2006ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE SummerSlam 2006

Päivämäärä: 20.8.2006

Sijainti: Boston, Massachusetts (TD Banknorth Garden)

Yleisömäärä: 16 168

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


SummerSlam. Kesän kovimmat bileet. Kyllä te tiedätte, mistä on kyse. Pientä lisäväriä SS:ään toi kuitenkin tällä kertaa se, että Raw’n ja Smackdownin lisäksi kolmantena pyöränä mukana oli WWE:n uusi ECW-brändi ja että ECW:n mestaruutta puolustettiin ensimmäistä kertaa virallisessa WWE:n ppv:ssä. Selostajina Raw’sta King ja JR, Smackdownista Cole ja JBL sekä ECW:stä Joey Styles ja Tazz.

Singles Match

Rey Mysterio vs. Chavo Guerrero

Vielä viime kuussa Rey Mysterio puolusti Main Eventissä World Championshipia, ja nyt hän ottelikin ppv:n openerissa. Tämä kaikki oli oikeastaan hänen vastustajansa ja entisen ystävänsä Chavo Guerreron syytä. Chavo nimittäin teki yllättävän heel-turnin The Great American Bashissa lyömällä Mysteriota terästuolilla päähän ja auttamalla King Bookerin voittamaan päämestaruuden Reyltä. Seuraavalla viikolla Chavoa haastateltiin ”satelliitin välityksellä” teostaan, mutta Chavo sanoi, ettei hän ole Reylle mitään selitystä velkaa. Samana iltana Rey sai uusintaottelun King Bookeria vastaan, jolloin Chavo ilmestyi areenalle ja aiheutti Mysteriolle taas tappion. Seuraavalla viikolla Chavo sitten antoi selityksensä: hänen mukaan Mysterio oli käyttänyt törkeästi hyväkseen Eddien nimeä ja noussut sen avulla firman ykkösnimeksi. Chavon mukaan Mysterio oli pilannut Guerreron nimen. Parina seuraavana viikkona nämä kaksi sitten ottivat rajusti yhteen ympäri areenaa, eikä tilanne rauhoittunut, vaikka Eddien leski Vickie Guerrero yritti tulla väliin. Vickie yritti saada molempia lopettamaan tappelun ja antamaan toisilleen anteeksi. Rey ja Chavo eivät kuunnelleet Vickietä, vaan SummerSlamiin buukattiin ottelu, joka olisi samalla Chavon paluu niin sanotulta eläkkeeltään. Chavo oli nimittäin alkukeväästä ilmoitanut lopettavansa uransa, koska hän oli aiheuttanut pettymyksen Eddielle sillä, ettei hän päässyt painimaan mestaruudesta WrestleManiassa. Sen jälkeen Chavo oli siis toiminut lähinnä Mysterion tukena – viime kuulle saakka.

Vielä pari vuotta sitten nämä kaksi kannattelivat hartioillaan Smackdownin Cruiserweight-divisioonaa ja vetivät siellä mahdollisesti koko divarin viimeiseksi jääneitä ****-tason otteluita. Nyt Reystä oli tullut ME-tason peluri ja Chavosta… noh, yli puoli vuotta painikehistä poissa pysynyt midcarder. Asetelmat olivat varsin mielenkiintoiset, mutta ikävä kyllä ottelu jäi pettymykseksi. Huono tämä koitos ei missään tapauksessa ollut. Siitä piti huolta erityisesti Rey, joka muun muassa väläytti perhanan tyylikkään Hurracanranan ulos kehästä ja pari minuuttia myöhemmin vielä törkeän karun Suicide Diven. Chavokin teki oman osuutensa fyysisen roolin vetäjänä varsin mallikkaasti. Silti homma ei oikein missään vaiheessa lähtenyt käyntiin ihan täysiä. Hyvää painia, näyttäviä liikkeitä, ihan toimiva rakenne… Mutta ei sitten kuitenkaan mitään sen enempää. Joku ei vain klikannut sillä tavalla kuin ennen oli näiden miesten otteluissa klikannut. Ja sitten juuri kun meno olisi saattanut äityä paremmaksi, otteluun sotkettiin Vickie Guerrero typerine sekaantumisineen. Ottelun päätyttyä fiilis oli vähän kehno, vaikka olikin juuri todistanut hyvää Cruiserweight-ottelua. Mahdollisuuksia olisi ollut nimittäin enempäänkin.

