2003ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE SummerSlam 2003

Päivämäärä: 24.8.2003

Sijainti: Phoenix, Arizona (America West Arena)

Yleisömäärä: 16 113

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Kesän suurin painitapahtuma järjestettiin jälleen kerran elokuun lopuilla. Metallican historian suurimman mestariteoksen St. Angerin tahdittamana show saatiin käyntiin vauhdikkaasti. Selostajinamme olivat tutut JR & King Raw’sta ja Cole & Tazz SD:stä. Tämä oli tosiaan ensimmäinen kerta, kun molempien brändien painijat esiintyivät saman katon alla sen jälkeen, kun brändieksklusiiviset ppv:t olivat saaneet alkunsa Bad Bloodista.

World Tag Team Championship

La Résistance (c) vs. Dudley Boyz

La Résistance oli kylvänyt tuhoa Raw’n joukkuedivarissa siitä lähtien, kun he olivat voittaneet joukkuemestaruudet kesäkuussa. Tähän asti he olivat saaneet vastaansa lähinnä Garrison Caden ja Mark Jindrakin joukkueen tapaisia alakorttilaisia, mutta kesän lopuilla he menivät suututtamaan Raw’n ja koko WWE:n kokeneimman ja monien mielestä myös parhaan joukkueen. Dudley Boyzit olivat entuudestaan 16-kertaisia joukkuemestareita, joten Grenierin ja Dupréen kaltaiset junnut olivat heidän kanssaan tiukoilla. Dudley Boyzien ja Résistancen erimielisyydet alkoivat siitä, kun Grenier ja Duprée pilkkasivat onnistuneen mestaruudenpuolustuksensa jälkeen USA:n lippua repimällä sen kappaleiksi. Isänmaallisuuspuuskan saaneet Dudleyn veljekset eivät voineet sietää tälläistä Amerikan pilkkaamista, ja niinpä he nousivat patrioottisen kansakunnan puolestapuhujaksi tätä halpamaista ranskalaiskaksikkoa vastaan. Seuraavina viikkoina Dudleyt ja Résistance ottivatkin yhteen useaan kertaan, ja Dudleyt näyttivät olevan selvästi niskan päälle. Tilanteeseen saatiin kuitenkin käänne ppv:tä edeltävässä Raw’ssa. Résistance oli hyökätä yleisössä olevan amerikkalaissotilaan kimppuun, mutta Dudleyt saapuivat sotilaan avuksi. Yhdessä he pieksivät Grenierin ja Dupréen. Tämän jälkeen Dudleyt ja sotilas nousivat yhdessä kehään juhlimaan, kunnes yhtäkkiä sotilas hyökkäsikin Dudleyiden kimppuun ja paljastui huijarimaiseksi Résistancen apuriksi. Myöhemmin selviäisi, että kyseinen mies on nimeltään Rob Conway.

Ehkä hieman yllättävä valinta illan openeriksi, sillä ainakin Smackdownin puolelta olisi varmasti ollut tarjolla paljon vauhdikkaampia ja teknisesti taitavampiakin otteluita. No, joukkuemestaruusottelu on aina hyvä vaihtoehto, vaikka Raw’n joukkuedivisioona on alkanut tuntua kuukausi toisensa jälkeen koko ajan laimeammalta. Erityisesti Regalin ja Stormin joukkueen poistuminen oli harmillinen isku. Tässä ottelussa pitää kuitenkin antaa pisteet niin Résistancen kuin Dudleynkin pojille, koska koko nelikko teki selvästi parhaansa saadakseen aikaan mahdollisimman hyvän joukkuemestaruusottelun. He myös onnistuivat siinä ihan kohtuullisesti, ja erityisesti yleisö oli ottelun aikana ihan liekeissä, mikä lisäsi ottelun viihdyttävyyttä. Muutenkin nelikko liikkui kehässä mukavan vauhdikkaasti, ja otteita oli kiva katsella. Kokonaisuutena tämä oli sellainen mukava energinen joukkueottelu, jossa ei kuitenkaan ollut mitään erikoista tai ainutlaatuista. Lisäksi lopetus oli harmillisen heikosti toteutettu.

