2005ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE SummerSlam 2005

Päivämäärä: 21.8.2005

Sijainti: Washington, D.C (MCI Center)

Yleisömäärä: 18 176

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


WWE:n kesän suurin tapahtuma. Lähes 20-vuotinen historia. Huikea meininki. Jadda jadda, kyllä te jo perustiedot aina yhtä mahtavasta SummerSlamista tiedätte. Tänä vuonna se järjestettiin Yhdysvaltojen pääkaupungissa Washington D.C.:ssä, ja luultavasti siksi show avattiin Lilian Garcian laulamalla kansallislaululla. Selostajina SD:n puolelta tutut Cole ja Tazz, Raw’n puolelta nyt hetkeksi vakiintunut kolmikko King, JR & Coach.

Täytyy muuten sanoa tähän alkuun, että tämän SummerSlamin aikaan liikkui huhuja kahden todella merkittävän nimen mahdollisesta WWE-paluusta. Kumpikaan ei toteutunut tässä – vaikka aikanaan molemmat miehet löysivätkin tiensä takaisin WWE:hen. Muistan itse, kuinka esimerkiksi Alertissa todella monet olivat raskaasti pettyneitä, kun huhut eivät pitäneetkään paikkaansa.

Ensimmäinen huhuttu comeback liittyi ME:hen Michaels vs. Hoganiin: dirt sheetit väittivät, että Bret Hart olisi tekemässä WWE-paluunsa sekaantumalla kyseiseen otteluun. Kieltämättä todisteita tuolle väitteelle oli olemassa: WWE oli julistanut tekevänsä Hartista DVD-dokumentin yhteistyössä Hartin kanssa, ja WWE:n nettisivuilla julkaistiin kuva, jossa Hart ja Vince paiskaavat kättä. Hart oli siis ensimmäistä kertaa sitten Montreal Screwjobin ollut tekemisissä WWE:n kanssa ja tehnyt jonkinasteisen sovinnon Vincen kanssa. Kun tähän liitettiin vielä se, että Michaels käytti Hart-viittauksia rajusti hyväkseen Hogan-feudissa, oli Hartin paluu monien toiveena. Sitä ei kuitenkaan nähty, ja Hart esiintyi ensimmäisen kerran WWE:n painishow’ssa vasta vuonna 2010.

Toinen huhuttu comeback liittyi puolestaan Smackdownin päämestaruuskuvioihin. Hetken aikaa koko internet oli aivan varma siitä, että Brock Lesnar tekisi paluunsa WWE:hen ja aloittaisi feudin Batistan kanssa. Myös tälle huhulle oli ihan vahvat perusteet. WWE oli haastanut Lesnarin loppuvuodesta 2004 oikeuteen sopimusrikkomuksesta, kun Lesnar oli jenkkifutisuransa flopattua esiintynyt New Japan Pro Wrestlingin show’ssa, vaikka Lesnar ja WWE olivat tehneet sopimuksen siitä, ettei Lesnar esiintyisi toisen promootion tapahtumassa lähtönsä jälkeen. Heinäkuussa 2005 uutisoitiin yhtäkkiä, että WWE oli luopunut syytteistä ja että osapuolet olivat neuvotteluväleissä. Julkisuuteen vuoti tieto, että WWE oli tarjonnut Lesnarille sopimusta. Syystä taikka toisesta pian tämän jälkeen Lesnar vetäytyi kokonaan neuvotteluista. WWE:n omilla sivuilla julkaistiin elokuun alussa uutinen, että Lesnar oli kieltäytynyt WWE-sopimuksesta ja että häntä ei tultaisi näkemään WWE:ssä. Silti monet pitivät tätä uutista vain workkina ja keinona yrittää pelastaa julkisuuteen vuotaneet sopimusneuvottelut. Lesnarin kieltäytyminen oli kuitenkin totisinta totta, ja WWE:n sijaan hän teki pian kesän 2005 jälkeen debyyttinsä NJPW:n kehässä. WWE-paluuta saatiin odotaa vuoteen 2012.

