2004ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Summerslam 2004

Päivämäärä: 15.8.2004

Sijainti: Toronto, Kanada (Air Canada Centre)

Yleisömäärä: 17 640

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


SummerSlam, tuo taattu kesän kohokohta. Selostajinamme King, JR, Tazz ja Michael Cole.

Six Man Tag Team Match

The Dudleys vs. Rey Mysterio & Paul London & Billy Kidman

Paljon oli tapahtunut Smackdownin keskikortissa sitten kesäkuun. Paljon sisältää tässä tapauksessa seuraavia asioita: 1) Dudleyt olivat hylänneet managerinsa Paul Heymanin, koska hänestä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. 2) Kesän aikana Smackdownissa debytoinut Paul London oli perustanut joukkueen toisen hyppypavun Billy Kidmanin kanssa ja onnistunut voittamaan joukkuemestaruusvyöt Dudleyilta Kidmanin kanssa. 3) Spike Dudley oli alkanut bondailla Rey Mysterion kanssa ja ajautunut jälleen kerran ongelmiin velipuoliensa (D-Von ja Bubba Ray) kanssa, kun nämä yrittivät auttaa Spikeä tämän otteluissa, vaikka Spike ei tahtonut apua. 4) Spike nousi Cruiserweight-mestaruuden ykköshaastajaksi. Mestaruusottelussa hän kohtasi kaverinsa Mysterion, ja kaikkien yllätykseksi Spike voitti CW-vyön, kun D-Von saapui auttamaan Spikeä. Ottelun jälkeen Spike pahoitteli Mysteriolta tapahtunutta ja oli käydä veljiensä kimppuun. Samalla viikolla Bubba Ray ja D-Von onnistuivat päihittämään uudet joukkuemestarit Kidmanin ja Londonin non title -ottelussa. 5) Seuraavalla viikolla paljastui koko kuvion suuri kusetus, kun D-Von & Bubba vs. Spike & Mysterio -ottelun jälkeen Spike iski Mysteriota low blow’lla ja paljastikin olevansa samalla puolella veljiensä kanssa. Tämän jälkeen Rey liittoutui Kidmanin ja Londonin kanssa, jotta he voisivat yhdessä kostaa Dudley-perheelle.

Todella mukava tapa aloittaa SummerSlam. Toki olisi ollut vielä mukavampaa, jos ottelu olisi kestänyt edes viisi minuuttia pidempään, jolloin olisi helposti puhuttu jo hienosta ottelusta. Nyt tämä jäi ”vain” hyvän puolelle, mutta openerin roolinsa tämä kohtaaminen hoiti aivan täydellisesti. Oli todella kiva nähdä Londonia vihdoin WWE:ssä, ja hänen, Kidmanin sekä Mysterion joukkue toimii aivan perhanan hyvin. Koko cruiserwweight-kolmikko väläytteli sellaisia taidokkaita otteita, että esimerkiksi TNA:n X-Divisioonallakin on ihan täysi työ yltää vastaavaan. Kun tähän sitten vielä yhdistettiin Bubba-Rayn ja D-Vonin aina yhtä vakuuttava joukkuetyöskentely ja Spike Dudleyn ainutlaatuinen tyyli, oli kasassa oikeasti hyvä joukkuetaistelu. Bubba Ray ja D-Vonkin pääsivät taas osoittamaan TGABin katastrofin jälkeen, että oikealla buukkauksella he ovat edelleen viihdyttävä joukkue. Lisää tällaisia openereita, WWE.

* * * 

Till Death Do Us Part Match

Matt Hardy vs. Kane

Tämä sairas kuvio Mattin, Litan ja Kanen välillä oli mennyt Vengeancen jälkeen entistä kummallisemmaksi. Kane ei ollut Vengeance-tappiostaan huolimatta suostunut luopumaan Lita-pakkomielteestään, vaan hän edelleen halusi Litan omakseen ja ennen kaikkea päästä kasvattamaan lasta, joka kasvoi paraikaa Litan sisällä. Niinpä Kane ehdotti Litalle seuraavaa diiliä: Kane ja Hardy ottelisivat viimeisen kerran SummerSlamissa, ja voittaja pääsisi naimisiin Litan kanssa. Lita suostui tähän, koska se tarjosi hänelle vihdoin mahdollisuuden päästä Kanesta eroon lopullisesti. Seuraavalla viikolla Lita kertoi Mattille saaneensa DNA-testien tulokset: Litan lapsi oli todella Kanen eikä Hardyn. Tämä tieto viimeistään suisti Hardyn täysin epävakaaseen mielenterveydelliseen tilaan, eikä hän enää osannut suhtautua millään tavalla normaalisti tyttöystäväänsä. Sen sijaan Hardy käytti kaiken energiansa koston hautomiseen ja tähän viimeiseen otteluun valmistautumiseen.

