2004ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE Taboo Tuesday 2004

Päivämäärä: 19.10.2004

Sijainti: Milwaukee, Wisconsin (Bradley Center)

Yleisömäärä: 3 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Lokakuussa 2004 päivänvalonsa näki ensimmäistä kertaa historiassa WWE:n järjestämä ppv, jossa fanit voisivat internetäänestyksillä vaikuttaa tapahtumassa järjestettävien otteluiden stipulaatioihin, osallistujiin, panoksiin tai muihin vastaaviin seikkoihin. Mr. McMahon itse esitteli Taboo Tuesday -nimisen ppv:n konseptin syksyn alussa Raw’ssa, ja lopulta lokakuun loppupuolella nimenomaan punainen brändi sai oikeuden järjestää tämän historiallisen tapahtuman. WWE tahtoi antaa faneille mahdollisuuden vaikuttaa, mikä saman tien herätti paljon epäilyksiä siitä, olisivatko äänestysten lopputulokset todellisia vai muuttelisiko WWE niitä haluamaansa suuntaan. Mitään todisteita äänestystulosten vilpillisyydestä ei ole koskaan tullut kaiketi esille.

Äänestysinnovaation lisäksi tästä täysin uudesta ppv:stä erikoisen teki myös se, että tämä järjestettiin (nimensä mukaisesti) tiistaina. Vince oli aina halunnut tiistaista toisen virallisen ppv-päivän, mutta sen kokeileminen ei ollut oikein koskaan saanut tulta alleen. Viimeksi WWE oli järjestänyt tiistai-ppv:n vuonna 1991, jolloin This Tuesday In Texas jäi kertaluontoiseksi flopiksi. Nyt – yli 10 vuotta myöhemmin – Vince päätti kokeilla uudestaan. Ensimmäinen kokeilu ei tuottanut kovin kummoisia lopputuloksia: buyrate jäi varsin vaisuksi, ja dirt sheettien mukaan tapahtuman liput eivät käyneet kaupaksi erityisen hyvin. Paikan päällä show’ta oli seuraamassa vaivaiset 3 500 ihmistä, ja heitäkin oli huhujen mukaan houkuteltu paikalle viime hetkellä mm. ilmaislipuilla. Tiistai osoittautui hankalaksi ppv-päiväksi juuri siksi, että ihmisillä ei ollut tiistai-iltaisin samalla tavalla vapaa-aikaa kuin sunnuntai-iltaisin. Selostajinamme tässä ppv:ssä tutut JR ja King.

WWE Intercontinental Championship

Chris Jericho (c) vs. Shelton Benjamin

Illan openerissa IC-mestari Chris Jericho puolusti vyötään fanien äänestyksellä valittavaa haastajaa vastaan. Äänestysvaihtoehtoina Jerichon vastustajaksi olivat olleet käytännössä kaikki Raw’n miespuoliset painijat, jotka eivät olleet kiinni missään muussa ottelussa. 15 vaihtoehdon joukosta reippaasti eniten ääniä sai Shelton Benjamin, joka oli noin kuukausi sitten palannut takaisin kehiin parin kuukauden mittaisen sairaslomansa päätteeksi. Benjamin oli toipunut loukkaantumisestaan hyvin, ja oli taas valmiina iskemään. Hieman harmilliseen paikkaan loukkaantuminen oli kyllä tullut Benjaminille, koska siihen asti hän oli ollut todella kovassa nosteessa.

Äänestystulos: Shelton Benjamin: 37.48%; Batista: 20.11%; Jonathan Coachman: 7.01%; Christian: 6.69%; Rhyno: 5.77%; Maven: 4.23%; William Regal: 3.81%; Hurricane: 3.77%; Tyson Tomko: 2.49%; Tajiri: 2.36%; Steven Richards: 2.24%; Val Venis: 1.69%; Rosey: 1.10%; Chuck Palumbo: .68%; Rodney Mack: .58%

Tämä oli malliesimerkki oikein mukavasta ja viihdyttävästä openerista, jossa ei kuitenkaan ollut mitään, mikä olisi nostanut tämän erityisen hienojen otteluiden puolelle. Olettaen että kaikki TT:n äänestystulokset olivat aitoja (kuten ainakin itse haluan uskoa), tässä ottelussa näkyi ainakin varsin vahvasti se, että Jericho ja Benjamin eivät ehkä olleet pystyneet hiomaan ja miettimään ottelua etukäteen niin tarkasti kuin normaalisti. Eihän otteluita tosin normaalistikaan suunnitella liike liikkeeltä (ellet ole Hulk Hogan ja kohtaa Ultimate Warrioria WrestleManian Main Eventissä), mutta tästä ottelusta jäi maku, että tässä pysyteltiin koko ajan ”turvallisen perustekemisen” puolella. Siis sellaisen, jota pystytään kätevästi improamaan lennosta. Ei mitään tajunnanräjäyttäviä erityisliikkeitä, isoja spotteja tai muuta kummallisuuksia, vaan puhtaasti peruspainia, joka onneksi Benjaminin ja Jerichon tapauksessa oli viihdyttävää katsottavaa. Kokonaisuutena ottelu oli siis hyvä, ja se oli erityisesti openeriksi täydellisen nopeatempoinen. Hyvä fiilis jäi, mutta enempäänkin näillä miehillä voisi olla rahkeita.