WWE United States Championship

Orlando Jordan (c) vs. Chris Benoit

Ylimielinen Chief of Staff Orlando Jordan oli onnistunut säilyttämään US-mestaruutensa konkarihaastaja Chris Benoit’ta vastaan The Great American Bashissa likaisten keinojen avulla. Voittonsa jälkeen Jordanista oli tullut entistä arrogantimpi, ja nyt hän oli täysin varma siitä, että hän olisi painijana puhtaasti Benoit’ta parempi. Rabid Wolverine ei voinut sietää tällaista egoilua, joten hän ei suinkaan jättänyt Jordania rauhaan TGAB-tapion jälkeen vaan kävi entistä aggressiivisemmin tämän kimppuun. Heinäkuisessa Smackdownissa Benoit pisti Jordanin taputtamaan joukkueottelussa, minkä ansiosta GM Teddy Long määräsi miesten välille uusintaottelun SummerSlamiin. Kyseessä oli päämestaruusotteluiden ohella tapahtuman ainut mestaruuskamppailu.

Tämä on sitten tosiaan se kuuluisa Jordan vs. Benoit ja samalla varsin erilainen tapa aloittaa show verrattuna mihin tahansa muuhun vuoden 2005 ppv:hen. Pahapa tästä on mitään sen kummempaa sanoa. Kaikki tänä aikakautena painia seuranneet tietävät taatusti, miten tässä ottelussa kävi, koska WWE mehusteli lopputuloksella viikkojen ajan (ja tuhosi käytännössä samalla koko Jordanin uskottavuuden). Idealtaan tämä oli ihan hauska, mutta kestoltaan tämä oli jopa squashiksi lyhyt. En silti mitenkään pahoittanut mieltäni siitä, että ppv avattiin poikkeuksellisesti tällaisella vedolla. Oikeastaan tähän otteluun ja tähän feudiin tämä ratkaisu sopi yllättävänkin hyvin. Ja kuten jokunen aika sitten yleisessä keskustelussa puhuttiin, showpainissa pitäisi uskaltaa käyttää rohkeammin välillä tällaisia MMA-tyylisiä ”ottelu voi oikeasti päättyä yllättäen heti alkuunsa” -ratkaisuja.

½ 

Singles Match

Edge vs. Matt Hardy

Voi pojat. Sitten päästiinkin heti ison ottelun äärelle. Kuten olen useassa viime kuun arvostelussa maininnut, koko showpainimaailma sai kevään 2005 aikana tietää, kuinka Matt Hardyn tyttöystävä Amy Dumas (Lita) oli pettänyt Hardya tämän hyvän ystävän Adam Copelandin (Edge) kanssa. Kun Hardy oli saanut kenkää WWE:stä, ei hänellä ollut mitään ongelmia avautua Litan ja Edgen petturuudesta netissä, minkä ansiosta Hardy keräsi koko painifanikunnalta järisyttävät sympatiat. Edgeä ja Litaa puolestaan vihattiin enemmän kuin koskaan, ja niinpä WWE:n oli pakko pistää heidät myös on screen -hahmoina yhteen. Silti mitään merkkiä Hardyn WWE-paluusta ei ollut vielä kesänkään alussa ilmassa. Sen sijaan Hardy oli tehnyt sopimuksen ROHin kanssa, ja Hardyn ROH-debyyttiottelu Christopher Danielsia vastaan oli buukattu 16. heinäkuutta järjestettävään show’hun. Mutta sitten juuri tuota show’ta edeltävässä Raw’ssa räjähti. Koko IWC:llä tuli täytenä shokkina, kun yhtäkkiä backstagella Edgen kimppuun hyökkäsi raivoisasti mies, joka hetken tappelun jälkeen paljastui todellakin Matt Hardyksi. Hardy kävi vielä illan aikana uudestaan Edgen kimppuun ja muun muassa haukkui Johnny Acea sekä ilmoitti painivansa viikonloppuna ROHissa. WWE sai aikaan todella toimivan shoot-vaikutelman, kun Hardy parina seuraavana viikkona toisti hyökkäyksensä. Yleisö kävi todella kuumana. Sitten homma hieman laimeni, kun elokuun alussa Vince McMahon saapui Raw’hon ja käski Hardyn paikalle, jotta he voisivat tehdä virallisen sopimuksen. Tämän jälkeen SummerSlamiin buukattiin miesten välinen ottelu, ja vielä sitä ennen Raw’ssa Hardy veti legendaarisen ”Matt Hardy will not die” -promon.