* * *

ECW World Championship
Extreme Rules Match

Big Show (c) vs. Sabu

Illan ainut ECW-ottelu käytiin brändin päämestaruudesta. Tuo vyö oli loikoillut Big Show’n harteilla heinäkuun alusta, mihin oli sekä storylinellinen että sen ulkopuolinen selitys. Ulkopuolinen selitys oli se, että uransa huipulla ollut ja kahta päämestaruutta kantanut Rob Van Dam oli päättänyt ruveta hölmöilemään niin väärällä hetkellä kuin mahdollista. Pian Vengeancen jälkeen RVD:n autosta löydettiin nimittäin huumausaineita, minkä vuoksi hänet pidätettiin. WWE ei tietenkään katsonut tätä hyvällä, vaan päätti hyllyttää Van Damin kuukaudeksi. Sitä ennen RVD:n oli kuitenkin jobattava molemmat vyönsä nopeasti pois. ECW:ssä se hoitui niin, että RVD:n tukena toiminut Paul Heyman kääntyi yllättäen Van Damia vastaan, kun tämä puolusti mestaruuttaan ECW on Sci-Fissä Big Show’ta vastaan. Heyman auttoi Show’n halpamaisesti voittoon, ja nopeasti mestaruusvoiton jälkeen iso köriläs alkoi dominoida koko ECW:tä. Sen lisäksi Show riehui Smackdownissa Great Khalin kaverina ja Raw’ssa McMahonien apurina. ECW:n mestari oli siis kaikkialla, mutta nyt tässä ppv:ssä hän joutui puolustamaan mestaruutta ykköshaastaja Sabua vastaan. Kun RVD oli hyllytetty kuukaudeksi, oli Sabu noussut nopeasti vastustamaan Show’ta ja Heymania. Viikkojen ajan Sabu oli hyökännyt Show’n kimppuun ja aiheuttanut tälle vaikeuksia. Lopulta kaksi viikkoa ennen ppv:tä järjestettiin ykköshaastajuusottelu Sabun ja Kurt Anglen välillä, mutta se jäi kesken, kun ex-mestari RVD teki paluunsa ja sekaantui otteluun. Seuraavalle viikolle buukattiin Triple Threat Ladder Match, josta Angle kuitenkin jäi pois, koska hän oli lähtenyt viikon aikana firmasta. Sabu voitti tuon ottelun, kun Show sekaantui kamppailuun ja aiheutti Van Damille tappion.

Harmillisesti ei ECW pystynyt hyödyntämään todellista potentiaaliaan ppv-tason mestaruuspuolustuksessa. Oikeastaan tästä ottelusta tuli lähinnä mieleen vanhat Hardcore-mestaruusottelut, eikä se ole erityisen suuri kehu tässä tapauksessa. Tykkäsin kyllä Hardcore-mestaruusotteluista tavallaan, ja samalla tavalla tykkäsin myös tästä. Hauskaa rymistelyä, pari kivaa bumppia ja sopivasti väkivaltaista menoa. Loppujen lopuksi kuitenkaan mitään sen kummempaa tarinaa, mitään erityisen innovatiivista painia tai mitään oikeasti uuden rohkeasti kokeilemista tässä ei nähty. Sabu vain mäiski Show’ta terästuolilla, otti sitten vastaan pari nättiä pöytäbumppia ja yritti siinä ohessa liikkua kehässä mahdollisimman paljon botchailematta kummoisemmin. Show oli lähinnä möhkäle, joka mäiski Sabua ja otti pari kovaa iskua vastaan. Ihan kiva tätä oli katsoa, ei minulla tylsää ollut. Mutta ei tässä oikeastaan mitään järisyttävän hyvää ollut. Mukava välipala, mutta se siitä.

