2007ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE SummerSlam 2007

Päivämäärä: 26.8.2007

Sijainti: East Rutherford, New Jersey (Continental Airlines Arena)

Yleisömäärä: 17 441

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


WWE järjesti kesän suurimmat bileet nyt jo 20. kerran. Ensimmäinen SummerSlam oli järjestetty vuonna 1988, ja koska ppv oli käyty siitä lähtien joka vuosi, oli tämä historian 20. SummerSlam-niminen ppv. Vaikka kyseessä oli kesän suurin WWE-tapahtuma, ei meininki WWE:ssä ollut ehkä kaikkein juhlavin. Fakta oli, että iso osa WWE:n tähdistä oli edelleen sairastuvalla, vaikka pari isoa nimeä tekisikin tässä ppv:ssä paluunsa. Ja pahempaa olisi taas luvassa. Muutenkin WWE:lle näytti tekevän aika vaikeaa saada aikaiseksi hyviä painitapahtumia. Katsojalukuihin tai kilpailutilanteeseen tästä mikään ei toki merkittävästi vaikuttanut: WWE oli edelleen aivan omassa luokassaan verrattuna mihin tahansa muuhun.

Selostajina toimivat Raw’n JR ja King, SD:n Cole ja JBL sekä ECW:n Styles ja Tazz. Backstage-haastattelijana Todd Grisham.

Singles Match

Kane vs. Finlay

Hyvin hämmentävä avausottelu illalle, mutta Finlayta oli ehdottomasti kiva nähdä kehässä. Tämä oli Finlayn ensimmäinen ppv-esiintyminen WrestleManian jälkeen. Tässä välissä Finlay oli pyörinyt lähinnä toimettomana SD:n keskikortissa ja osallistunut joihinkin Hornswogglen kuvioihin. Nyt hänelle oli kuitenkin kehitelty oikein A-luokan juonikuvio Kanen kanssa: kaikki alkoi nimittäin siitä, kun World Heavyweight -mestaruusottelun The Great American Bashissa hävinnyt Kane onnistui backstagella kaatamaan kahvit Finlayn päälle. Kyllä, Kane oli jumalauta jälleen feudissa painijan kanssa backstagella läikytetyn kahvin kanssa! En tiedä, oliko tämä jo jonkinlaista sairasta pilaa WWE:n käsikirjoitustiimiltä Kanen kanssa, koska yksi Kanen (ja koko WWE:n) typerimmistä feudeista oli 2000-luvun alkupuolella käyty kuukausien mittainen taistelu Chris Jerichon kanssa, joka oli alkanut siitä, kun Jericho oli kaatanut kuuman kahvin Kanen päälle. Nyt tilanne oli vain kääntynyt päälaelleen, kun Kane olikin kahvien läikyttäjä, mutta lopputulos oli sama. Yhdestä kaatuneesta kupista kehkeytyi tulinen vihanpito: raivoisa irlantilainen Finlay nimittäin teloi Kanen niin pahasti shillelaghlilla, että Kanen kylkiluut vammautuivat pahasti. Nyt Kane halusi kostaa Finlaylle tämän teon painiottelussa.

Kanen ja Finlayn ppv-opener-ottelussa ei oikeastaan ole mitään järkeä. Miksi vuonna 2007 kannattaisi uhrata erityisesti aikaa juuri Kanen ja Finlayn väliseen otteluun, kun kumpikaan ei ole millään tavalla nousussa kohti Main Event -uraa enää tässä vaiheessa eikä kumpikaan kaipaa sellaista erityistä nostetta, jota keskinäinen ppv-ottelu tarjoaa? No, ehkä tämä on vähän turhaa saivartelua. Olin vain yllättynyt, että – todella – tämä ppv alkaa Finlayn ja Kanen välisellä 1 on 1 -ottelulla. Itse matsissahan ei ollut mitään vikaa. Ei se ollut erityisen sävättäytävä tai ikimuistoinen, mutta tuskin kukaan sellaista odottikaan. Sen sijaan se oli kahden kokeneen painijan työnäyte siitä, miten vakaan ja varmasti toimivan matsin kaksi asiansa osaavaa konkaria pystyy rakentamaan. Matsi oli myös buukattu oikein mallikkaasti, joten kokonaisuutena tämä jätti ihan hyvän maun suuhun, vaikka suuremmat yllätykset jäivätkin puuttumaan. Hyvä suoritus molemmilta, kokonaisuutena siis aivan jees.