* * ½ 

Singles Match

Undertaker vs. A-Train

Tässä Undertakerin ja A-Trainin välienselvittelyssä oli ennen kaikkea kyse Vincen ja Stephanien välisestä rajusta feudista. Vengeancessa tuo kuvio oli saanut ikävän käänteen, kun Vince oli lähettänyt oman tyttärensä kimppuun A-Trainin. Train tuhosi Stephanien niin pahasti Stephanien ja Sablen välisen ottelun päätteeksi, että Steph joutui jäämään sairaslomalle. Pian Vengeancen jälkeen Undertaker sai tarpeekseen Vincen touhuista, ja niinpä hän ilmoitti, ettei voinut sietää sitä, että Vince oli lähettänyt oman tyttärensä kimppuun A-Trainin kaltaisen monsterin. Vinceä ei paljon Takerin moralisointi kiinnostanut. Sen sijaan A-Trainista tuli Vincen vakituinen bodyguard, joka hyökkäsi parina seuraavana viikkona rajusti Undertakerin kimppuun. Train muun muassa mursi Takerin kylkiluut niin, että UT joutui tässäkin ottelussa pitämään siteitä. Vielä ennen SummerSlamia nähtiin käänne, kun Steph teki paluunsa Smackdowniin, ja Vince pakotti hänet saman tien otteluun A-Trainia vastaan. Huolimatta Takerin avusta Steph joutui jälleen A-Trainin jyräämäksi samalla, kun Vince muhinoi Sablen kanssa. Vielä ennen ppv:tä Sable oli osoittanut intiimiä kiinnostusta myös A-Trainia kohtaan, ja niinpä hän saapui Trainin ringsidelle tässä ottelussa.

Ihan niin kuin olisin nähnyt tämän ottelun jo kerran aikaisemmin tämän vuoden ppv:ssä? Ainiin, niinhän minä olenkin. Ainoana erona on se, että tuolla ensimmäisellä kerralla mukana oli myös Big Show, ja nyt A-Trainin ja Undertakerin annettiin hoitaa homma kahdestaan. Tämä ottelu muistutti siis monin paikoin Undertakerin Handicap Matchia WrestleManiasta lähinnä sillä erotuksella, että yleisö ei ollut alkupuolella niin hyvin mukana kuin WM:n kamppailussa. Loppua kohti katsojat kyllä lämpenivät taas tähänkin ja olivat täysillä Takerin puolella. Ottelu oli myös laadultaan tosi samantasoinen tuon Manian kohtaamisen kanssa. Ihan mukavaa brawlausta, jossa molemmat väläyttivät muutaman oikeasti näyttävän power-liikkeen. Aluksi meno tuntui vähän tökkivämmältä kuin WM:n ottelussa, mutta loppua kohti kummankin otteet paranivat ja meininki muuttui paljon sulavammaksi. Pituuttakin oli aika sopivasti, joten tämä oli kokonaisuutena ihan kiva isojen miesten mäiskintä muttei yhtään sen enempää.

