Arvio: WWE SummerSlam 2002
Päivämäärä: 25.8.2002
Sijainti: Uniondale, New York (Nassau Veterans Memorial Coliseum)
Yleisömäärä: 14 797
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Painikesän kohokohta oli tänäkin vuonna huikea SummerSlam, joka järjestettiin tällä kertaa New Yorkissa Nassau Coliseumilla 15 000 fanin edessä. Kuluneiden viikkojen aikana ennen SummerSlamia oli nähty monien muiden juonikuvioiden lisäksi kiivasta taistelua Raw’n General Managerin Eric Bischoffin ja SD:n General Managerin Stephanie McMahonin välillä. Vince McMahonin luvalla painijoilla oli viime viikkojen aikana ollut mahdollisuus neuvotella toisen show’n GM:n kanssa siirtymisestä toisen brändin väreihin, ja muutama hyvin nimekäs painija olikin käyttänyt tuon mahdollisuuden hyväksi. Kaikki alkoi Vengeancessa, jossa Triple H siirtyi SD:stä Raw’hon. Seuraavassa Raw’ssa Brock Lesnar petti Eric Bischoffin luottamuksen ja lähti Stephanien mukana Smackdowniin. Tähän Bischoff vastasi tuomalla seuraavassa Raw’ssa joukkoihinsa Lance Stormin, Christianin, Testin ja Chris Jerichon. Bischoffin ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, kun seuraavassa SD:ssä Stephanie paljasti hankkineensa joukkoihinsa Eddie Guerreron ja Chris Benoit’n. Vielä ennen SummerSlamia Smackdowniin liittyi veljensä hylännyt Matt Hardy. Nämä olivat siirrot, jotka oli nähty SummerSlamiin mennessä, mutta muutamia olisi luvassa vielä tämän ppv:n jälkeenkin.
Muista ennen SummerSlamia tapahtuneista merkittävistä muutoksista täytyy mainita, että WWE European-mestaruuden taru oli päättynyt Vengeancen jälkeen, kun Eric Bischoff päätti yhdistää European- ja Intercontinental-vyöt. Viimeiseksi European-mestaruuden ppv-puolustukseksi jäi siis Jeff Hardyn ja William Regalin kohtaaminen Vengeancessa, ja viimeiseksi European-mestariksi jäi Rob Van Dam, joka voitti vyön Jeff Hardylta mestaruuksien yhdistämisottelussa.
Tämä oli ensimmäinen ppv, jossa SD:n selostajat Michael Cole ja Tazz selostivat SD:n ottelut ja Raw’n selostajat King ja JR puolestaan Raw’n ottelut. Tämä oli nyt mahdollista, koska WWE:n ei enää tarvinnut vaihtaa selostuspöydän takana olevia miehiä show’n puolivälissä, koska Eric Bischoff oli pian Vengeancen jälkeen ilmoittanut, että Raw’n selostuspöytä siirretään ringside-alueelta sisääntulorampin viereen samaan paikkaan, jossa selostuspöytä oli sijainnut WCW:ssä promootion huippuvuosina.
Singles Match
Kurt Angle vs. Rey Mysterio
Show avattiin heti aikamoisella jysäyksellä, kun Rey Mysterio teki WWE-ppv-debyyttinsä Kurt Anglea vastaan. Mysterio oli tehnyt ensiesiintymisensä WWE:ssä Vengeancen jälkeisessä Smackdownissa, jossa hän otteli ensin hienon kamppailun Chavo Guerreron kanssa. Show’n lopussa Mysterio teki lähtemättömän vaikutuksen hyppäämällä Edgen ja Chris Jerichon Steel Cage Matchin jälkeen jatkuneiden kahinoiden aikana häkin katolta kaikkien kehässä seisoneiden painijoiden päälle. Tuo spotti on edelleen yksi parhaiten muistetuista Steel Cage -hetkistä. Huomiota – vaikkakin hieman kyseenalaisempaa – Mysterio keräsi myös sillä, että WWE-debyytistään lähtien hän käytti jälleen maskia, vaikka oli sen alun perin hävinnyt WCW:ssä vuonna 1999. Meksikolaistraditioiden mukaan tälläinen uudelleen maskin päähän laittaminen oli suuri loukkaus koko painikulttuuria kohtaan, mutta WWE ei siitä paljoa välittänyt, jos maskilla teki rahaa. Ja sillähän teki. Kahinoihin Kurt Anglen kanssa Mysterio oli ajautunut sen jälkeen, kun elokuun alun Smackdownissa hän oli onnistunut selättämään Anglen 6 Man Tag Team Matchissa. Angle ei voinut sietää sitä, että hernepavun kokoinen WWE-tulokas oli tuolla tavalla nöyryyttänyt häntä, ja olympiasankari vannoi kostoa Mysteriolle. Miesten välille buukattiin SummerSlamiin ottelu, jossa Angle lupasi pistävänsä Mysterion tamppaamaan kanveesia.