Muistaakseni tämän tapahtuman jälkeen oli jopa spekulaatiota siitä, olisiko tämä Hardyn ja Edgen mäiskintä voinut olla aito tappelu. Nyt näin 10 vuotta myöhemmin voinee sanoa, että ihan siitä ei sentään ollut kyse, mutta ei tässä välttämättä kovin kaukanakaan tuosta tilanteesta oltu. Ja ainakin WWE, Hardy ja Edge olivat saaneet kokonaisuudesta pirun uskottavan ja vaarallisen näköisen ottelun. Tämä todella vaikutti legitiltä tappelulta, jota ei yleensä ikinä voi sanoa WWE:n otteluista. En tiedä, kuinka turvallista tai järkevää tämän ottelun buukkaaminen sitten oli Hardylle tai Edgelle tässä vaiheessa, mutta olihan tämä kokonaisuus jotain aivan muuta kuin mitä yleensä on WWE:ssä (tai showpainissa yleensä) tottunut näkemään. On toki todettava, että hyvin harvassa ovat tilanteet, jossa tämän tyylinen tappeluksi buukattu ottelu toimii tai jossa sellaista edes haluaa nähdä, mutta tässä tapauksessa tällainen intenssiivinen mäiskintä parilla rajulla spotilla (Spear kehästä ulos köysien välistä ja Hardyn raju tiputus kehätolpan päälle sekä siitä rojahdus kehästä ulos) hoiti tehtävänsä täydellisesti feudin jatkon kannalta. Osan mielestä (erityisesti vuonna 2005) tämä oli muka buukattu paskasti, ja jotkut väittivät, että Hardy menetti tässä kaiken uskottavuutensa. Paskapuhetta. Puhtaasti painilliselta laadulta tämmöistä 80-prosenttista nyrkkitappelua ei nyt voi arvioida kovin korkealle, mutta roolissaan tämä oli mielestäni oikein kova.

* * 

Ladder Match

Eddie Guerrero vs. Rey Mysterio

TGABin jälkeen tämä feud oli lopullisesti ylittänyt kaiken järjellisyyden kriteerit, kun tappiostaan huolimatta Eddie Guerrero päätti julistaa Smackdownissa salaisuuden, josta hän oli puhunut viikkojen ajan. Tuo salaisuus oli se, että Reyn poika Dominic ei ollut biologisesti Mysterion vaan että Eddie oli Dominicin biologinen isä. Eddien mukaan Dominic oli hänen ja toisen naisen lapsi, mutta Rey ja tämän vaimo adoptoivat Dominicin häneltä heti vauvaiässä, koska he eivät voineet saada omia lapsia. Nyt Eddie sitten vaati, että hän saisi ”oman poikansa” takaisin itselleen. Eddie oli hankkinut huoltajuuspaperit ja vaati Mysteriota allekirjoittamaan ne. Soppaan sotkettiin tietenkin myös sekä Eddien että Mysterion vaimot ja myös epämääräinen sosiaalityöntekijä. Sossutantta saapui paikalle, kun Eddie ja Mysterio kävivät kehässä kiivasta sanasotaa ja päätyivät lopulta siihen, että he kohtaisivat toisensa ppv:ssä vielä kerran ja että tuon ottelun panoksena olisi Dominicin huoltajuus. Sosiaalityöntekijä oli täysin okei tämän absurdin idean kanssa ja ilmoitti, että Dominic olisi hänen huollettavanaan SummerSlamiin saakka. Vielä ennen ppv:tä otteluun lisättiin Ladder-stipulaatio, joten ottelun voittaisi se, joka poimisi Dominicin huoltajuuspaperit katosta.