* * ½ 

Falls Count Anywhere Match

Eric Bischoff vs. Shane McMahon

Jos jonkun ottelun taustatarina on sekava niin tämän. Oikeastaan koko ottelussa oli enemmänkin kyse Shane McMahonin ja Kanen feudista kuin millään tavalla Eric Bischoffista. Kane oli kuitenkin tässä tapahtumassa kiinni toisessa ottelusta (siitä myöhemmin lisää), joten jostain syystä Shanelle oli pakko saada ottelu SummerSlamiin ja vieläpä Bischoffia vastaan. Kaikki alkoi siis siitä, kun Kane menetti kesäkuun lopussa maskinsa ja muuttui taas brutaalimaisen hirveäksi monsteriksi. Heinäkuun Raw’ssa Kane täräytti WWE:n omistajan Linda McMahonin sisääntulorampille Tombstone Piledriverillä. Itse asiassa seuraavassa Raw’ssa ensin Vince saapui puolustamaan vaimoaan, mutta sitten Shane McMahon teki kauan odotetun kunnon comebackinsa ja hyökkäsi raivon sokaisemana Kanen kimppuun. Shane sai oikeasti piestyä Kanen ja heitettyä tämän ringsideltä alas, ja seuraavaksi hän vaati ottelua monsteria vastaan. Sitä hän ei kuitenkaan saanut, koska Eric Bischoffin mukaan Kanella oli jo toinen ottelu SS:ssä. Eric yritti häätää Shanen areenalta, mutta Raw’n toinen GM Steve Austin keskeytti tilanteen ja kertoi Shanelle, että Bischoff oli kiinnostunut Shanen äidistä sillä tavalla, mitä Shane ei toivoisi.

Austin buukkasi Shanen ja Ericin välille ottelun, joka päättyi siihen, että Kane sekaantui ja iski Shanen teräsportaille Tombstonella. Seuraavalla viikolla Austin ja Jim Ross saivat pakotettua Bischoffin uuteen otteluun (JR uhkasi haastavansa muuten Bischoffin oikeuteen turvattomista työolosuhteista, sillä Kane oli sytyttänyt hänet edellisellä viikolla tuleen backstagella). Myöhemmin kuitenkin paljastui, ettei ottelu ollutkaan Shanea vaan Kanea vastaan. Kane ei kuitenkaan suostunut ottelemaan Bischoffia vastaan, ja hänen poistuttua kehästä Bischoff voitti uloslaskulla. Austinilla oli tähänkin vielä vastaus: voittonsa ansiosta Bischoff pääsisi ottelemaan Shanea vastaan SummerSlamissa. Jotta tähän Kane-Shane-Bischoff -kuvioon saataisiin edes jotain draamaa myös Shanen ja Bischoffin välille, buukattiin vielä ’Slamia edeltäneeseen Raw’hon todella häiritsevä angle, jossa Bischoff murtautui Linda McMahonin hotellihuoneeseen ja suuteli tätä väkisin. Bischoff antoi ymmärtää ennen ottelua, että myös muuta oli tapahtunut huoneessa. Tämä ottelu alkoi muuten normaalina Singles Matchina, mutta Bischoff määräsi sen muutettavaksi Falls Count Anywhereksi parin ensimmäisen minuutin jälkeen.

Ilman huikeaa loppuspottia tälle ottelulle olisi ollut mahdotonta antaa yhtään tähteä, koska ei tässä tapahtunut painillisesti käytännössä yhtään mitään. En ole mikään tämän Kane/Shane-feudin suurin ystävä, eikä tilannetta todellakaan paranna se, että sen varjolla kaksi non-wrestleriä pistetään yli 10-minuuttiseen ”otteluun”, joka ei ole oikeaa ottelua nähnytkään. Shane pystyisi oikeasti viihdyttäviinkin koitoksiin, mutta vastaansa hän tarvitsisi silloin oikean painijan eikä mitään Eric Bischoffia. Asiaa ei myöskään auta se, että otteluun sekoitetaan onnettoman surkean heel-turnin tässä ottelussa tehnyt Jonathan Coachman ja sitten vielä lopulta Steve Austin. Kehässä oli siis neljä non-wrestleriä, joista yhtä voi väittää painikykyiseksi. Ei hyvä. Hyvä ei ollut myöskään se, että tätä kaksikon/kolmikon/nelikon sähläystä jatkettiin aivan liian pitkään, vaikka mitään järkevää antia ei katsojille ollut tarjolla. Onneksi Shane pelasti tilanteen jollain tavalla myymällä ”iskunsa” hyvin ja ennen kaikkea tarjoamalla sen loppubumpin.

*

WWE United States Championship

Eddie Guerrero (c) vs. Chris Benoit vs. Tajiri vs. Rhyno

Sitten ihan toisenlaisiin kuvioihin. Eddie Guerrero oli siis noussut ensimmäiseksi WWE United States -mestariksi heinäkuisessa Vengeancessa, kun Chris Benoit’n pitkäaikainen ystävä ja joukkuepari Rhyno teki shokeeraavasti heel-turnin ja auttoi Eddien mestaruusvoittoon. Pari viikkoa aikaisemmin myös Eddie oli tehnyt heel-turnin paiskaamalla joukkuemestariparinsa Tajirin läpi low-riderinsä tuulilasista. Tässä ottelussa oli siis aika monta ulottavuutta, sillä käytännössä kukaan tästä nelikosta ei tullut toimeen toisen kanssa. Kaikkein eniten muut tuntuivat vihaavaan Guerreroa, josta Eddie voi tosin syyttää ihan vain itseään. Ppv:tä edeltäneessä Smackdownissa nähtiin Benoit & Tajiri vs. Eddie & Rhyno -joukkueottelu, jonka jälkeen Eddie pieksi terästuolilla niin Benoit’n, Tajirin kuin Rhynonkin. Jokainen tästä nelikosta tahtoi taatusti poistua paikalta US-mestarina, mutta pelissä oli myös paljon henkilökohtaista kaunaa.

Ehdottomasti illan paras ottelu tähän mennessä, mutta harmillisesti tämäkin oli pienoinen pettymys. Etukäteen nimittäin odotin, että nämä neljä United States -mestaruusottelussa SummerSlamissa povaisi vähintäänkin huippuluokan ottelua ja ehkäpä jopa MOTYC-kohtaamista. Sellaista ei kuitenkaan nähty, ja suurin syy siihen oli ajanpuute. Ok, ottelussa nähtiin pari harmillista botchiakin, mutta ne olivat pikkujuttuja eivätkä oikeastaan haitanneet hienoa painillista antia ollenkaan. Suurin heikkous oli se, että tämä kamppailu kesti vain pikkaisen päälle 10 minuuttia, ja jotenkin tuntui siltä, että tämä jäi pahasti kesken. Tämä olisi tarvinnut minimissään 5 minuuttia lisää ja vielä mielummin vaikka sen 10 minuuttia. Olisiko osa ajasta voitu vaikka ottaa äskeisestä Bischoff/McMahon-turhakkeesta? Ilmeisesti ei. Nämä neljä pistivät kyllä kaikkensa peliin ja väläyttivät todella nättejä spotteja ja ottivat hienoja bumppeja vastaan. Niinpä tämä oli ehdottomasti hieno mestaruuskamppailu, mutta se viimeinen vaihde jäi laittamatta silmään, koska siihen ei annettu aikaa. Harmi, koska mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin.