Huikea opener ja aika lailla niin hieno ottelu kuin alle 10 minuutissa vain voi olla. Anglen ja Mysterion juuri sopivasti erilaiset tyylit sopivat yhteen aivan täydellisesti. Ottelu lähti ensisekunnista lähtien käyntiin hemmetin vauhdikkaasti, kun Mysterion annettiin näyttää taitonsa. Tätä seurasi todella toimiva ja rajulta näyttänyt Anglen hallintaosuus, jonka vaikutusta tehosti Mysterion pieni koko ja myyntitaidot. Lopussa Mysterio pääsi sitten huikeine high flying -liikeineen taas vauhtiin. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka käsittämättömällä tavalla Mysterio pystyi näinä huippuvuosinaan liikkumaan. Mahtavaa, että WWE sai vihdoin hankittua Mysterion riveihinsä. Lopetuskin oli buukattu hyvin. Toki näiden kahden ottelusta olisi helposti saanut paljon pidemmänkin, ja samalla olisi voitu puhua huippuarvosanoista, mutta tässä openerin roolissa tämä tehotaistelu toimi juuri toivotulla tavalla. Hieno alku illalle.
* * * ½
Singles Match
Chris Jericho vs. Ric Flair
Chris Jericho ei ollut aloittanut Raw-uraansa varsinaisen vaatimattomasti, sillä hän ilmoitti siirtymisestään Raw’hon keskeyttämällä legendaarisen Ric Flairin promon kehässä. Flair oli juuri ollut aikeissa tehdä suuren ilmoituksen koskien omaa uraansa, ja monet epäilivät sen olevan Flairin eläköitymisilmoitus. Tuota ilmoitusta ei kuitenkaan koskaan kuultu, koska Jericho keskeytti hänet juuri ratkaisevalla hetkellä ja täräytti legendaa terästuolilla suoraan kalloon. Tämän jälkeen Jericho ilmoitti, että nyt Raw on jälleen Jericho (Raw is Jericho). Flair ei varsinaisesti tykännyt Jerichon suhtautumisesta häneen, ja niinpä seuraavalla viikolla Flair kosti Jerichon hyökkäyksen aiheuttamalla Y2J:lle tappion Raw-debyyttiottelussa Rob Van Damia vastaan. Flairin ja Jerichon yhteenotot muuttuivat koko ajan rajummaksi, ja nopeasti kävi selväksi, että Jericho tahtoi tehdä lopun Flairista saadakseen tärkeää nostetta uralleen. Samalla ensimmäistä kertaa lähetyksissä tuotiin esille Jerichon ura rock-artistina, ja Jerichon bändi Fozzy jopa esiintyi ppv:tä edeltävässä Raw’ssa. Tuo esiintyminen ei kuitenkaan sujunut toivotulla tavalla, koska Flair keskeytti musisoinnin ja pieksi Jerichon rajusti. Samalla Flair ilmoitti, että hän palaisi suureen ilmoitukseensa vasta sitten, kun asiat Jerichon kanssa olisi selvitetty lopullisesti.
Tämä oli ehdottomasti hyvä ja viihdyttävä ottelu, mutta silti omasta mielestäni pienoinen pettymys. Olin ennen ottelun alkua maalaillut jo ajatuksia suuresta ja hienosta kahden superkarismaattisen painijan huippukohtaamisesta, mutta ihan sellaiseen ei päästy. Ensinnäkään yleisö ei ollut mukana ihan toivotulla tavalla, mutta suurempi ongelma oli ehkä kuitenkin painiotteissa. Tässä minua alkoi ensimmäistä kertaa ärsyttää se, että vähintään 90 prosenttia Flairin kehäotteista koostui pelkistä Chopeista, koska saman toistamisen katsominen alkaa kieltämättä tuntua hiukan puuduttavalta. Samoin Flairin liikkuminen oli parissa kohtaa sen verran kankeaa, että se aiheutti joko botcheja tai muuten huonolta näyttäneitä kehäsuorituksia. Vastapainona toki Flair osaa rakentaa jokaikiseen otteluunsa sellaisen fiiliksen, johon kukaan muu ei varmasti painibisneksessä pysty. Kun siihen vielä lisätään Jerichon hienot kehäotteet, oli tämä kokonaisuutena ehdottomasti hyvä ottelu. Olin vain toivonut vielä parempaa.