Höh, enpä enää muistanutkaan, miten ikävän paljon sekaantumisilla pilattiin tästä ottelusta. Sen vielä muistin, että Dominic nousi jossain vaiheessa kehään, mutta tuon hetken saatoin vielä hyväksyä. Varsinkin kun se oli kohtuullisen lyhyt. Sen sijaan lopussa nähty Vickie Guerreron saapuminen ja koko ottelun lopputuloksen ratkaiseminen oli todella ärsyttävää, ja olin onnekkaasti ehtinyt unohtaa tuon aivan täysin. Siis mitä helvettiä? Minkä takia WWE halusi, että tämä ottelu päättyy siihen, että Eddien vaimo sekaantuu otteluun? Varsinkaan kun tuota sekaantumista ei tehty edes mitenkään luontevasti vaan todella tökerösti. Ja varsinkin kun Vickie ei edes muistanut tulla ajoissa paikalle, minkä takia Eddie seisoskeli tikkaiden päällä toimettomana jonkun aikaa vaimoaan odotellessa ja sai koko ottelun näyttämään täysin feikiltä. Hienoa työtä WWE. Näin sitä isot ottelut hoidetaan. No, onneksi Eddie ja Rey tekivät sitten koko muun ottelun ajan töitä niin perkeleesti, että tämä on jopa typeristä sekaantumisista huolimatta huippuottelu. Molemmat ottivat todella rajua bumppia, ja vetivät matsin aivan täysillä siitä huolimatta, että pari spottia muuttuivat botchien takia aidosti tosi pahan näköisesti. Erityisen julmalta näytti se, kun Rey yritti heittää Eddien Back Body Dropilla tikkaiden päältä toisten tikkaiden päälle, mutta viritelmä ei kestänyt miesten painoa, ja molemmat käytännössä rysähtivät selkä edellä tikasrakennelmaan. Todella kovaa suorittamista ja todella kovaa spottailua, ja juuri sitä näiltä kahdelta sopi odottaakin Ladder Matchissa. Jos vain buukkaus olisi ollut parempaa, kyseessä olisi voinut olla MOTYC.

* * * * 

Singles Match

Eugene vs. Kurt Angle

New Year’s Revolutionissa loukkaantunut ja yli puoli vuotta sairaslomalla ollut Eugene oli vihdoin tehnyt heinäkuussa comebackinsa. Sitä ei tosin voi väittää kovin odotetuksi tai upeaksi, koska Eugenen hahmo oli tässä vaiheessa ohittanut jo ”parasta ennen” -päiväyksensä, minkä takia yleisö oli varsin kyllästynyt Eugeneen ja tarjoili tälle hurrauksien sijaan lähinnä buuauksia. Eugene pääsi silti paluunsa ja SummerSlamin kunniaksi nauttimaan vielä yhdestä isosta kuviosta, kun hän haastoi Kurt Anglen tämän järjestämässä Angle Invitationalissa. Raw-siirtonsa jälkeen Angle oli taas alkanut järjestää joka viikko oman Invitational-haasteensa, jossa kotikaupungin sankari saisi nousta painimaan häntä vastaan. Jos kotikaupungin edustaja kestäisi kehässä viisi minuuttia Anglen kanssa, voittaisi hän Anglen olympiakultamitalin. Viikkojen ajan Angle oli taas tuhonnut erinäisiä jobbereita tuossa haasteessa, kunnes Eugene otti haasteen vastaan ja yllätti kaikki (erityisesti Anglen) kestämällä ottelussa viisi minuuttia. Näin ollen Eugene sai haltuunsa Anglen mitalin, mitä olympiavoittaja ei voinut sietää. Seuraavina viikkoina Angle kävi brutaalisti Eugenen kimppuun, eikä Eugenen uusi kaveri Christy Hemmekään voinut pahemmin auttaa Eugenea. Lopulta SummerSlamiin buukattiin miesten välinen ottelu, jossa oli panoksena Anglen mitali.