* * * ½ 

WWE Championship

Kurt Angle (c) vs. Brock Lesnar

Kurt Angle oli noussut Smackdownin huipulle paluuottelussaan Vengeancessa päihittämällä Big Show’n ja hyvän ystävänsä Brock Lesnarin WWE-mestaruusottelussa. Seuraavassa SD:ssä Angle saapui juhlimaan voittoaan, mutta ennen kaikkea hän tahtoi kiittää Lesnaria, joka oli ollut hänen tukenaan Anglen ollessa sairaslomalla. Lesnar saapuikin paikalle, ja miehet halasivat siitä huolimatta, että Lesnar oli hävinnyt mestaruutensa Anglelle. Samalla Lesnar kuitenkin ilmoitti haluavansa rematchinsa, ja Angle myös suostui siihen. Sen sijaan Vince McMahon saapui paikalle ja ilmoitti, että hän ei niin vain tuota rematchia buukkaisi. Hän sanoi, että Lesnarin oli osoitettava olevansa uusintaottelun arvoinen. Lesnar vastasi osoittavansa sen ottelemalla McMahonia vastaan, ja yllättäen Vince suostui tuohon otteluun ja teki siitä vieläpä Steel Cage Matchin, jonka erikoistuomarina olisi Kurt Angle. Ennen tuota ottelua Lesnar löydettiin backstagelta pahasti piestynä, mutta Lesnar selvisi silti juuri ja juuri kehään. Brock pääsi nopeasti niskan päälle ja yritti tehdä Vincelle F-5:n, mutta tuolloin hänen tajuntansa sumeni, ja Lesnar vajosi maahan tajuttomana. Vince yritti selättää Brockin, mutta Angle ei suostunut laskemaan selätystä. Kun Angle ja Vince alkoivat tapella, Lesnar yhtäkkiä kip-uppasi ylös paljastaen koko jutun huijaukseksi. Heti perään hän teki virallisesti heel-turnin hyökkäämällä brutaalisti Anglen kimppuun ja yhdistämällä voimansa Vince McMahonin kanssa. Vielä ennen ppv:tä Lesnar osoitti olevansa jälleen Smackdownin julmin heel pieksemällä Zach Gowenin veriseksi mössöksi ja murtamalla tämän toisen jalan samalla, kun Gowenin äiti istui katsomossa.

Olihan tämä taas huikean jännittävä ja viihdyttävä taistelu, vaikka kaksikon roolit olivatkin tällä kertaa toisinpäin kuin Maniassa. Oikeastaan tämä oli monella tapaa hyvin samanlainen ottelu kuin WrestleManian ottelu, mutta tällä kertaa ei vain nähty Anglen pakoilua, ja sen sijaan Lesnarin hallinta oli ehkä vähän eri tyylistä kuin Maniassa. Tietyllä tavalla se oli ehkä hieman tylsempää, mutta toisaalta se oli myös pirun vakuuttavaa, ja sitä katsoi ehdottomasti mielenkiinnolla. Pelkäsin jo, että Vincen sekaantuminen pilaisi ottelun loppuratkaisut, mutta Vincen rooli jäikin juuri sopivan pieneksi. Lopputaistelu oli sitten todella jännittävää, ja minulla ei oikeasti ollut minkäänlaista hajua siitä, kuinka tässä ottelussa kävisi. Erityissuuri kehu tälle ottelulle pitää antaa nimenomaan kehäpsykologisen puolen ja ottelun rakentelun erinomaisuudesta. Ottelua rakennettiin rauhassa, ja seuraavasta vaiheesta edettiin seuraavaan juuri oikeassa kohdassa. Molemmat myivät vammojaan hienosti, ja erityisesti Lesnarin nilkanmyynti oli lopussa oikea mallisuoritus. Eihän tästä siis voi sanoa muuta kuin, että tämä kaksikko veti jälleen huippuluokan ottelun, vaikka joku viimeinen silaus tuntui taaskin puuttuvan niin, että ei tämä ihan MOTYC kuitenkaan ollut.

