2006ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE No Way Out 2006

Päivämäärä: 19.2.2006

Sijainti: Baltimore, Maryland (1st Mariner Arena)

Yleisömäärä: 11 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Totuttuun tapaan No Way Out oli WWE:n viimeinen ppv ennen suurta ja kaunista WrestleManiaa. Tuttua oli myös se, että kunnia tämän ppv:n järjestämisestä laskeutui Smackdownille. Niinpä selostajinamme Michael Cole ja Tazz, haastattelijana puolestaan Kristal Marshall. Tänä vuonna NWO ei tosin ollut ihan virallisesti viimeinen iso välietappi ennen WM:ää, koska 1980-luvun klassikkotapahtuma Saturday Night’s Main Event oli tehnyt paluunsa, ja se järjestettäisiin vielä maaliskuun puolivälissä ennen WrestleManiaa. SNME:t eivät kuitenkaan ole ppv:eitä, joten niitä ei näissä arvioissani sen tarkemmin käsitellä.

WWE Cruiserweight Championship

Gregory Helms (c) vs. Scotty 2 Hotty vs. Paul London vs. Brian Kendrick vs. Funaki vs. Super Crazy vs. Psicosis vs. Nunzio vs. Kid Kash

Show avattiin vaatimattomasti yhdeksän hengen WWE Cruiserweight -mestaruusottelulla, johon oli ängetty lähes kaikki Smackdownin aktiiviset CW-painijat (vain Jamie Noble puuttui jostain syystä). Ei muuten ihme, että Gregory Helms haluttiin Smackdowniin, kun face/heel-jakauma oli CW-divarissa tätä luokkaa. Ei myöskään ihme, että juuri samasta syystä Helms oli heti Royal Rumblessa nähdyn mestaruusvoittonsa jälkeen ajautunut suuriin ongelmiin koko CW-divarin kanssa. Helms oli siis Rumbleen asti Raw’n painija, mutta yllättävän mestaruusvoittonsa jälkeen hän loikkasi Smackdowniin ja sai kimppuunsa käytännössä kaikki SD:n CW-painijat. Viime viikkojen aikana Helms oli otellut Singles Matcheja muun muassa Scotty 2 Hottyn kanssa ja promottanut ylimielisesti siitä, kuinka hän pystyisi päihittämään kenet cruiserweightin tahansa koska tahansa. Ppv:tä edeltävässä Smackdownissa sitten kaikki CW-divarin facet kävivät Helmsin kimppuun, ja Teddy Long ilmoitti, että Helmsin itseluottamuksen ansiosta hän todella pääsisi puolustamaan vyötään kaikkia SD:n cruiserweightejä vastaan. Muut nimet listasta ovat tuttuja entisistä arvosteluistani, mutta pitänee mainita, että Brian Kendrick tunnettiin ennen Spankyna ja että hän oli palannut viime syksynä WWE:hen lähdettyään promootiosta alkuvuodesta 2004 ja kierreltyään indyjä puolisentoista vuotta. Nyt Kendrick oli luopunut Spanky-nimestä ja ottanut käyttöön oikean nimensä. Lisäksi hän paini joukkueena Londonin kanssa, ja tuosta joukkueesta kuulemme kyllä vielä.

