2006ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Survivor Series 2006

Päivämäärä: 26.11.2006

Sijainti: Philadelphia, Pennsylvania (Wachovia Center)

Yleisömäärä: 15 400

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tämä oli historian kaikkien aikojen 20. Survivor Series. Samalla tämä oli tuttuun tapaan WWE:n loppuvuoden merkittävin tapahtuma. Muistan yhä, kuinka WWE yritti juhlavuoden (ja internetajan korostamisen) kunniaksi järjestää jotain spesiaalia, kun tapahtuman kaikki seitsemän ottelua ilmoitettiin viikon aikana wwe.comissa, yksi ottelu per päivä. Olihan tuota ihan hauskaa jännätä, mutta ikävä kyllä paljastetut ottelut eivät olleet kovin… Innostavia. Juhlahetkeä olivat selostamassa Raw’n JR ja King sekä Smackdownin Cole ja JBL. Vaikka myös ECW:n painijat olivat edustettuna tapahtumassa, ECW:n selostajat eivät päässeet edes show’hun mukaan. Backstage-haastattelijoina Todd Grisham (Raw) ja Kristal (Smackdown).

Survivor Series Elimination Match

Ric Flair & Sgt. Slaughter & Dusty Rhodes & Ron Simmons vs. Spirit Squad

Tämän ottelun taustatarinaan liittyy varsin surullinen käänne – erityisesti nyt, kun Roddy Piper menehtyi viime vuonna. Vuoden 2006 marraskuussa Piperilla nimittäin todettiin ensimmäisen kerran syöpä. Kaikki alkoi siitä, kun Piper teki paluunsa kehään Cyber Sundayssa ja voitti World Tag Team -mestaruudet Ric Flairin kanssa Spirit Squadilta. Piper tunsi kuitenkin pahoja kipuja painiessaan, ja niinpä pari viikkoa myöhemmin Piper ja Flair tiputtivat vyöt pois. Piper kirjoitettiin ulos itse mestaruusottelusta, kun Edgen ja Randy Ortonin muodostama Rated RKO hyökkäsi hänen kimppuunsa ennen ottelun alkua. Niinpä Flair joutui puolustamaan vöitä yksin, ja Rated RKO nappasi vyöt helposti itselleen. Piper puolestaan lennätettiin tutkimuksissaan, jossa ensin epäiltiin munuaiskiviä ja välilevyn pullistumaa. Lopulta Piperilta löydettiin kuitenkin kasvain, mutta se leikattiin, ja Piper toipui (tuolla kertaa) kokonaan. Tähän Flairin ja legendojen Spirit Squadia vastaan käymän feudin huipennusotteluun Piperilla ei kuitenkaan ollut asiaa. Niinpä hänen paikkansa otti Ron Simmons, joka oli alkusyksystä tehnyt paluunsa WWE:hen backstage-segmenttien hauskuuttajana. Aina kun jollekulle tapahtui jotain todella noloa tai ikävää, Simmons ilmestyi paikalle ja täräytti tunnetun ”Damn”-onelinerinsa. Tämä oli Simmonsin varsinainen paluu kehään.

Ihan kivaa hassuttelua tämä kai jollain asteella oli, eikä tämä nyt ainakaan kovin pahasti alkanut ärsyttää. Itse asiassa oli ihan kiva vaihteeksi nähdä ppv-tasolla Spirit Squadin muidenkin jäsenten kuin Kennyn ja Johnnyn otteita. Samalla toki tämä jäi Spirit Squadin viimeiseksi ppv-esiintymiseksi, mutta ehkä tästä porukasta ja ennen kaikkea tästä gimmickistä oli otettu kaikki hyöty irti tässä vaiheessa. Oikeastaan pitää nostaa hattua WWE:lle siitä, ettei Spirit Squadia tungettu väkisin kurkusta alas vuosien ajan. Samoin voi nostaa hattua WWE:lle siitä, että tämä osattiin pitää sopivan lyhyenä. Kokonaisuutena tämä eliminointipaketti oli aika lyhyt, eikä papparaistenkaan heikot puolet päässeet kunnolla esille, kun ertiyisesti Dusty Rhodesin ja Sgt. Slaughterin kehäosuudet ymmärrettiin pitää sopivan lyhyinä. En yritä silti väittää tätä hyväksi tai erityisen viihdyttäväksi kokonaisuudeksi, mutta voisi sitä kai huonomminkin mennä. Viihdeanniltaan tämä oli aika samaa tasoa kuin Cyber Sundayn joukkuemestaruusottelu, eli semmoista tv-ottelutasoa.

