2005ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Survivor Series 2005

Päivämäärä: 27.11.2005

Sijainti: Detroit, Michigan (Joe Louis Arena)

Yleisömäärä: 15 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


WWE:n vuosi 2005 alkoi olla loppusuoralla, ja loppuvuoden kohokohtana nähtiin tänäkin vuonna Survivor Series. Kaikkien aikojen 19. Survivor Seriesin erikoisuutena oli se, että vihdoin ja viimein WWE:ssä nähtäisiin kunnon yhteenotto sinisen ja punaisen brändin välillä. Selostajina Smackdownin puolelta Cole ja Tazz, Raw’n puolelta kolmikko Joey Styles, King & Coach. Yhteisottelussa oli tarjolla yhteisselostus.

WWE United States Championship
Best of 7 Series, Match #1

Booker T vs. Chris Benoit

Illan avasi ppv:n ainut Smackdownin painijoiden välinen ottelu. Se käytiin vakatoidusta US-mestaruudesta, ja vastakkain oli kaksi entistä ystävystä. Vielä No Mercyn aikaan Booker T ja Benoit tulivat hyvin toimeen, vaikka miesten välille oli alkanut syntyä vähän kitkaa siitä, että Benoit oli US-mestari ja Booker T US-mestaruuden haastaja. Benoit ei myöskään pitänyt siitä, että Bookerin vaimo Sharmell oli ruvennut auttamaan miestään otteluissa halpamaisesti, eikä siitä tuntunut pitävän Booker itsekään. Kun NM:n jälkeen Smackdownissa Booker pääsi haastamaan Benoit’n vyöstä 1 on 1 -ottelussa, Sharmell sekaantui jälleen kamppailuun ja auttoi Bookerin huomaamatta miehensä voittoon. Benoit oli tietenkin raivona siitä, että hän oli hävinnyt vyönsä kusetuksella. Kun Bookerille selvisi, että Sharmell oli tosiaan ratkaissut ottelun, suuttui Booker vaimolleen ja lupasi Benoit’lle rematchin. Seuraavalla viikolla Booker T vaati vaimonsa ja Benoit’n kehään ja käski Sharmellin pyyttää anteeksi Benoit’lta. Sharmell myös pyysi anteeksi, mutta haukkui tämän jälkeen myös Bookerin – mikä paljastui kuitenkin pelkäksi kusetukseksi, sillä yhtäkkiä Booker T iskikin Benoit’ta mestaruusvyöllä päähän, halasi vaimoaan ja jätti Benoit’n kehään verisenä. Heel-turnin tehnyt Booker säilytti seuraavalla viikolla US-vyönsä Benoit’ta vastaan uloslaskulla. SurSeriin asti Booker ei kuitenkaan selvinnyt mestarina, koska ppv:tä edeltävässä SD:ssä käytiin vielä yksi mestaruusottelu näiden kahden välillä. Lopetuksessa oli mukana kaksi tuomaria, joista toinen laski Bookerin hartiat mattoon samalla kun toinen laski Benoit’n hartioita. Sekavan tasapelin vuoksi GM Teddy Long päätti vakatoida vyön ja julistaa näille miehille WCW-ajalta tutun ’Best of 7’ -sarjan US-mestaruusvyöstä. Tämä oli sarjan ensimmäinen ottelu.

Muistan edelleen tämän otteluparin ja sen aiheuttaman epäinnostuneisuuden, vaikka kuviosta on aikaa jo kymmenen vuotta. Suurin syy siihen oli se, että nämä kaksi olivat tässä vaiheessa painineet toisiaan vastaan jo niin monta kertaa, että (todennäköisesti) seitsemän ottelua lisää kuulosti jo ajatuksen tasolla todella puuduttavalta. Mitä uutta, ihmeellistä tai edes jollain tavalla erikoista näillä kahdella olisi tarjottavanaan edes yhdessä ottelussa – puhumattakaan seitsemästä? Ei siinä, Benoit tunnetusti saa hyvän ottelun aikaiseksi lähes kenen kanssa tahansa, vaikka tämä vuosi 2005 oli kieltämättä ollut Rabid Wolverinelle aika mitäänsanomaton. Ongelma on lähinnä se, että Benoit olisi voinut saada jotain paljon mielenkiintoisempaa aikaa monen muun painijan kanssa. No, nyt buukkauspäätöksenä oli tämä ottelupari, ja sillä mentiin. Tämä sarjan ensimmäinen ottelu vastasi oikeastaan niitä kaikkia asettamiani odotuksia. Hyvä painiottelu, jossa Benoit teki tyylilleen uskollisesti rutkasti töitä ja Booker T:kään ei ollut ainakaan kovin toivoton. Ongelma vain on se, että ei tämä ollut mitään muuta kuin hyvä painiottelu. Kaikki tässä nähty oli jo tuttua aikaisemmista kohtaamisista. SurSerin openerina tämä toimi toki vielä ihan kivasti, mutta pidemmän päälle homma kävisi kyllä tylsäksi.