Tämä oli lähinnä tv-ottelutasoinen intensiivinen ja lyhyt mättö, jossa tehtiin kerralla loppu koko turhasta kuviosta. Muistan vielä, kuinka Eugenen kultamitalivoitto oli ainakin itselleni todellinen shokki. Dirt sheeteissä spekuloitiin paljon sillä, oltiinko Eugenelle nyt comebackin jälkeen antamassa oikeasti isompaa pushia. No, yleisö ei ilmeisesti ottanut tätä ”isompaa pushia” kovin hyvin vastaan, koska Eugene keräsi oikein kunnon Cena-buuaukset ja Angle puolestaan yhdet illan isoimmista hurrauksista. Sinänsä Anglen ja Eugenen lyhyt ottelu oli ihan hauskaa katsottavaa: Eugene veti taas tutuimmat trademark-liikkeensä kuten Rock Bottomin ja Stone Cold Stunnerin, ja Angle puolestaan vastasi rajuista Suplexeista ja ottelun fyysisestä hallitsemisesta. Kokonaisuutena koitos oli buukattu itse asiassa varsin moitteettomasti ja uskottavasti, mutta ei tällä painillisena koitoksena nyt silti ollut mitään kovin suurta annettavaa. Se on suuri harmi, koska Nick Dinsmore oli parhaimmillaan pirun kova painija, joten toisessa elämässä hänen ja Anglen välinen SummerSlam-ottelu olisi voinut olla vaikkapa todellinen tekninen klassikko.

* * 

Singles Match

The Undertaker vs. Randy Orton

Randy Orton oli ollut poissa painikehistä WrestleManiasta lähtien. Vakava olkapäävamma oli pakottanut Ortonin kuukausien sairaslomalle heti WM:n jälkeen. Randy teki kuitenkin esiintymisen kesäkuun puolivälin Smackdownissa, jolloin hän sekaantui WM-aikaisen feudkumppaninsa Undertakerin otteluun ja aiheutti tälle tappion. Samalla Orton ilmoitti, että hänet oli draftattu Raw’sta Smackdowniin ja että hän aikoisi tuhota UT:n, kunhan olisi taas painikunnossa. Tämän jälkeen Ortonia ei nähty ruudussa taas kuukauteen, kun hän vetäytyi viimeistelemään parantumistaan. Viimein heinäkuun lopussa Orton teki virallisen paluunsa – jälleen käymällä Undertakerin kimppuun. Tällä kertaa Orton aiheutti Undertakerille tappion JBL:ää vastaan käydyssä ottelussa, jossa oli panoksena mestaruusottelu SummerSlamissa. Oli siis päivänselvää, että Orton ei ollut saanut tarpeekseen Undertakerista niukasti hävityssä WrestleMania-ottelussa, vaan hän halusi revanssia. Taker hyväksyi Ortonin jättämän haasteen, ja vielä ennen SummerSlamia nähtiin muun muassa, kuinka ”Legend Killer” Orton kohtasi SD-debyytissään ”legendaarisen” Kamalan. UT keskittyi häiritsemään Ortonia vanhojen tuttujen mind gamesien avulla.

Taker ja Orton jatkoivat SummerSlamin ottelussaan täysin luontevasti siitä, mihin jäivät puoli vuotta aikaisemmin WrestleManiassa. Tässä parissa on vain jotain, koska ihan tällainen perusrakenteella buukattu ja aikamoisen klassikkokaavan mukaan etenevä ottelu toimii täysin moitteettomasti ja on vieläpä oikein viihdyttävää katsottavaa. Ehkä se on miesten välistä kemiaa, ehkä sitä, että molemmat ovat tarpeeksi karismaattisia tähtiä. Ja toki Orton oli tässä vaiheessa nyt taas kovassa heel-nosteessa, joten kaikki lähtökohdat olivat kyllä tämän ottelun puolella. Siksi itse ottelu ei kaivannu mitään sen kummempaa kuin Ortonin telomaan Takerin jalkaa näyttävästi ja Takerin myymään tuota vammaa erittäin hyvin. Tuolta pohjalta alettiin sitten rakennella ottelun isoja ja hienoja liikkeitä ja jännittävää lopputaistelua. Bob Ortoninkin yllätyssekaantuminen toimi lopussa moitteetta, ja itse lopetus oli oikeasti hyvä. Tässä oli siis kaikin puolin mallisuoritus hyvästä tarinankerronnasta ja kehäpsykologiasta, vaikka huippuotteluun ei sentään yllettykään.