Tämän ottelun suurin ongelma oli se, että kohtaaminen jäi pituudeltaan aivan liian lyhyeksi. Harmittaa suuresti, että paljon potentiaalia hukattiin, kun ottelu piti saada pakettiin reippaasti alle 10 minuutissa. Lopetukseen asti koko ottelu oli nimittäin oikein viihdyttävää katsottavaa: oli suorastaan hämmästyttävän virkistävää nähdä, kuinka Kane oli kerrankin altavastaajan roolissa, kuin raivotautinen Hardy teki kaikkensa piestäkseen Kanen ja onnistui myös siinä pelottavan hyvin. Kane myi Hardyn liikkeet uskottavasti, eikä Hardyn hallinta ollut missään vaiheessa typerän näköistä. Parasta oli tietenkin se, että Hardy pääsi näyttämään kunnolla osaamistaan ja väläytti pari todella nättiä liikettä. Myös ottelun lopetus oli todella tyylikäs ja sinänsä hyvin hoidettu, mutta harmittaa silti, että ottelu tuntui jäävän ikään kuin kesken. Kanella ja Hardylla olisi voinut hyvinkin olla mahdollisuudet ehkä jopa ***½-otteluun, mutta nyt tyydytään tähän.

* * ½ 

WWE United States Championship
Best of 5 Series, Match #1

Booker T (c) vs. John Cena

John Cena oli menettänyt US-mestaruutensa heinäkuussa varsin kysenalaisissa olosuhteissa. Booker T oli noussut Cenan ykköshaastajaksi, ja miesten välinen mestaruusottelu oli päättynyt siihen, kun Cena iski ottelua häiritsemään saapuneen General Managerin Kurt Anglen apronilta maahan clotheslinellä. Tuon jälkeen Anglen apuri Luther Reigns pieksi Cenan, ja ottelu keskeytettiin. Anglella ja Cenalla oli ollut ongelmia kuukausien ajan, ja Angle oli yrittänyt kaikin keinoin saada US-vyön pois Cenalta. Nyt hänellä oli vihdoin siihen ”syy”, sillä Anglen mukaan Cena oli rikkonut WWE:n sääntöjä käymällä jälleen kerran käsiksi WWE:n henkilökuntaan (eli häneen itseensä). Niinpä Angle riisui vyön Cenalta ja julisti sen vakantiksi. Seuraavalla viikolla Angle luovutti vyön Booker T:lle, vaikka virallinen päätös vyön uudesta omistajasta olikin tarkoitus tehdä vasta seuraavalla viikolla. Tässä välissä Angle erotettiin tehtävästään GM:nä (tästä kohta lisää), ja uusi GM Teddy Long määräsi kahdeksan miehen Battle Royalin vakatoidusta US-vyöstä. Booker T voitti tuon Battle Royalin, mutta Teddy Long päätti buukata hänen ja Cenan välille ’Best of 5’ -sarjan US-vyön kiistattomasta omistajuudesta, koska Cena ei ollut koskaan virallisesti hävinnyt vyötä. Tämä SummerSlamin ottelu oli sarjan ensimmäinen kohtaaminen. Cenalla ja Randy Ortonilla oli hauska (ja ppv-historian ensimmäinen) verbaalinen yhteenotto backstagella ennen tätä ottelua.