* * *

Tässä välissä nähtiin yksi wrestling-historian randomeimmista angleista, joka on ollut mukana kaikissa mahdollisissa wrestling-koostevideoissa. Se alkoi aivan normaalisti Vincen ja Bischoffin välisellä buustailulla, jonka Cena keskeytti saapumalla paikalle ja tekemällä Bischoffin naurunalaiseksi. Tämän jälkeen Vince alkoi chattailla Cenan kanssa vaivaannuttavasti ja…. noh, ”Keep it up, my nigga”. Katsokaa Cenan ilmettä tuossa videolla. Sitten Vince lähtee kävelemään pois paikalta, ja törmää tietenkin Booker T:hen ja Sharmelliin, ja Bookerilla ei ole muuta sanottavaa kuin tuttu ”Tell me he didn’t just say that” -catchphrasensa. Jos vain Ron Simmons olisi jo tähän aikaan tehnyt comebackinsa WWE:hen, Vince olisi saattanut löytää myös hänellä jonkun roolin tässä loistoanglessa. Keep it up, my Vince.

WWE Women’s Championship

Trish Stratus (c) vs. Melina

Illan ensimmäisessä brändien välisessä ottelussa Raw’n WWE Women’s-mestari kohtasi Smackdownin kiistattomaksi ykkösdiivaksi nousseen Melinan. Tämä ottelu sai alkuunsa ppv:tä edeltävässä Raw’ssa, kun Trish Stratus joutui ottelunsa jälkeen kahden huppupäisen hahmon kaappaamaksi. Myöhemmin backstagella paljastui, että nuo kaappaajat olivat olleet Johnny Nitro ja Joey Mercury. He olivat kiikuttaneet Stratuksen lukittuun huoneeseen, jossa Melina aukoi Trishille päätään ja haastoi hänet mestaruusotteluun Survivor Seriesiin. Koska Trish oli sidottuna tuoliin lukitussa huoneessa, ei hänellä ollut muita mahdollisuuksia kuin suostua. Smackdownissa Melina julisti voitonvarmasti tuovansa Women’s-mestaruuden Smackdownin puolelle. Muistan, että IWC oli tästä ottelusta aivan mehuissaan. Trishin ringsidellä oli hänen ykkösfaninsa Mickie James, Melinan ringsidelle puolestaan WWE Tag Team -mestarit Mercury ja Nitro.

Saattaa olla, että olen nyt parissakin viimeisimmässä naisten ottelun arvostelussa heltynyt antamaan hiukan turhan korkean arvosanan ja ainakin puolikkaan verran liikaa, jos näitä joku tosiarvostelija alkaisi nyt tarkoilla mittareillaan tutkailemaan. Kuten olen kuitenkin jo monesti todennut, annan omat arvosanani ihan puhtaasti viihtymis- ja fiilispohjalta, ja niillä kriteereillä tämä ottelu ansaitsee juuri tämän antamani arvosanan. Tämä oli ihan oikeasti yllättävän viihdyttävä ja mukava naisten ottelu: Trishin paluun ja faceturnin jälkeen naisten divari on taas lähtenyt selvään nousuun hetkellisen lamaantumisensa jälkeen, kun Trish on päässyt painimaan lupaavia heel-vastustajia vastaan. Tämä Melinaa vastaan käyty ottelu oli erityisen mielenkiintoinen, koska muistan, että näihin aikoihin Melinaa pidettiin todella lupaavana naispainijana – suoranaisena naisten divarin tulevaisuutena. Ikävä kyllä Melina ei lopulta koskaan noita kaikkia odotuksia lunastanut, mutta tässä ottelussa hän hoiti heel-roolinsa pirun hyvin ja vetäisi Trishin kanssa oikeasti mukavan naisten ottelun, joka sai pituuttakin riittävästi. Todelliset huippukamppailut tältä divarilta edelleen puuttuvat, mutta suunta on oikea.