* * * *

No Holds Barred Match

Kane vs. Rob Van Dam

Tähän oli tultu. Hetki, jota moni vuoden 2003 painifani ei varmaan koskaan uskonut tapahtuvan. Kane oli joutunut luopumaan maskistaan kesäkuun viimeisessä Raw’ssa hävittyään Mask vs. Title Matchin Triple H:lle. Ottelun jälkeen RVD ryntäsi ystävänsä ja joukkueparinsa avuksi, jotta Kanen ei olisi pakko riisua maskiaan ja paljastaa palossa tuhoutuneita kasvojaan. Kane ei kuitenkaan voinut muuta kuin riisua maskinsa ja paljastaa naamansa. Monen mielestä tämä hiuksensa maskin kanssa riisunut ja tuhkaa kasvoilleen levittänyt Kane oli aikamoinen floppi (Kanen kasvojen kun oli pitänyt olla palanut pilalle). Tuo floppi unohtui kuitenkin nopeasti, sillä Kanen ura sai maskin riisumisesta täyskäänteen. Kanesta tuli nimittäin brutaalimpi, sadistisempi ja samalla myös laskelmoivampi hirviö kuin koskaan aikaisemmin. Maskin riisuminen toi Kanelle uskottavuutta, jota hänellä ei ollut pitkään aikaan. Saman tien maskin riisumisen jälkeen hän paiskasi RVD:n Chokeslamilla kanveesiin, ja pari viikkoa myöhemmin hän viimeisteli heel-turninsa tuhoamalla Raw’n GM:n Steve Austinin kehässä. Seuraavalla viikolla Kane sytytti JR:n kesken haastattelusession palamaan, mikä oli liikaa viranomaisille. Kane pidätettiin ja tuotiin seuraavalla viikolla kahleisiin sidottuna areenalle, jotta hän voisi otella RVD:tä vastaan ottelussa, jota Van Dam oli vaatinut. Tuo ottelu päättyi siihen, kun Kane iski turvatoimista vastanneen Linda McMahonin sisääntulorampille Tombstone Piledriverillä. Tuota seuranneet kuviot tulikin selitettyä jo edellä, mutta RVD:n ja Kanen välit olivat yhä selvittämättä.

Tämä alkoi yllättävän kankeasti. Tai oikeastaan ihan alku oli hyvä, mutta sitä seurasi parin minuutin yllättävän tönkkö ja kankea vaihe, jonka aikana pelkäsin, ettei tämä sittenkään lähde käyntiin. Onneksi tuosta vaiheesta päästiin eteenpäin, ja RVD sekä Kane lähtivät käyntiin kunnolla. Ei tämä siltikään ollut mielestäni niin hyvä kuin olisin toivonut RVD:n ja Kanen No Holds Barred Matchilta – varsinkin kun pohjustus oli tosi hyvällä mallilla. Niinpä oli hieman harmi, että RVD ja Kane eivät hyödyntäneet stipulaation mahdollisuuksia läheskään niin hyvin kuin olin kuvitellut Kanen ja RVD:n tekevän. Moitteista huolimatta on todettava, että Kanen ja RVD:n kemiat pelasivat hyvin yhteen joukkuetoiminnan lisäksi myös 1 on 1 -ottelussa. Mitä pidemmälle ottelu eteni, sitä enemmän Van Dam väläytti näyttäviä loikkia ja otti kovaa bumppia vastaan. Myös Kane vaikutti pitkästä aikaa uskottavalta ja pelottavalta. Kokonaisuutena siis hyvä ottelu muttei niin hyvä kuin olin toivonut.

* * * 

World Heavyweight Championship
Elimination Chamber Match

Triple H (c) vs. Randy Orton vs. Kevin Nash vs. Goldberg vs. Chris Jericho vs. Shawn Michaels