Alkaa tuntua jo itsensä toistamiselta, mutta taas pitää marmattaa ottelun pituudesta. Tässä tapauksessa marmatukseni ei ole tosin niin suurta kuin kahden edellisen kohdalla, koska en ole ollenkaan varma siitä, että tämä ottelu olisi noussut ainakaan älyttömän paljon pidemmäksi, vaikka tälle olisi annettu huomattavasti enemmän aikaa. Jotenkin Booker T ja Cena on vain sellainen ottelupari, ettei minulla ole tajuttoman suurta luottoa heitä kohtaan, eikä tämän ottelun perusteella sitä ainakaan tullut lisää. Sinänsä mitään suurta ongelmaa ei otteluparissa ole, mutta eivät he mihinkään ihmeisiin pysty kahdestaan. Perusviihdyttävän ja tyypillisen entertainment-brawlin he pystyvät vetämään, mutta se siitä. Ottelun lyhyydessä suurin ongelma ei ollut siis hukattu potentiaali, vaan se, että ottelun alku oli rakennettu sillä tavalla, että ottelu kestäisi hyvinkin sen 15 minuuttia. Niinpä suht rauhallisen alun jälkeen siirtymä lopputaisteluun ja lopetukseen tapahtui aivan hetkessä ja tuntui todella töksähtävältä. Kokonaisuutena ottelu oli siis toiminut paremmin, jos lyhyt kesto olisi otettu paremmin huomioon alkupuolen rakentelua mietittäessä. Nyt loppu tuli aivan varoittamatta ja tuntui siksi oudolta.

* * ½

WWE Intercontinental Championship

Edge (c) vs. Batista vs. Chris Jericho

Edge oli noussut uudeksi IC-mestariksi Vengeancessa, ja nyt hän pääsi puolustamaan vyötään ppv-tasolla. Heti ensimmäisellä kerralla Edge joutuisi tappamaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla, koska Eric Bischoff buukkasi SummerSlamiin Triple Threatin Edgen, Batistan ja Jerichon välille. Edge ja Jericho olivat tulleet viime kuukausina ihan hyvin toimeen keskenään, mutta tämä mestaruusottelu oli kiristänyt välejä, ja kaksikko oli ajautunut tappeluun muun muassa Jerichon Highlight Reel -show’n aikana. Tämän lisäksi Jericholla oli ollut pidemmän aikaa ongelmia Batistan kanssa, eikä Edgekään ollut mikään Evolutionin Elukan BFF. Edgeä oli buukattu paluustaan lähtien varsin imelänä babyfacena, joka ylitti kaikki asetetut esteet (kuulostaako tutulta?), ja nyt tuo buukkaustyyli alkoi kostautua: yleisö oli vähitellen alkanut kääntyä face-Edgeä vastaan, ja nyt jopa Edgen kotikaupungin Toronton yleisö buuasi SummerSlamissa Edgelle. Yleisö oli tosin tämän illan aikana muutenkin aivan kummallinen.

Nyt en marmata ottelun pituudesta (vaikka sitä ei ratkaisevasti edellisiä enempää ollut), mutta marmatan muuten vain hukatusta potentiaalista. Pituuteen en puutu sen takia, koska en usko, että tämä olisi muuttunut ratkaisevasti paremmaksi millään lisäajallakaan. Valitin jo Vengeancen kohdalla siitä, että jotenkin Jerichon ja Batistan välillä ei vain klikannut, ja nyt tähän samaan soppaan sotkeutui myös Edge. Tällaisessa Triple Threat -ottelussa olisi ollut todella paljon potentiaalia vaikka alle 10-minuuttiseenkin, intenssiiviseen ja pirun viihdyttävään kakkosmestaruusotteluun. Nyt tämä ei oikein lähtenyt missään vaiheessa kunnolla käyntiin, ja ikävä kyllä siitä voi aika paljon syyttää Batistaa, joka oli tässäkin harvinaisen kankea ja botchasi pari kohtaa todella ikävästi. Toisaalta liikaa ei voi antaa kehuja Jericholle tai Edgellekään, koska myös heiltä on nähty parempia päiviä. Silti kaiken kritiikin jälkeen on myönnettävä, että loppua kohti ottelu parani selvästi, ja sekä Edge että Jericho tekivät sen paljon töitä ottelun eteen, että tästä tuli kuitenkin ihan viihdyttävä IC-mestaruusottelu. Mahdollisuuksia olisi kuitenkin ollut paljon enempään hyvänä päivänä.