* * ½ 

Last Man Standing Match

Triple H vs. Ric Flair

Raw’n ensimmäisessä ottelussa pistettiin lopullisesti nippuun yksi vuoden henkilökohtaisimmista feudeista. Taboo Tuesdayssa Ric Flair oli onnistunut nöyryyttämään Triple H:ta voittamalla Steel Cage -ottelun. Henkihievereissä ollut Flair oli päässyt pakenemaan häkistä lyötyään HHH:ta useamman kerran kaaliin terästuolilla, mutta näiden kahden sota ei ollut päättynyt tuohon. TT:n jälkeen HHH nimittäin pieksi Flairin jälleen kerran brutaalisti kuristamalla hänet teräsketjun avulla keskellä kehää. Viikkoa myöhemmin Eric Bischoff julisti näiden miesten välille ratkaisevan ottelun. Stipulaationa olisi Last Man Standing Match, ja tällä kertaa panoksena ei olisi turhaan Flairin IC-mestaruutta: tämä oli liian henkilökohtainen feud mestaruushöpötyksiin.

Etukäteen ajattelin, että tämä ottelu ei yksinkertaisesti voi enää nousta samalle tasolle kuin Taboo Tuesdayn ottelu, koska TT:ssä nähtiin tältä kaksikolta jo niin huikea tarina, että toinen ottelu menee väkisin toistamiseksi. Tuntuu, että suurin osa arvostelijoista oli jäänyt tuon ajatuksen vangiksi, koska tämä on saanut järjestään paljon huonompia arvosanoja kuin TT:n kohtaaminen, vaikka en keksi yhtään järkevää perustelua tuollaiselle arvioinnille. Tämä oli nimittäin ihan perkeleellisen kova ottelu, joka todisti kaikki ennakkoluuloni vääräksi. HHH ja Flair vain ovat semmoinen kaksikko, että he todellakin pistivät tässä ottelussa vielä edellisestä paremmaksi. Tässä oli kaikkea: mielettömiä bumppeja, järisyttävää tarinankerrontaa, kropan täysillä likoon pistämistä ja ennen kaikkea yksi LMS-stipulaation parhaista lopputaisteluista. Huikea ottelu, MOTYC. Hattua pitää nostaa näille kahdelle aivan hemmetisti. Muistin etukäteen tästä ottelusta oikeastaan vain ruuvimeisselispotin, jossa Triple H siis useamman kerran iskee Flairia suoraan otsaan ruuvarilla. Yksinkertaisuudestaan huolimatta tuo on yksi brutaaleimman näköisistä spoteista WWE:n tämän aikakauden historiassa – varsinkin kun Flair oikeasti vuoti tuon jälkeen kuin pistetty sika. On kuitenkin tärkeä korostaa, että tämä ottelu ei todellakaan ole vain tuo yksi spotti, vaan todella kova kokonaisuus.

* * * * ½ 

Kroonisista loukkaantumisista koko ME-uransa ajan kärsinyt Edge oli siis taas vammautunut lokakuun alussa käydyssä Ladder Matchissa Matt Hardyn kanssa, ja nyt WWE oli keksinyt Edgelle jotain käyttöä pitääkseen MITB-miehensä esillä siihen asti, että hän olisi taas painikykyinen. Tässä ppv:ssä Edge saapui paikalle Litan kanssa ja julisti aloittavansa uuden talk show’n Cutting Edgen. Siinä ei olisi kyse hienoista kalusteista tai turhista gimmickeistä vaan suorasta puheesta. Suoraa puhetta myös riitti: Edge haukkui kaikki kotikaupungin Detroitin urheilujoukkueet – lukuun ottamatta Red Wingsejä, jota oli hankalaa dissata, koska se oli pitkään NHL:n ykkösjoukkue. Lopulta Edge bongasi yleisöstä Detroit Tigersien tähden Dmitri Youngin ja dissasi tätä, kunnes Young sai puheenvuoron ja pisti luun kurkkuun Edgelle. Ihan hauska väliangle tässä kohtaa ja jotain käyttöä sentään Edgelle.

