Arvio: WWE No Way Out 2007
Päivämäärä: 18.2.2007
Sijainti: Los Angeles, Kalifornia (Staples Center)
Yleisömäärä: 14 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
No Way Out oli vakiintunut 2000-luvun alkupuolella WWE:n viimeiseksi ppv:ksi ennen WrestleManiaa – ja oikeastaan ainoaksi ppv-tason välipysähdykseksi Royal Rumblen ja WrestleManian välissä. Vuosien ajan No Way Out oli ollut Smackdownin järjestämä ppv, ja niin oli myös tänä vuonna. Vuoden 2007 No Way Out oli kuitenkin siinä mielessä historiallinen ppv, että tämä jäi useaksi vuodeksi viimeiseksi WWE:n brand exclusive -ppv:ksi. WrestleManian jälkeen WWE:ssä alkoivat uudet ajat, ja WWE päätti luopua brändijaosta ppv:eissään. Käytännössä se tarkoitti sitä, että jatkossa Raw’n, Smackdownin ja ECW:n paijnijat saattoivat osallistua kaikkiin ppv:eihin. Brändijaon joustavuudesta ppv-tapahtumissa oli tosin nähty jo usean kuukauden ajan viitteitä, eikä sen kokonaan poistaminen ollut tällöin vuonna 2007 oikeastaan kovin kummoinen yllätys. Tässäkin ppv:ssä paini neljä Raw’n painijaa ja yksi ECW:n painija.
Selostajinamme tietenkin Michael Cole ja JBL. Tosin tämä ppv muistetaan parhaiten ppv:nä, jossa Michael Cole menetti äänensä kesken show’n ja jossa JBL joutui selostamaan käytännössä yksin tapahtuman kaksi viimeistä ottelua. Vaikka JBL on nykytietämyksen valossa yksi koko bisneksen suurimmista kusipäistä, jota on vaikea kunnioittaa millään tavalla, näihin aikoihin JBL:n selostukset nauttivat monien smarkkien – myös minun – suurta fanitusta. Cole puolestaan ei ole koskaan ollut erityisemmin pidetty, ja kun JBL lopulta osoitti tässä ppv:ssä pystyvänsä selostamaan matsit varsin hyvin yksin ilman Colea, JBL:n suosio selostajana sen kuin kasvoi.
Six Man Tag Team Match
MVP & MNM vs. The Hardys & Chris Benoit
Niin se vain oli. MNM:n ja Hardyjen välinen feud ei ollut tullut edellenkään päätökseen Royal Rumblessa, vaan sama brändirajat ylittävä joukkueiden välinen vihanpito sen kuin jatkui jatkumistaan. Jeff Hardy oli näihin aikoihin edelleen IC-mestari, ja Johnny Nitro halusi IC-mestaruuden takaisin itselleen, mutta se oli varsin toissijaista verrattuna siihen, miten paljon henkilökohtaisella tasolla nämä joukkueet vihasivat toisiaan. Tällä kertaa vuorossa ei kuitenkaan ollut enää 2 vs. 2 -ottelua, vaan tähän matsiin oli lisätty myös US-mestari Chris Benoit ja hänen uusi vihamiehensä MVP. Ylimielinen nuorukainen MVP oli sitä mieltä, että muun muassa Kane-voitollaan hän oli ansainnut mahdollisuuden nousta Smackdownin seuraavaksi US-mestariksi. Hän oli myös varma, että pystyisi päihittämään Benoit’n. Benoit ei sen sijaan ollut millään tavalla vakuuttunut MVP:n egoboostailusta, mutta nyt miehet pääsivät kohtaamaan toisensa painikehässä.
Mitäpä tähän sanoisi? Toivoin jo Royal Rumblen kohdalla, että MNM:n ja Hardyjen väliset ottelut olisi käyty, mutta niin vain vielä No Way Outkin piti aloittaa Hardyjen ja MNM:n välisellä ottelulla. Okei, tällä kertaa mukana olivat hieman tuoreutta tuomassa MVP ja Chris Benoit, mutta perusasetelma pysyi silti samana. Oikeastaan Benoit’n ja MVP:n lisääminen otteluun toi tähän enemmänkin sellaista tv-ottelun tuntua kuin varsinaista raikkautta ja kiinnostavuutta. Hyvää tässä oli toki se, että kaikki kuusi kehässä ollutta miestä olivat kiinnostavia painijoita, ja suurin osa heistä pystyi tässäkin ottelussa oikein viihdyttäviin otteisiin. Niinpä kokonaisuutena oli kasassa hyvä, viihdyttävä ja kaikin puolin toimiva opener, jota katsoessa kuitenkin toivoi hartaasti, että nyt vihdoin ja viimein MMN:n ja Hardyjen välinen feud olisi todellakin ohi.
* * *
WWE Cruiserweight Championship
8 Man Cruiserweight Open Match
Participants: Scotty 2 Hotty, Daivari, Gregory Helms (c), Funaki, Shannon Moore, Jimmy Wang Yang, Jamie Noble, Chavo Guerrero
Gregory Helms oli kantanut WWE Cruiserweight -mestaruutta yli vuoden ajan ja kohdannut sinä aikana monenlaisia haastajia. Nyt hän oli kuitenkin koko uransa kovimman haasteen edessä, kun impromptu-otteluna tähän ppv:hen oli lisätty muun muassa WrestleMania XX:stä tuttu Cruiserweight Open -ottelu. Käytännössä kyse oli siis Tag Team Turmoil -tyyppisillä säännöillä toimivasta ottelusta, johon kaikki cruiserweight-painijat saivat osallistua. Ottelun aloitti kaksi satunnaisesti arvottua cruiserweightia, ja kun toinen oli selättänyt toisen tai pannut toisen luovuttamaan, kehään saapui seuraava painija. Tätä jatkuisi niin kauan, kunnes kaikki halukkaat olivat päässeet osallistumaan otteluun. Ottelun osanottajista Scotty 2 Hotty oli tehnyt edellisen ppv-esiintymisensä tasan vuosi sitten, ja tämä jäisi myös hänen viimeiseksi ppv-esiintymisekseen WWE:ssä, koska paria kuukautta myöhemmin WWE-konkari Hotty sai vihdoin potkut, minkä monet fanit olivat odottaneet tapahtuvan paljon aiemmin. Daivari oli puolestaan juuri siirtynyt ECW:n rosterista Smackdowniin, ja Smackdown-debyytissään hän oli onnistunut voittamaan Helmsin. Scotty 2 Hottyn tavoin Funaki oli pitkään ollut CW-divarin jobberi, ja myös hänellä oli edellisestä ppv-esiintymisestä aikaa vuosi. Shannon Moore oli puolestaan tehnyt paluunsa WWE:hen edellisenä syksynä ilmestymällä ECW:hen uudenlaisessa punkkarilookissa. Tämän toivottiin ilmeisesti tekevän Mooresta suositun, mutta lopulta suosio jäi minimaaliseksi, ja alkuvuodesta Moore siirtyi Smackdowniin osaksi CW-divaria. Jamie Noble ja Jimmy Wang Yang olivat tuttuja näkyjä viime aikojen CW-mestaruuskuvioista. Moninkertainen CW-mestari Chavo Guerrero oli sen sijaan pitkään paininut US-mestaruuskuvioissa ja isommissa otteluissa, mutta tämän matsin lopussa hän teki yllätysesiintymisen saapumalla ottelun viimeiseksi osanottajaksi.
Alkuun tämä ottelu vaikutti todela heikolta, koska ensimmäiset välienselvittelyt olivat lähinnä vitsimuotoisia otteluita ilman ollenkaan kunnon painia. Tilanne alkoi onneksi muuttua siinä vaiheessa, kun Shannon Moore saapui kehään, ja kolmen viimeisen painijan (Wang Yang, Noble ja Guerrero) kohdalla tästä kuoriutuikin sitten kaikin puolin hemmetin viihdyttävä CW-mättö. Tällaista nähtin näihin aikoihin WWE:ssä aivan liian harvoin (ja kohta CW-divari tapettaisiinkin kokonaan), mikä oli todella sääli, koska tässäkin ottelussa suorastaan kuuli, miten yleisö heräsi kunnolla henkiin, kun matsi alkoi olla jännittävä ja kiinnostava. Ottelun ehdoton tähti oli Jimmy Wang Yang, joka esitteli todella näyttäviä liikkeitä, myi ottamiaan iskuja vastaan hienosti ja kantoi muutenkin ison osan ottelusta. Toki myös Gregory Helms, Noble ja Chavo Guerrero loistivat omissa rooleissaan. Kokonaisuutena viihdyttävä CW-mättö.
* * *
Tag Team Match
Finlay & Little Bastard vs. Boogeyman & Little Boogeyman
Mmm. Niin. Kyllä. Eli: vuoden 2006 loppukeväästä lähtien Finlayn otteluita oli alkanut häiritä pienikokoinen vihreisiin vaatteisiin ja hattuun pukeutuva hahmo, joka ilmestyi kehänlaidalle aina kehän alta. Aluksi kukaan ei tuntunut tietävän, mikä tai kuka tämä hahmo oikein oli, mutta hän selvästi piti Finlaysta ja yritti auttaa Finlayta tämän otteluissa. Nopeasti tätä hahmoa alettiin kutsua ”Little Bastardiksi” (kyllä) ilmeisesti hänen käytöksensä vuoksi, ja tässä vaiheessa Little Bastard oli edelleen tämän hahmon virallinen nimitys. Samalla oli kuitenkin käynyt selväksi, että Little Bastard oli irlantilaiseen tarustoon kuuluva leprechaun, eli eräänlainen tonttu tai maahinen. Se piti Finlayta isähahmonaan, vaikka Finlay näytti suurimmaksi osaksi lähinnä häpeävän ympärillään pyörivää Little Bastardia. Ennen ottelua nähdyssä backstage-segmentissä Finlay muuten kutsui Little Bastardia yhden kerran nimellä ”Hornswoggle”, josta pian tulisikin hänen virallinen kehänimensä, kun Pikkuäpärä oli todettu sopimattomaksi. Todellisuudessa Little Bastard ei siis suinkaan ollut leprechaun, kääpiö, menninkäinen tai edes irlantilainen, vaan vuonna 2004 uransa aloittanut kääpiöpainija Dylan Postl. Nyt sitten Little Bastard teki ppv-kehädebyyttinsä, kun yhdessä Finlayn kanssa he kohtasivat Boogeymanin ja… Little Boogeymanin? Smackdownin pelottavin mörkö Boogeyman oli siis alkanut alkuvuodesta 2007 häiritä Finlayta ja estänyt tätä huijaamasta otteluissaan. Finlay ei tietenkään tästä matoja syövästä möröstä pitänyt, ja helmikuussa hän oli onnistunut Little Bastardin avulla voittamaan Boogeymanin, mikä oli Boogeymanin ensimmäinen tappio WWE:ssä. Tätä seurasi se, että seuraavalla viikolla Boogeyman kaappasi Little Bastardin ja toi avukseen itsensä näköisen Pikkumörön, eli Little Boogeymanin. Eri raporttien mukaan tuo Little Boogeyman oli joko näyttelijä Chris Hollyfield tai kääpiöpainija Short Sleeve Sampson. Oli miten oli, ppv:hen oli nyt sitten buukattu tämä käsittämätön ottelu.
”Mitä helvettiä me oikein katsomme”, kysyi JBL tämän ottelun aikana selostamossa, ja minun on pakko olla samaa mieltä Bradshaw’n kanssa. Jos Finlay ei olisi niin pirun taitava ja intensiivinen painija, tämä koko ottelu olisi ollut aivan uskomatonta herenpaskaa, mutta nyt Finlay sai juuri ja juuri kannettua tätä kokonaisuutta sen verran, että annan tälle ottelulle puolikkaan. Myönnettäköön tuo puolikas vaikka ihan vain siitä ilosta, että Finlayn stiffi Big Boot Little Boogeymanin päähän oli oikeasti varsin näyttävä hetki. Muuten tällä matsilla ei ollutkaan paljon mitään tekemistä painin kanssa, vaan kyse oli enemmänkin ”hassuttelusta” ja sekoilusta, ja sellaistahan WWE-kansa tietenkin rakastaa, maggle. Tai sitä mieltä Vince McMahon tuntui ainakin vahvasti olevan. Onneksi tämä ei kestänyt liian kauaa. Paskaa. Eteenpäin.