* * ½

Singles Match

Kurt Angle vs. Eddie Guerrero

Kyllä, Kurt Angle oli palannut painikehiin – vaikkeikaan omasta tahdostaan. TGABin jälkeen GM Anglen vallankäyttö oli karannut täysin käsistä, ja lopulta ratkaiseva käänne nähtiin heinäkuun puolivälissä, kun JBL puolusti WWE-mestaruuttaan ex-mestari Eddie Guerreroa vastaan Steel Cage Matchissa. Juuri kun Eddie oli voittamassa ottelua ja mestaruuttaan takaisin, mysteerinen maskipäinen henkilö kiipesi häkin seinustalle ja esti Eddietä pääsemästä häkistä ulos. Tuon jälkeen Eddie hävisi ottelun, mutta Eddie onnistui viime hetkellä riisumaan mysteerihenkilöltä maskin pois ja paljastamaan, että kyseinen henkilö oli Kurt Angle, jonka olisi pitänyt olla pyörätuolissa, koska hän oli omien sanojensa mukaan rampautunut keväällä Big Show’n hyökkäyksen takia loppuiäkseen. Tuo väite oli selvästi hevonpaskaa, mutta silti seuraavalla viikolla Angle saapui taas paikalle GM:n puvussaan ja pyörätuolilla liikkuen aivan kuin viime viikon paljastusta ei olisi tapahtunut ollenkaan. Täysin sekopäiseksi muuttunut Angle puhui siitä, kuinka Smackdownin pitäisi olla kunnian kotipaikka ja kuinka SD:n mestarikatraaseen ei kuuluisi enää koskaan Guerreron ja Cenan kaltaisia nimiä. Ilta päättyi siihen, kun Mr. McMahon saapui tekemään stopin Anglen sekoilulle. McMahon ilmoitti, että hän oli palkannut Anglen GM:ksi, koska tämän ei pitänyt enää ikinä olla painikunnossa. Tuo ei enää selvästikään pitänyt paikkaansa, joten McMahon antoi Anglelle potkut GM:nä ja palkkasi hänet takaisin painijaksi. Tämän jälkeen hän määräsi Anglen ja Guerreron välille ottelun SummerSlamiin. Seuraavina viikkoina nämä veriviholliset ottivat yhteen monin rajuin keinoin: Guerrero muun muassa myi koko Anglen GM-toimiston omaisuuden faneille.

Vaikka kuinka haluaisin lopettaa marmattamisen, on minun taas todettava, että tämäkään ottelu ei onnistunut täyttämään niitä tavoitteita, jotka olin sille mielessäni asettanut. Samaan hengenvetoon minun on toki todettava, että tämä oli tähän mennessä illan paras ottelu ja että Angle sekä Guerrero eivät pysty keskenään taatusti huonoa ottelua edes ottelemaan. Silti kaikesta teknisestä mahtavuudestaan ja painillisesta hienoudestaan huolimatta tämä ottelu tuntui vähän siltä, että kaikki oli jo nähty. Jos miesten WrestleMania-ottelu jäi monien mielestä pettymykseksi, tämä oli sitä monta kertaa enemmän. Tämä oli Anglen comeback-ottelu ja samalla pitkään rakenneltu miesten feud ending -ottelu, joten kaiken järjen mukaan tämän olisi pitänyt olla vielä astetta kovempi kohtaaminen kuin WM:ssä. Sen sijaan tämä oli lyhyempi ottelu, ja lisäksi ottelu tarjosi varsin vähän uutta verrattuna ’Manian kohtaamiseen. Suurin osa ottelun tarinasta liittyi siihen, että Angle teloi Eddien jalkaa ja että Eddie myi tuota vammaa. Tarina oli toki yksinkertaisuudessaan hyvä, ja molemmat hoitivat hommansa hienosti, mutta… Ei mitään sen enempää kuitenkaan. Yritän tällä siis sanoa, että tämä oli aivan ehdottomasti hieno painiottelu ja niillä ansioilla saa oikein mainion arvosanan, mutta tässä ei vain ollut mitään niin ainutlaatuista, erikoista tai säväyttävää kuin olin odottanut. Tämä ei toden totta pyrkinyt olemaan MOTYC vaan tyytyi olemaan oikein hyvä. Harmi.

