanssa, koska ppv:tä edeltävässä Raw’ssa JBL:n limusiini ajoi lähes tulkoon Batistan päältä parkkipaikalla. JBL:n mukaan hän ei ollut hyökkäyksen takana, mutta kukaan – kaikkein vähiten Batista – ei uskonut häntä. Niinpä Batista saapui ppv:tä edeltävään SD:hen ja pisti JBL:n limusiinin paskaksi. Juuri kun JBL lähetti Cabinettinsa Batistan kimppuun, Big Show saapui kehään ja hyökkäsi JBL:n kimppuun.
Täytyy myöntää, että vastaavanlaista Main Eventiä ei ole WWE:ssä nähty ennen tätä tai tämän jälkeen. Kyseisellä lauseella on sekä positiivinen että negatiivinen merkityksensä. Muistan hyvin vieläkin, kuinka aikanaan tämä ottelu keräsi tosi paljon kritiikkiä siitä, että piikkilankaa ei käytännössä käytetty ottelun aikana ollenkaan. Nytkin katsoessa tuntui kieltämättä tyhmältä, että häkin ympärille oli pitänyt rakentaa hillitön piikkilankasykerö, jos kumpikaan painijoista ei ollut valmis ottamaan siitä edes pientä osumaa. Tiedän, etteivät Show tai JBL ole mitään piikkilankapainijoita, mutta olisitte nyt leikanneet siitä pienen palan ja koittaneet edes jotenkin mukahyödyntää sitä. Nyt koko toiminta piikkilangan osalta näytti täysin munattomalta – vaikka ottelussa muuten nähtiinkin tosi kovia bumppeja ja rajua bleidaamista. Tykkäsin myös piikkilankastipulaatiosta sen takia, että sen ansiosta kerrankin ottelua ei voinut voittaa kävelemällä häkistä ulos (periaatteessa), ja tämä lukitun oven sääntö pitäisi mielestäni tuoda kaikkiin WWE:n häkkiotteluihin. Tykkäsin ottelussa myös tosiaan siitä, kuinka paljon Show ja ennen kaikkea JBL (loppuspotti oli todella rajun näköinen) pistivät kroppaansa likoon, jotta tästä saataisiin viihdyttävä ja HC-henkinen entertainment brawl ilman sitä piikkilankaakin. Tykkäsin itse asiassa ottelusta aika paljon, ja kaikessa fyysisessä väkivaltaisuudessaan tämä oli oikein hyvä ottelu JBL:n mestaruuspuolustukseksi. Harmi vain, että ottelun lopetus oli mukanokkela ja täysin idioottimainen, joten loppufiilis oli vähän bläh hyvästä työstä huolimatta.
* * *
Eipä ollut mitenkään älyttömän vahva suoritus taaskaan WWE:n välishow’lta. Onneksi tämä oli sentään selvästi parempi suoritus kuin Smackdownin edellinen ppv Armageddon, joka oli täyttä kuraa. Tässä sentään nähtiin hyvä opener, hieno Angle-Cena ja poikkeuksellinen Main Event. Välissä oli siten turhia otteluita ja kamalaa diiva-paskaa, mutta kyllä tämä sentään juuri ja juuri vielä Kehnon puolella pysyy.
Wikipedia: WWE No Way Out 2005
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 1.2.2005
No Comment