½
Singles Match
King Booker vs. Kane
Entinen World Heavyweight -mestari King Booker oli jäänyt varsin tyhjän päälle sen jälkeen, kun hän oli hävinnyt mestaruutensa Batistalle Survivor Seriesissä eikä ollut saanut voitettua sitä takaisin revanssimatsissaan. Tämä feud Kanen kanssa oli saanut alkunsa siitä, kun Kane oli eliminoinut Bookerin Royal Rumble -ottelussa, ja Booker oli saanut totaalisen hermoromahduksen siitä, että hänen viimeinenkin mahdollisuutensa nousta takaisin päämestariksi oli tuhottu. Niinpä Booker oli palannut Rumble-ottelussa kehään ja eliminoinut Kanen kostoksi. Tätä Big Red Machine ei tietenkään sulattanut, joten seuraavien viikkojen aikana Smackdownissa oli tarjolla rajuja yhteenottoja näiden kahden konkaripainijan välillä, kunnes heidän välilleen vahvistettiin ottelu ppv:hen.
Olipa jotenkin yhdentekevän tuntuinen ottelu. Sinänsä Booker ja Kane tekivät kyllä hyvää työtä ja yrittivät saada aikaan mukavan väli-ppv:n ottelun, mutta ei minulla ainakaan ollut mitään syytä, miksi olisin millään tavalla ollut kiinnostunut näiden kahden konkarin lyhyellä rakentelulla syntyneestä ottelusta. Noh, Kane ja Booker tekivät tässä ottelussa aika lailla sen, minkä Kane ja Booker osasivat ilman parempia, kiinnostavampia ja nuorempia vastustajia, ja lopputuloksena oli pienellä ppv-yrityksen tuomalla lisällä ihan hyvä ottelu. Sen enempää tuskin kukaan saattoi Bookerilta ja Kanelta myöskään etukäteen odottaa, joten ei tästä ottelusta voi liikaa valittaa. Ihmetellä toki voi hieman, kokiko WWE todella oleelliseksi tällaisen ottelun buukkaamisen ppv:hen. Ehkäpä sitten kyllä.
* * ½
WWE Tag Team Championship
Paul London & Brian Kendrick (c) vs. Deuce ’n’ Domino
Paul London ja Brian Kendrick olivat pitäneet WWE Tag Team -mestaruuksia hallussaan lähes yhtä pitkään kuin Gregory Helms oli hallinnut WWE Cruiserweight-mestaruutta. London ja Kendrick olivat voittaneet vyöt viime toukokuussa MNM:ltä, ja sen jälkeen he olivat puolustaneet joukkuemestaruuksia kuukaudesta toiseen kovatasoisissa otteluissa Smackdownissa. Nyt uusimmaksi haastajajoukkueeksi oli noussut Smackdownin tulokaskaksikko Deuce ’n’ Domino. Deuce ja Domino olivat tehneet päärosteridebyyttinsä alkuvuodesta 2007, kun he saapuivat Smackdowniin ja jäivät heti katsojien mieleen erikoisella hahmolla. Deuce ja Domino sekä heidän managerinsa Cherry edustivat tyyliltään 1950-luvun ”greaser”-lookkia, ja he pyrkivätkin imitoimaan niin käytöksellään kuin ulkonäölläänkin täysin 50-luvun menoa. Deuce ’n’ Domino saapuivat esimerkiksi kehään vanhanmallisella jenkkiraudalla, ja heidän managerillaan Cherryllä oli jalassa vanhanaikaiset rullaluistimet. Cherry oli (kayfabessa) Deucen tyttöystävä ja Dominon sisko. Kehädebyyttinsä Deuce ’n’ Domino teki helmikuussa, ja kaikkien yllätykseksi he nappasivat sokkivoiton non title -ottelussa mestarikaksikko Londonista ja Kendrickistä. Tuon voiton turvin Deuce ’n’ Domino ansaitsikin heti mestaruusottelun ppv:hen, ja nyt heillä oli ensiluokkainen mahdollisuus voittaa joukkuemestaruudet itselleen heti uransa alussa. Deuce on siis oikealta nimeltään James Snuka, hän on Jimmy Snukan poika, mutta sitä ei tuotu mitenkään esille tähän aikaan. Domino on oikealta nimeltään Cliff Compton. Hän oli paininut vuosia indyissä ennen kuin pääsi WWE:hen.