* * ½

Singles Match

Randy Orton vs. Hulk Hogan

Joo-o. Tähän otteluun liittyy monta asiaa, mutta aloitetaan storylinesta. Pian Kurt Angle -feudin jälkeen Randy Orton oli nimittäin siirtynyt aivan toiseen juonikuvioon. Kaikki alkoi siitä, kun kesäkuun lopussa Raw’ssa näytettiin Hulk Hoganin tyttären Brooken musiikkivideo. Orton katsoi tuota backstagella erityisen kiinnostuneen näköisenä. Kun myöhemmin ilmoitettiin, että Hogan tekisi tyttärensä kanssa pitkästä aikaa esiintymisen Saturday Night’s Main Eventissa, Orton ilmoitti saapuvansa paikalle tavatakseen Hulkin ja ennen kaikkea Brooken. Tuossa tapahtumassa Orton sitten keskeytti Hoganin promon, flirttaili Brooken kanssa ja haastoi Hoganin otteluun SummerSlamiin. Hogan hyväksyi haasteen, miehet löivät kättä päälle ja Orton poistui paikalta yllättävän siivosti – kunnes myöhemmin illalla hän hyökkäsi Hoganin kimppuun parkkipaikalla ja iski tälle RKO:n. Tämän jälkeen Orton aloitti sitten tutun Legend Killer -höpinänsä: Orton oli sanojensa mukaan tappanut jo lähes kaikki muut legendat, ja nyt olisi vihdoin Hulkamanian tappamisen vuoro. Nopeasti SNME:n jälkeen Brooke tiputettiin kuviosta kokonaan pois. Pari viikkoa myöhemmin Raw’ssa miehet ottivat yhteen, ja seuraavalla viikolla Orton järjesti Hoganin uutta reality-show’ta mollaavan ”Orton Knows Best” -anglen. Pari viikkoa ennen ppv:tä katsojia peloteltiin sillä, että ottelu peruuntuisi Hoganin uuden loukkaantumisen vuoksi, mutta lopulta Hogan saapui ppv:tä edeltävään Raw’hon ja antoi Ortonille köniin.

Sitten se toinen, backstage-versio tämän ottelun taustatarinasta. Osittainen syy koko tähän juonikuvioon oli Brooken musiikkiuran boostaaminen. Brooken katoaminen storylinestä johtui ilmeisesti siitä, että hän halusi keskittyä musiikkiin eikä sekaantua painikuvioihin. Buukkauksessa oli harkittu jopa sitä, että Brooke olisi kääntynyt SummerSlamissa heeliksi ja liittynyt Ortonin seuraan. Brooke ei kuitenkaan ollut ainut, jolle tämä kuvio oli lopulta pieni pettymys. Tämä on nimittäin – uskokaa tai älkää – edelleen Hoganin viimeisin (ja mahdollisesti viimeinen) ppv-ottelu WWE:ssä. Seuraavan vuoden aikana Hogan teki vielä pari yksittäistä esiintymistä WWE:ssä, mutta joulukuun 2007 jälkeen hän katkaisi välinsä firmaan, ja seuraavan kerran häntä nähtiin painimaailmassa kunnolla vasta vuonna 2010 aivan toisessa firmassa. Siinä välissä Hoganin koko yksityiselämä ehti kokea katastrofin, kun Hoganin poika Nick joutui vankilaan, Hoganin vaimo otti avioeron ja Hogan itse joutui lähes konkurssiin. Mutta miksi Hogan lähti WWE:stä? Yksi syy oli se, että hän oli niin pettynyt tähän otteluun. Hoganin mukaan hänelle maksettiin tästä ottelusta aivan liian vähän, ja lisäksi ottelu oli aivan liian alhaalla kortissa. Hoganin mukaan kukaan painija hänen jälkeensä tässä show’ssa ei saanut enää mitään kunnon reaktioita, sillä hän oli yhä firman ykköstähti. Hogan meni jopa niin pitkälle, että hän haukkui Vincelle kaikki tuon ajan Main Eventerit. Vinceä ei Hoganin egobuustailu enää kiinnostanut, vaan hän toivotti Hulkin tervemenneeksi.