* * 

WWE United States Championship

Chris Benoit (c) vs. Chavo Guerrero

Chris Benoit oli noussut jälleen United States -mestariksi, kun heti comeback-tapahtumaansa No Mercyä seuranneessa Smackdownissa hän haastoi Mr. Kennedyn US-mestaruudesta ja voitti ottelun. Samoihin aikoihin Chavo Guerreron ja Rey Mysterion henkilökohtainen feud tuli päätökseen, kun Chavo ja Rey kohtasivat toisensa ”I Quit” Matchissa. Siinä Chavo ripusti Reyn roikkumaan jaloistaan metallirakennelmasta pää alaspäin ja teloi sitten Mysterion jalkaa terästuolilla, kunnes tämä ilmoitti luovuttavansa. Mysterio vetäytyi tuon jälkeen suunnitellulle sairaslomalle parantaakseen vammojaan. Guerrerot (Chavo ja Vickie) puolestaan kiinnittivät huomionsa toiseen Eddien läheiseen ystävään: Benoit’han. Benoit ei pitänyt siitä, millä tavalla Vickie oli muuttunut, mutta Vickie käski hänen olla puuttumatta Guerreron perheen asioihin. Kun Benoit ei uskonut käskyä, Chavo yritti teloa Benoit’n jalan samalla tavalla kuin Mysterion. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut, mutta Survivor Seriesiin buukattiin miesten välille US-mestaruusottelu.

Benoit ja Guerrero pääsivät sitten äskeisen jälkeen näyttämään, mitä on oikea paini. Siinä tämä kaksikko onnistuikin varsin mukavasti, vaikka mitään erityistä klassikkoa tästä ei tosiaan syntynyt. Oikeastaan tuntuu, että voisin kirjoittaa jokaisesta Chavon tämän heel-runin ppv-ottelusta samat sanat – ilmeisesti vastustajasta riippumatta. Hyvää, taidokasta ja toimivaa painia, mutta ei sitten kuitenkaan mitään sellaista, mikä jäisi erityisemmin mieleen ottelun jälkeen tai minkä takia haluaisi katsoa ottelun uudestaan. Tätäkin US-mestaruusottelua katsoessa viihdyin ihan mukavasti, ja erityisesti Benoit oli taas aika lailla elementissään, mutta silti semmoiset varsinaiset sykähdyttävät suoritukset tästä jäivät puuttumaan. Onneksi kehässä oli kuitenkin Benoit’n ja Guerreron kaltaiset taidokkaat painikonkarit, joten mitään alle kolmen tähden ottelua he eivät keskenään saa aikaan. Alakortin otteluksi tämä oli siis heikkouksistaan huolimatta oikein pätevä.

* * *

WWE Women’s Championship

Lita (c) vs. Mickie James

Vuosi 2006 oli surullista aikaa WWE:n naisten painille, sillä Trish Stratus jätti painikehät syyskuussa ja hänen arkkivihollisenaan tunnettu Lita teki saman ratkaisun vain kaksi kuukautta myöhemmin – ilmeisesti puhtaasti samasta syistä. Takana oli pitkä ura, ja suurimmat saavutukset oli jo kerätty. Lita oli voittanut WWE Women’s-mestaruuden vielä kerran Cyber Sundayssa, ja eläköitymisen alla hän ei suinkaan tehnyt viimeistä face-turnia. Sen sijaan Lita ilmoitti ylimielisesti CS:n jälkeisessä Raw’ssa olevansa koko WWE:n naispainin historian merkittävin nimi: ilman häntä ei olisi Trish Stratusta tai Mickie Jamesia. Sen jälkeen Lita ilmoitti eläköityvänsä SurSerissa ja vievänsä Women’s-mestaruuden mukanaan. Tämän tavoitteen aikoi estää Litan ykköshaastaja Mickie James. Ppv:tä edeltävissä Raw’issa Lita pääsi kuitenkin nöyryyttämään Mickietä kunnolla pakottaen tämän ottelemaan häntä vastaan muun muassa silmät sidottuina, toinen jalka sidottuna ja toinen käsi selkänsä takana. Nyt vuorossa oli rehti ja samalla vihoviimeinen Litan ottelu.