Tämä oli Londonin ja Kendrickin mestaruuskauden ehdottomasti heikoin ppv-mestaruuspuolustus, mikä on sääli. London ja Kendrick olivat vuosina 2006-2007 sellainen takuuvarma kova nimi Smackdownin joukkuedivisioonassa, ja nämä kaksi keskenään vaikuttivat tosi paljon siihen, että WWE:n joukkuedivisioona näytti kiinnostavalta, vaikka muuten WWE:n kiinnostus joukkuedivisioonansa oli jo näihin aikoihin aika lailla pohjamudissa. London ja Kendrick tekivät kuitenkin kuukaudesta toiseen kovaa työtä ja painivat loistavia otteluita. Nyt jostain syystä samanlaista ei nähty. Ehkä Londrickin ja Deuce ’n’ Dominon kemiat eivät vain pelanneet keskenään tai ehkä ottelu oli buukattu kömpelösti, mutta lopputuloksena oli lopulta vain vähän normaalia tv-ottelua kummoisempi ottelu. London ja Kendrick väläyttivät kyllä pari nättiä liikettä, mutta mitään sen kummempaa tässä ei ikävä kyllä nähty.
* * ½
ECW World Championship
Bobby Lashley (c) vs. Mr. Kennedy
ECW World -mestari Bobby Lashley oli saapunut ECW:stä Smackdownin ppv:hen puolustamaan mestaruuttaan, koska… En oikeastaan tiedä, miksi. Todellinen syy oli tietenkin se, että WWE varmaan jo tässä vaiheessa tajusi, että ECW:n omissa ppv:eissä ei ollut mitään järkeä, joten he ajattelivat kokeilla, voitaisiinko ECW:n päämestaruutta vain puolustaa toisten brändien ppv:ssä. Kayfabe-syy oli kaiketi se, että Mr. Kennedy oli turhautunut siitä, miten lähellä hän oli World Heavyweight -mestaruuden voittoa Royal Rumblessa, ja kun hän ei saanut uusintaottelua Batistaa vastaan, hän päätti alkaa haastaa riitaa Lashleyn kanssa, ja nyt Lashley saapui selvittämään tuon riidan Kennedyn kanssa mestaruusottelussa.
Blaah, pettymykseksi jäi tämäkin ottelu. Harmillisesti ottelun fiilistä söi myös hieman se, että yleisö ei jostain syystä ollut tässä ollenkaan mukana, vaikka mielestäni paini oli kehässä suurimmaksi osaksi varsin hyvää. Kennedy osaa hyvin tämän roolinsa, jossa hän työstää jotain vahvemman vastustajansa ruumiinosaa (usein jalkaa) ja yrittää sitten parhaansa mukaan dominoida ottelua tuon työstämisen avulla. Nytkin Kennedy työstämässä Lashleyn jalkaa oli toimivaa, ja se olisi ollut vielä toimivampaa, jos Lashley olisi muistanut myydä jalkaansa loppuun asti. Tällaisenaankin silti varsin hyvä suoritus, ja sen jälkeen matsi jatkui myös toimivasti, kun Lashley counteroi näyttävästi Kennedyn Kenton Bombin ja pääsi pamauttamaan pari isoa voimaliikettään. Oikeastaan ottelun suurin ongelma olikin sitten (yleisön vaisuuden lisäksi) surkea lopetus, joka söi tosi paljon fiilistä koko ottelusta. Täyteen tehoon tämä ottelu ei missään vaiheessa päässyt, mutta paremmalla lopetuksella olisi voinut olla hyvä matsi. Nyt juuri ja juuri ihan hyvä koitos.
* * ½
Jippii. Ennen ME:tä nähtiin upea segmentti, jossa ärsyttävä Miz saapui kehään huutamaan HOOOO-RAH, minkä jälkeen suurin osa WWE:n painitaidottomista naisista saapui kilpailemaan toisiaan vastaan ”talent-kilpailussa”. Ensin ECW:n ”Extreme Expose”, eli Kelly Kellyn, Laylan ja Brooke Adamsin muodostama tanssiporukka tanssi kehässä eroottisesti. Sen jälkeen Jillian saapui haukkumaan kaikkia ja laulamaan kamalasti (koska hänen gimmickinsä oli nykyisin se, että hän kuvitteli osaavansa laulaa). Tuo laulu keskeytyi vasta, kun Candice, Maria ja Ariel saapuivat paikalle ja tekivät… Eivät mitään. Sitten alkoi soida Ashley Massaron tunnusmusiikki, ja tämän vuoden WWE-Playboy-kansitytöksi valittu Ashley käveli sisääntulorampille, räjäytti taakseen jättimäisen version Playboy-kannestaan ja repi päältään koko yläosansa niin, että vain pienet puput peittivät hänen nänninsä. Miz kävi villinä kehässä, ja kaikki miehet olivat taas hetken aikaa tyytyväisiä, koska nyt heidän ei tarvitsisi hävetä sitä, että he katsovat puolialastomien miesten ähinää kehässä. Kyllä naisen paikka oli taas näytetty.
Tag Team Match
Shawn Michaels & John Cena vs. Batista & The Undertaker
Sitten oli vuorossa jotain vielä hienompaa kuin Ashley Massaron tissit: illan hurja Main Event! Tässä ottelussa toisensa kohtasivat siis Raw’n tulevan WrestleMania-pääottelun osanottajat ja Smackdownin tulevan WrestleMania-pääottelun osanottajat. Alkunsa tämä matsi oli tietenkin saanut Royal Rumblesta, joka oli huipentunut The Undertakerin ja Shawn Michaelsin ilmiömäiseen välienselvittelyyn. Matsin lopuksi Undertaker oli eliminoinut Michaelsin ja voittanut itselleen WrestleMania-pääottelun. Epäselvää oli kuitenkin se, kenet Undertaker haastaisi mestaruudesta. Sitä ei onneksi kauaa tarvinnut arvuutella, koska seuraavassa Raw’ssa Undertaker jysäytti Batistalle Chokeslamin ja ilmoitti kohtaavansa WrestleManiassa ”Animalin”. Tämä tarkoitti samalla sitä, että Raw’n päämestari John Cena oli ilman WrestleMania-haastajaa, joten Raw’ssa järjestettiin kolminottelu ykköshaastajuudesta Shawn Michaelsin, Edgen ja Randy Ortonin välillä. Michaels onnistui voittamaan tuon ottelun ja nousemaan näin Cenan haastajaksi WrestleManiaan. Ennen No Way Outia niin Michaelsin ja Cenan kuin Batistan ja Undertakerinkin välit alkoivat kuumentua, vaikka kaikki neljä olivat yleisönsuosikkeja. Michaels ei luottanut Cenaan, Cena ei luottanut Michaelsiin – ja sama Smackdownissa. Jännitteitä tuntui Raw’n puolella vain lisäävän se, että Michaels ja Cena voittivat ikään kuin vahingossa World Tag Team -mestaruudet. Koska tilanne oli kaikin puolin niin jännittävä, päätettiin No Way Outin Main Eventiksi buukata lopulta ottelu, jossa molempien brändien Main Event -kaksikko saisi osoittaa olevansa toisen brändin Main Event -kaksikkoa parempi.
o Tämä ottelu oli juuri sellainen kuin kuuluikin olla: hyvä entertainment brawl, joka viihdytti alusta loppuun. Toki Shawn Michaelsin ja Undertakerin välinen ottelu tai Batistan ja John Cenan välinen ottelu tai keiden tahansa näiden keskinäinen ottelu olisi ollut paljon kovempaa kamaa, mutta se olisi ollut niin kovaa kamaa, että ei sellainen olisi sopinut tähän WM-kauden väli-ppv:n Main Eventiksi. Niinpä tämä joukkueottelu oli ihan hyvä lohdutuspalkinto, vaikka mitään MOTYC-koitosta tästä ei saatukaan. Erityisesti ilahduttaa se, että myös ottelun lopetus oli varsin toimiva. Näihin aikoihin WWE osasi vielä rakennella kuvioita rauhallisesti ja loogisesti, vaikka WrestleManiaan olikin luvassa kaksi face vs. face -päämestaruusottelua. Jännitteitä syntyi, ja yleisö halusi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hieno päätös kehnohkolle illalle.
* * * ½
Vaikka tämä ilta sekä alkoi että päättyi varsin kivasti, kokonaisuutena tämä show oli kuitenkin sen verran yhdentekevä, mitäänsanomaton ja paikoitellen myös suorastaan huono, että ei tästä paljon hyvää kerrottavaa eteenpäin jää. Ymmärrän sinänsä WWE:n ajatuksen luopua brändikohtaisista ppv:eistä näihin aikoihin, koska tällaisia väli-ppv:eitä kukaan ei jää kaipaamaan. Main Eventkin oli käytännössä ihan puhdas filleri, vaikka toki viihdyttävä matsi kovilla nimillä se oli. Tämä show oli Kehno.
Wikipedia: WWE No Way Out 2007
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 7.11.2019
No Comment