* * * ½ 

WWE Championship

John Cena (c) vs. Chris Jericho

Viimeistään pian Vengeancen jälkeen oli käynyt selväksi, että Eric Bischoff ei voinut sietää sitä, että John Cena oli hänen johtamansa brändin päämestari. Cena oli nimittäin kaikkea, mitä Bischoff inhosi showpainijassa: auktoriteettivastainen, katujen kasvatti ja vieläpä perhanan suosittu. Bischoff tahtoi tehdä Cenan mestaruuskaudesta lopun mahdollisimman nopeasti, ja sitä varten hän aloitti yhteistyön Chris Jerichon kanssa. Jericho oli tosiaan tehnyt heel-turnin alkukesästä, kun hän ei voinut sietää sitä, että Cena oli vienyt Raw-debyyttinsä jälkeen kaiken huomion, joka kuuluisi Jerichon mukaan hänelle itselleen. Vengeancessa Jericho ja Christian olivat hävinneet Triple Threatin Cenaa vastaan, mutta Jericho oli varma, että 1 on 1 -ottelussa hän päihittäisi Cenan. Niinpä Bischoff nimitti Jerichon nopeasti Cenan ykköshaastajaksi ja buukkasi miesten välille mestaruusottelun SummerSlamiin. Tämän jälkeen Bischoffin ja Jerichon superduo aloitti Cenan piinaamsen, mihin kuului muun muassa kaksi Singles-ottelua Carlitoa vastaan niin, että Jericho toimi otteluiden erikoistuomarina. Carlito ja Jericho painivat myös yhdessä Cenaa vastaan 2 on 1 Handicap Matchissa. Toistaiseksi Cena oli vielä selvinnyt kaikista hänelle asetuista esteistä, mutta SummerSlamissa hän olisi toistaiseksi pahimman haasteensa edessä.

Tämä oli Chris Jerichon viimeinen ppv-ottelu ennen parin vuoden tauolle jäämistä. Näin jälkeenpäin katsottuna tässä on kyllä aikamoista nostalgiaa, koska tähän päättyi niin sanottu Jerichon alkuperäinen WWE-run. Pari ensimmäistä comebackia olivat kyllä kovia, ja varsinkin ensimmäisen comebackin jälkeisinä aikoinaan Jericho saattoi oikeastaan olla jopa vielä tiukemmassa iskussa kuin tällä alkuperäisellä runillaan (silloin äänestin häntä muun muassa vuoden painijaksi). Siitä huolimatta tässä oli aikamoista historian siipien havinaa, vaikka ottelussa teemaa ei toki mainittu mitenkään. Muistan, kuinka tähän aikaan ei ollut mitenkään selvää, että palaisiko Jericho painimaailmaan ollenkaan. Pitää myös mainita, että Washingtonin yleisö oli ensimmäinen historian ppv-yleisö, joka kääntyi merkittävästi Cenaa vastaan ja aloitti huikean chant-taistelun (”Let’s go Cena!” ”Let’s go Jericho”). Heh, mutta sitten itse otteluun. Osittain juuri yleisön mahtavan mukanaolon takia tämä oli hieno kamppailu ja erittäin lähellä jopa huippuottelun arvosanaa – jos vain aikaa olisi ollut pari minuuttia lisää. Jerichosta näki, että hän tahtoi antaa kaikkensa vielä kerran, ja sen hän myös teki. Cenasta näki, että hän nautti Jerichon kanssa painimisesta. Vajaassa 15 minuutissa nämä kaksi äijää vetivät juuri sellaisen ottelun, millainen puhdas ja yksinkertainen Singles Match päämestaruudesta ppv:ssä ilman kummempia jippoja voi parhaimmillaan olla. Vähän kun olisi vielä joku jippo tai sitten vähän lisää aikaa saatu, niin olisi tosiaan puhuttu huippuottelusta.