Tämä ottelu – tai oikeastaan koko feud – on yksi isoimmista hukatuista potentiaaleista 2000-luvun WWE:ssä. Toki voi näin jälkiviisasti todeta, että Orton on loppujen lopuksi saanut urallaan ihan tarpeeksi pushia ja näkyvyyttä. Että siinä mielessä mikään näyttävä voitto Hoganista tai edes kunnollinen feud legendan kanssa eivät ole loppujen lopuksi olleet miehen uralle tarpeen. Ehkä niin, mutta on tämä homman hoitaminen silti silkkaa hölmöläisyyttä. Erityisesti tässä vaiheessa ärsytti Hogan, jolla ei oikeastaan tuntunut olevan mitään muuta motivaatiota tulla esiintymään WWE:hen kuin oma egobuustailu ja uuden ohjelman mainostaminen. Kiinnostaa ihan vitusti. Ortonille Hogan ei ollut valmis antamaan tässä feudissa yhtään mitään. Mistäköhän Orton on kaikken mulkkumaisuutensa oppinut? No niin, mutta siis. Randylle pitää antaa tästä ottelusta pisteet. Orton nimittäin yritti vaivoin painikuntoisen Hoganin kanssa kaikensa ja sai oikeasti rakennettua aikaan ihan mukavan entertainment brawlin. Kun tähän vielä lisätään se, että yleisö oli kieltämättä aivan liekeissä ottelun aikana (Hoganin ansiosta), oli lopputuloksena viihdyttävä mäiskintä. Otteluna tämä oli siis tavoitteisiin nähden ihan onnistunut, mutta moni muu asia olisi voinut mennä toisin.

* * * 

”I Quit” Match

Mick Foley vs. Ric Flair

Okei, sitten oli kahden legendan kohtaamisen vuoro. Vengeance oli vasta lämmittelyä, sillä se oli päättynyt siihen, kun Foley tempaisi Flairia päähän roskapöntöllä ja teloi tämän sitten veriseksi mössöksi. Niinpä seuraavassa Raw’ssa Flair vaati rematchia SummerSlamiin, mutta Foley ilmoitti, ettei enää halunnut kohdata Flairia, koska hänellä ei ollut enää mitään todistettavaa. Flair jatkoi kuitenkin uusinnan vaatimista, ja parin seuraavan viikon aikana kuvioon sekaantuivat Johnny Nitro ja Melina, jotka ilmoittivat olevansa Foleyn ystäviä. Koko tämä ystävyys tuli katsojille täysin puskista, mutta erityisesti Foley ja Melina olivat tämän juonikuvion ajan todella läheisiä. Nitro sanoi painivansa mielellään Flairia vastaan Foleyn puolesta. Tuo ottelu päättyi siihen, kun Flair vahingossa teloi Melinan, ja tämä oli lopulta syy, joka sai Foleyn palaamaan takaisin. Siltikään Foley ei tahtonut painia Flairia vastaan, kunnes lopulta Melinan kohtalo sai hänet menettämään hermonsa. Niinpä Vincen suostumuksella ppv:hen buukattiin brutaalein mahdollinen ottelu: ”I Quit” Match. Ppv:tä edeltävässä ECW:ssä Flair hyökkäsi Foleyn kimppuun ja kuristi tätä vyöllä.