* * * ½

Singles Match

Triple H vs. Eugene

Triple H:n ja Eugenen feud oli muuttunut henkilökohtaiseksi vihanpidoksi Vengeancessa, kun pitkän aikaa Evolutionin kunniajäsenyyden ja Benoit’n ystävyyden välillä puntaroinut Eugene oli lopulta tehnyt, kuten sydän käski, ja estänyt HHH:ta voittamasta vyötä huijauksella. Seuraavassa Raw’ssa Eugene yritti selitellä tekojaan Triple H:lle, joka oli edelleen hänen lempipainijansa, ja Triple H kertoi ymmärtävänsä Eugenea. Tämä oli tietenkin täyttä kusetusta, sillä show’n päätteeksi koko Evolution pieksi Benoit’n, Eugenen ja Eugenen valmentajan William Regalin todella rajusti. Eugenea ei nähty seuraavassa show’ssa ollenkaan, ja palkinnoksi Eugenen eliminoimisesta Triple H sai uuden mestaruusottelun Benoit’ta vastaan seuraavalle viikolle. Tuo ottelu päättyi siihen, kun Eugene teki paluunsa ja esti taas HHH:ta voittamasta. Tuon jälkeen HHH oli saanut tarpeekseen, ja niinpä seuraavassa Raw’ssa hän haastoi Eugenen otteluun. Eugenen sijaan haasteeseen vastasi Regal, joka oli todella kiintynyt Eugeneen viime kuukausina ja piti tätä nyt läheisenä ystävänään. Regal lupasi otella Eugenen puolesta, mutta tuo ottelu päättyi rumasti, kun HHH pieksi Regalin verille nyrkkiraudalla. Lopuksi HHH vielä tiputti Regalin paareilta sisääntulorampille. Tämän jälkeen Bischoff buukkasi SummerSlamiin ottelun Eugenen ja Triple H:n välille, jotta HHH voisi lopullisesti päättää Eugenen painiuran.

Hämmästyttävää, kuinka toimiva ja vakavasti otettava ottelu tästä loppujen lopuksi kuoriutui. Vielä noin puolivälin paikkeilla minua turhautti suuresti katsoa, kuinka Eugenesta yritetään saada vakava haastaja Triple H:lle, vaikka mitään järkevää syytä tuollaiselle buukkaukselle ei ole. Ottelun edetessä unohdin kuitenkin tällaisen järkeilyn ja pohdinnan, ja sen sijaan keskityin otteluun, joka kieltämättä kulki varsin hyvin ja kertoi toimivan tarinan. On toki todettava, että Triple H näytti ottelun päätteeksi vähän heikolta ja Eugene hämmästyttävän hyvältä, mutta ehkä se oli sitten WWE:n tarkoituskin. Joka tapauksessa Eugene ja HHH ottelivat tasaväkisen ja kaikin puolin toimivan painiottelun, jota olisi loppujen lopuksi katsonut vaikka vähän pidempään. Juuri tällaisten otteluiden kohdalla harmitti, että Nick Dinsmoresta ei koskaan tehty WWE:ssä vakavasti otettavaa normaalia painijaa: hänellä olisi todellakin ollut kykyjä otella kaikkien isompienkin nimien kanssa viihdyttäviä ja uskottavia painiotteluita. Nyt tämä ottelu oli aikalailla parasta, mitä Eugene-gimmickillä pystyi koskaan saavuttamaan. Samalla juuri Eugene-gimmickin tuomat rajoitukset aiheuttivat sen, ettei tämä noussut hyvää paremmaksi. Erityismaininta pitää antaa vielä rajulle porrasbumpille, jossa Eugene sai pahalta näyttäneen vekin olkapäähänsä.

* * * 

Diva Dodgeball Match

Tässä välissä nähtiin jotain, mitä ei edes mainostettu oikeana painiotteluna ja mikä oli vuosikausiin kamalinta paskaa, mitä painiviihteen nimissä oli tuupattu ulos ppv:stä. WWE oli siis kesän aikana aloittanut legendaarisen Diva Search -kilpailun, jossa kymmenkunta nuorta naista kilpaili paikasta WWE:n uutena diivana. Nyt kilpailussa oli jäljellä Christy Hemme, Joy Giovanni, Amy Weber, Maria Kanellis, Tracie Wright ja Michelle McCool (yhtä lukuunottamatta kaikista muuten tuli ainakin hetkeksi oikeita WWE-diivoja), ja he ottivat yhteen WWE:n oikeiden diivojen (Stacy Keibler, Nidia, Molly Holly, Victoria, Jazz, Gail Kim ja kapteeni Trish Stratus) kanssa… POLTTOPALLO-OTTELUSSA. Poltto – v***n – pallo-ottelussa. Joka järjestettiin jossain täysin mystisessä liikuntahallissa ja jota paikan päällä ollut yleisökin sai ihailla vain screeniltä. Kokonaisuutena tämä angle oli aivan järkyttävää kuraa, mutta onneksi se loppui lyhyeen. Mahtava tapa käyttää painitaitoisia diivoja ppv-lähetyksessä.