* * *
Singles Match
Eddie Guerrero vs. Edge
Eddie Guerrero oli yksi Raw’n puolelta Smackdowniin siirtyneistä painijoista, ja ensimmäisessä Smackdown-ottelussaan hän kohtasi Chris Benoit’n kanssa The Rockin ja Edgen. Edgen ja Rockin joukkue voitti ottelun, kun Edge selätti Eddien. Tämä tulokkaan ”tuurivoitto” ei arvatenkaan miellyttänyt kokenutta Eddietä, joka tahtoi saada revanssin Edgestä. Niinpä parin viikon ajan kestäneiden erinäisten yhteenottojen jälkeen näiden kahden välille buukattiin 1 vs. 1 -ottelu SummerSlamiin. Joo, haiskahtaa hiukan filleriltä, mutta annettakoon se tässä tapauksessa anteeksi.
Lisää hienoja alakortin Singles-otteluita. Tässä vaiheessa WWE:n midcard oli yksinkertaisesti niin julmetun kova, että he pystyivät täyttämään ppv:eiden alakortit näillä hienoilla painiotteluilla, joissa joka kuukausi täysin tuoreet ottelijaparit kohtasivat toisensa. Juuri tällaisia ensimmäistä kertaa ppv:hen buukattuja otteluita oli niin hienoa nähdä tällä aikakaudella. Tässäkin Eddie ja Edge antoivat kaikkensa, ja Eddie työsti koko ottelun läpi Edgen olkapäätä todella tyylikkäästi. Edge puolestaan vastasi monista big time -liikkeistä, joista erityisesti se todella hurjalta näyttänyt loikka ulos kehästä oli upeasti toteutettu. Loppuosuus ottelusta oli vieläpä oikeasti jännittävä, sillä ehdin jo parissa kohdassa olla varma ottelun päättymisestä. Malliesimerkki hienosta midcard-ottelusta, joka olisi luultavasti noussut huipputasolle, jos vain pituutta olisi ollut vielä vähän lisää. Alkuvaiheet olisivat voineet kestää pari minuuttia pidempään, ja lopputaistelu olisi voitu huipentaa vielä yhdellä käänteellä. Hieno kamppailu silti nytkin. Edge teki älyttömästi työtä päästäkseen ME-kuvioihin, mutta ikävä kyllä siihen menisi vielä pari vuotta.
* * * ½
WWE Tag Team Championship
Un-Americans (c) vs. Booker T & Goldust
Joukkuemestaruuskuviot olivat saaneet uudenlaisen käänteen sen jälkeen, kun koko Un-Americans -nimen käyttöön ottanut poppoo (Christian, Storm ja Test) loikkasi SD:n puolelta Raw’hon. Samalla he toivat mukanaan WWE:n joukkuemestaruusvyöt, josta tuli nyt Raw’n omaisuutta. Muutos ei ollut varsinaisesti huono, sillä joukkuekuviot olivat olleet koko SD-ajanjakson ajan todella jämähtäneitä. Nyt nämä amerikanvihaajat saivat ensimmäisessä ppv-tason mestaruuspuolustuksessaan vastaansa Booker T:n ja Goldustin. Booker T:n ja Goldustin mielenkiintoinen kaksikko oli tehnyt yhteistyötä siitä lähtien, kun Goldust keväällä oli alkanut lähestyä Booker T:tä omintakeisilla tavoillaan, koska oli varma siitä, että heidän yhteistyönsä tuottaisi hedelmää. Aluksi Booker T oli todella epäileväinen Goldustin suhteen, mutta viimeistään jouduttuaan potkituksi ulos nWo:sta Booker T oli kääntynyt faceksi ja perustanut pysyvän joukkueen ’Dustin kanssa. Mestaruusottelunsa T ja Dust olivat ansainneet voittamalla Epäamerikkalaiset Non Title -ottelussa.