* * * ½ 

World Heavyweight Championhip
No Holds Barred Match

Batista (c) vs. JBL

The Great American Bashissa käytiin tosiaan ykköshaastajuusottelu, jossa The Undertaker tuhosi Muhammad Hassanin. Undertaker ei kuitenkaan päässyt haastamaan Batistaa World Heavyweight -mestaruudesta, koska TGABin Main Eventissä Batista ei ollut onnistunut voittamaan JBL:ää vaan hävisi ottelun diskauksella. JBL oli siis voittanut Batistan muttei mestaruutta. Niinpä TGABin jälkeen Bradshaw alkoi vaatia SummerSlamiin uusintaottelua, joka hänelle kuuluisi voittamattomana haastajana. GM Teddy Long ratkaisi kahden ykköshaastajan ongelman buukkaamalla JBL:n ja Undertakerin toisiaan vastaan otteluun, jonka voittaja kohtaisi Batistan SummerSlamissa. Kuten Orton-Undertakerin taustatarinassa mainitsin, Orton sekaantui tuohon otteluun ja aiheutti Undertakerille tappion. Seuraavalla viikolla JBL:n ja Batistan sopimuksenkirjoitustilaisuudessa Batista antoi JBL:lle luvan päättää heidän SummerSlam-ottelunsa stipulaation, ja JBL valitsi No Holds Barred Matchin.

Alun perin WWE:n tarkoituksena ei taatusti ollut, että Smackdownin Main Event SummerSlamissa olisi Batistan ja JBL:n uusintaottelu The Great American Bashista. Se kieltämättä myös näkyi tässä ottelussa, jossa tuntui olevan vähän sellainen ”hoidetaan tämä kuvio nyt loppuun, jotta päästään tekemään jotain ihan muuta” -mentaliteetti. Sinänsä tässä ottelussa tuo meininki tosin toimi jopa kohtuullisen hyvin, koska en usko, että kovin moni toivoi tästä mitään puolituntista hurjaa vääntöä edes tällä Hardcore-stipulaatiolla. Sen sijaan tällaisena vajaan 10 minuutin tiiviinä mättönä Batistan ja JBL:n kohtaaminen toimi varsin moitteetta, ja kun soppaan vielä lisättiin se HC-stipulaatio ja pari nättiä bumppia (kuten Spear turvavallista läpi ja Batista Bomb teräsportaille), oli kasassa ihan kiva ottelu. Ei kuitenkaan yhtään sen enempää eikä nyt välttämättä ihan sellainen ottelu kuin tosiaan WHW-mestaruudelta sopisi toivoa.

* * ½ 

Icon vs Legend

Shawn Michaels vs. Hulk Hogan

Ja sitten illan Main Event, joka oli tosiaan aikamoinen pommi. Kaikki alkoi siitä, kun Hulk teki heinäkuun alussa yllätysesiintymisen Raw’ssa Carliton talk show’ssa Carlito’s Cabanassa. Hogan lähinnä promosi tulevaa Hogan Knows Bestiä, johon vastineeksi Carlito esitti varsin sopimattomia kommentteja Hulkin tyttärestä Brookista. Carlito sai kaverikseen vielä Kurt Anglen, joka kommentoi myös Brooken muotoja, mikä sai Hoganin raivon partaalle. Niinpä Hogan päätti jälleen yhdistää voimansa Shawn Michaelsin kanssa ja kohdata Raw’ssa Carliton ja Anglen. Hogan ja Michaels voittivat ottelun, ja sen jälkeen… Michaels iski Hogania Sweet Chin Musicilla täysin yhtäkkiä. Show päättyi klassikkokuvaan, jossa Michaels seisoo Hoganin yläpuolella katsoen tätä päin tyhjä ilme kasvoillaan. Tästä alkoikin Michaelsin ensimmäinen (ja ainut) heel-kausi vuoden 2002 comebackin jälkeen. Ja se oli mahtavaa katsottavaa. Ensin Michaels oli yllätyspaluun tehneen Roddy Piperin haastateltavana, minkä aikana Michaels ensin jätti haasteen Hoganille ja sitten täräytti myös Piperille Sweet Chin Musicin. Seuraavalla viikolla Hogan otti haasteen vastaan, ja sitten parina viikkona saimme nauttia aivan mahtavista Michaelsin heel-promoista. Ensin oli mahtava Hogan-parodia ja sitten ppv:tä edeltävässä Raw’ssa aivan timanttinen heel-promo Montrealissa. Tämä feud oli aivan perkeleellisen kuumaa kamaa: Icon vs. Legend.

Tämä ottelu on kymmenessä vuodessa saanut sellaisen legendaarisen maineen, että kovin moni muu ottelu ei ikinä pysty samaan. Eikä kyse ole tuossa maineessa puhtaasti ottelun ansioista vaan siitä, kuinka paljon Michaels todella ylimyy Hoganin iskuja ottelun aikana. Youtube-klipeissä Michaelsin myynti näyttää täysin pelleilyltä, mutta tälläkin laudalla on käyty useaan kertaan keskustelua siitä, näyttävätkö ne vain pienen palan totuudesta ja jättävät huomioimatta sen, että suurimmaksi osaksi Michaels hoiti hommansa ihan normaalisti. Syyt ja taustathan Michaelsin ylimyymiseen me kaikki varmasti jo tiedämme. Täytyy sanoa, että kun tämän silloin tuoreeltaan vuonna 2005 katsoin, en kiinnittänyt huomiota mihinkään ylimyyntiin, eikä niin tehnyt kovin moni muukaan. Maine syntyi vasta myöhemmin. Silti nyt kun tätä ottelua katsoo uudestaan, kyllä Michaelsin touhussa on semmoinen tasaisen vittuileva overselling käynnissä minun silmiini koko ottelun ajan. Toki se sitten menee pahiten överiksi lopussa, ja minua oikeastaan tuo ylimyyminen vain viihdytti, joten en aio sen kummemmin asiasta valittaa. Muutenhan tämä oli kiistatta hieno koitos: jumalattoman kova tunnelma, Michaelsilta hienoa painia, Hogankin uhrautui bleidaamalla rajusti, kokonaisuutena hienosti rakkeneltu tarina… Minä tykkäsin tästä paljon. Painillisen vajaavaisuutensa takia ei ole mikään huippuottelu, mutta hieno koitos ja historiallinen ME silti.

* * * ½


Tämän show’n vahvuus oli kokonaisuus. Eddie vs. Mysterio oli toki huippuottelu, mutta itse asiassa muuten tämä tapahtuma tarjosi yksittäisinä otteluina yllättävän vähän ikimuistettavia hetkiä. Toki ME oli myös omanlainen klassikkonsa. Samoin Cena vs. Jericho ja Orton vs. Undertaker olivat hienoja otteluita. Silti yksikään niistä ei ole semmoinen, jota välttämättä otteluna mainostaisin erityisen mahtavaksi. Sen sijaan kokonaisuutena tämän tapahtuman kortti oli kokonaisuutena pirun vahva. Jokainen kahdeksasta ottelusta (no, ehkä Jordan vs. Benoit’ta lukuun ottamatta) oli buildattu tosi vahvasti, ja jokaisella oli iso merkitys. Lähes jokainen ottelu oli myös feudin päätöskohtaaminen. Tässä oli kokonaisuutena siis todella ison tapahtuman tuntu: todellinen kesän WrestleMania. Vaikka osa otteluista ei ollut tasoltaan kuin ”ihan ok”, ne olivat silti roolissaan erittäin toimivia. Kokonaisuutena tätä katsoessa siis tästä SS:stä tuli nautittua paljon, ja tämä oli mielestäni Hyvä ppv, vaikka ottelukeskiarvolta tämä ei ikimuistoiseksi nousisikaan.

Wikipedia: WWE SummerSlam 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 31.5.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Sacrifice 2005

Next post

Arvio: TNA Unbreakable 2005

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.