WWE Championship

JBL (c) vs. The Undertaker

Kyllä vain, The Undertaker oli edelleen face, vaikka hän oli edellisessä ppv-esiintymisessään haudannut oman managerinsa elävältä. Tätä selitettiin siis (kuten DMW jo kertoi kommentissaan) sillä, että Undertaker tahtoi päästä eroon ”ainoasta heikkoudestaan”, joka oli Paul Bearer. Ok, miten vain. JBL puolestaan oli noussut koko IPYn (Internetin PainiYhteisö) odotusten vastaisesti WWE:n päämestariksi, vaikka vielä tammikuussa hän oli ollut midcardissa painiva Bradshaw, joka eliminoitiin ensimmäisenä Royal Rumble -ottelusta. Nopea urakehitys JBL:llä. JBL jatkoi feudiaan Eddie Guerreron kanssa heinäkuun puoliväliin saakka, mutta Eddien siirryttyä feudaamaan Kurt Anglen kanssa JBL sai uudeksi haastajakseen itsensä The Undertakerin. Kaikki alkoi siitä, kun Undertaker ilmestyi kehään JBL:n ottelun jälkeen, iski hänet maahan Chokeslamilla ja ilmoitti haastavansa hänet WWE-mestaruudesta SummerSlamissa. Se siitä, homma oli selvä. Pari viikkoa myöhemmin JBL pilkkasi Undertakeria tuomalla kehään kääpiöversion Undertakerista, mutta tämä ei hauskuuttanut Dead Mania itseään. Kun UT saapui kehään ja oli käydä JBL:n kimppuun, viime kuukausien ajan lähinnä jobberin hommia hoitanut Orlando Jordan säntäsi paikalle ja auttoi JBL:ää Undertakerin pieksemisessä. Seuraavalla viikolla JBL veti kehässä vahvan promon tästä ottelusta ja ilmoitti samalla, että Orlando Jordan oli hänen uusi virallinen Chief of Staff. Show’n päätteeksi Jordan otteli Undertakeria vastaan, mutta ottelu päättyi diskaukseen, kun JBL sekaantui.

Tämä ottelu ei ollut oikeastaan laadultaan ollenkaan niin huono kuin olisi voinut pelätä. Totuus kuitenkin on, että Singles-kohtaaminen JBL:n ja tässä vaiheessa uraansa olleen Undertakerin välillä ei kuulostanut mitenkään parhaalta mahdolliselta diililtä SummerSlamin co-ME:ksi. Pitää kuitenkin antaa hatunnosto sekä Undertakerille että JBL:lle. Undertaker oli nyt paremmassa kunnossa kuin kertaakaan Dead Man -paluunsa jälkeen, ja hän esitteli tässä ottelussa otteita, joita häneltä ei ollut paluun jälkeen aikaisemmin nähty (kuten pirun tyylikäs Leg Drop apronilta roikkuvan JBL:n päälle). JBL puolestaan osoitti taas kerran tekevänsä niin paljon töitä kuin vain pystyy osoittaakseen, että hän on oikeasti ansainnut paikkansa WWE:n Main Eventerinä. JBL otti bumppia, liikkui kokoisekseen varsin ketterästi ja myi Undertakerin liikkeet hyvin. Kaikista näistä hyvistä puolista huolimatta tämä oli kuitenkin ”vain” hyvää entertainment-brawlia, mutta tämä olisi ehdottomasti saanut arvosanakseen kolme tähteä, ellei lopetusta olisi buukattu niin typerästi. Huono lopetus verottaa muuten toimivalta ottelulta puolikkaan pois arvosanasta. Ottelun jälkeen nähtiin kaikkien hehkuttama spotti, jossa Undertaker paiskasi JBL:n limusiinin katon läpi Chokeslamilla. Minun mielestä tuo vain näytti typerältä, kun katto oli päivänselvästi pelkkää paperia. Olisitte keksineet jotain muuta, koska tuota ei voi toteuttaa mitenkään realistisen näköisesti.