Jos ensimmäinen Raw’n ottelu (Jericho vs. Flair) oli pieni pettymys, niin tämä oli jopa positiivinen yllätys. Osasin toki odottaakin hyvää ottelua, kun kehässä on Christianin, Stormin, Booker T:n ja Goldustin tasoisia painijoita, mutta joukkuemestaruuskuviot ovat läpi vuoden olleet sen verran laimeaa menoa, että liikaa ei viitsinyt tältä odottaa. Niinpä oli mukavaa nähdä pitkästä aikaa perinteisen hyvä ja tunnelmaltaan oikein sähköinen joukkuemestaruuskamppailu, jossa molemmat joukkueet vetivät roolinsa hienosti. Ei tässä mitään pyörää tosiaan keksitty uudestaan, mutta perustoimivalla joukkuemestaruusottelurakenteella tämä ottelu hoiti roolinsa juuri niin hienosti kuin tältä ottelulta sopi vaatia. Viihdyttävä joukkuemestaruusottelu on jotain, mitä ei tämän vuoden aikana ole WWE:ltä liikaa nähty. Tämä tulee kuitenkin vielä muuttumaan…
* * *
WWE Intercontinental Championship
Chris Benoit (c) vs. Rob Van Dam
Rob Van Dam oli hävinnyt Intercontinental-mestaruuden Chris Benoit’lle Raw’ssa pari viikkoa Vengeancen jälkeen. Todella mielenkiintoiseksi tilanne muuttui kuitenkin Raw’n jälkeisessä Smackdownissa, jossa Stephanie McMahon ilmoitti tehneensä sopimuksen Eddie Guerreron ja Chris Benoit’n kanssa. Benoit oli siis nyt osa SD:n rosteria, ja samalla hän oli vienyt IC-vyön mukanaan, ennen kuin edellinen mestari oli edes saanut rematchia. Aluksi näyttikin siltä, ettei brand splitin takia RVD:llä tai ylipäätänsä Raw’lla olisi enää mahdollisuutta päästä edes hipaisemaan IC-mestaruutta. Toisin kuitenkin kävi, kun Bischoffin vakoojana Stephanie McMahonin toimistossa työskennellyt Stacy Keibler sai vietyä Bischoffille salaisia sopimuspapereita, jotka paljastuivat RVD:n rematch-sopimukseksi. Bischoff toimitti nämä RVD:lle, joka luopasi tuoda mestaruuden takaisin Raw’lle ja ennen kaikkea itselleen. Tämä oli show’n ainut Interbrand-ottelu.
Edellinen ottelu oli positiivinen yllätys, mutta tämä oli vuorostaan taas pienoinen pettymys. Erinomainen osoitus siitä, ettei ottelu ole automaattisesti neljän tähden huippukamppailu, vaikka vastakkain on kaksi huippuluokan painijaa ja aikaa on yli 15 minuuttia. Heti alkuun on toki huomioitava, että kyseessä oli aivan kiistatta hieno ottelu ja ehdottomasti illan parhaista. Samoin on todettava, että viihdyin suuresti tätä katsoessa ja että ottelussa oli muutamia todella nerokkaita hetkiä, kuten Benoit’n Northern Lights Suplex -sarja. Siitä huolimatta olisin ehkä odottanut vielä jotain erikoisempaa, näyttävämpää ja ennen kaikkea nopeampaa. Ymmärrän, että ottelu rakentui pitkälti RVD:n olkapään telomisen varaan. Ikävä kyllä toisin kuin Eddie/Edgessä, tuo rakenne ei tuonut ottelulle niinkään lisäarvoa vaan vei pois paljon RVD:n upeaa nopeaa liikkumista ja teki ottelusta paikoitellen turhankin paikoillaan olevan. Myös lopetus tuntui hiukan vaisulta. Eipä siinä, silti hieno ottelu, mutta olin vain jo odottanut sitä illan ensimmäistä ****-hetkeä.
* * * ½
Singles Match
Test vs. Undertaker
Undertaker oli ollut viimeisen yhdeksän kuukauden ajan WWE:n rosterin hirveimpiä heelejä, mutta tilanne oli muuttunut sen jälkeen, kun Un-Americans oli tehnyt Raw-debyyttinsä. Heti debyytissään koko poppoo ja erityisesti Test jättivät jälkeensä vakuuttavaa tuhoa, sillä porukka yhdessä voimin pieksi kehässä olleen Undertakerin tajuttomaksi. Tämän jälkeen Test ilmoitti vielä erikseen, että hän aikoo tehdä selvää WWE:n virallisesta ”American Badassista”. Puheet eivät jääneet vain sanahelinän tasolle, sillä Test oikeasti sai selätettyä Undertakerin seuraavalla viikolla nähdyssä 8-Man Tag Team Matchissa. Undertaker viimeisteli face-turninsa seuraavalla viikolla promoamalla USA:n hienoudesta ja lupaamalla rökittävänsä Testin SummerSlamissa.
Illan brawlaus-osuus oli ihan kiva pläjäys. Ei tämä ihan show’n aikaisempien otteluiden tasolle yltänyt, mutta kokonaisuutena tämä oli yllättävän pätevä kohtaaminen. Alkupuolella näytti välillä, että homma jäisi hiukan laimeaksi, mutta loppujen lopuksi Test ja Undertaker tempaisivat kasaan ihan kunnon ottelun. Test pääsi murjomaan Undertakeria näyttävästi kehän ulkopuolella, ja tietenkin ’Taker hoiti oman osuutensa taatulla tyylillä. Testin Big Boot on aina yhtä näyttävä, kun se pläjäytetään jollekin Undertakerin kokoiselle äijälle. Ei tästä mitään sen kummempaa sanottavaa ole. Kiva väliottelu ja toimiva brawlaus. Harmi, että Testistä ei tosiaan koskaan mitään kovin suurta tullut, koska kyllä hän tässäkin ’Takerin matkassa pysyi tosi pätevästi vaikkei overiudeltaan ollut ihan samaa tasoa.
* * ½
Non Sanctioned Match
Shawn Michaels vs. Triple H
Tämä oli tietyllä tasolla aivan kiistatta tämän ppv:n suurin ottelu, vaikkei tämä Main Event ollutkaan. Tämä oli Shawn Michaelsin ensimmäinen painiottelu neljään ja puoleen vuoteen. Oli kulunut yli 1600 päivää siitä, kun HBK oli edellisen kerran otellut virallisessa painiottelussa. Samalla tämän piti alun perin jäädä vain yhden illan paluuksi, sillä Michaelsilla oli ainoastaan yksi syy tehdä paluunsa painikehiin. Tuo syy oli suunnaton viha Triple H:ta kohtaan. Triple H:ta, joka oli vuosien ajan ollut Shawn Michaelsin paras ystävä. Tämän juonikuvion rakentelu oli alkanut siitä lähtien, kun Michaels palasi WWE:hen keväällä ja alkoi houkutella Kevin Nashin kanssa HHH:ta liittymään nWo:hon vanhojen Kliq-kavereidensa kanssa. Lopulta HHH ja Michaels löysivät yhteisen sävelen vasta, kun nWo oli kuollut ja kuopattu ja Triple H Vengeancessa Michaelsin suostuttelun jälkeen ilmoitti iittyvänsä osaksi Raw’n rosteria. Vengeancen jälkeisessä Raw’ssa nähtiin HHH:n ja HBK:n yhteenpaluujuhlat, joiden oli tarkoitus huipentua illan lopussa nähtyyn DX:n paluuseen. D-Generation X:n alkuperäiset perustajajäsenet vetivät DX-kuteet päälleen ja saapuivat kehään vanhan DX-musiikin soidessa. Yleisö oli aivan pähkinöinä. Tätä he olivat odottaneet… Ja sitten tapahtui jotain, mitä kukaan ei ollut osannut odottaa. Miesten seisoessa kehässä ja vetäessään tyypillistä DX-promoa Triple H täräytti Michaelsin kanveesiin Pedigreellä.
HHH jätti HBK:n tajuttomana kehään, ja seuraavalla viikolla hän ilmoitti, ettei hän ollut koskaan ollut Shawn Michaelsin ystävä vaan että he olivat aikoinaan molemmat vain käyttäneet toisiaan hyväkseen pysyäkseen huipulla. Nyt Triple H oli yksin huipulla, eikä hän enää ikinä päästäisi Shawn Michaelsia takaisin samalle paikalle. Tämä oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, että saman show’n lopussa Shawn Michaels löytyi parkkipaikalta verisenä, tajuttomana ja vaarallisen huonokuntoiselta näyttävänä. Jopa HHH saapui paikalle ihmettelemään tilannetta. Teon brutaalius kuvotti jopa häntä, ja Hunter lupasi etsivänsä käsiinsä sen miehen, joka oli hyökkäyksen takana. Totuus paljastui pari viikkoa myöhemmin, kun sairaalasta pois päässyt Shawn Michaels esitti kehässä seisoneelle Triple H:lle todistenauhat, josta paljastui, että hyökkäyksen takana oli kuin olikin Triple H itse! Sairaan kieroutunut HHH vastasi tähän nauramalla ja ilmoittamalla, että Michaels oli heikompi kuin hän oletti. Michaels vastasi olevansa vielä puolikuntoinen, mutta SummerSlamiin mennessä hän olisi kunnossa ja siellä he vihdoin selvittäisivät tämän henkilökohtaisen sodan. Vielä ennen SummerSlamia Raw’n GM Eric Bischoff ilmoitti Triple H:lle, että tämä ottelu ei olisi WWE:n valtuuttama ja että virallisten papereiden mukaan tätä ottelua ei koskaan käydä. Käytännössä siis kaikki oli tämän kamppailun kohdalla sallittua.
Klassikko. Ei tästä voi sanoa muuta. Tätä ottelua ei voi lähteä yksilöimään mihinkään yksittäisiin spotteihin (vaikka niistä muutama, kuten HHH:n Backbreaker tuolin läpi ja Michaelsin loikka ulos kehästä pöydän läpi, olivatkin aivan älyttömän huikeita), vaan tämä oli kokonaisuutena mielettömän hieno tarina, jota vastaavia ei löydy kovin montaa painihistoriasta. Tämä oli ehdottomasti vuoden paras ottelu toistaiseksi ja samalla MOTYC. Tämä oli semmoinen kohtaaminen, joka voidaan buukata vain kerran kahden painijan välille. Järisyttävä hatunnosto tästä Michaelsille ja Hunterille. Lisäbonuksena vielä post match -meiningit. Lähinnä ainut järkevä kysymys lieneekin siis, onko tämä viiden tähden ottelu vai ei. Valinta on todella vaikea, koska viiden tähden otteluita on minun kirjoissani äärettömän vähän. Tämä ottelu oli laadultaan aivan kiistatta ensiluokkaisen huikeaa, mutta silti se ei painilliselta anniltaan tuntunut koko ajan yhdeltä maailman parhaimmista otteluista, kuten *****-ottelulta odottaisin. On hankala selittää, mistä tuo tunne tulee, mutta hetkittäin ottelu jäi ehkä hieman paikoilleen. Se myös saattoi olla hitusen turhan pitkä. Sitten taas toisaalta… Tässä ottelussa oli sellaista tarinaa ja tunnelmaa, jota ei voi saada paljon mihinkään muuhun otteluun. Tämä ottelu jos mikä oli kiistatta ainut laatuaan, ja juuri tuon käsittämättömän fiiliksensä takia päädyn kuitenkin antamaan tälle viisi tähteä. Tämä on kiistatta yksi parhaista ikinä.
* * * * *
Äskeisen kohtaamisen ja Main Eventin välissä oli pakko olla pieni hengähdystauko, ja sen meille tarjosi Howard Finkel. Uskokaa tai älkää, mutta The Fink oli tehnyt heel-turnin sen jälkeen, kun hän oli menettänyt Raw’n kehäkuluuttajapaikkansa häntä paljon nuoremmalle ja kauniimmalle Lilian Garcialle. Fink oli tästä älyttömän katkera, ja lopulta pari viikkoa sitten Finkin ansiosta Lilian oli joutunut piestyksi niin, että Fink oli saanut otettua paikkansa takaisin. Nyt Finkel alkoi kehuskella kehässä, kuinka hän oli WWE:n vanhin työntekijä ja kuinka hän oli kehäkuuluttamassa New Yorkissa jo WrestleMania 2:n aikaan. Ketään ei kiinnostanut (osittain siksi, että Finkin heel-työskentely oli vaivaannuttavampaa kuin JR:n vastaava), joten onneksi promottelun keskeytti Trish Stratus, joka oli parissa viimeisimässä Raw’ssa puolustanut Lilianin kunniaa pieksemällä Finkelin. Nyt Trish esitti olevansa sittenkin ihastunut Finkiin, ja tietenkin tämä idioottimainen väite upposi Finkiin kuin häkä – kunnes Lilian Garcia teki comebackinsa saapumalla kehään ja iskemällä Finkin Low Blow’lla kanveesiin. Sellaista tällä kertaa.