Odotin tältä ottelulta lähinnä pelkkää kaaosta ja sekamelskaa, mutta sen sijaan WWE onnistui tarjoamaan minulle oikein viihdyttävän CW-spottailun. Yleensä nämä cruiserweight-ottelut muuttuvat liian monen osanottajan kohdalla puhtaaksi katastrofiksi, ja yhdeksän painijaa samanaikaisesti kehässä on aivan eittämättä liian paljon. Odotuksiani ei erityisesti kohottanut se, että Royal Rumblessa jo kuuden CW:n mäiskintä oli aika hallitsematonta menoa. Tämä ottelu pysyi kuitenkin hämmästyttävän hyvin kasassa, kun otetaan huomioon osanottajien määrä. Olen siis hyvin eri mieltä esimerkiksi Whatin arvosteluun verrattuna tämän ottelun suoriutumisesta. Siihen toki vaikutti se, että kehässä oli suurimman osan ajasta vain 2-4 painijaa, joten ottelun rakennetta ja kokonaisuutta oli ihan oikeasti viitsitty miettiä. Kun tähän lisätään se, että (Funakia ja Scottya lukuun ottamatta) kaikki osanottajat olivat oikein lahjakkaita, kiinnostavia ja monipuolisia CW-painijoita, oli kasassa suorastaan ilahduttava spotfest. Toki mihinkään hämmästyttäviin suorituksiin ei tällaisessa kokonaisuudessa pystytty, joten hyvää paremmaksi tämä ei missään tapauksessa noussut, mutta sekin on jo kiitettävä suoritus näistä lähtökohdista. Hyvä alku illalle!

* * *

Singles Match

Lashley vs. JBL

Tämän ottelun taustatarina oli lyhyt ja ytimekäs. JBL:llä oli alkuvuodesta ollut hyvin häiritsevä feud Boogeymanin kanssa, mutta se päättyi Royal Rumbleen, jossa Boogeyman voitti entisen WWE-mestarin parissa minuutissa. Tämä nöyryyttävä kokemus oli ilmeisesti Bradshaw’lle liikaa, koska seuraavassa Smackdownissa hän promosi, ettei enää koskaan painisi mitään hirviöitä tai monstereita vastaan vain miellyttääkseen Smackdownin hallintoa. Promo keskeytyi, kun WWE:n nouseva tähti Lashley saapui kehäalueelle, koska hänen ottelunsa oli alkamassa seuraavaksi. JBL närkästyi tästä keskeytyksestä niin pahasti, että hyökkäsi ottelun jälkeen Lashleyn kimppuun. Parin seuraavan viikon ajan nämä kaksi brawleria ottivat yhteen Smackdownissa, ja tässä sitä oltiin. Tämä ottelu sai varsinaisen lentävän lähdön itse tapahtumassa, kun alkuvuodesta eräänlaisen comebackinsa ja toisaalta myös WWE:n painidebyyttinsä tehnyt konkaripainija Finlay kaappasi backstagella haastattelija Kristalin kostoksi siitä, että hänelle ei ollut buukattua ottelua ollenkaan ppv:hen. Tappelemista rakastava Finlay raahasi Kristalin kehään ja julisti haluavansa tapella jotakuta vastaan, jolloin Lashley ryntäsi kehään ja hyökkäsi Finlayn kimppuun. JBL päätti ilmeisesti hyödyntää tilanteen saapumalla nopeasti paikalle, ja kun Finlay oli saatu häädettyä kehäalueelta, näiden kahden virallinen ottelu oli valmis alkamaan.

Jo toinen positiivinen yllätys illan alkupuolella! Tosin aivan toisella tavalla ja aivan toisista lähtökohdista kuin illan ensimmäinen positiivinen yllätys, mutta yllätys joka tapauksessa. Ja itse asiassa arvosanakin on täsmälleen sama kuin openerilla, heh. Lashley vs. JBL ei siis tosiaan ollut erityisen ”vauhdikasta” menoa eikä se varsinkaan ollut ”spotfest”, mutta mitään sellaista en tältä odottanutkaan. Sen sijaan en odottanut tältä paljon mitään, koska tähän mennessä Lashleyn singles-ottelut olivat lähinnä squash-tasoa ja koska JBL:n viimeisin ppv-esiintyminen oli Boogeymanin squashattavaksi jääminen Royal Rumblessa. Niinpä laskin nämä kaksi asiaa yhteen ja pelkäsin lopputulosta jo etukäteen (koska minulla ei tosiaan ollut mitään muistikuvaa tästä ottelusta). Sen sijaan Lashley ja JBL vetivät noin 10 minuuttia kestäneen varsin intenssiivisen mäiskinnän, jossa JBL innostui esittämään muun muassa Top-Rope Elbow Dropin, jollaista hän ei ole varmaan tehnyt koskaan. Lashley puolestaan paiskoi JBL:ää sekä kehässä että sen ulkopuolella hemmetin hienoilla Suplexeilla (ja sai JBL:n vuotamaan verta), ja JBL:n hallinnan aikana hän mui Bradshaw’n liikkeet ammattitaitoisesti. Muutenkin ottelu oli tasaväkinen, ja lopputaistelu oli jopa hieman jännittävä. Finlaykin sekaantuminen oli lähinnä plussaa. Hyvä ottelu siis, mutta ei nyt näistä lähtökohdista sentään sen enempää.