WWE Championship
Special Referee: Daivari

John Cena (c) vs. Kurt Angle

Tähän oli Anglen ja Cenan koko syksyn ajan kestäneessä feudissa tultu. Feudin päätösotteluun, jossa Anglen sisääntulomusiikki oli puoliksi sensuroitu (koska Angle ei hyväksynyt sitä, että fanit chanttasivat sisääntulomusiikin ajan ”You Suck” -chanttia) ja jossa ottelun tuomari oli Anglen oma henkilökohtainen tuomari Daivari. Muutenkin Raw’n GM Eric Bischoff oli luvannut tehdä kaikkensa kusettaakseen mestaruusvyön vihdoin ja viimein pois John Cenalta, joten kaikki oddsit olivat niin sanotusti Cenaa vastaan. Ja sehän oli alkanut yleisöä vituttamaan: tässä ottelussa Detroitin yleisö oli täysin Anglen puolella ja Cenaa vastaan. Pahat kielet väittävätkin, että Anglen sisääntulomusiikkia oli alettu sensuroida, koska yleisö chanttasi liian selvästi ”You rock”. Ei auttanut, vaikka Angle oli tosiaan pari viikkoa ennen ppv:tä liittoutunut WWE-comebackinsa tehneen Daivarin kanssa. Daivari oli nyt taas osa Raw’ta, ja hänestä oli tehty Anglen oma tuomari, joka tuomaroi kaikki olympiasankarin ottelut täysin epärehellisesti. Amerikkalainen olympiavoittaja ja amerikanarabi Daivari olivat löytäneet toisensa, koska Anglen mukaan yleisö syrji heitä molempia yhtä pahasti. Oli miten oli, tämä oli Anglen viimeinen tilaisuus voittaa vyö Cenalta.

On kyllä hämmästyttävää, kuinka nopeasti Cenan vihaamisilmiö sai loppujen lopuksi alkunsa. Nykyään ”Cena sucks” -chant on jo täysin arkipäivää ja suorastaan kuuluu Cenan hahmoon, mutta vuonna 2005 tilanne oli vielä aivan toisenlainen. Alkukeväästä Chain Gangin johtaja oli vielä lähes tulkoon WWE:n suosituin painija, ja esimerkiksi Judgment Dayn aikaan yleisö oli vielä 100-prosenttisesti Cenan takana. Jotain tapahtui kuitenkin siinä, kun Cenan vastustajiksi alettiin laittaa Cenaa selvästi lahjakkaampia painijoita, kuten Chris Jericho ja Kurt Angle. WWE ei kuitenkaan tässä vaiheessa vielä tiennyt, miten reagoida tilanteeseen. Edelleenkään selostajat eivät maininneet mitään Cenan saamista reaktioista. Oikeastaan koko tämä ottelu oli Cenan tämän hetken tilanteen tiivistymä: Cena ja Angle olisivat voineet otella toisiaan vastaan upean MOTYC-mestaruusottelun, mutta sen sijaan heidän feudin päätösottelustaan merkittävä osa käytettiin idioottimaiseen tuomarikikkailuun, Anglen pelkurimaisen heel-hahmon rakenteluun ja Cenan ”biittaan kaikki oddsit” -tilanteen järkyttävään ylibuukkaamiseen. Se on todella harmi, koska painillinen anti tässä ottelussa oli oikein mainiota (mm. Anglen Moonsault oli upea), ja toisenlaisella buukkauksella tämä olisi ollut paljon enemmän kuin vain hyvä ottelu. Nyt tästä kokonaisuudesta jäi käteen todella ikävä pettymys.