Vihdoin Raw’n päämestaruuskuvioissa oli edetty vaiheeseen, jota monet olivat odottaneet heti Goldbergin WWE-debyytistä lähtien: Goldberg oli noussut haastamaan Triple H:n World Heavyweight -mestaruudesta. Alun perin SummerSlamin Main Eventiksi olikin buukattu Triple H:n ja Goldbergin välinen No DQ Match, mutta elokuun alussa Steve Austin muutti co-GM Eric Bischoffin buukkauksen ja ilmoitti, että Summerslamissa nähtäisiin historian toinen Elimination Chamber Match. Kayfabe-selitys jäi ainakin itselleni vähän epäselväksi, mutta todellinen syy oli se, että HHH kärsi tässä vaiheessa pahasta nivusvammasta, jonka takia hän muuten tässä ottelussa käytti pitkiä painihousuja, jollaisia hän ei ollut käyttänyt varmaan Hunter Hearst Helmsley -aikojen jälkeen. HHH ei uskonut, että hän pystyisi vielä kunnolliseen pitkään 1 on 1 -otteluun, joten tämä ensimmäisen kerran huikea keksintö alentui toisella kerrallaan vain ykkössuunnitelman korvikkeeksi. Toki tätä kuuden miehen EC:tä oli suhteellisen helppo rakennella, sillä Kevin Nashilla ja Shawn Michaelsilla oli ollut vaikka kuinka kauan rajuja erimielisyyksiä HHH:n kanssa. Jericho ei puolestaan tullut toimeen HBK:n ja Goldbergin kanssa, ja viimeisimpänä käänteenä hän oli kehittänyt Kevin Nashin kanssa feudin, jonka päätteeksi hän oli ppv:tä edeltävässä Raw’ssa leikannut Nashin tunnusmerkkiset pitkät hiukset. Todellisuudessa Nashin uusi look oli hänen tähdittämän Punisher-elokuvan kuvauksia varten. Tämä ottelu jäisikin Nashin viimeiseksi WWE-esiintymiseksi pitkään aikaan. Ottelun outolintu oli ppv-otteludebyyttinsä tekevä Randy Orton, jonka ainut tehtävä oli suojella Evolution-kumppaniaan Triple H:ta.

Tämä ottelu on jäänyt historian kirjoihin kyseenalaisestaan kunniastaan olla Extreme Elimination Chamberia lukuun ottamatta varmaankin huonoin Elimination Chamber Match ikinä. On kuitenkin huomioitava taas kerran, että maineen kasvaessa myös paskuuden määrää ruvetaan vähän liioittelemaan. Ei tämä nimittäin missään tapauksessa ollut mikään järkyttävän p**ka ottelu tai edes huono kamppailu. Toisaalta ei tämä erityisen hyväkään ollut, ja erityisesti päämestaruusotteluksi ja illan Main Eventiksi tämä oli aika heikko suoritus. Silti paikoitellen oikeinkin viihdyttävä ja kokonaisuutena ihan mukava ottelu, mutta eihän se missään tapauksessa ole tarpeeksi Elimination Chamberilta – erityisesti kun ensimmäinen EC oli ollut täyttä timanttia alusta loppuun. Tässä alkuvaiheet olivat odotuksiin nähden vähän laimeita vaikkakin painillisesti ihan hyviä, ja yleisökin oli niissä heikosti mukana. Keskivaiheilla oltiin sitten huippukohdissa, kun erityisesti Michaels ja Jericho pistivät parastaan ottaessaan koko ajan bumppeja vastaan. Lopputaistelu oli sitten puolestaan todellinen pannukakku, ja erityisesti ottelun lopetus oli aivan perhanan laimeasti hoidettu. Ainakin minulle jäi todella petetty fiilis tuosta vielä toisellakin katsomiskerralla. Bullshit.

* * ½


Ei tämä nyt ihan esimerkiksi viime vuoden tasoinen huikea SummerSlam ollut. Erityisesti Main Event floppasi aika pahasti, ja harmillisesti show’ssa oli myös mukana Shane/Bischoffin tapaista kurapaskaa. Toisaalta vastapainoksi tarjolla oli erinomainen päämestaruusottelu Anglen ja Lesnarin välillä, ja myös US-mestaruusottelu oli hien vaikkakin pidempänä versiona olisi yltänyt vielä parempaan. Oikeastaan yksi show’n ongelma olikin se, että lähes tulkoon kaikki ottelut (kahta ensimmäistä lukuun ottamatta) jollain tavalla pettivät odotukset. Olen myös hieman harmissani, että monet SD:n huippupainijat eivät mahtuneet show’hun ollenkaan. No, ensi kerralla sitten. Tämä show oli kuitenkin Ok.

Wikipedia: WWE SummerSlam 2003

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 1.12.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: NWA TNA Weekly PPV #55

Next post

Fave Five – 8/2015

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.