* * ½

WWE Intercontinental Championship

Umaga (c) vs. Mr. Kennedy vs. Carlito

Olen hämmentynyt, hyvin hämmentynyt. Etukäteen olisin luullut, että kaikki tämän ottelun osanottajat ovat puhtaita heelejä, mutta ilmeisesti Umagaa oli jossain vaiheessa alettu buukata facena, koska tässä ottelussa hän veti ainakin puhdasta facen roolia? Sen enempää tätä ei matsin aikana selitetty, joten tyydyn siihen, että näin nyt vain oli. Umaga oli tässä kohtaa ainakin face. Ehkä se sitten vain johtui siitä, että hän joutui painimaan kahta ylimielistä heeliä vastaan. Kyllä, kahta, koska Mr. Kennedy oli toden totta tehnyt paluunsa kehään! Kennedy oli siis loukkaantunut alkukeväästä uransa kriitisimmällä hetkellä juuri, kun hän oli voittanut Money In The Bank -salkun ja oli nousemassa seuraavaksi suureksi Main Event -tähdeksi. Sitten hän loukkaantui, ja ensin luultiin, että loukkaantuminen saattaisi pitää hänet sivussa vaikka vuoden. Pian kävi kuitenkin ilmi, että loukkaantuminen ei ollutkaan niin vakava, mutta tässä välissä Kennedy oli ehtinyt jo jobata MITB-salkkunsa Edgelle. Sääli. Kesällä Kennedy drafatattiin Smackdownista Raw’hon, joten kun hän heinäkuun lopulla teki paluunsa, hän ilmestyi Raw’n rosteriin. Ensin näyttikin, että Kennedyle olisi luvassa isoja suunnitelmia, koska pian comebackinsa jälkeen hän pieksi Bobby Lashleyn pahasti ja lähetti hänet sairauslomalle (josta Lashley ei palaisi enää ollenkaan).

Mutta, mutta. Sitten Kennedy jäikin vähän tyhjän päälle. Tosin huhujen mukaan hänelle oli luvassa uusi iso kuvio pian SummerSlamin jälkeen. Mr. McMahonille oli nimittäin selvinnyt kesän aikana, että hänellä oli avioton poika, jonka olemassaolosta hän ei ollut tietoinen. Dirt sheetien mukaan WWE suunnitteli, että Mr. Kennedy paljastuisi McMahonin pojaksi ja saisi näin jättimäisen pushin Main Event -kuvioihin. Palataan tähän tulevina kuukausina. Sitä ennen Kennedyllä olisi nimittäin edessään IC-mestaruusottelu, johon hän päätyi, kun Carlito’s Cabana -talk show’ssa Carlito haastoi Umagan IC-mestaruusotteluun. Ennen kuin Umaga ehti vastata mitään, Kennedy saapui paikalle ja ilmoitti niin ikään haluavansa IC-mestaruusottelun. Umaga vastasi haasteisiin hyökkäämällä molempien kimppuun, jolloin Raw’n uudeksi General Manageriksi kesän aikana noussut William Regal saapui paikalle ja ilmoitti, että Carlito ja Kennedy haastaisivat toisensa ykköshaastajuusottelussa. Tuo matsi päättyi kuitenkin tuplaselätykseen, joten niinpä Regalin määräyksestä SummerSlamiin buukattiin Triple Threat IC-mestaruudesta.