WWE Undisputed Championship
The Rock (c) vs. Brock Lesnar
Tämä oli Brock Lesnarin ensimmäinen päämestaruusottelu ja samalla yhden merkittävän uuden aikakauden alkamisen hetki. Lesnar oli ansainnut paikan tässä ottelussa voittamalla KOTR-turnauksen, ja Rock oli noussut jälleen kerran päämestariksi voitettuaan Vengeancen Main Eventinä toimineen Triple Threat Matchin. Vengeancen jälkeisessä viikolla Lesnar loikkasi Raw’hosta SD:hen, joten nyt nämä molemmat miehet olivat samassa show’ssa, vaikka Rockilla olikin mestarina oikeus esiintyä molempien brändien puolella. Lesnarin ja Rockin historiallista kohtaamista rakenneltiin rauhallisesti intenssiivisillä staredowneilla ja promoilla, mutta todellinen tarina kerrottiin jaksojen aikana nähdyissä videopaketeissa, joissa näytettiin, kuinka Lesnar ja Rock treenasivat armottomasti kotiseuduillaan tätä ainutlaatuisen kovaa mestaruusottelua varten. Samalla Lesnar rakensi entisestään uskottavuutta pieksemällä SD:n puolella Rockin serkun Rikishin ja Rockin hyvän ystävän Hulk Hoganin. Lesnarin voitto Hoganista oli yksi merkittävimmistä hetkistä Lesnarin uralla, sillä Lesnar ensin rutisti Hoganin tajuttomaksi Bear Hugissa ja sen jälkeen pieksi tämän terästuolilla verille. Se oli jotain, mihin tähän mennessä lähes kukaan WWE:ssä ei ollut pystynyt. Hogania ei nähtäisi tämän käsittelun jälkeen kuukausiin. Lesnar oli siis osoittanut olevansa uskottava haastaja Rockille, mutta pystyisikö hän silti päihittämään ”The Great Onen”?
Huikea lopetus huikealle illalle. Tietyllä tavalla tästä tuli hieman mieleen vuoden 1996 SummerSlamin Main Event, vaikka The Rock ei olekaan aivan Shawn Michaels ja Brock Lesnarillakin on tiettyjä eroja verrattuna Vaderiin. Silti kyseessä oli pienemmän, sinnikkään ja äärimmäisen karismaattisen mestarin taistelu suurta, uhkaavaa ja pirun taitavaa haastajaa vastaan. Tunnelma oli molemmissa otteluissa aivan huipussaan (tosin vuonna ’96 yleisö oli autuaasti facen puolella, nyt Rock sai aikamoista heattia) ja molemmissa nähtiin myös hienoja bumppeja. Kokonaisuutena minä nautin tämän ottelun katomisesta todella paljon. Tämä oli vihdoin ja viimein sellaista, mitä olen toivonut koko vuoden ajan WWE:n päämestaruuskuvioiden pystyvän tarjoavan. Jotain uutta ja ennen kaikkea hiton viihdyttävää. Tämä oli sellainen painiottelu, jossa unohti kokonaan ajan kulun, koska nämä äijät toimittavat niin tyylikästä entertainment brawlia. Ei tämä toki laadultaan ollut edellä nähdyn klassikon tasoinen, mutta ehdottomasti huippuluokan ottelu silti. Tästä voisi päämestaruuskuviot lähteä nousuun.
* * * *
Olipa aikamoinen painitapahtumia. Tällaisia ei nähdä montaa vuodessa, kaikkina vuosina tällaisia ei tule vastaan ollenkaan. Samalla tämä oli aivan ehdottomasti paras SummerSlam, jonka olen nähnyt. Jos hiukan turhaa mutta curtain jerkinä ymmärrettävää Fink/Trish/Lilian -anglea ei lasketa, tässä show’ssa ei ollut yhtään heikkoa hetkeä. Huikeaa tykitystä, mahtavia otteluita ja upeita ensimmäistä kertaa nähtyjä kohtaamisia. Uskomatonta mutta totta: kaikki tässä ppv:ssä nähdyt ottelut olivat ennennäkemättömiä ppv-kohtaamisia. Toki pari ottelua oli pieniä pettymyksiä, mutta eivätpä nekään pettymykset haitanneet, koska ottelut olivat silti todella viihdyttäviä. Ei minulla ole oikeastaan mitään pahaa sanottavaa tästä show’sta. Loistava.
Wikipedia: WWE SummerSlam 2002
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 7.4.2013
No Comment