Tätä on aika vaikea arvioida, koska WWE:n typerät valelopetuskikkailut ja lopulta varsin tyhjästä nyhjäisty vaikkakin mielestäni ihan osuva lopetus jättivät harmillisesti heikomman fiiliksen kuin tämä muuten olisi jättänyt. Tästä pitää siis vähän väkisin tykätä, ja tässä tapauksessa teen sen ja jätän lopetusheikkouden huomioimisen niin vähälle kuin mahdollista. Muuten tämä oli nimittäin taas niin pirun rajua HC-menoa, ettei mitään rajaa. Foley oli tänä vuonna ollut mukana jo kahdessa klassikkomaisessa HC-ottelussa, ja niiden tasolle tämä ei ajanpuutteensa ja typerien lopetusvääntöjensä vuoksi pääse millään, mutta tässäkin oli kyse minun mielestäni hienosta ja ennen kaikkea brutaalista HC-menosta. Foleylta tätä oli tosiaan totuttu näkemään jo tämän vuoden(kin) aikana, mutta Flairia harvemmin nähdään otteluissa, joissa on mukana piikkilankaa ja nastoja. Verta ja muuta HC-menoa kyllä harvoissa tapauksissa, mutta tällaista ei yleensä. Flair sopeutui kuitenkin otteluun hienosti, ja yhdessä Foleyn kanssa legendat pistivät kroppansa täysillä likoon, ottivat aivan älytöntä bumppia ja vuotivat verta hulluna. Myös ottelun tarina oli katkonaisesta loppupuolesta huolimatta hyvä, joten kyllä tämä hieno koitos oli. Olisi vain voinut olla enemmänkin.

* * * ½ 

World Heavyweight Championship

King Booker (c) vs. Batista

Smackdownilta nähtiin illan aikana vain kaksi ottelua, ja tämä oli niistä jälkimmäinen. Alun perin korttiin suunniteltiin myös The Undertakerin ja The Great Khalin feudin päätösottelua, mutta lopulta se jätettiin pois, koska kukaan ei luottanut siihen, että Khali pystyisi suuressa tapahtumassa edes etäisesti siedettävään otteluun. Niinpä tuo ottelu käytiin ppv:tä edeltävässä Smackdownissa, ja se lähettiin rajusti leikattuna versiona. Mutta se Khalista ja Takerista. Tämän ottelun taustatarina oli varsin simppeli: Batista oli nimitetty ykköshaastajaksi pian The Great American Bashin jälkeen, sillä hän ei ollut koskaan hävinnyt World Heavyweight -mestaruutta, joten hänellä oli täysi oikeus yrittää hankkia se takaisin. Ppv:tä edeltävässä Smackdownissa Booker yritti pistää Batistan suutelemaan varpaitaan, mutta Batista pieksi Bookerin ja varasti tämän viitan. IWC osaa myös kertoa, että nämä kaksi eivät pitäneet toisistaan oikeassa elämässä. Batista oli tähän aikaan todella ylimielinen mul**u, ja Booker ei pitänyt siitä yhtään. Niinpä SummerSlamin promokiertueella Booker käski Batistan hiljaiseksi, mutta tämä johti käsirysyyn, joka päättyi lopulta siihen, että Booker sai pistettyä Batistan maahan jonkinlaisella lukolla.

Tämä keskinkertainen brawl kuoruttettuna onnettoman heikolla ja aina yhtä laiskalla lopetuksella oli kuin tyylipuhdas tv-ottelu. Niinpä onkin ihan aiheellista kysyä, mitä helvettiä tämä ottelu teki ppv:ssä niin sanottuna Smackdownin Main Eventinä ja firman toisena päämestaruusotteluna. En oikeastaan edes tiedä, kummalle pitäisi antaa enemmän runtua tästä ottelusta. Batista ei todellakaan ollut mikään mestarillinen painija, ja hänen hallintaosuutensa jäi varsin lyhyeksi, mutta kieltämättä Batista hoiti omat offensensa varsin tyylikkäästi ja väläytti pari oikeasti näyttävää Powerslamia. Toisaalta Batista ei kyllä tehnyt mitään sen eteen, että Bookerin hyökkäykset olisivat näyttäneet erityisen vaaralliselta. Ei Bookerissakaan silti ollut pahemmin kehumista: suurin osa miehen hallinnasta oli aivan onnettoman tylsää restholdailua ilman minkäänlaista päämäärää tai logiikkaa. Yksittäinen Missile Dropkick oli ihan nätti, mutta silläkään ei ollut oikein mitään pointtia. Loppujen lopuksi nämä kaksi toisiaan backstagella vihaavaa miestä saivat aikaan juuri niin kiusallisen WHW-mestaruusottelu kuin saattoi pelätä. Ei p**ka tai edes kamalan huono, mutta kaikin puolin vain keskinkertainen. Ei siis mitään, mitä päämestaruusottelulta pitäisi voida toivoa.