Umaga toimi tässä matsissa yllättävän hyvin facena, jota ilkeät heelit yrittivät parhaansa mukaan kyykyttää yhdessä. On sääli, miten Mr. Kennedy oli aivan Main Event -pushin kynnykselle ennen loukkaantumistaan ja miten nyt loukkaantumisestaan paluun jälkeen hän oli vain tällaisessa varsin yhdentekevässä keskikortin mestaruusottelussa. Sääli se oli erityisesti siksi, että Kennedy oli (mielestäni) edelleen aivan loistava. Tässäkin matsissa Kennedy hoiti roolinsa aivan erinomaisesti, ja juuri Kennedyn läsnäolo nosti minusta tämän ottelun hyväksi – muuten olisin jättänyt tämän ”ihan hyvän” kategoriaan. Tosin tunnustusta pitää antaa myös Umagallle, joka on ollut viime aikoina ihan iskussa. Ja ei Carlitokaan tässä huono ollut. Kokonaisuutena pidin tästä siis kyllä paljon, koska tämä hoiti roolinsa täydellisesti. Viihdyttävää menoa, vaikka ei mitenkään ikimuistoinen ottelu.

* * *

Singles Match

Chavo Guerrero vs. Rey Mysterio

Oli kulunut kymmenisen kuukautta siitä, kun Chavo Guerrero oli telonut entisen parhaan ystävänsä, nykyisen vihamiehensä Rey Mysterion polven niin brutaalisti ”I Quit” -ottelussa, että Mysterio oli joutunut kokonaan pois painikehistä. Oikeasti toki Mysterio ei ollut siis loukkaantunut tuossa ottelussa, mutta ”I Quit” -ottelun tapahtumia käytettiin tekosyynä siihen, että Mysterio pääsi polvileikkaukseen, jota hän aivan oikeasti tarvitsi. Nyt Mysterio oli toipunut leikkauksesta ja valmis palaamaan jälleen painikehiin – ja ensimmäisenä hän tietenkin halusi kostaa Chavo Guerrerolle. Niinpä SummerSlamin lähestyessä Smackdownissa alettiin hypettää sitä, että Rey Mysterio palaisi pian Smackdowniin ja kohtaisi SummerSlamissa Guerreron. Yhdessä SummerSlamia edeltävässä Smackdownissa sitten alkoi soida Mysterion sisääntulomusiikki, mutta nopeasti kävi selväksi, että paikalle saapunut painija ei ollut Mysterio, vaan Mysterioon maskiin pukeutunut Chavo. Chavo pilkkasi kehässä Mysteriota ja ilmoitti, että SummerSlamissa Mysteriolle kävisi vielä huonommin kuin viimeksi. Seuraavina viikkoina Chavo vahvisti viestiään entisestään kohtaamalla Shannon Mooren ja Funakin otteluissa, joissa hän teloi vastustajiensa polven väkivaltaisesti ja puki sitä ennen Mysterion maskin näiden päähän.

Tämä on malliesimerkki ottelusta, jossa oli täydellinen tarina. Oli tietenkin päivänselvää, että Chavo keskittyisi Mysterion jalkaan heti kun saisi mahdollisuuden – ja juuri niin kävi ja juuri siksi tämä oli erinomaisesti buukattu ottelu. Olisi voinut luulla, että Mysterion ja Chavon ottelu ei olisi enää kiinnostanut, mutta niin vain Chavo ja Rey pystyivät hoitamaan täydellisesti menneisyyttään hyödyntävän ottelun, jossa nähtiin hienoja painiliikkeitä, täydellistä myyntiä ja kaikin puolin loistavaa menoa. Ei voi mitään, kyllä Mysterio oli vain parhaimmillaan ehdottomasti yksi koko WWE:n parhaista painijoista, ja tässä hän osoitti sen aivan ensiluokkkaisesti. Sinänsä tässä ottelussa ei nähty mitään, mitä ei olisi nähty jossain Mysterion ja Chavon ottelussa aiemmin, mutta tämä oli vain alusta loppuun niin täydellisesti rakennettu ottelu, että tätä oli ilo katsoa. Hieno matsi, hieno paluu Mysteriolta WWE:n kehään.