Huh! Ottelun ensimmäisen minuutin aikana pelästyin jo, koska näytti uhkaavasti siltä, että Lita ja James saattaisivat uusia Cyber Sundayn pettymyksensä. Jotenkin ottelu lähti aika kankeasti käyntiin, ja Litan pari ensimmäistä hallintaliikettä eivät oikein näyttäneet miltään. Sitten vihdoin ja viimein näiden kahden välinen lukko saatiin kuitenkin murrettua, ja Lita sekä Mickie pääsivät painimaan sellaisen ottelun, jota heiltä keskenään sopii odottaakin. Uransa viimeisessä ottelussa Lita väläytti kaikki tunnetuimmat spottinsa: nähtiin Moonsault, nähtiin Crossbody ja nähtiin pari muuta näyttävää liikettä. Lita veti kaikki vielä poikkeuksellisen puhtaasti ja kokonaisuuteen hyvin sopivasti. Mickie puolestaan vastasi paljolti liikkeiden vastaanottamisesta ja niiden myymisestä, minkä hän osasi erinomaisesti. Loppupuolella Mickiekin pääsi näyttämään osaamistaan ja täräytti muun muassa yhden hienoimmista potkuista pitkään aikaan. Upea Roundhouse Kick. Kokonaisuutena tämä oli ehdottomasti vuoden parhaita naisten otteluita, mutta pienen alkukankeuden vuoksi tämä ei kuitenkaan nouse ihan sille kolmen tähden tasolle. Paljon ei silti jäänyt puuttumaan. Ottelun jälkeen Cryme Tyme saapui sitten nöyryyttämään kunnolla Litaa ja heittämään tästä härskiä läppää. Dirt sheetit kertovat, että Lita itse loukkaantui tavasta, jolla hänen eläköitymisensä hoidettiin (vrt. Trish Stratus), enkä yhtään tämän anglen perusteella ihmettele.

* * ½

Survivor Series Elimination Match

Hardy Boyz & CM Punk & D-Generation X vs. Johnny Nitro & Gregory Helms & Mike Knox & Rated RKO

No niin, Edgen ja Ortonin feud D-Generation X:n kanssa oli syventynyt entisestään. Kuluneen kuukauden aikana Edge ja Orton olivat vakiinnuttaneet joukkueensa nimeksi ovelan Rated RKO -yhdistelmän, ja samalla he olivat nousseet Raw’n joukkuemestareiksi. Nyt Rated RKO:n ja DX:n johtamat joukkueet kohtasivat toisensa. Face-joukkueessa kauan odotetun paluunsa yhteen tekivät Hardy Boyzit: Jeff oli edelleen Raw’ssa ja Matt edelleen SD:ssä, mutta tänä iltana he pääsivät yhdistämään voimansa. Itse asiassa Hardy Boyz oli paininut jo comeback-ottelunsa ppv:tä edeltävässä ECW on SciFi -show’ssa. Jeffillä oli Raw’ssa meneillään edelleen feud IC-mestaruudesta Johnny Nitron kanssa. Mestaruus oli vaihtanut omistajaa pariin kertaan, mutta nyt se oli taas Hardyn vyötäisillä. Matt puolestaan jatkoi yhä kamppailua Gregory Helmsin kanssa. Ottelussa oli kuitenkin mukana myös kaksi täysin uutta nimeä: Mike Knox… ja CM Punk! Kyllä, tässä ottelussa Punk teki WWE:n ppv-debyyttinsä. Punk oli debytoinut päärosterissa kesän aikana, jolloin hän liittyi uuteen ECW:hen. Ensin Punkista näytettiin viikkojen ajan hypevideoita, mutta lopulta hänet päästettiin elokuussa kehään, ja sen jälkeen Punkista oli vähitellen muodostunut fanien suursuosikki, joka keräsi mm. tässä ottelussa lähes yhtä kovat popit kuin DX. Ihan samaa suosiota ei nauttinut iso mörssäri Mike Knox, joka oli myös tehnyt debyyttinsä ECW:ssä kesällä. Knoxin pääasiallinen rooli oli toimia nuoren ja kauniin ”eksibitionistin” Kelly Kellyn mustasukkaisena poikaystävänä, joka keskeytti aina Kellyn striptease-esitykset ECW:ssä. Kelly oli itse asiassa vähän ihastunut CM Punkiin, joten Punkilla ja Knoxilla oli meneillään feud näihin aikoihin.

Suurin kysymys tästä ottelusta on se, oliko tämä täysi vitsi vai ei. Buukkauksellisesti homma oli kieltämättä (varsinkin loppua kohden) hoidettu aivan päin helvettiä, eikä tälle ottelulle voi rakenteensa ja buukkauksen puolesta antaa muuta kuin aivan surutta suuret haukut. Ehkä juuri siksi vuonna 2006 tätä katsoessa tämä vitutti niin suunnattomasti. Oli vain aivan mahdotonta ymmärtää, että WWE:n mielestä tämä ottelu kannatti oikeasti buukata näin ja että he olivat oikeasti valmiit tekemään niin monesta painijasta aivan naurettavan oloisia tämän ottelun lopputuloksen vuoksi. Sitten taas näin 10 vuotta myöhemmin katsottuna tästä ottelusta osaa nähdä ne hyvät puolet. Kestoa oli kaikesta huolimatta yli 10 minuuttia, ja kolmanteen eliminointiin saakka tämä oli varsin tasapuolista, viihdyttävää ja mukavaa painia. Molempien joukkueiden monet painijat pääsivät näyttämään osaamistaan, ja esimerkiksi CM Punk sai mahtavaa nostetta. Vaikka sitten viimeiset eliminoinnit olivatkin aivan p****estä, ja ottelun lopetus jätti aika paskan maun suuhun, oli tämä itse asiassa yllättävän ok ottelu. Mielikuvat olivat vielä paljon kamalammat kuin mitä todellisuus oli. Ei tämä silti hyvän ottelun tasolle nouse millään.

* * ½ 

First Blood Match

Mr. Kennedy vs. The Undertaker

Nämä kaksi kohtasivat ensimmäisen kerran No Mercyssä, jossa Kennedy pisti tiukasti vastaan Takerille ja voitti lopulta ottelun – tosin diskauksella. Kennedy piti tietenkin voittoa todistuksena siitä, että hän oli Takeria parempi atleetti ja että UT oli esteenä hänen siirtymiselleen Raw’hon tai ECW:hen. Niinpä Kennedy jatkoi Takerin kiusaamista, ja itse asiassa kuvioon sekoittuivat myös MVP ja Undertakerin veli Kane. MVP:lle oli muotoutunut feud Kanen kanssa, ja niinpä Kennedy ja MVP hieman vastahakoisesti joutuivat tekemään yhteistyötä tuhotakseen Brothers of Destructionin. Lopulta Kennedy uhrasi MVP:n Kanelle ja Undertakerille päästäkseen itse pakoon taistelusta. Todellinen käännekohta tässä feudissa nähtiin, kun Kennedy kutsui Undertakerin kehään kansaan ja hyökkäsi sitten signaturemikrofoninsa kanssa brutaalisti UT:n kimppuun. Kennedy hakkasi Takeria niin kauan mikrofonilla, että Taker oli yltä päältä veressä ja menetti hetkeksi tajuntansa. Myöhemmin ilmoitettiin, että nämä kaksi kohtaisivat toisensa First Blood Matchissa. Seuraavassa Smackdownissa Kennedy veti hienon promon pidellen käsissään veristä mikrofonia. Kennedy ilmoitti, että tämä olisi nyt hänen ”yardinsa” ja että hän päättäisi UT:n uran siellä, mistä se alkoi 15 vuotta aikaisemmin. Vielä ennen SurSeriä Taker pääsi leikkimään Kennedyn kanssa mind gameseja ahdistamalla tämän sisääntulorampille ja tiputtamalla sitten Kennedyn päälle kattorakennelmista punaista, vereltä näyttävää nestettä.

Samoin kuin edellisen ottelun kohdalla, yllätyin tavallaan positiivisesti. Tässä (kuten myös edellisen ottelun) tapauksessa se ei kuitenkaan ole varsinainen kehu. Muistin nimittäin etukäteen, että tämä(kin) ottelu olisi ollut täysin p**ka, mutta sen sijaan tämä oli ihan hyvä. ”Ihan hyvä” ei ole silti kovin paljon, kun Mr. Kennedyn ja The Undertakerin ottelulta olisi edellisen kohtaamisen perusteella sopinut odottaa melkeinpä huipputason kohtaamista. Tässäkin ottelussa nimenomaan se positiivinen yllätys muistikuviini verrattuna tuli varsinaisesta painin laadusta: ottelun alkupuolella Undertaker ja Kennedy vetivät nimittäin oikein mallikasta ja viihdyttävää HC-rymistelyä. Sitten alkoi kuitenkin kaikki typerä buukkauspelleily, kun ensin MVP sekaantui otteluun auttaakseen Kennedya mutta kääntyikin sitten Kennedya vastaan. Sen jälkeen nähtiin vielä lisää MVP-sekaantumista ja todella laimea lopetus ottelulle. Harmi, todella paljon potentiaalia hukattiin tässäkin ottelussa.

* * ½ 

Survivor Series Elimination Match

MVP & Test & Umaga & Finlay & Big Show vs. Rob Van Dam & Sabu & Bobby Lashley & Kane & John Cena

Tämä ottelu oli lähinnä epämääräinen ”laitetaan kaikki jollain tavalla merkittävät painijat samaan otteluun” -hässäkkä ilman mitään kunnon taustatarinaa. Kai tämän jonkinlaisen kantavana voimana oli WWE-mestari John Cenan ja ECW-mestari Big Show’n välienselvittely, joka oli alkanut ennen Cyber Sundayn Champions of Champions -ottelua. Lisäksi vastakkaisten joukkueiden jäsenillä oli toki menossa erinäisiä feudeja. Kuten edellisen ottelun taustatarinassa sanoin, MVP oli aloittanut Kanen kanssa feudin pian sen jälkeen, kun Kane oli siirtynyt Smackdowniin. Finlaylla ja Bobby Lashleylla oli myös takanaan pitkä feud, mutta se oli päättynyt pari viikkoa sitten, kun Lashley oli yllättänyt kaikki loikkaamalla ECW:hen ja nappaamalla viimeisen paikan tulevassa Extreme Elimination Chamber Matchissa, jonka panoksena oli Big Show’n ECW-mestaruus. ECW:llä oli tässä ottelussa muutenkin vahva edustus, sillä Lashleyn, RVD:n Sabun ja Show’n lisäksi ottelussa nähtiin myös Test, joka teki tässä comebackinsa WWE:n ppv:eihin. Vuonna 2004 kenkää saanut Test oli palkattu takaisin WWE:hen alkuvuodesta 2006, ja hänet oli nostettu päärosteriin pian ECW:n uuden alun jälkeen. Testillä oli pahoja erimielisyyksiä erityisesti RVD:n kanssa. Van Damkin oli päässyt takaisin kuvioihin parin kuukauden hyllytyksensä jälkeen – ja nyt hän oli samassa joukkueesa kuin John Cena, jolta hän voitti kesällä WWE-mestaruuden. Cena puolestaan kävi epämääräistä taistoa Kevin Federlinen kanssa, ja lisäksi hän oli ajautunut viime viikkojen aikana ongelmiin myös Umagan kanssa. Semmoinen soppa siis.

Juuh, elikkäs. Tässä vaiheessa alkaa varmaan olla jo kaikille lukijoille selvää, että tämä Survivor Series ei ollut mikään vuosituhannen tai edes vuoden paras tapahtuma. Muistan edelleen, kuinka vuonna 2006 tämän ottelun alkaessa ajattelin, että tällä olisi vielä mahdollisuus pelastaa tapahtuma ihan täydeltä katastrofilta. Illan ME:ltä ei nimittäin ollut lupa odottaa liikoja. No, pelastamiseen tämä ei todellakaan pystynyt. Itse asiassa näin 10 vuotta myöhemmin katsottuna tämä oli vielä köykäisempi ottelu kuin kaksi edellistä buukkauksellista katastrofia. Tässä ottelussa oli nimittäin ihan se ongelma, että tämä ei noussut painilliselta anniltaan missään vaiheessa tv-ottelumeininkiä paremmaksi. Yksikään ottelun painijoista ei esittänyt mitään sellaisia otteita, mistä olisi tullut jotenkin ”vau”-fiilis tai edes sellainen, että katsonpa tässä nyt jotenkin merkittävää kohtaamista. Harmi, koska kehässä oli useita lahjakkaita painijoita. Luultavasti suurin syy keskivertoihin otteisiin oli se, että kenelläkään ei ollut aikaa parempaan. Muutaman minuutin ihan mukavan lämmittelyvaiheen jälkeen ottelussa alettiin nimittäin tehtailla eliminointeja niin jumalattoman tiukkaan tahtiin, että suurin osa painijoista ei päässyt ottelussa vauhtiin lähes ollenkaan. Lopulta jäljellä oli enää pari hassua, jotka vetivät – jälleen – varsin keskinkertaisen lopetuksen. Ja sitten ottelu oli ohi. Eipä tästä paljon mitään fiiliksiä jäänyt.

* *

World Heavyweight Championship

King Booker (c) vs. Batista

Kyllä vain, tämä oli Survivor Seriesin Main Event 10 vuotta sitten. Aika kamala ajatus mielestäni. Samalla tämä Bookerin ja Batistan loputon taistelu WHW-mestaruudesta oli ollut koko syksyn ajan Smackdownin ykkösjuonikuvio. Mitään varsinaista käännettä tai mitään jännittävää tässä ei ollut tapahtunut. NM:n jälkeen Batista oli saanut jo yhden tilaisuuden voittaa mestaruus Bookerilta 1 on 1 -ottelussa, mutta tuo ottelu päättyi diskaukseen, kun Big Show sekaantui. Sitten Cyber Sundayta edeltävässä Smackdownissa Teddy Long määräsi Bookerille henkivartijaksi Batistan, jonka tehtävänä oli huolehtia, etteivät Raw’n painijat vahingottaisi Bookeria ennen Champion of Champions -ottelua. Batista teki (vastahakoisesti) työtä käskettyä, ja niinpä seuraavassa SD:ssä Long ilmoitti, että Batista saisi vielä yhden mestaruusottelun Survivor Seriesissä. Booker kuitenkin vaati, että tuo ottelu olisi Batistan viimeinen mahdollisuus haastaa Booker mestaruudesta – ikinä. Batista suostui vaatimukseen. Vielä ennen ottelun alkua Teddy Long saapui kehään ja ilmoitti, että Booker häviäisi mestaruutensa myös diskauksella tai uloslaskulla.

Hoh hoi. Ilman viimeisten minuuttien aikana nähtyä Batistan Flying Shoulder Tacklea olisin antanut tälle ottelulle luultavasti vielä puolikkaan vähemmän, koska tuota hetkeä (ja ihan ovelaa lopetusta) lukuun ottamatta tämä oli vain vanhojen Booker vs. Batista -kohtaamisten uusimista prikulleen samalla tavalla. Ei siinä mitään. Joskus on ihan kivakin nähdä lähes prikulleen sama ottelu, jos aikaa edellisestä kohtaamisesta on kunnolla ja jos ensimmäinen ottelu on ollut suoranainen klassikko. Nyt kumpikaan kyseisistä kriteereistä ei täyty tipankaan vertaa. Batista vs. Bookerilla on syövytetty SD-mestaruuskuviot elokuusta lähtien, ja jo SummerSlamissa nähty 1 on 1 -ottelu näiden kahden välillä osoitti sen, että Batista ja Booker eivät pysty keskenään ihan ok:ta parempaan otteluun. Siitä huolimatta WWE jostain aivan järjettömästä syystä päätti tunkea tämän ottelun yhden vuoden suurimman ppv:nsä Main Eventiksi, joten ilmeisesti Vincen ja kumppaneiden mielestä tämä oli onnistunut feud. Minusta koko feud oli täyttä kuraa, ja tv-ottelutasoinen koitos SurSerin ME:nä kuvaa sekä WHW-kuvioiden että tämän tapahtuman onnistumista varsin hyvin. Erityisesti kun tämä ei ollut mikään puolivillainen veto vaan koitos, jossa Batista ja Booker tuntuivat oikeasti yrittävän parhaansa. Surullista.

* *


Muistan edelleen, kuinka älyttömän paskan maun suuhun tämä ppv jätti tuoreeltaan, eikä tuo maku parantunut paljon uusintakatsonnalla. Seitsemästä ottelusta VAIN YKSI ylti edes kolmeen tähteen. Kaikki muut jäivät ALLE KOLMEN TÄHDEN. On sinänsä totta, että mitään totaalista sontaa tässä ppv:ssä ei nähty, mutta se ei pelasta kovin paljon, jos homma oli muuten tällä tasolla. Ppv:ksi tämä oli Surkea ja yhdeksi vuoden isoimmista tapahtumista aivan kammottava. WWE:n loppuvuosi oli aika surullista katsottavaa.

Wikipedia: WWE Survivor Series 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 2.3.2016

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Genesis 2006

Next post

Arvio: ECW December to Dismember 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.