* * * 

Singles Match

Eric Bischoff vs. Theodore Long

Ennen illan oikeaa Raw vs. Smackdown -ottelua meille tarjoiltiin todella tarpeellinen General Managereiden välinen taistelu. Samalla kun Bischoff oli julistanut, että Survivor Seriesissä käytäisiin Team Raw vs. Team SD! -ottelu, oli Teddy Long haastanut hänet otteluun. Bischoff oli ensin arkaillut, mutta Longin kuittailun jälkeen hänen oli pakko suostua. Teddyn ringsidellä nähtiin Smackdownin uusi authority-hahmo Palmer Cannon, joka oli ”kanavan edustaja”. Heel-roolia vetävä Cannon teki siis pilaa UPN:n tiukentuneista linjauksista, ja käytännössä Cannon muun muassa buukkaili otteluita Longin selän takana ja palkkasi painijoita ilman tämän lupaa. Tässä ottelussa Cannon tietenkin tsemppasi Longia ringsidellä. Tämä ottelu myös jäi Eric Bischoffin viimeiseksi esiintymiseksi Raw’n General Managerina, koska pari viikkoa tämän ppv:n jälkeen nähtiin kuuluisa ”oikeudenkäynti-Raw”, jonka lopussa Bischoff sai Vinceltä kenkää ja lensi roskalavalle. Bischoff tekisi kuitenkin vielä yhden paluun vuonna 2006.

Huh, tämähän oli vielä pahempaa paskaa ja täyttä turhuutta kuin etukäteen muistelin. Jotenkin olin jäänyt siihen uskoon, että tämän ottelun täysi idioottimaisuus ja olematon painillinen anti olisi korvattu jollain hauskalla kikalla, mutta tuo muistikuva oli täysin väärä. Tai ainakin näin 10 vuotta myöhemmin The Boogeymanin ppv-debyytti sekaantumalla kahden General Managerin tappeluun sekä kuulosti idean tasolla että vaikutti käytännössä olevan aivan täyttä paskaa. Miksi Boogeyman sekaantuisi otteluun? Mitä hän oikein tahtoi tästä kamppailusta? Miksi hän asettui Theodore Longin puolelle? Mikä v***n tarkoitus tällä Boogeymanin sekaantumisella oli? Ja kaikkein surullisinta tässä on se, että Boogeymanin sekaantuminen oli silti ottelun ainut kiinnostava asia. Muuten koko viisiminuuttinen oli tosi kankeaa ja vaivaannuttavaa ”painia”, jolla ei ole mitään tekemistä oikean showpainin kanssa. Kaksi non wrestleriä toisiaan vastaan saattoi kuulostaa buukkaajien mielestä hauskalta idealta, mutta sitä se ei ollut. Onneksi olkoon WWE, saitte vuoden lopulle pyöräytettyä todella vahvan ehdokkaan vuoden huonoimmaksi otteluksi.

DUD 

Survivor Series Elimination Match

Team Smackdown (Batista & JBL & Mysterio & Lashley & Orton) vs. Team Raw (Michaels & Carlito & Masters & Big Show & Kane)

Selostin jo Taboo Tuesdayn arvostelussa Raw vs. Smackdown -sodan alkutarinan, joten en ala enää toistaa samaa sepustusta. Tiivistelmäksi käyköön se, että Raw’n ja Smackdownin painijat eivät todellakaan pitäneet toisistaan tällä hetkellä, vaan molempien brändien edustajat tahtoivat osoittaa olevansa osa kirkkaasti WWE:n parasta brändiä. Nyt ei ollut kyse face vs. heel -kamppailuista, vaan vastakkaisten brändien painijat ottivat rajusti yhteen toistensa kanssa riippumatta normaaleista rooleistaan. Tätä egojen välistä mittelöintiä inspiroi entisestään se, että myös brändien GM:t olivat varsin hanakasti toistensa kimpussa. Niinpä noin kuukausi ennen Survivor Seriesiä oli sovittu, että tässä ppv:ssä todella käytäisiin 5 vs. 5 -ottelu viiden Smackdownin ja viiden Raw’n painijan välillä. Eric Bischoff aloitti joukkuekoostamisen valitsemalla Shawn Michaelsin, Kanen ja Big Show’n joukkueeseensa. Lisäksi Carlito voitti samana iltana Shelton Benjaminin ja ansaitsi neljännen paikan joukkueessa. Saman viikon Smackdownissa järjestettiin puolestaan kasa karsintaotteluita, joissa paikan joukkueessa nappasivat Rey Mysterio, JBL, Bobby Lashley – ja Eddie Guerrero. Guerreron karsintaottelu jäi hänen elämänsä viimeiseksi televisioiduksi otteluksi ennen seuraavan viikon menehtymistä. Seuraavalla viikolla Raw’n joukkue täydennettiin Chris Mastersilla ja SD:n joukkue Randy Ortonilla sekä WHW-mestari Batistalla. Pahasti sidottu Batista ei ollut oikeasti tässä täysin painikuntoinen, koska eräässä Raw vs. SD -kamppailussa Big Show ja Kane olivat iskeneet hänet sisääntulorampilta alas Double Chokeslamilla, ja Batista oli oikeasti loukkaantunut tiputuksessa. Batista oli kuitenkin saatu paikattua joten kuten painikuntoon, ja nyt oli aika ratkaista brändien välinen parammuus lopullisesti.