* * * ½

WWE Women’s Title Shot

12 Woman Battle Royal

Participants: Maria, Beth Phoenix, Melina, Jillian Hall, Mickie James, Torrie Wilson, Victoria, Kristal, Michelle McCool, Brooke, Kelly Kelly, Layla

Jostain syystä Raw’n tuore General Manager William Regal oli päättänyt, että SummerSlamissa ei nähtäisi ollenkaan perinteistä naisten mestaruusottelua, vaan sen sijaan ppv:ssä käytäisiin Battle Royal mestaruuden ykköshaastajuudesta. Ok. Lisäksi tähän Battle Royaliin ei osallistuisi vaan Raw’n painijoita, vaan naiset kaikista brändeistä saivat osallistua. Ja tässä sitä sitten oltiin. Mestari Candice Michelle katseli ringsidellä, kun 12 naista tappeli kehässä ykköshaastajuudesta. Parista ottelun osanottajasta pitää mainita jotain. Tämä oli ensinnäkin Beth Phoenixin ppv-debyytti. Elizabeth Kociański oli aloittanut painiuransa vuonna 2001, paininut ensin pikkupromootioissa ja päässyt try-outin kautta WWE:n silloiseen farmipromootioon OVW:hen vuonna 2004. Tuolla hän alkoi painia nimellä Beth Phoenix, kunnes keväällä 2006 Phoenix nostettiin päärosteriin. Phoenix osallistui hetken aikaa Mickie Jamesin ja Trish Stratuksen feudiin Stratuksen apurina, mutta kesäkuussa hän mursi alaleukaluunsa ottelussa ja joutui vuodeksi sivuun painikehistä. Kesällä 2007 Phoenix sitten teki paluunsa Raw’hon ja alkoi saavuttaa nopeasti menestystä voimallisella tyylillään: Phoenix oli paljon rajumpi kuin muut Raw’n naispainijat. Nyt hän sai ensimmäisen mahdollisuutensa nousta mestaruuskuvioihin. Kristalille tämä oli puolestaan viimeinen ppv-ottelu. Syksyllä hän osallistui outoon juonikuvioon, jossa Smackdownin GM Theodore Longille ja Kristalille muodostui suhde. Suhteen aikana Kristal sai houkuteltua Longin tekemään Vickie Guerrerosta Smackdownin sijais-GM:n. Kun parin oli tarkoitus mennä naimisiin, paljastui että Kristal olikin vain vedättänyt Longia saadakseen Vickien SD:n uudeksi GM:ksi. Pian tämän jälkeen Kristal irtisanottiin. PPV-otteludebyytti tämä oli myös Brookelle ja Laylalle, jotka kuuluivat Kelly Kellyn kanssa ECW:n ”Extreme Expose” -tanssiryhmään. Brookesta ei koskaan tullut kummoista painijaa, ja hän sai potkut WWE:stä vuoden 2007 lopulla, kun Extreme Expose -ryhmän aika oli ohi. Layla El sen sijaan oli tullut WWE:hen vuonna 2006 Diva Search -kilpailusta, ollut ensin muutaman kuukauden Smackdownissa, kunnes vuoden 2007 alussa hänet oli siirretty ECW:hen, jossa hän oli liittynyt Extreme Expose -porukkaan. Laylasta kuulisimme vielä useissa ppv:eissä tämänkin jälkeen.

Minulla on oikeastaan vain yksi kysymys tästä ottelusta. Miksi ihmeessä tämä käytiin SummerSlamissa? Miksi tätä ei käyty jossain Raw’ssa, Smackdownissa tai ECW:ssä niin, että tämän ottelun voittaja olisi kohdannut Candice Michellin SummerSlamissa? Miksi helvetissä ykköshaastajuusottelu käydään ppv:ssä niin, että ppv:ssä ei ole ollenkaan mestaruusottelua? Siinä ei ole mitään järkeä, ei yksinkertaisesti mitään järkeä. No, kokonaisuutta ei myöskään auttanut se, että tämä matsi oli kaikin puolin yhdentekevä ja kehno. Matsi oli lähinnä sekavaa Battle Royal -sekoilua, jossa suuresta osasta kehätoiminnasta ei oikeastaan saanut mitään selvää. Se ei toki ollut mikään yllätys, kun ottaa vielä huomioon sen, että merkittävä osa otelun osanottajista ei ollut kummoisia painijoita. Pari ikävää botchiakin nähtiin. Mutta onneksi ottelussa oli Beth Phoenix, joka näytti heti ppv-debyytissään tähdeltä ja pelasti erinomaisella esiintymisellään tämän puhtaalta surkeudelta.

