Arvio: WWE Royal Rumble 2003

Päivämäärä: 19.1.2003

Sijainti: Boston, Massachusetts (Fleet Center)

Yleisömäärä: 15 338

Royal Rumble. Miten perinteikäs ja kunniakas tapa aloittaa painivuosi 2003. Oikeastaan vuosi oli aloitettu ppv:eidenkin osalta jo parilla TNA-PPV:llä, mutta tämä on ensimmäinen ’Alertiin päätyvä ppv-arvostelu. TNA:t saavat odottaa vielä hetken. Royal Rumblesta ei ole oikeastaan muuta mainittavaa kuin se, että viime huhtikuussa alkunsa saanut brand split toi pari muutosta itse Rumble-otteluun. Tästä lähtien Rumble-otteluun pääsi 15 painijaa Smackdownista ja 15 Raw’sta, ja ottelun voittaja saisi mahdollisuuden haastaa nimenomaan oman brändinsä päämestarin WrestleManian Main Eventissä.

Royal Rumble Qualifying Match

Big Show vs. Brock Lesnar

Armageddonissa ja sen jälkeen oli tapahtunut paljon Smackdownin maailmanmestaruuskuvioissa, mutta yksi asia ei ole muuttunut mihinkään: Brock Lesnarin ja Big Show’n välillä vallitsi edelleen syvä viha. Se oli saanut alkunsa viimeistään Survivor Seriesissä, jossa Lesnarin manageri Heyman puukotti tätä selkään ja yhdisti voimansa Big Show’n kanssa. Armageddonissa Brock Lesnar oli aiheuttanut Big Show’lle mestaruustappion, mikä ei ollut varsinaisesti parantanut Lesnarin ja Show’n välejä. Lesnar oli alkanut Armageddonin jälkeen viritellä feudia myös Kurt Anglen kanssa, sillä Angle oli pettänyt Lesnarille antamansa lupauksen mestaruusottelusta ja liittoutunut yhteen Paul Heymanin kanssa. Heyman manageroi nyt siis sekä nykyistä että entistä mestaria. Aluksi Show ei voinut hyväksyä Heymanin ja Anglen liittoumaa, mutta Heyman sai puhuttua hänet puolelleen. Niinpä Show suostui auttamaan Anglea tässä Rumblessa. Hän haastoi Lesnarin Rumblessa käytävään otteluun, jossa oli panoksena viimeinen paikka Rumble-ottelussa. Show’n tarkoitus oli varmistaa, että Lesnar ei pääsisi otteluun ja että näin ollen hän ei ikinä pääsisi ottelemaan mestaruudesta Anglea vastaan.

Olipahan todella intenssiivinen aloitus tämän vuoden Rumblelle. Molemmat mäiskivät toisiaan todella rajun näköisesti, mutta kaikkein näyttävimpiä olivat silti Lesnarin Belly To Belly Suplexit Big Show’lle. Niissä on vain jotain aivan huikeaa, vaikka niitä nähtiin tässäkin useampi. Erityismaininta pitää antaa aivan järisyttävän hienolle hetkelle, kun Show heitti Lesnarin kahdella kädellä ulos kehästä. Hetken aikaa näytti, että Lesnarille kävi tilanteessa oikeasti pahasti. Lisäksi Lesnar tempaisi tutut German Suplexit ja äfviitoset. Show vastapainona paiskoi Lesnaria Chokeslamilla kanveesiin ja täräytti tämän kanveesiin upealla Big Bootilla. Tykkään näistä Lesnarin ja Show’n otteluista juuri sen takia, että näissä nähdään isoja miehiä tekemässä toiselle isolle miehelle näyttäviä power-liikkeitä. Samalla näistä kuitenkin puuttuu se kunnon tarina, ja tämäkin jäi aika lyhyeksi, joten ei näitä erityisen hienoina otteluina voi pitää. Silti tämä oli oikein viihdyttävä alkurymistely.

* * ½

World Tag Team Championship

William Regal & Lance Storm (c) vs. Dudley Boyz

Raw’n joukkuemestaruuskuvioissa oli tapahtunut taas muutoksia. Booker T ja Goldust eivät ehtineet juhlia mestaruusvoittoaan kovin kauaa, koska tammikuun alussa William Regalin ja Lance Stormin joukkue onnistui viemään heiltä mestaruudet. Mestaruusottelussa Regalia ja Stormia auttoi Eric Bischoffin uusi oikea käsi Sean Morley, joka on aiemmin tunnettu Val Veniksenä. Bischoffilla oli näppinsä pelissä myös Regalin ja Stormin mestaruusottelun ansaitsemisessa. Bischoffilla oli nimittäin ollut omat erimielisyytensä Raw’n selostajien Jim Rossin ja Eric Bischoffin kanssa. Lopulta hän oli kyllästynyt JR:n ja Kingin mollaukseen niin paljon, että pisti heidät otteluun 3 Minute Warningia vastaan. Dudleyn veljekset auttoivat Raw’n selostajakaksikon tuosta piinasta, minkä takia Eric kiinnitti huomionsa seuraavaksi Dudleyihin. Regal ja Storm auttoivat Bischoffia Dudleyiden pieksemisessä, minkä ansiosta he joukkuemestaruusottelunsa saivat. Vastapainona tälle Dudleyt kuitenkin saivat taisteluiden kautta ansaittua itselleen mestaruusottelun Regalia ja Stormia vastaan Rumbleen.

Ihan mukava ja vauhdikas joukkuemestaruusottelu muttei kuitenkaan mitään erikoista tai ainutlaatuista. Tavallaan tykkään tästä Raw’n aktiivisesta joukkuedivisioonasta, jossa on paljon tasaväkisiä joukkueita kilpailemassa keskenään. Se ei ehkä pysty tarjoamaan samanlaisia ylistyslauseita kerääviä superotteluita kuin Smackdownin vastaava, mutta silti on ilo seurata tätä aikakautta, kun joukkuepaini oli näin aktiivista. Vuonna 2002 elettiin välillä pientä horrosta, mutta nyt siitä on päästy tosissaan yli. Tässä ottelussa molemmat joukkueet pääsivät hallitsemaan kamppailua ja näyttämään omaan taitoonsa, mutta mihinkään kovin erikoisiin suorituksiin eivät Dudleyt, Regal tai Storm yltäneet. Hyvää työtä, mutta vielä parempaakin voisi ppv:ssä ehkä toivoa.

* * ½

Singles Match

Dawn Marie vs. Torrie Wilson

Voi Jumalan pyssyt tätä feudia. Pahemmaksi oli vain menty Armageddonin jälkeen. Dawn Marie ja Al Wilson olivat vihdoin päättäneet virallistaa suhteensa loppuelämänsä ajaksi, ja niinpä pariskunnan häitä juhlittiin vuoden ensimmäisessä Smackdownissa. Seuraavan viikon SD:ssä julistettiin huikea Stepmother vs. Stepdaughter -ottelu Royal Rumbleen, mutta todellinen pommi nähtiin vasta saman ohjelman päätteeksi. Katsojille paljastui, että Al Wilson oli menehtynyt häämatkallaan, koska hänen sydämensä oli pettänyt liian rankkojen fyysisten suoritusten jälkeen. PPV:tä edeltävässä Smackdownissa saimme vielä seurata Alin hautajaisia, jossa tuore leski Dawn Marie syytti Alin omaa tytärtä Torrieta isänsä kuolemasta. En tarkalleen ottaen tahdo tietää, miten Dawn oli tähän päätelmään ajautunut, koska Alin kuoleman syy oli nimenomaan liiallinen sekstailu.

Noniin, jokohan tämä feudi olisi vihdoin tässä? Ainakin otteluiden osalta? Olen jo useaan otteeseen morkannut tätä feudia, ja tämä vain muuttuu aste asteelta mauttomammaksi. Asiaa ei mitenkään auta se, että itse ottelut ovat täysin turhia ja huonoja. WWE:llä oli tähän aikaan varmaan paras naisten divisioona ikinä, joten minun ymmärrykseni ei yksinkertaisesti riitä siihen, että kyseisen divarin mestaruusottelun sijaan ppv:hen pitää buukata naisten otteluksi Dawn Marie vs. Torrie Wilson. Tämä ottelu oli tylsä, mielikuvitukseton ja painilliselta anniltaan todella kehno. Torrie tuntui yrittävän vähän ja tarjoili pari ihan kivaa liikettä, mutta siihenpä tämä sitten jäikin. Olin tyytyväinen siihen, että yleisökin uskalsi tuoda mielipiteensä esiin ”Boring”-chantilla. Harmi vain, että se jäi aika vaisuksi. Tämä oli ehdottomasti yksi huonoimmista WWE:n naisten otteluista ikinä. Ei lisää tätä enää, kiitos.