* * * 

Tässä välissä loukkaantunut Batista teki yllätysesiintymisen saapumalla paikalle tyylikkääseen pukuun pukeutuneena. Entinen WHW-mestari nousi kehään ja vetäisi täysin yhdentekevän promon, jossa hän hypetti illan Main Eventiä, julisti nousevansa päämestariksi takaisin heti kun olisi terve ja kertoi paranemisensa edenneen hyvin. No, ei tästä mitään haittaakaan ollut, koska tämä kesti niin vähän aikaa.

Tag Team Match

MNM vs. Matt Hardy & Tatanka

Kyllä, WWE Tag Team -mestaruudet olivat edelleen MNM:n hallussa. Ei, jostain syystä nuo vyöt eivät olleet panoksena tässä ottelussa. Selostajien mukaan syy oli se, että haastajat eivät olleet ”ansainneet” mestaruusottelua, mikä ei tuntunut olevan ongelma esimerkiksi CW-mestaruusottelun kohdalla. Jotenkin tuntuu aina yhtä tyhmältä, että ppv:hen buukataan non title -ottelu mestareille. No, nyt MNM sitten kohtasi Matt Hardyn ja… Tatankan. Hardylla ja Melinalla oli ollut ilmeisesti Smackdownissa jonkinlaista kärhämää, ja kun MNM jätti ppv:tä edeltävässä Smackdownissa avoimen haasteen, Hardy vastasi siihen, vaikkei hänellä ollut edes joukkueparia. Hardy sanoi ilmoittavansa parinsa ppv:ssä, ja lopulta Hardyn partneri paljastui vasta juuri ennen ottelua, kun Royal Rumblessa comebackinsa tehnyt Tatanka ryntäsi kehään. Mielenkiintoinen parivaljakko, jonka ystävystymisen tausta ei meille sen kummemmin tässä selvinnyt.

Eipä tässäkään ottelussa mitään vikaa ollut, vaikka ihan kahden edellisen tasolle ei päästy. Oikeastaan ilahduttavinta on se, että kaikille osanottajille voi antaa tästä puhtaat paperit. MNM oli jälleen viihdyttävä, ja kaksikko kerää koko ajan enemmän kokemusta ja rutiinia, mikä parantaa heidän vakuuttavuuttaan. Hardy oli nyt taas vaihteeksi energinen ja innostunut näyttämään osaamistaan. Tatanka yllätti jälleen positiivisesti sillä, mihin kaikkeen hän vielä tässä iässä pystyy. Vaikka kaikki siis suoriutuivat varsin hienosti, ottelu itsessään jäi kuitenkin vähän enemmän tv-ottelufiilistelyksi kuin ppv-kamppailuksi. Suurin syy oli varmaan se, että mestaruudet eivät olleet pelissä, mikä vaikutti ottelun tunnelmaan. Muutenkin ottelu lähti käyntiin varsin peruspainilla, ja puoliväliin asti näytti siltä, ettei tässä ottelussa nähdä kivan perusmäiskinnän lisäksi mitään muuta. Loppua kohti saatiin kuitenkin muutamia oikein näyttäviä liikkeitä ja hyvää taistelua, minkä ansiosta tämä nousee perus tv-ottelua paremmaksi. Tämän ottelun perusteella sanoisin, että tällä nelikolla on mahdollisuuksia enempäänkin.