*

Tässä välissä nähtiin ihan hauska kehäangle. MVP:n ja Matt Hardyn vihanpito United States -mestaruudesta oli siis jatkunut The Great American Bashin jälkeen, mutta tässä SummerSlamissa miesten välillä ei kuitenkaan nähty uutta mestaruusottelua. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että MVP:llä oli näihin aikoihin jonkinlaisia sydänongelmia, minkä vuoksi hän ei ollut toviin painikunnossa. Niinpä WWE oli päättänyt jatkaa Hardyn ja MVP:n feudia muilla tavoin, mikä olikin tehnyt juonikuviosta entistä hauskemman. Hardy ja MVP olivat kohdanneet toisensa Smackdownissa erilaisissa kilpailuissa, ja pari viikkoa ennen SummerSlamia käytyyn Saturday Night’s Main Eventiin oli buukattu jopa nyrkkeilyottelu Hardyn ja MVP:n välille. Tuohon kilpailuun MVP oli kuitenkin hankkinut itselleen korvaajan, kun nyrkkeilylegenda Evander Holyfield saapui paikalle ja tyrmäsi Hardyn. Nyt SummerSlamissa MVP saapui kehään ilmoittamaan, että tällä kertaa hän kohtaisi Matt Hardyn oluenjuontikilpailussa, vaikka normaalisti hän itse ei koskaan juokaan mitään niin rahvaanomaista kuin olutta. No, Hardy saapui paikalle tyytyväisen oloisena, ja juuri kun miehet olivat alkamassa kumota olutta kurkuistaan alas, Hardy ilmoitti, että tällä kertaa hän oli hankkinut itselleen korvaajan. Yleisö näytti jo arvaavan, mistä oli kyse, ja kyllä vain: ”Stone Cold” Steve Austin saapui tekemään yhden illan esiintymisen, villitsi yleisöä, joi olutta ja iski lopulta MVP:lle Stunnerin. Tämä oli hauska angle, hyvää juonikuvion jatkoa ja viisasta käyttöä Austinille.

ECW Championship

John Morrison (c) vs. CM Punk

Ensimmäisenä pikkuhuomiona pitää todeta, että WWE oli selvästi kesän aikana lakannut kutsumasta ECW:n päämestaruutta maailmanmestaruudeksi. Aiemmin mestaruus kuulutettiin ”ECW World Championship” -nimikkeellä, nyt se oli enää pelkkä ”ECW Championship”. Tämäkin kertoi jälleen siitä, mihin suuntaan WWE oli ajamassa reilu vuosi sitten tuotua kolmatta brändiään. Ja nyt tuosta mestaruudesta kamppailivat tulisesti kaksi nuorta lupausta John Morrison ja CM Punk. Morrisonin ja Punkin feud oli jatkunut koko kesän, kun pian The Great American Bashin jälkeen Punk ansaitsi vielä yhden uuden mestaruusottelun päihittämällä Elijah Burken ja Tommy Dreamerin ykköshaastajuusottelussa. Tuon jälkeen Punkin piti vielä todistaa olevansa mestaruusottelun veroinen painimalla 15-minuuttinen matsi Morrisonia vastaan. Seuraavina viikkoina Punk ja Morrison kohtasivat toisensa joukkueotteluissa, joissa molemmat onnistuivat kertaalleen selättämään toisensa.