Tämä ottelu hoiti roolinsa aika lailla juuri niin kunniakkaasti kuin saattoikin. Ei tämä sinänsä jää historian kirjoihin minään vuosisadan parhaana painillisena otteluna, mutta omassa paikassaan tämä Smackdownin ja Raw’n joukkueiden välinen taistelu oli juuri niin osuva kuin saattoi vain toivoa. Ottelu oli ensinnäkin buukattu pirun hyvin. Kaikki ottelun osanottajat pääsivät näyttämään parasta osaamistaan, ja juuri ne kaverit, jotka ansaitsivat eniten aikaa, saivat myös eniten aikaan. Eliminointeja ei vedettä liukuhihnalta liian nopeasti, vaan niissä oli juuri oikeanlainen rytmitys. Lisäksi jokainen kehässä olleista kavereista oli vetäissyt työbuutsit jalkaan niin, että kaikilta nähtiin pirun tyylikkäitä liikkeitä ja yllättäviä otteita. Lopputaistelu oli myös kokonaisuutena hemmetin hyvin rakenneltu, joten oikeastaan tästä ottelusta ei ole mitään pahaa sanottavaa. Kaikin puolin hieno eliminointiottelu: suorastaan oppikirjasuoritus. MOTYC-tasolle pääseminen olisi sitten kuitenkin jo edellyttänyt jotain todella historiallista painillista meininkiä, johon tämä ei kuitenkaan rakenteensa vuoksi yltänyt.

* * * * 

Show’n loppuun saatiin vielä säästettyä sitten yksi paukku, kun The Undertaker ilmestyi sisääntulorampille palavassa arkussa, pieksi kehässä seisoneen painijajoukon ja hätisteli Randy Ortonin pois paikalta.


Mietin todella pitkään, oliko tämä mielestäni Ok vai peräti Hyvä ppv, koska nyt oltiin todella rajoilla. Show’ssa nähtiin vain kuusi ottelua, ja niistä yksi oli MOTYC-tasoinen feud ending -kamppailu ja yksi huippuluokan Main Event. Lisäksi show’n opener oli hyvä, ja välissä nähtiin myös yksi kiva segmentti. Hyvin oli siis näiltä osin WWE pelannut korttinsa, mutta ikävä kyllä show’hun mahtui myös hyvin potentiaalinen vuoden huonoin ottelu ja kenties vuoden pahin päämestaruusottelupettymys WWE:n puolelta. Pitää myös muistaa, että ME:n ja Flair-HHH:n lisäksi mikään ottelu ei painillisesti ollut mitenkään järisyttävä elämys. Vaikka siis ppv onnistui tuomaan hienosti päätökseen SD-Raw ja Flair-HHH -feudit, lopulta pienet pettymykset ja epäloogisuudet jäivät kalvamaan sen verran pahasti, että tämä jää juuri ja juuri Ok:n puolelle.

Wikipedia: WWE Survivor Series 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 20.7.2015

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Genesis 2005

Next post

Arvio: TNA Turning Point 2005

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *