2004ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Royal Rumble 2004

Päivämäärä: 25.1.2004

Sijainti: Philadelphia, Pennsylvania (Wachovia Center)

Yleisömäärä: 17 289

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


WWE:n painivuoden aloitti tälläkin kertaa perinteikäs Royal Rumble. Selostajinamme Raw’n puolella Jim Ross ja Jerry Lawler sekä ensimmäisen ottelun ajan Jonathan Coachman. Smackdownin puolella kaksikkona tutusti Tazz ja Michael Cole. Rumble-ottelun selostivat JR ja Tazz.

World Tag Team Championship
Tables Match

Evolution (c) vs. Dudley Boyz

Evolution oli ottanut Raw’n puolen täydellä dominoinnilla haltuun, kun Armageddonissa Randy Orton nousi IC-mestariksi, Triple H WHW-mestariksi ja Batista yhdessä mentorinsa Ric Flairin kanssa Tag Team -mestareiksi. Evolution-kaksikko voitti mestaruudet Tag Team Turmoil -ottelussa, johon nilkkimäinen Eric Bischoff lisäsi heidät vasta siinä vaiheessa, kun Dudleyt olivat päihittäneet viimeiseksi luulleensa vastustajat. Bubba Ray ja D-Von olivat jo ottelun väsyttämiä, ja niinpä Flairilla sekä Batistalla oli kohtuullisen helppo työ viedä vyöt itselleen. Ei siis liene kovin yllättävää, että Armageddonin jälkeen Dudleyt olivat janonneet uusintaottelua. Itse asiassa he olivatkin saaneet jo sen yhdessä Raw’ssa mutta hävinneet ottelun, koska Flair ja Batista pieksivät heidät aikaisemmin illalla. Viime viikkoina Evolutionin ja Dudleyiden sotaan oli myös sekoittunut aina yhtä ärsyttävä Jonathan Coachman, joka yritti parhaansa mukaan auttaa Evolutionia mutta oli joutunut lopulta itse pöydän läpi. Pöydät olivat tässäkin ottelussa ratkaisevassa roolissa, sillä nyt oli Dydleyiden vuoro saada mestaruusottelu, jossa heidän pitäisi olla niskan päällä.

Aika köykäiseksi jäi tämänkertainen Royal Rumblessa nähty pöytäottelu. Kaukana oltiin Hardyjen ja Dudleyiden historiallisesta kohtaamisesta neljä vuotta aikaisemmin. Yksi suuri harmittava seikka tässä ottelussa oli se, että jostain syystä tätä ei käyty eliminointisäännöillä vaan heti ensimmäinen pöydän rikkouttuminen päätti ottelun. Tuo tiesi samalla sitä, että joko pöytäpaiskomisia jouduttaisiin väkisin lykkäämään teennäisen oloisesti tai että ottelu päättyisi ennen aikojaan. Tällä kertaa WWE päätyi jälkimmäiseen ratkaisuun, ja tuon ajanpuutteen takia tästä jäikin lähinnä tv-ottelufiilis. Noin viidessä minuutissa ei sen kummempaa kohtaamista saada aikaan – erityisesti kun osa ajasta piti käyttää vielä Jonathan Coachmanin sekaantumiseen. Sinänsä Dudleyt, Flair ja Batista tekivät hyvää työtä ottelun aikana (lukuun ottamatta kömpelyyttä tuossa Coach-tilanteessa), ja erityisesti Batista näytti ottelussa pirun uskottavalta. Silti ottelusta jäi vähän pettynyt ja laimeahko fiilis. Ihan ok, tv-show’ssa tämä olisi mennyt moitteetta läpi.

* * 

WWE Cruiserweight Championship

Rey Mysterio (c) vs. Jamie Noble

Rey Mysterio oli noussut jälleen Smackdownin Cruiserweight-divisioonan huipulle vuoden ensimmäisessä SD:ssä voittamalla Tajirin mestaruusottelussa. Mysterio oli ansainnut tuon mestaruusottelun pari viikkoa aikaisemmin käydyssä ykköshaastajuusottelussa, jossa hän oli päihittänyt pitkäaikaisen vihamiehensä Jamie Noblen. Noblehan oli välillä esittänyt jo facemaisia piirteitä, mutta syksyllä hänestä oli tullut taas täysmulkku. Kaikki alkoi siitä, kun heeliksi kääntynyt Tajiri sokaisi Noblen tyttöystävän Nidian uudella Black Mistillään. Nidia oli ollut tuosta lähtien sokea, ja Noble oli käyttänyt sokeaa tyttöystäväänsä törkeästi hyödyksi napatakseen halppoja voittoja otteluissaan. Nidia ei ollut toistaiseksi tajunnut ollenkaan, kuinka törkeästi Noble häntä todellisuudessa kohteli. Tammikuussa Nidia oli joutunut jopa ottamaan vastaan Tajirin beatdownin Noblen puolesta, mutta Rey Mysterio oli pelastanut hänet tuosta tilanteesta. Seuraavalla viikolla Noble voitti Tajirin ykköshaastajuusottelussa käytetyttään jälleen Nidiaa hyväksi. Niinpä Mysterio ja Noble pääsivät nyt ratkaisemaan CW-mestaruuden kohtalon Rumblessa.

Jos edellisen ottelun kohdalla ärsytti ajanpuute, se oli pientä verrattuna tähän. Suoraan sanottuna v***ttaa katsoa, kuinka WWE väkisin hukkaa potentiaalin, joka sillä olisi niin helposti käytettävissään. Toki on sinänsä jo pieni ihme, että Cruiserweight-mestaruutta puolustetaan yhdessä vuoden isoimmista ppv:eistä, mutta ehkä kannattaisi jättää vaikka se puolustus kokonaan buukkaamatta, jos ottelulle ei haluta antaa enemmän kuin kolme minuuttia aikaa. Mysterio ja Noble ovat niin pirun kovatasoisia painijoita (mistä he ehtivät antaa pienen välähdyksen tämän lyhyen ottelun aikana), ja heillä olisi mahdollisuus saada keskenään aikaan vaikka ****-ottelu oikeassa paikassa ja oikealla ajalla. Nyt Noble ja Mysterio ehtivät vetää hädintuskin tv-otteluakaan pituudeltaan muistuttavan pyrähdyksen, jonka päähuomio oli vieläpä Noblen sokeassa tyttöystävässä Nidiassa ja tämän pariskunnan keskinäisissä ongelmissa. Ei näin, tämä oli todella harmittava pettymys ja jätti tosi huonon maun suuhun. En keksi mitään syytä, miksi tämä oli väkisin saatava ppv:hen.

* ½ 

Singles Match

Chavo Guerrero vs. Eddie Guerrero

Tämä verisukulaisfeud oli alkanut loppusyksystä, jolloin Chavo oli ruvennut syyttämään setäänsä siitä, että heidän uudelleen muostamansa Los Guerreros oli hävinnyt joukkuemestaruudet Basham Brotherseille. Tuo tappio oli Chavon mukaan puhtaasti Eddien vika, eikä tuota mielipidettä muuttanut edes se, että Eddie teki kaikkensa pitääkseen välinsä kunnossa veljenpoikansa kanssa. Chavo syytti Eddietä senkin jälkeen, kun he olivat hävinneet useita uusintaotteluita, joissa Chavo oli ollut nimenomaan ratkaisusuorituksen vastaanottajana. Chavo jatkoi setänsä mollaamista viikko toisensa jälkeen. Lopulta tammikuussa tilanne oli menossa niin pahaksi, että Chavo ja Eddie olivat ajautumassa tappeluun kehässä, kun Kurt Angle saapui paikalle ja yritti toimia rauhanneuvottelijana. Angle saikin kaksikon paiskamaan kättä ja sopimaan riitansa, mutta sovinto ei ollut pitkäaikainen. Los Guerreros oli nimittäin saanut vielä yhden mestaruusottelun Bashameja vastaan, ja arvatenkin Guerrerot hävisivät jälleen – Chavon jouduttua selätetyksi. Ottelun jälkeen Bashamit päättivät jatkaa pieksentää mäiskimällä Eddietä kahdestaan. Chavo siirtyi ringsidelle ja haki sieltä terästuolin, mutta setänsä auttamisen sijaan Chavo kävikin istumaan tuolille ja seurasi pieksentää aitiopaikalta. Kun Bashamit olivat valmiit, nousi Chavo itse kehään ja viimeisteli tilanteen pieksemällä Eddien vereslihalle. Myöhemmin Kurt Angle pahoitteli Eddieltä, että oli sekaantunut Guerrerojen tilanteeseen ja ettei ollut tullut Eddien avuksi. Seuraavalla viikolla nähtiin vielä yksi uusi käänne, kun Angle kertoi Eddielle, että Chavo ei olisi areenalla mutta sen sijaan Eddien veli, Chavo Guerrero Sr. oli saapunut paikalle! Chavo Sr. pahoitteli kehässä Eddieltä poikansa käytöstä, mutta koko homma paljastui kusetukseksi, kun Chavo Jr. saapui sisääntulorampille ja samalla Chavo Sr. kävi oman veljensä kimppuun. Ppv:tä edeltävässä SD:ssä Eddie otteli Anglen kanssa Chavoja vastaan.

Harmillisesti pettymykset saivat vieläkin jatkoa tänä iltana. Eddien ja Chavon feud on sellaista unelmabookkausta, että luulisi WWE:n haluavan satsaavan siihen tosissaan. Kaksi pirun taidokasta painijaa, jotka pystyvät keskenään aivan taatusti huippuotteluun ja joiden sukulaisfeudi on taatusti oikein buukattuna kuumaa kamaa. Tähän vielä lisänä se, että Eddie oli tässä vaiheessa nousemassa uransa suosion huipulle. Niinpä ei voi kuin ihmetellä taas kerran sitä, miten laiskasti WWE hoiti a) tämän ottelun ja b) koko feudin. Feudin buukkaus ei ollut tähän mennessä ollut mitään omaperäisintä, eikä se paremmaksi tästä muuttunut, koska pian Rumblen jälkeen koko feud lopetettiin, ja molemmat miehet pistettiin muihin kuvioihin. Uskomatonta. Homman olisi voinut pelastaa (aivan liian aikaisin nähtävällä) huikealla feud ending -ottelulla Rumblessa, mutta kun ei tämä ottelukaan ollut millään tavalla ainutlaatuinen. Ihan kiva painiottelu, joita katsoo mielellään paremman tekemisen puutteessa, mutta ei kertakaikkiaan yhtään mitään sellaista, mitä jotenkin muistelisin jälkeenpäin. Tämä tuntui niin semmoiselta Eddien ja Chavon rutiinivedolta, että ei mitään järkeä. Lopetuskin tuli aivan tyhjästä ja todella tylsästi. Ihan mukava painiottelu siis toki, mutta mahdollisuuksiin nähden aika laimea suoritus.

* * ½

WWE Championship

Brock Lesnar (c) vs. Hardcore Holly

Brock Lesnarin ja Hardcore Hollyn feud oli saanut alkunsa syksyllä 2002, jolloin Brock Lesnar oli murtanut Hollyn niskan Powerbombilla. Oikeastihan syy oli yleisen käsityksen mukaan enemmän Hollyn kuin Lesnarin, koska Holly oli päättänyt ”kouluttaa tulokasta” sandbaggaamalla koko tilanteen. Lesnar ei ollut tietenkään varautunut siihen, että Holly ei auttaisi häntä liikkeessä ollenkaan, ja niinpä Holly päätyi tilanteessa niskoilleen. Seurauksena oli vuoden sairasloma – ja paikka päämestaruusfeudissa paluun jälkeen. Survivor Seriesissä Holly teki PPV-comebackinsa osana Team Anglea, joka kohtasi Team Lesnarin. Holly joutui heti ottelun alussa siitä ulos, koska hän pieksi Lesnarin niin rajusti kehän ulkopuolella, että paikalle tarvittiin turvamiehet erottamaan hänet Lesnarista. Tempauksen vuoksi Smackdownin GM Paul Heyman (joka oli nykyään taas Lesnarin kaveri) hyllytti Hollyn, mutta koska edes hyllytys ei pitänyt häntä poissa Lesnarin kimpusta, oli hänet päästettävä takaisin rosteriin. Seuraavaksi Holly alkoi kerätä uskottavuutta voittamalla ensin Shannon Mooren kanssa Heymanin suojateista Matt Morganin ja A-Trainin. Seuraavaksi oli vuorossa Heymanin hyvä kaveri Big Show, jonka Holly pisti luovuttamaan Street Fightissä. Kayfaben mukaan Holly myös mursi Show’n niskan tuossa ottelussa. Tämän jälkeen jäljellä oli vain Lesnar, joka oli tähän asti pakoillut Hollya. Viimein ppv:tä edeltävässä SD:ssä Holly onnistui saamaan Lesnarin kiinni ja lukitsemaan hänet Full Nelsoniin – esimakua Rumblesta?

Lähestulkoon koko vuoden 2003 ajan Smackdown tarjoili timanttisia päämestaruusotteluita, joista paras esimerkki oli tasan vuosi sitten Royal Rumblessa Chris Benoit’n ja Kurt Anglen välillä käyty huikea kamppailu, jonka valitsin myös vuoden otteluksi. Nyt uusi vuosi ei ala varsinaisesti erityisen mairittelevasti Smackdownissa, kun kaikista mahdollisista henkilöistä WWE on päättänyt pistää Hardcore Hollyn Brock Lesnarin haastajaksi. Uskomatonta. Lopputuloksena tästä parituksesta syntyi ihan ok mestaruusottelu, jonka olisin jotenkuten voinut hyväksyä jonkun Smackdownin Main Eventinä ja Lesnarin välimestaruuspuolustuksena. Sen sijaan Royal Rumblessa käytäväksi mestaruusotteluksi tällä ei olisi pitänyt olla tarinastaan huolimatta (tai osittain juuri sen takia) mitään asiaa. Lesnar täräytti pari ihan nättiä Suplexia, ja Hollyn Alabama Slam sekä erityisesti se raivopäinen Full Nelson -puristus oli ihan kivaa katsottavaa, mutta eipä tässä paljon muuta sitten ollutkaan. Aika vaisu mestaruusottelu, mikä ikävä kyllä sopii illan tähänastiseen teemaan.

* * 

World Heavyweight Championship
Last Man Standing Match

Triple H (c) vs. Shawn Michaels

Shawn Michaelsin ja Triple H:n verinen feud oli valintani vuoden 2002 parhaaksi feudiksi, ja vaikka kuvio periaatteessa saikin arvoisensa päätöksen vuoden 2002 Armageddonissa, eivät nämä kaksi olleet koskaan sopineet välejään. Sen sijaan Michaels oli koko vuoden 2003 ajan käynyt tasaista sotaa kaikkia Evolutionin jäseniä, ensin Ric Flairia, sitten Randy Ortonia ja lopuksi Batistaa, vastaan. Sen lisäksi Michaels oli auttanut Kevin Nashia keväisessä feudissa Triple H:ta vastaan ja ollut itsekin haastamassa HHH:ta mestaruudesta SummerSlamin Elimination Chamberissa. Ei, näiden kahden välejä ei ollut tosiaankaan selvitelty lopullisesti, vaikka Hunter oli onnistunutkin viettämään koko vuoden 2003 kamalissa feudeissa paskasäkkejä vastaan. Vuosi 2003 kuitenkin päättyi toisenlaisissa merkeissä, kun Armageddonin jälkeen Raw’n co-GM Mick Foley buukkasi Michaelsin ja HHH:n välille mestaruusottelun vuoden viimeiseen Raw’hon sen jälkeen, kun Michaels oli yhdessä RVD:n kanssa käynyt koko Evolutionin kimppuun. Foley muuten erosi paikasta co-GM:nä tuon illan jälkeen, mutta siitä kohta lisää. Itse mestaruusottelu oli erinomainen koitos, joka päättyi siihen, että Michaels täräytti Hunterin kanveesiin Sweet Chin Musicilla ja rojahti tämän päälle. Yleisö räjähti jo hurraukseen, kun Michaelsia oltiin julistamassa mestariksi, mutta sitten Eric Bischoff pilasi juhlat. Bischoff ilmoitti, että myös Michaelsin olkapäät olivat maassa selätyksen aikana, ja niinpä ottelu on tasapeli ja mestaruus pysyy HHH:lla. Michaels kävi tämän päätöksen jälkeen Bischoffin kimppuun, ja Bischoff oli jo erottamassa HBK:n, kun Raw’n uusi sheriffi Steve Austin (kohta tästä lisää) saapui paikalle ja perui Bischoffin päätöksen. Sen sijaan Austin buukkasi Royal Rumbleen uusintaottelun HHH:n ja HBK:n välille – ja tällä kertaa ottelu käytäisiin Last Man Standing -säännöillä! Seuraavina viikkoina HHH ja HBK jatkoivat rajua feudiaan, jossa tuotiin taas esille miesten koko historia aina lähtien DX-ajoista.

Noniin, nyt päästiin vihdoin asiaan. Vuoden 2003 aikana Raw ei onnistunut tarjoamaan yhtään huippuluokan päämestaruusottelua, mutta nyt oli aika muuttaa tilanne. Samalla kun Smackdown rypi jonkun ihmeellisen Holly/Lesnar-viritelmänsä kanssa, oli Raw’n puolella vihdoin tajuttu, millä yhtälöllä Hunterin päämestaruuskaudesta saadaan jotain viihdyttävää irti. Feudin uudelleenlämmittely Shawn Michaelsin kanssa ja miehet toisiaan vastaan rajuun LMS-otteluun Rumblessa. Sinänsä tässä ei nähty järisyttävän montaa huikeaa bumppia, mutta ne pari olivat sitten sitäkin kovempia. Ehdoton suosikkini on tietenkin Michaelsin todella raju lentäminen ulos kehästä suoraan selostuspöydän läpi. Suurten bumppien sijaan ottelussa kerrottiin pirun hyvä tarina, ja tätä oli oikeasti jännittävää seurata. Vähitellen otteet kovenivat, tilanteet muuttuivat vaarallisimmiksi ja molemmat väsyivät silminnähden. Kumpikin antoi aivan kaikkensa ja yritti kaikkia mahdollisia temppuja voittaakseen ottelun. Pystyykö Michaels tempaisemaan Sweet Chin Musicin? Ratkaiseeko Pedigree ottelun? Sinänsä ottelun lopetus oli tämän kaiken jälkeen ihan toimiva ratkaisu mutta tuntui siltikin vähän laimealta. Osittain juuri sen takia tämä ei ole historian paras HHH vs. HBK, vaikka huippuottelu tämä eittämättä onkin.

* * * * 

Ennen show’n pääkohtaa nähtiin lyhyt välikohtaus kehässä. Raw’n nykyisin ainut GM Eric Bischoff saapui nimittäin kehään mollaamaan Smackdownia ja erityisesti Smackdownin GM:ää Paul Heymania (ppv järjestettiin ECW:n kotiseuduilla Philadelphiassa). Heyman ei tästä sitten tietenkään tykännyt, ja hän saapui kehään selvittelemään välejään Bischoffin kanssa. Tämä mielenkiintoinen kohtaaminen kuitenkin keskeytyi, kun Raw’n uusi sheriffi Steve Austin saapui paikalle ja… kyllä, pieksi molemmat. Sinänsä angle ei ollut kovin merkittävä, mutta se toi taas esille uudet authority-roolit. Mick Foleyn aika Raw’n co-GM:nä oli tosiaankin jäänyt aika lyhyeksi, sillä Foley oli saanut Armageddonin jälkeen tarpeeksi Bischoffista ja erityisesti tämän yhteistyöstä Evolutionin kanssa – Foleyllä oli nimittäin ollut omat pahat ongelmansa Evolutionin Randy Ortonin kanssa kesästä lähtien. Niinpä vuoden viimeisen Raw’n aikaan WWE:n päätoimistolla käytiin tärkeä neuvottelu Raw’n authority-tilanteesta. Jääkö koko Raw yksin Bischoffin hoitoon… vai voisiko Steve Austin tehdä paluunsa? Vince McMahon oli tietenkin jyrkästi tätä vastaan: Austin oli saanut potkut SurSerissä, eikä häntä enää nähtäisi. Linda McMahon oli kuitenkin toista mieltä, ja niinpä Steve Austin nimitettiin uudeksi sheriffiksi, jonka määräysvalta oli hyvin paljon GM:ää vastaava, Austinilla oli vain omanlaiset tyylinsä hoitaa tuon vallan käsittelyä. SD:n puolella GM:n roolia hoiti siis edelleen Paul Heyman.

WrestleMania XX Title Shot

30 Man Royal Rumble Match

Participants: Chris Benoit, Randy Orton, Mark Henry, Tajiri, Bradshaw, Rhyno, Matt Hardy, Scott Steiner, Matt Morgan, The Hurricane, Booker T, Kane, Spike Dudley, Rikishi, René Dupree, A-Train, Shelton Benjamin, Ernest Miller, Kurt Angle, Rico, Mick Foley, Christian, Nunzio, Big Show, Chris Jericho, Charlie Haas, Billy Gunn, John Cena, Rob Van Dam, Goldberg

En taaskaan puhu sen kummemmin Rumblen taustoista vaan keskityn merkittäviin tai erikoisiin painijoihin. Chris Benoit oli määrätty ottelun aloittajaksi, koska hänellä oli pahoja ongelmia SD:n GM:n Paul Heymanin kanssa. Heyman yritti tehdä kaikkensa, että Benoit ei saisi itselleen paikkaa Rumblessa. Lopulta hän ei ollut pystynyt estämään sitä, mutta hän oli kuitenkin määrännyt Benoit’n ottelun aloittajaksi. Tämä oli Scott Steinerille ja A-Trainille viimeinen ppv-ottelu WWE:ssä hyvään toviin. Ennen Spike Dudleyn sisääntuloa ei kuultu Spiken musiikkia vaan Dean Man Undertakerin tunnuksena tunnettu kongien kumina: tämä taas sekoitti täysin Kanen pasmat, sillä Kane oli haudannut veljensä elävältä SurSerissä, eikä ’Takeria ollut nähty tuon jälkeen. Ernest Miller lienee monille tuttu WCW-arvosteluista tanssivana karatekana, joka oli debytoinyt WWE:ssä vuonna 2002 Velocityn color commentatorina. Tuossa roolissa Miller jatkoi aina joulukuulle 2003, jolloin hän teki debyytin päärosterissa. Millerillä oli uusi apuri (Lamont) ja uusi sisääntulomusiikki (muuan ”Somebody Call My Momma”), ja hän oli tanssinut tiensä yleisön sydämiin. Tämä oli hänen WWE-ppv-debyyttinsä. Mick Foleylle tämä puolestaan oli ensimmäinen virallinen painiottelu WWE:ssä sitten WrestleMania 2000:n, jolloin Foley oli eläköitynyt. Nyt hän lopultakin teki paluunsa kehiin: Foleytä oli odotettu koko show’n ajan katsomoon, johon Steve Austin oli varannut hänelle paikan. Foleylle ei kuitenkaan riittänyt paikka katsomossa, sillä hän nimittäin tahdoi vihdoin antaa ylimielisille Randy Ortonille kunnon opetuksen. Niinpä Foley pieksi Testin backstagella ja otti tämän roolin Rumblessa. Heti tämän jälkeen Foley kävi rajusti Ortonin kimppuun. Billy Gunn teki tässä comebackin muutaman kuukauden mittaiselta sairaslomalta. Goldberg oli ollut hyllytettynä Amrageddonin jälkeen pari viikkoa väkivaltaisen käytöksensä vuoksi, mutta Austin oli palauttanut hänet rosteriin tammikuussa. Myöhemmin Goldberg oli ansainnut sisääntulonumero #30:n etukäteen järjestetyssä Battle Royalissa.

Tällä Royal Rumble -ottelulla on itselleni aivan erityinen merkitys, minkä takia en ehkä pysty arvostelemaan tätä kovin neutraalisti. Tosin vaikka arvostelisinkin neutraalisti, olisin silti sitä mieltä, että tämä on yksi Rumble-historian kovimmista Rumble-otteluista. Tämä ottelu oli nimittäin buukattu niin täydellisesti kuin Rumblen vain voi buukata. Koko ottelun läpi hommaa kuljettivat oikeasti pirun lahjakkaat painijat (Benoit, Orton, Angle yms.) eikä tahti hidastunut missään vaiheessa. Isot mörssärit jäivät sopivan pieneen rooliin tai sitten hoitivat paikkansa perkeleen hyvin (kuten Big Show). Missään vaiheessa ei oikeastaan nähty liikaa kankeaa halailua, vaan koko ajan tapahtui jotain ja hommaa oli ihan painin kannaltakin todella viihdyttävää katsoa. Myös lopputaistelut oli hoidettu pirun hyvin. Sitten tähän vielä lisättiin huikeita yksittäisiä hetkiä, kuten Undertakerin Kanen kanssa aloittamat mind gamesit, Mick Foleyn järisyttävä comeback, Nunzion äärimmäisen hauska rooli, Ernest Millerin väliaikakomedia, Brock Lesnarin ja Goldbergin feudin aloittaminen ja vaikka mitä muuta. Aivan huikea kokonaisuus, jolla on kuitenkin itselläni erityinen paikka sydämessä. Tämä oli nimittäin ensimmäinen painiottelu, jonka katsoin joskus syksyllä 2004, kun kaverini yritti houkutella minua aloittamaan uudestaan painin katselu parin vuoden tauon jälkeen. Katsoimme kaverin koneella koko tämän Rumble-ottelun, ja olin myyty lähes saman tien.

* * * * ½ 

Tämän 10-vuotisjuhlani vuoksi lisään jokaisen ppv:n loppuun tiedon siitä, ketkä kyseisessä ppv:ssä nähdyt painijat olivat mukana samassa kuussa järjestetyssä WWE:n ppv:ssä jo projektini ensimmäisenä vuotena (1995). Tämän show’n painijoista projektini ensimmäisessä Royal Rumblessa esiintyivät seuraavat nimet:
– Hardcore Holly (Joukkuemestaruusottelussa Bob Holly -nimellä 1-2-3 Kidin kanssa Bam Bam Bigelowia ja Tatankaa vastaan)
– Shawn Michaels (Royal Rumble -ottelussa, jonka voitti)
– Billy Gunn (Royal Rumble -ottelussa)
– Rikishi (Royal Rumble -ottelussa Fatu-nimellä)
– Jerry Lawler (Selostajana)


Niin niukasti Hyvä kun voi vain olla. En voi sille mitään, että Rumble-ottelu on luultavasti oma suosikkini heti vuoden 1992 Rumblen jälkeen ja että myös Michaels/Hunter LMS oli omaan makuuni huippuluokan kohtaaminen, vaikka monet muut ovatkin pitäneet kyseistä kohtaamista vähän heikompana. Näiden kahden huippuluokan ansiosta tämä ppv nousee siis Hyvälle tasolle, vaikka kaikki muut olivatkin sitten pahasti juosten kustuja. Suurin heikkous tässä Rumblessa oli nimenomaan kortti: tapahtumassa oli yksi tai kaksi ottelua liikaa. Rumble tarvitsee aikaa tunnin, ja LMS:llekin pitää antaa se noin 20 minuuttia. Silloin ei ole mitään järkeä tunkea korttiin neljää muuta ottelua, joista mikään ei saa tarpeeksi aikaa. Olisitte jättäneet kaksi ensimmäistä tv-show’n puolelle, antaneet Eddie-Chavolle vähän päälle 15 minuuttia ja pitäneet Brock-Hollyn tiukkana välipalana, niin tässä olisi ollut aineksia paljon enempään.

Wikipedia: WWE Royal Rumble 2004

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 23.3.2014

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA TNA Weekly PPV #74

Next post

Arvio: NWA TNA Tammikuu 2004

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.