Ei voi mitään, jokin näissä Morrisonin ja Punkin otteluissa ei vain toimi toivotulla tavalla. Toki yksi ratkaiseva ongelma on ihan vain se, että näille matseille annetaan ratkaisevasti liian vähän aikaa. On vaikea puristaa aikaan huippuottelua, jos ei saa aikaa edes kymmentä minuuttia. Mutta toisaalta kaikkea näiden otteluiden ongelmia ei voi vyöryttää vain ajanpuutteen syyksi. CM Punk on ilmeisesti jossain haastattelussa aikoinaan sanonut, että näissä otteluissa he Morrisonin kanssa yrittivät väkisin änkeä 15 minuutin verran tavaraa alle 10 minuuttiin. Se on kieltämättä totta: jotenkin näissä matseissa oli koko ajan vain liian kiire tekemään kaikkea. Liian kiire tekemään hienoja liikkeitä, ja kun hienoja liikkeitä yritettiin tehdä kiireessä, nekään eivät näyttäneet niin hienoilta. Samalla unohdettiin oleellinen tarinankerronta, ja matsi tuntui jotenkin puolittaiselta. Mutta ehkä on vain myös mahdollista, että Punkin ja Morrisonin kemiat eivät toimineet toivotulla tavalla ja että näillä kahdella ei vain ikannut niin kuin kaikki olivat odottaneet. Se on sääli. Olisi ollut mahtavaa nähdä upea ottelusarja ECW:n mestaruudesta näiden kahden välillä, mutta nämä matsit olivat enimmäkseen pettymyksiä.

* * ½

Singles Match

King Booker vs. Triple H

Sitten oli vuorossa illan toinen suuri comeback. Pitkän aikaa Raw’ssa oli hehkutettu näyttävillä ”We can rebuild him” -videoille, joissa näytettiin, miten Triple H:n New Year’s Revolutionissa tohjoksi mennyt polvi leikattiin ja miten Triple H tämän jälkeen alkoi valmistautua ja treenata intensiivisesti paluutaan varten. Videoissa luvattiin, että ”King of Kings” palaisi pian. Tämä oli liikaa Raw’hon kesällä drafatulle King Bookerille, jonka mukaan oli selvää, että Raw’ssa oli vain yksi kuningas, ja se ei ollut Triple H, vaan King Booker. Seuraavina viikkoina Booker pilkkasi Triple H:ta parhaansa mukaan promoissa ja otti samalla silmätikukseen myös Jerry ”The King” Lawlerin osoitukseksi siitä, että yksikään muu kuningas ei pärjäisi Bookerin rinnalla. Pari viikkoa ennen SummerSlamia Booker täräytti Lawleria selostuspöydän näytöllä, minkä seurauksena Lawler oli sivussa ppv:tä edeltävän Raw’n mutta oli nyt takaisin selostamossa. Ja nyt takaisin saapui myös Triple H, jolle tämä oli ensimmäinen ottelu noin kahdeksaan kuukauteen. Bookerille tämä sen sijaan olisi muutamaan vuoteen viimeinen WWE-ppv-ottelu. Booker kärysi syyskuun alussa monien muiden painijoiden mukana steroidihankinnoista (tästä seuraavassa arviossa lisää), minkä takia hänet hyllytettiin. Booker kiisti väitteet, ja lopulta lokakuun alussa WWE suostui Bookerin pyyntöön ja irtisanoi sekä hänet että Sharmellin. Kovin kauaa meidän ei kuitenkaan tarvitsisi odottaa Bookerin seuraavaa ppv-esiintymistä.

Aikamoisen perusvarma suoritus molemmilta miehiltä tässä ottelussa. Se on vähän säälikin, koska olisi voinut toivoa, että Triple H:n paluuottelussa olisi ollut tarjolla jotain tosi erityistä, mutta ehkä se nyt ei vain oikein sopinut sitten tähän otteluun. Ehkä Triple H ja Booker eivät vain olleet sillä meiningillä, että saisivat keskenään irti jotenkin tosi erityisen ottelun. Ehkä Triple H ja Booker T vain painivat uransa parhaan keskinäisen ottelun jo WrestleMania XIX:ssä, ja siitä ei ole enää tie kuin alaspäin. No, oli miten oli, niin tämä HHH:n ja Bookerin ottelu ei ollut missään nimessä huono. Ei, tämä oli aivan hyvin toimiva entertainment brawl -tyyppinen ottelu, jossa ei nähty ennennäkemättömän siistejä juttuja, mutta ei tarvinnut, koska tunnelma oli näinkin kohdillaan. Yleisö oli aivan fiiliksissä, kun Triple H oli takaisin, ja pelkästään tuo tunnelma ja suuruuden tuntu riitti siihen, että tämä matsi ajoi minun silmissäni asiansa. Vaikka aina olisi voinut enemmänkin toivoa…