* * ½ 

World Heavyweight Championship

Chris Benoit (c) vs. Randy Orton

Suurimman osan kesästään Chris Benoit oli käyttänyt Triple H:n kanssa verisesti feudaamiseen, eikä feud ollut tosiaan päättynyt Vengeancenkaan, vaan sen jälkeen Benoit oli puolustanut vyötään vielä kerran Hunteria vastaan. Niinpä oli hieman yllättävää, että Benoit ei puolustanutkaan vyötään SummerSlamissa Triple H:ta vastaan vaan että heinäkuun lopussa järjestettiin ykköshaastajuuden Battle Royal, jonka voitti Evolutionin toinen jäsen – Randy Orton. Tämä oli Ortonin uran kiistattomasti suurin hetki. Vasta pari viikkoa aikaisemmin IC-vyönsä hävinnyt ja siitä huolimatta järisyttävässä nosteessa oleva Orton oli nyt päämestaruuden ykköshaastaja. Ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Orton vahvisti entisestään asemiaan selättämällä Benoit’n 6-Man Tag Team Matchissa. Evolution ei ollut oikein suhtautunut mitenkään Ortonin asemaan uutena päämestaruuden haastajana, koska suurin huomio oli keskittynyt HHH:n ja Eugenen rajuun feudiin. Mutta mitä oikein tapahtuisi, jos Orton onnistuisi päihittämään Benoit’n ja nousemaan historian nuorimmaksi päämestariksi?

Ja sitten. WWE teki sen taas. Vaikka show’ssa ei ollut nähty yhtään huonoa ottelua, siinä oli kuitenkin ollut useita kohtaamisia, jotka eivät syystä taikka toisesta olleet onnistuneet nousemaan niin hyväksi kuin niillä olisi ollut mahdollisuuksia. Mutta sitten tulee Main Event, joka on ollut viime aikoina WWE:n vahvin lenkki ja joka jälleen kerran toimii juuri niin perhanan hyvin kuin sopii vain toivoa. Jos tahdotte tietää, milloin Randy Ortonista tuli viimeistään tähti, katsokaa tämä ottelu. Tämän ottelun (ja postmatchin) aikana se vihdoin tapahtui. Siitä saa kiittää todella paljon Benoitia, joka teki uskomatonta työtä läpi ottelun, otti hurjaa bumppia (ehdottomana kohokohtana se Suicide Dive suoraan turvavallia päin) ja myi loppuottelun ajan niskavammaansa aivan ensiluokkaisen uskottavasti, mutta myös Orton teki aivan perkeleellisen hyvää työtä ja näytti oikealta Main Event -tähdeltä. Orton pystyi hallitsemaan ottelua uskottavasti ja näyttävästi. Lisäksi hän myi Benoit’n jokaisen liikkeen mahtavasti ja väläytti vieläpä liikkeitä, joita häneltä ei ollut nähty aikaisemmin. Yhdessä miehet kertoivat tarinan, josta syntyi kiistaton huippuottelu. Ihan MOTYC-tasolle ei päästy, mutta perhanan kova ottelu on silti kyseessä.

* * * *


Tästä ppv:stä on tarjolla varsin erilaisia näkemyksiä. Jenkkifoorumeilla tätä pidettiin vähintäänkin lievänä pettymyksenä, ja jotkut julistivat tämän jopa historian huonoimmaksi SummerSlamiksi. Noihin mielipiteisiin en voi millään yhtyä, koska minusta tämä oli kokonaisuutena varsin toimiva ppv, joka tarjosi yhden huippuottelun, tasaisen määrän hyviä koitoksia eikä yhtään huonoa kohtaamista. Toisaalta on totta, että ei tämä parhaiden SummerSlamien joukkoon yllä, mutta kirkkaasti puoliväliin silti. Toista ääripäätä näkemyksistä tarjoili tässä aiheessa What tässä arvostelussaan. Whatin mielestä tämä oli tähän mennessä vuoden paras ppv, vaikka hän tosin myöntääkin, että arviointiin on voinut vaikuttaa omat läheiset muistot ppv:tä kohtaan. Minun kirjoissani tämä ei millään pysty nousemaan esimerkiksi WrestleManian tai Backlashin ohi, sillä tässä ei nähty yhtään yli neljän tähden ottelua ja muutenkin tällä oli omat ongelmansa. En voi myöskään allekirjoittaa Whatin näkemystä siitä, että JBL vs. Undertaker olisi ollut ***½-ottelu. Joka tapauksessa minun silmissäni tämä oli vuoden WWE-keskiarvoa hieman parempi ppv, kokonaisuutena Ok.

Wikipedia: WWE SummerSlam 2004 

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.8.2014

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Heinäkuu 2004

Next post

Arvio: TNA Weekly PPV #104

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.