* * 

Tag Team Match

D-Generation X vs. Mr. McMahon & Shane McMahon

Parin viime kuukauden ajan Raw’ta oli hallinut D-Generation X, joka oli pistänyt McMahonit kärsimään viikko toisensa perään. Vaikka Vince ja Shane yrittivät parhaansa mukaan nöyryttää Triple H:ta ja Shawn Michaelsia, tuntui siltä, että DX oli koko ajan askeleen edellä. DX muun muassa pukeutui Vinceksi ja Shaneksi imitoiden heitä upeasti, tiputti McMahonien ja Spirit Squadin päälle lavallisen sontaa, näytti yleisölle Vincen upean Stand Back -esityksen 1980-luvulta, ottivat haltuunsa koko tuotantorekan ja räjäyttivät ilotulituksia Vincen autossa. SNME:ssä DX joutui taas kohtaamaan Spirit Squadin, ja he voittivat cheerleaderporukan myös toisella kertaa. Lopulta SNME:n jälkeen Vince ja Shane alkoivat päästä kuviossa hieman hallintaan, kun he hankkivat apurikseen voittamattoman samoalaisen puskutraktorin Umagan, joka pieksi rajusti sekä Michaelsin että Triple H:n. Toisaalta myös DX onnistui vastaamaan väkivaltaan, kun HHH kaivoi vanhan tutun lekan esiin ja teloi sillä Shane McMahonin. Alusta asti oli selvää, että nämä neljä kohtaisivat toisensa SummerSlamissa. Ennen kuin ottelu kuitenkin pääsi alkamaan, Vince ja Shane toivat paikalle Spirit Squadin, Mr. Kennedyn, Finlayn, William Regalin ja lopulta Big Show’n, jotka porukalla pieksivät DX:n siihen kuntoon, että ottelun voittamisen piti olla itsestään selvyys McMahoneille.

No niin, sitten päästiin rehellisen entertainment brawlin pariin. Painillisesti tämä ottelu ei ollut mikään vuosisadan mestariteos, mutta tunnelmaltaan, menoltaan ja meiningiltään tämä oli hienoa katsottavaa. Yleisö oli ottelussa mukana upeasti alusta lähtien, ja ottelussa oli myös kivasti toimiva rakenne. Kun Vincen kätyrit kävivät nuijimassa DX:n jo ennen ottelun alkua, sai koko homma varsin tuoreen käänteen, koska Michaelsin ja HHH:n oli oikeasti vaikea päästä niskan päälle. Niinpä McMahonit pääsivät hallitsemaan ottelua tosi pitkään, ja sinä aikana isän ja pojan kaksikko väläyttikin hämmästyttävän nättejä menneiden joukkueiden liikkeitä, kuten Hart Attackin, Doomsday Devicen ja Demolition Decapitationin. Touhua oli hauska katsoa, ja kun lopulta DX sitten pääsi liekkeihin, saatiin ottelussa vielä uusi vaihde päälle. Kokonaisuutena tämä oli siis juuri sellaista viihdyttävää, hyvän mielen semi-ME-tappelua, jonka katsoi mielellään, vaikka hyvää paremmaksi tämä ei arvosanaltaan nouse.

* * * 

WWE Championship

Edge (c) vs. John Cena

Edgen ja John Cenan feud ei ollut käytänössä loppunut mihinkään koko vuoden 2006 aikana, vaikka edellisen kerran nämä miehet olivat otelleet 1 on 1 -matchissa Royal Rumblessa. Viimeksi Backlashissa Edge haastoi Cenan päämestaruudesta ottelussa, jossa oli mukana myös Triple H. Nyt Edge ei kuitenkaan ollut haastaja, vaan mestari. Tästä voidaan kiittää jälleen RVD:n hölmöilyä, jonka vuoksi Van Dam hävisi vyönsä suunniteltua aikaisemmin. Vengeancen jälkeisessä Raw’ssa RVD vielä säilytti vyönsä Cenaa vastaan, kun Edge sekaantui otteluun. Seuraavalla viikolla sitten järjestettiin Triple Threat -mestaruusottelu Edgen, Cenan ja RVD:n välillä. Edge voitti ottelun lyömällä Van Damia mestaruusvyöllä ja nousi toista kertaa urallaan WWE:n päämestariksi. Tämän jälkeen mestaruuskahina olikin ollut näiden kahden toisiaan inhoavan miehen välinen taisto. SNME:ssä Edge säilytti vyönsä Cenaa vastaan diskauksella, mikä ei tietenkään tyydyttänyt Cenaa. SummerSlamiin buukattiin uusintaottelu, ja tällä kertaa Edge häviäisi vyön myös diskauksella. Mikä pahinta (Edgen kannalta): tapahtuma järjestettiin Cenan kotikaupungissa Bostonissa. Edge ei tästä paljon välittänyt, vaan ppv:tä edeltävässä Raw’ssa hän tunkeutui Cenan kotiin ja hyökkäsi tämän isän kimppuun. Samassa Raw’ssa Edgen rakas Lita nousi WWE Women’s-mestariksi.

Jooh, tämä oli tyylipuhtaasti Main Eventinsä roolin hoitanut mestaruuskamppailu. Edge ja Cena molemmat vetivät osuutensa oikein mallikkaasti ja myivät ottamansa iskut vastaan näyttävästi. Cenalla on välillä tällä supermieskaudellaan raivostuttavaa no-sellausta, mutta tässä ottelussa hän muisti yllästyttävän hyvin myydä kaikkia iskujaan ottelun alusta ottelun loppuun. Kummankaan miehen työskentelyssä ei siis ollut mitään valitettavaa, ja kun ottelu oli vielä buukattu hienoksi kokonaisuudeksi, jolla oli aikaakin tarpeeksi, voi nyt Edgen ja Cenan mestaruusotelulle antaa puhtaat paperit ja hienon arvosanan. Huippuotteluksi tämä ei kuitenkaan vielä millään tällä kertaa noussut, ja se johtuu puhtaasti siitä, että tästä puuttui se kuuluisa ”jokin”. Ei ollut sellaista tajunnanräjäyttävää fiilistä, aivan mieletöntä meininkiä tai elämää suurempia spotteja. Oli vain erittäin hyvää painia, oppikirjamaista tarinankerrontaa ja taidokasta myymistä. Se riittää hienoon otteluun, mutta huipputasolle sillä ei vielä päästä. Parasta ottelussa olivat ehdottomasti sen viimeiset minuutit, jonka aikana nähty edes-takaisin voittotaistelu oli oikeasti jännittävää katsottavaa.

* * * ½


Täytyy todeta, että olen nähnyt elämäni aikana paljon parempia SummerSlameja. Esimerkiksi sellaisia, joissa nähtäisiin edes yksi huippuottelu. Koko tämä kesäkausi on ollut tässä ppv-arvioissa aika tasapaksua suorittamista, ja viimeisimmät ppv:t ovat tuntuneet kaikki lähes toistensa kopioilta. Ei siis otteluiden ja juonikuvioiden vaan kokonaistason osalta. Ihan kiva, muttei sitten kuitenkaan tarpeeksi kiva. Tämä SS on velä Ok ihan vain sen ansiosta, että tässä oli kuitenkin kaksi hienoa ottelua, kolme hyvää ja ei yhtään oikeasti huonoa. Lisäksi kaikki juonikuviot olivat oikeasti merkittäviä, ja jokainen ottelu tuntui isolta. Silti, enemmän kaivattaisiin.

Wikipedia: WWE SummerSlam 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.1.2016

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Hard Justice 2006

Next post

Arvio: WWE Unforgiven 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.