* * ½

World Heavyweight Championship

The Great Khali (c) vs. Batista

Voi hyvää päivää, tämä oli todellakin Smackdownin päämestaruusfeudi SummerSlamissa. The Great American Bashissa nähtiin mestaruudesta siis kolminottelu Khalin, Batistan ja Kanen välillä, ja matsin päätteeksi Khali selätti Kanen. Tämä johti tietenkin siihen, että Batista vaati mestaruudesta uusintaottelua, koska häntä ei ollut selätetty. Khali ei tähän ensin suostunut, mutta kun Batista onnistui Smackdownissa jyräämään Khalin kanveesiin Spearillaan, GM Teddy Long ilmoitti, että SummerSlamissa Khali ja Kane kohtaisivat toisensa. Seuraavina viikkoina Khali ja Batista ottivat sitten useita kertoja yhteen, ja Khali muun muassa teloi pahasti Batistan läheisen ystävän Ric Flairin. Khali myöskin esitteli uuden tappavan liikkeensä Vise Gripin (eli öö eräänlaisen päälukon), jonka hän kertaalleen onnistui lukitsemaan Batistalle, eikä Batistalla ollut mitään keinoa päästä tuosta murhaavasta otteesta irti. Miten kävisikään SummerSlamissa?

Voi jumalauta mitä hevonpaskaa tämä Great Khalin mestaruuskausi on. Jos Great American Bashissa nähty World Heavyweight -mestaruusottelu oli buukattu täydellisesti, minkä ansiosta matsi oli niin hyvä kuin ikinä vain oli mahdollista, niin tässä SummerSlamin kohdalla World Heavyweight -mestaruusottelu oli buukattu aivan päin helvettiä. Eikä asiaa todellakaan auttanut se, että matsissa oli mukana Khali, mikä teki ottelusta painillisesti kamalaa paskaa. Ottelu koostui käytännössä kolmesta osasta: 1) Minuutteja kestäneestä alkuvaiheesta, mikä oli lähinnä Khalin yksi aivan vitun pitkä resthold. 2) Batistan vastahyökkäys, joka oli hetkellisesti kiinnostavaa ja räjähdysmäistä ja antoi uskon siitä, että tästä voisi tulla joten kuten siedettävä brawl. 3) Täysin puskista tullut täysin idioottimainen lopetus, joka jätti koko matsista todella paskan maun suuhun. Tämä oli karsean buukkauksensa ansiosta hyvin lähellä DUD-arvosanaa ja on ainakin hyvin lähellä vuoden huonoimman ottelun paikkaa (kun otetaan vielä huomioon tämän asema Smackdownin Main Event -otteluna), mutta DUDilta tämän pelastaa se, että Batista selvästi yritti tässä parhaansa ja sai hetkellisesti otteluun luotua toivoa kohtuullisesta meiningistä tuossa välissä, kun hän oli hallinnassa.

½

WWE Championship

John Cena (c) vs. Randy Orton

Sitten. Illan oikea Main Event. Kuluneiden kuukausien aikana Randy Orton oli noussut kiistatta Raw’n ykkösheeliksi. Polku oli alkanut siitä, kun Orton oli keväällä telonut Punt-potkullaan Shawn Michaelsin niin pahasti, että Michaels oli edelleen sairaslomalla. Samalla potkulla Orton oli telonut myös Rob Van Damin, Dusty Rhodesin – ja elokuussa tuolle listalle päätyi myös Sgt. Slaughter. Orton oli siis todellakin palannut vanhaan kunnon ”Legend Killer” -vaiheeseensa, ja se tarkoitti samalla sitä, että hän halusi nousta koko Raw’n ykkösnimeksi. Siihen oli vain yksi tapa, ja tuo tapa oli päihittää Raw’n päämestari John Cena. Niinpä The Great American Bashin jälkeen Orton onnistui yllättämään Cenan iskemällä tälle täysin puskista tulleen RKO:n, minkä jälkeen Jonathan Coachman ilmoitti, että SummerSlamissa Cenan mestaruudesta haastaisi Orton. Tämä oli historiallinen hetki, koska WWE:n suurimpiin nuoriin tähtiin kuuluvat Cena ja Orton eivät olleet koskaan aiemmin kohdanneet toisiaan ppv:ssä 1 on 1 -ottelussa, mutta nyt se vihdoin tapahtuisi. Säilyttäisikö Cena edelleen mestaruutensa ja jatkaisi yhtä nyky-WWE:n historian pisimmäksi venynyttä mestaruuskauttaan vai katkaisisiko Orton vihdoin Cenan loputtoman voittoputken?

Sen jälkeen kun koko SummerSlam oli suurimmaksi osaksi ollut pelkkää pettymystä (kahdesta isosta comebackistakin huolimatta), oli tämä Main Event helpotus. John Cena ja Randy Orton ovat aivan ehdottomasti yksi koko WWE:n 2000-luvun suurimmista ottelupareista, ja vaikka WWE ajan myötä tuhosikin tämän otteluparin kiinnostavuuden buukkaamalla Cenan ja Ortonin välille noin miljoona ottelua, tämä historian ensimmäinen ppv-ottelu miesten välillä on kyllä sellainen, joka kannattaa katsoa. Ei tämä sentään ole MOTYC-tasoinen koitos, ja näiden kahden välillä nähdään ppv-historiassa myös parempia otteluita, mutta tämä on silti Cenan ja Ortonin ensimmäinen 1 on 1 -ottelu ppv:ssä. Kun tähän lisätään se, että miehillä oli aikaa noin 20 minuuttia ja että molemmat todellakin yrittivät parhaansa, tämä oli huippuluokan suoritus näiltä kahdelta. Ottelun rakenne oli myös aika lailla täydellinen, joten tätä oli todella ilo katsoa. On totta, että tässä ottelussa varmaan osittain Orton alkoi luoda itselleen mainetta ”Headlock Ortonina”, koska Ortonin hallinnassa oli todella paljon Headlockeja ja Sleepereitä, mutta ne vain sopivat tuohon Ortonin heel-rooliin niin täydellisesti ja Cena myi nuo kaikki lukot niin upeasti, että ei minulla niistäkään ole mitään valittamista. Jos vain tässä olisi ollut vielä jotain todella tajunnanräjäyttävää tai hämmentävä erikoista, tämä olisi voinut olla MOTYC-tasolla. Nytkin huippuottelu ja osittain illan pelastus.

* * * *


Kipuilin pitkään tämän SummerSlamin kokonaisarvosanan kanssa, mutta kyllä joudun lopulta toteamaan, että tämäkin oli Kehno ppv. Tämän kokonaisfiilistä nostaa jonkun verran se, että tässä nähtiin kaksi hyvin toteutettua isoa comebackia, ja muistan, että kun katsoin tämän ppv:n vuonna 2007 (oltuani katsomatta WWE:n tuotetta pariin kuukauteen), innostuin tästä show’sta Mysterion ja HHH:n paluiden vuoksi. Lopulta nuo paluutkaan eivät silti tehneet tästä show’sta mitenkään tajuttoman onnistunutta – varsinkin kun ennen Main Eventiä lähes tulkoon kaikki ottelut olivat kuitenkin pettymyksiä. Kokonaisfiilis oli jota kuinkin ankea, ja jotenkin WWE ei vain ollut päässyt sellaiselle uralle, jossa sen pitäisi olla. Oli tämä silti parempi suoritus kuin pari edellistä.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.5.2020

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Hard Justice 2007

Next post

Arvio: TNA No Surrender 2007

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.