* * ½ 

WWE United States Championship

Booker T (c) vs. Chris Benoit

Booker T:n US-mestaruuskausi oli ollut varsinaista räpistelyä, koska (ihan oikean) nivusloukkaantumisen takia tämä oli Booker T:n ensimmäinen kunnon ottelu pariin kuukauteen. Booker oli siis loukkaantunut kesken hänen ja Benoit’n ’Best of 7’ -sarjan, ja Bookerin sijaisena tuon sarjan oli paininut loppuun Randy Orton, joka oli lopulta voittanut US-mestaruuden Bookerille. Booker kävi pikaisesti Royal Rumble -ottelussa, mutta joutui heti Benoit’n eliminoimaksi. Niinpä RR:n jälkeen Booker ilmoitti, ettei ole edelleenkään painikunnossa. Teddy Long määräsi vielä yhden sijaisottelun, jossa Booker T:n valitsema korvaaja kohtaisi Bookerin ikuisen vihamiehen Chris Benoit’n. Jos Benoit voittaisi, Booker joutuisi puolustamaan vyötään NWO:ssa. Booker valitsi korvaajakseen Finlayn, ja Benoit voitti ottelun diskauksella, kun Booker sekaantui matsiin. Seuraavalla viikolla Benoit voitti JBL:n, Orlando Jordanin ja Matt Hardyn ykköshaastajuusottelussa. Vielä NWO:n aikanakin Booker yritti anella Longilta, että tätä ottelua ei käytäisi, koska hän ei ole painikunnosssa – vaikka oli ppv:tä edeltävässä Smackdownissa käynyt Benoit’n kimppuun ja pomppinut rehvakkaasti sisääntulorampilla. Long ei Bookerin aneluita kuunnellut vaan ilmoitti, että US-mestaruus luovutettaisiin Benoit’lle, jos Booker ei suostuisi painimaan. Kun ottelun oli määrä alkaa, Booker ilmoitti jättävänsä ottelun väliin ja luovuttavansa vyön Benoit’lle. Tämä oli kuitenkin pelkkää kusetusta, ja viime hetkellä Booker hyökkäsi Benoit’n kimppuun takaapäin.

Vielä kerran, pojat. Benoit’n ja Booker T:n keskinäisiä otteluita on nähty viimeisen puolen vuoden aikana semmoinen määrä, että tältä ottelulta ei kukaan varmaan edes vitsillä odottanut mitään uutta tai ennen näkemätöntä. Se ei silti poista sitä kiistatonta tosiasiaa, että Benoit oli edelleen tässä vaiheessa yksi Smackdownin ja koko WWE:n parhaista painijoista tai että ei se Booker T:kään hyvänä päivänä ollut ollenkaan pöllömpi kehässä. Nyt Booker oli selvästi taas tempaissut painisaappaat kunnolla jalkaan osoittaakseen ensimmäisessä kunnon ottelussaan paluun jälkeen, että hän pystyy vetämään Benoit’n kanssa kovan ottelun. Nähtiin yläköydeltä heitetty Houston Hangover, nähtiin pari näyttävää Spin Kickiä ja nähtiin muutenkin yllättävän vetreää liikkumista. Benoit pisti peliin kaikki tutut kikat, läimäytti aivan hemmetin kivuliaan näköisiä Choppeja ja heitteli Bookeria kehässä ympäriinsä Suplexeilla. Sharmellin osuus ottelussa oli ilahduttavan pieni. Oikeastaan tästä tuli mieleen todella paljon miesten Armageddon-kohtaaminen, jota rakenneltiin samanlaiseksi isoksi otteluksi, ja tämä onnistui tehtävässään aika lailla täsmälleen yhtä hyvin kuin Armageddonin ottelu. Hieno kamppailu, mutta on tullut jo useasti todettua, että kaikesta yrityksestä huolimatta huippuarvosanoihin näillä kahdella ei tunnu olevan keskinäisissä otteluissa asiaa.