World Heavyweight Championship

Triple H (c) vs. Scott Steiner

Ai että, Big Poppa Pumpin ensimmäinen ppv-ottelu WWE:ssä sitten vuoden 1994 Royal Rumblen. Paljon oli tapahtunut yhdeksässä vuodessa, ja nyt Steiner oli ainakin imagonsa puolesta valmis päämestaruuskuvioihin. Tämän ottelun taustatarina juontuu Survivor Seriesiin, jossa Steiner teki legendaarisen comebackinsa. Ensimmäisen kuukauden ajan Steiner oli pyörinyt WWE:ssä free agentina, mutta lopulta Bischoff oli saanut suostuteltua hänet liittymään Raw-brandiin lupaamalla tälle päämestaruusottelun. Steiner päätti lunastaa lupauksen Armageddonin jälkeisessä Raw’ssa, jossa oli menossa ”Triple H Appreciation Night” HHH:n mestaruusvoiton kunniaksi. Steiner uhosi pystyvänsä pieksemään Hunterin koska tahansa, eikä HHH:lla ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua mestaruusotteluun. Steiner olisi tahtonut käydä ottelun saman tien, mutta tilanteesta pois vetäytynyt Hunter sai lykättyä ottelua Rumbleen asti. Koko tämän feudin päätarina oli, että kaikkien mielestä HHH pelkäsi Steineria eikä uskonut pystyvänsä voittamaan tämän Rumblessa. Rumblea edeltävinä viikkoina nähtiin järkyttävän onnettomia angleja, joissa Triple H ja Steiner kilpailivat toisiaan vastaan kädenväännössä, Pose Down -kilpailussa (häiritsevän homoeroottinen segmentti) ja lopulta punnerruskilpailussa. Viimeinen näistä päättyi siihen, että HHH:n palkkaamat herrasmiehet pieksivät Steinerin kanveesiin kesken punnertamisen. Steinerin ja HHH:n välillä oli paljon pahaa verta, joten kaikki edellytykset suurelle mestaruusottelulle olivat olemassa.

Tämän feudin ottelut ovat saaneet IWC:ssä jopa tietynlaisen myyttisen paskaotteluiden maineen, joiden perusteella näitä voisi erehtyä luulemaan DUD-tasoisiksi kohtaamisiksi. Niinpä on hyvä selventää heti alkuun, etteivät tämä todellakaan ollut täyttä kuraa. Tässäkin oli omat hyvät hetkensä. Erityisesti alku oli oikein vauhdikasta ja jopa menevää toimintaa, jossa Steiner mäiski HHH:ta vakuuttavasti ja Triple H myi iskut hyvin. Vähitellen tästä muodostui kuitenkin hyvin vaivaannuttava ottelu. Ongelmat alkoivat kasaantua siinä vaiheessa, kun yleisö kääntyi täysin Steineria vastaan muttei erityisemmin tykännyt heel-HHH:stakaan. Yleisö ei ollut siis kummankaan puolella. Samaan aikaan ottelu alkoi junnata pahasti paikallaan, ottelussa nähtiin pari pahaa botchia ja myös buukkaus muuttui typeräksi. Steinerin Suplexit näyttivät ottelun alussa hienoilta, mutta kun Steiner iski sadannen Belly To Belly Suplexin, alun vaikuttavuus oli kadonnut. Kun tähän vielä lisätään tosi heikko lopetus, ei ottelua voi kieltämättä liikaa kehua. Tämä oli heikko ottelu ja erittäin huono päämestaruusottelu. Kaiken kruunasi post match -näkymä, jossa Scott Steiner juhlii kehässä yleisön buuatessa raivokkaasti, ja Steinerin housujen alla olevat violetit stringit vilkkuvat tosi häiritsevästi.

* *

WWE Championship

Kurt Angle (c) vs. Chris Benoit

Kuten hieman openerin juonikuvion selostuksessa jo tilannetta avasin, Kurt Angle oli tosiaan voittanut WWE-mestaruuden Armageddonissa. Voitostaan Angle voi kiittää puhtaasti Brock Lesnaria, jolle Angle oli luvannut mestaruusottelun lähitulevaisuudessa, jos Lesnar auttaa häntä. AG:n jälkeen nähtiin kuitenkin shokeeraava käänne, kun Angle liittoutuikin Paul Heymanin kanssa ja ilmoitti, ettei Lesnar tulisi saamaan mestaruusotteluaan ikinä. Lesnar tietenkin raivostui tästä ja paiskasi Kurt Anglen todella rajusti F-5:llä kehätolppaa päin niin, että Anglen polvi tuhoutui. Loukkaantumisen takia Angle ei voinut painia seuraavaan kuukauteen (oikeasti tällä kuviolla yritettiin antaa monista pienloukkaantumisista kärsineelle Anglelle lepoaikaa), mutta Rumblessa hän kuitenkin joutui puolustamaan mestaruuttaan. Vastaan asettui Anglen arkkivihollinen Chris Benoit, joka onnistui voittamaan Big Show’n ykköshaastajuusottelussa. Benoit’n ja Anglen välit olivat tulehtuneet lopullisesti Survivor Seriesissä, jossa heidän alusta alkaen tuhoontuomittu joukkueensa oli kokenut päätöksensä. Vähitellen loppuvuoden aikana Benoit’sta oli alkanut kuoriutua hyväsydäminen tyyppi, joka alkoi tehdä yhteistyö muun muassa Edgen ja Rey Mysterion kanssa. Face-turnin tehnyt Benoit oli valmis haastamaan Anglen tässä mestaruusottelussa, jonka oli samalla tarkoitus päättää Anglen ja Benoit’n vihamielisyydet lopullisesti.

Huhhuh, tämä mestaruusottelu oli sitten hieman toista luokkaa kuin tuo äskeinen. Tämä oli yksi hienoimpia kuuluisan ison P:n Painiotteluita, joita WWE:n kehässä on oteltu. Joitakin vielä tunnelmaltaan mahtavampia ja kokonaisuutena huikeampia koitoksia on vuosien saatossa ollut jonkun verran, mutta puhtaasti painillisesti kovin moni kamppailu ei pysty päihittämään tätä koitosta. Tässä Kurt Angle ja Chris Benoit yksinkertaisesti antoivat aivan kaikkensa. Jotenkin tämän kohtaamisen mahtavuus rakentui ihan salakavalasti. Alku oli hienoa meininkiä (mm. DDT apronille), mutta vajaan 10 minuutin kohdalla oli parin minuutin rauhallisempi vaihe. Silloin epäilin hetken sitä, olisiko tämä kuitenkaan ihan klassikkomenoa, jota muistin tämän olevan. Lopulta tuo rauhallisempi vaihe osoittautui sopivan hienosti juuri tuohon kohtaan ottelussa, ja vähitellen siitä edettiin aivan mahtavaan meininkiin, joka päättyi upeaan lopetukseen. Tämä oli huikea ottelu ja MOTY-kandidaatti, joka pelasti paljon tästä Rumblesta.

* * * * ½

WrestleMania XIX Title Shot

30 Man Royal Rumble Match

Participants: Shawn Michaels, Chris Jericho, Christopher Nowinski, Rey Mysterio, Edge, Christian, Chavo Guerrero, Tajiri, Bill DeMott, Tommy Dreamer, B², Rob Van Dam, Matt Hardy, Eddie Guerrero, Jeff Hardy, Rosey, Test, John Cena, Charlie Haas, Rikishi, Jamal, Kane, Shelton Benjamin, Booker T, A-Train, Maven, Goldust, Batista, Brock Lesnar, Undertaker

Royal Rumblen tarinan tietävät edelleen kaikki, joten mainitsen tässä taustaselityksessä vain jollain tapaa poikkeukselliset osanottajat. Shawn Michaels ja Chris Jericho olivat tässä vaiheessa aloittelemassa feudiaan. Jericho oli promonnut viikkojen ajan siitä, että vuonna 2003 hän aloittaisi uuden nousunsa voittamalla Rumble-ottelun. Jerichon keskeytti Michaels, joka kehuskeli vuoden 1995 saavutuksellaan (ensimmäisenä kehään ja voittajana ulos), mikä sai Jerichon raivon partaalle. HBK valitsi itselleen tähän comeback-Rumbleensa nimenomaan sisääntulonumeron 1, mutta Jericho päätti valita numeron 2 osoittaakseen pystyvänsä samaan kuin HBK. Bill DeMott tunnetaan paremmin Hugh Morruksena tai General Rectionina. DeMott oli ollut painikuvioista pois vakavan moottoripyöräonnettomuuden vuoksi, ja hän nousi uudestaan esille vasta, kun hänet nimitettiin Tough Enough 3:n pääkouluttajaksi. Samalla hän otti käyttöönsä syntymänimensä ja palasi päärosteriin badass-heelin gimmickillä. B² eli entinen Bull (tai Bling Bling) Buchanan oli John Cenan entinen apuri, jolle Cena oli kuitenkin antanut kenkää töppäilyjen vuoksi pari viikkoa aikaisemmin SD:ssä. Tämä Rumble jäi B²:n viimeiseksi esiintymiseksi WWE:ssä. Test oli taas vaihteeksi tehnyt face-turnin ja hankkinut managerikseen Stacy Keiblerin. Tämä oli aikaa, jolloin Testin faneja kutsuttiin Testicleiksi. No kidding. Shelton Benjamin ja Charlie Haas tunnettiin paremmin Team Anglena. He olivat tehneet WWE-debyyttinsä vuodenvaihteen aikoihin, kun Paul Heyman oli hankkinut kaksi nuorta atleettista kaveria Kurt Anglen apureiksi. Undertaker oli ollut No Mercyn jälkeisestä Smackdownista lähtien poissa ruudusta, mutta nyt hän teki paluunsa. Tähän aikaan IWC:ssä huhuttiin, että ’Taker olisi palaamassa Dead Man -gimmickillään, mutta niin ei tapahtunut.

Tämä oli kokonaisuutena hyvin vahva Royal Rumble vaikkakin ehkä hieman poikkeuksellinen. Tässä nähtiin vain yksi suuri comeback, eikä tarjolla ollut oikeastaan yhtään yllätysosanottajaa, muuta tosi yllättävää buukkausta tai yksittäisiä erityisen hauskoja hetkiä. Sen sijaan tarjolla oli paljon enemmän hyvää painia kuin keskiverto-Rumblessa. Tämä taas johtui siitä, että osanottajissa oli huomattavan vähän isoja mörssäreitä, ja heistäkin monet joko eliminoitiin nopeasti hommasta pois tai pidettiin pienessä roolissa. Sen sijaan pienet ja taitavat painijat saivat paljon aikaa rellestää ja esitellä erinomaisia taitojaan. Ottelussa myös kerrottiin mahtava Chris Jerichon ja Shawn Michaelsin tarina. Kokonaisuutena tämä Rumble jätti oikeasti hyvän fiiliksen, koska tässä monet lahjakkaat painijat pääsivät tosissaan näyttämään osaamistaan. Myös loppumeiningit kaikkine Undertakerin comebackeineen olivat hienoa katsottavaa, vaikka lopputaistelu ei mainittavan erikoinen ollutkaan. Hieno Rumble-ottelu, joka jatkaa parin viime vuoden Rumble-ottelun aloittamaa linjaa.

* * * *

Olipahan aika kahtia- tai oikeastaan kolmijakoinen tapahtuma. Show’n ensimmäiset kaksi ottelua olivat ihan mukavia avausotteluita mutteivat kuitenkaan millään tavalla tajunnanräjäyttäviä. Sen jälkeen keskivaiheilla nähtiin tosi huono naisten ottelu ja poikkeuksellisen heikko World Heavyweight -mestaruusottelu. Tästä taas lähdettiin aivan uuteen nousuun, kun Kurt Angle ja Chris Benoit tarjoilivat yhden hienoimmista WWE-mestaruusotteluista pitkiin aikoihin, ja show’n huipensi oikein hieno Rumble-ottelu. Kahden viimeisen ottelun ja kohtuullisen toimivan aloituksen ansiosta tämä ppv on juuri ja juuri Hyvä, mutta keskivaiheen huonouden takia oltiin hyvin lähellä Ok:ta.

Wikipedia: WWE Royal Rumble 2003

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 23.6.2013

Lisää...

Arvio: WWE Royal Rumble 2003