* * * ½

WrestleMania 22 Title Shot

Randy Orton vs. Rey Mysterio

Rey Mysterio oli todellakin voittanut Royal Rumble -ottelun ja ansainnut itselleen päämestaruusottelun sekä paikan WrestleMania 22:n Main Eventissä. Tämä oli varsinainen tuhkimotarina, joka tietenkin huipentui siihen, että Rey oli omistanut voittonsa menehtyneelle ystävälleen Eddie Guerrerolle. Oli kuitenkin yksi ihminen, joka ei tätä kaikkea sulattanut, ja se oli Randy Orton. Royal Rumble -ottelussa Orton oli viimeinen eliminoitu painija, joten viimeisenä otteluun saapunut Orton oli aivan raivoissaan siitä, että hän menetti elämänsä suurimman ottelun viime hetkellä. Niinpä hän ei antanut asian olla, vaan keskeytti RR:n jälkeisessä Smackdownissa Reyn promon, jossa Mysterio oli kiittämässä Eddietä voitostaan. Orton haastoi Mysterion NWO:ssa otteluun, jossa Mysterio pistäisi WM-mestaruusottelunsa panokseksi. Ja tässä kohtaa WWE sitten ylitti kaiken hienotunteisuuden rajan, kun ärsyttääkseen Mysteriota Orton ilmoitti, että Eddie ei suinkaan ole taivaassa vaan h****tissä. Myöhemmin illalla Orton onnistui Mark Henryn kanssa voittamaan Anglen ja Mysterion, mikä oli Ortonin puheiden ohella liikaa Reylle. Niinpä Mysterio suostui Ortonin haasteeseen. Seuraavien viikkojen aikana Orton jatkoi Eddien ja Mysterion pilkkaamista sekä ylimielistä käytöstään. Orton muun muassa ajoi areenalle low riderilla. Kertaalleen Mysterio sai maksettua potut pottuina iskemällä Ortonin kehätolppaa päin Dropkickillä.

Orton-Mysterio on jo paperilla sen verran mielenkiintoinen ottelupari, että eihän tästä huonoa ottelua saa tekemälläkään. Orton oli tässä vaiheessa uraansa vielä oikein kiinnostava heel (ei ollut siirrytty pahimpaan Boreton-aikaan vielä), ja Mysterio oli puolestaan vielä oikein vetreässä kunnossa ja kykeneväinen upeisiin high flying -liikkeisiin. Lisäksi Mysterion ME-push (jos kaiken Eddien muiston raiskaamisen yrittää unohtaa) tuntuu näin 10 vuotta myöhemmin yllättävän nostalgiselta. Tykkäsin siis siitä, että tällainen varsin kova ”first time ever” -ottelu oli buukattu semi-ME:ksi NWO:hon. Tykkäsin myös itse ottelusta oikein paljon. Ei tästä huippuluokan kamppailua tullut, mikä johtui ehkä ennen kaikkea siitä, että kaksikko tuntui vähän vielä säästelevän parastaan tulevaisuutta varten. Siitä huolimatta tämä oli kiistatta hieno ottelu, jossa Orton väläytti parikin harvinaisempaa liikettä, joita hän ei varmaan paljon Reytä isommille vastustajille pysty tekemään. Esimerkiksi se Powerbomb-Neckbreaker -combo oli pirun nätti. Rey puolestaan liikkui kehässä suorastaan ilahduttavan nopeasti ja oli juuri sopiva vastapari Ortonille. Kokonaisuutena: hienoa työtä.

* * * ½ 

World Heavyweight Championship

Kurt Angle (c) vs. The Undertaker

Undertaker oli järjestänyt Royal Rumblessa loppuhuipennuksen, jossa hän oli iskenyt salamoita sormistaan ja romahduttanut kehän, jossa WWE-mestari Kurt Angle seisoi ottelunsa jälkeen. Olipa erikoisefektien laadusta mitä mieltä tahansa (no ei niistä voi olla oikeasti muuta mieltä kuin että täyttä kuraa), kiistaton tosiasia oli kuitenkin se, että Taker oli tehnyt varsin vakuuttavan haasteen päämestarille. Kun vielä otetaan huomioon se, että UT:llä oli taustallaan HIAC-voitto Randy Ortonista, oli varsin ymmärrettävää, että GM Teddy Long buukkasi näiden kahden välille päämestaruusottelun No Way Outin Main Eventiksi. Seuraavien viikkojen aikana toisiaan kunnioittaneet Angle ja Taker taistelivat yhdessä MNM:ää ja Mark Henryä vastaan, mutta ppv:tä edeltävässä Smackdownissa miehet olivat jo ajautua toistensa kimppuun. Varsinainen yhteenotto säästettiin kuitenkin molemminpuolisen kunnioituksen vuoksi ppv:hen.

Tämä oli juuri niin kova ottelu kuin vain muistinkin. Vuonna 2006 tämä aiheutti ainakin Alertissa todellisen räjähdyksen: kaikki olivat kyllä odottaneet Angle vs. Undertakeria, mutta silti aika harva uskalsi odottaa, että tästä kuoriutuisi MOTYC. Ehkä kaikki ajattelivat, että viime kuukausien aikana yllättävän keskinkertaiseksi jääneitä otteluita Cenan kanssa paininut Angle ei saisi hieman jo uransa ehtoopuolelle kääntyneen Undertakerin kanssa huippuottelua aikaan. Toisin kuitenkin kävi, sillä tässä nähtiin lähes tulkoon kaikki mahdollinen. Vain Anglen Moonsaultia jäin kaipaamaan, mutta ei se ehkä toisaalta olisi sopinutkaan tähän fyysiseen brawlauksen ja submission-taistelun yhdistelmään. Undertakerin jalan telominen oli aivan ensiluokkaista, ja oikeastaan ottelun ainut mainittava miinus tulee siitä, että Taker unohti loppupuolella vähän liian pahasti jalkansa myymisen. Alkupuolella myyminen oli kyllä suorastaan kiitettävää. Sitten oli out of nowhere heitetty Angle Slam pöydän läpi, Undertakerin mielettömiä Triangle Choke -vääntöjä, upeita ennennäkemättömiä countereita (Undertakerin apronilta vedetty Leg Drop käännetty ilmasta Ankle Lockiksi), rajuja bumppeja, mahtavaa tarinankerrontaa… Sekä huikea lopetus. Kiistaton MOTYC, ei voi sanoa muuta.

* * * * ½


No nyt oli! Täytyy heti alkuun sanoa, että olen taas poikkeuksellisen reilusti eri mieltä Whatin kanssa ppv:n kokonaisviihdyttävyydestä. Whatin mielestä tämä oli ”varovaiset kehut” ansaitseva tapahtuma, kun minun mielestäni tämä taas oli yksi parhaista väli-ppv:eistä. Ei nyt sentään ihan mikään Vengeance 2005 tai 2003, mutta ei kauhean kaukana. Toki meillä on Whatin kanssa aika erilaiset mielipiteet myös tapahtuman otteluista (opener ei mielestäni ollut todellakaan kamala sekamelska, Orton-Mysterion kemiassa ei ollut mitään vikaa ja joukkueottelu oli kiva välikamppailu). Jos vain joku toinen ottelu ME:n lisäksi olisi ollut huippuluokkaa, olisin aivan ehdottomasti nostanut tämän Hienoksi. Nyt tämä jää juuri ja juuri Hyvän puolelle. Hemmetti, tässä kuuden ottelun kortissa oli vain yksi alle kolmen tähden koitos ja peräti kolme yli kolmen tähden ottelua! Lisää tällaisia välitapahtumia, kiitos.

Wikipedia: WWE No Way Out 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 20.9.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Against All Odds 2006

Next post

Arvio: TNA Destination X 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.