* * * 

WWE Women’s Championship

7 Diva Fulfill Your Fantasy Battle Royal Match

Participants: Trish Stratus, Jazz, Nidia, Gail Kim, Molly Holly, Victoria, Stacy Keibler

Women’s-mestari Trish Stratus joutui nyt tavallista tukalampaan tilanteeseen, kun hänen oli puolustettava mestaruuttaan kuutta haastajaa vastaan Battle Royal -ottelussa. Vastaan asettuivat käytännössä kaikki Raw’n rosterin tämänhetkiset aktiiviset naispainijat, joista montaa vastaan Stratus oli otellut viime aikoina singles-otteluissa. Nyt erona oli se, että he kaikki olivat vastassa samaan aikaan. Ottelun stipulaatio tarkoitti sitä, että fanit saivat äänestää, pistäisivätkö naispainijat otteluun päällensä hoitajan, ranskalaisen sisäkön vai koulutytön asun. Kuulostaako seksistiseltä? Eeei suinkaan. Koulutyttö voitti selvästi, joten näissä asuissa naiset sitten saapuivat kehään. Tämä oli muuten viimeinen ppv-esiintyminen WWE:ssä useammallekin diivalle. Muun muassa Nidia ja Jazz saivat kenkää WWE:stä vain pari viikkoa Taboo Tuesdayn jälkeen. Myöskään Molly Hollya ei nähty enää ppv:ssä, ennen kuin hän irtisanoutui seuraavana keväänä.

Äänestystulos: Koulutyttö: 53.10%; Ranskalainen sisäkkö: 30.03%; Hoitaja: 16.87%

Tätä ottelua voinee luonnehtia lähinnä harmittomaksi, koska ei tällä sen suurempaa antia nykypäivän naispainille ikävä kyllä ollut. Toisaalta ei kai sitä kukaan odottanutkaan enää siinä vaiheessa, kun oli käynyt selväksi, että tärkeintä fanien kannalta tässä seitsemän naisen Battle Royalissa olisi se, minkälaisissa pikkuruisissa asuissa ne painijat saapuvat kehään. Näistä lähtökohdista tämä ottelu olisi voinut olla pahimmillaan aivan täyttä tuubaa ja pelkkää epäpainia, koska naisten Battle Royalit eivät lähtökohtaisestikaan ole kovin mielenkiintoisia, ja keskittyminen naisten asuihin ei yleensä ainakaan paranna painillista antia. Niinpä oli jopa ihan mukava huomata, että tässä nähtiin muutamia kunnollisia painiliikkeitä. Alkuosassa erityisesti Gail Kim yllätti positiivisesti, ja lopputaisteluvaiheesta pitää nostaa hattua Stacy Keiblerille, joka hyvin vajaavaisista painitaidoistaan huolimatta yritti parhaansa ja sai aikaan ihan jännittävän voittokamppailun. Silti sen verran vähän tässä sitä varsinaista painia oli, että kovin korkeaa arvosanaa ei yksinkertaisesti voi antaa.
* ½

Steel Chain Match

Gene Snitsky vs. Kane

Monsterimaisella Kanella on kyllä ollut aikamoinen vuosi. Kovin moni olisi tuskin uskonut, jos joku olisi väittänyt Unforgivenin aikaan, että käytännössä Litan raiskannut sekä naimisiin pakottanut ja tämän poikaystävän rampauttanut Kane tekisi seuraavan kuukauden aikana face-turnin. Mutta niin tässä vain tosiaan oli käymässä. Eikä siihen tarvittu kuin yksi keskenmeno. No, onhan se kieltämättä aika hyvä syy. Tosiaan, kaikki alkoi kun Kane kohtasi Raw-debyyttinsä tekevän mitäänsanomatton jobberin Gene Snitskyn. Kane tuhosi Snitskyn ottelussa, ja päätti tyydyttää sadistisia mielihalujaan pieksemällä Snitskyn rajusti ottelun jälkeen. Tuolloin väliin tuli kuitenkin Kanen lasta kantanut Lita, joka käytännössä vihasi monsterimaista aviomiestään. Kun Lita esti Kanea pieksemästä Snitskyä, Snitsky itse oli ehtinyt nousta pystyyn. Salakavalasti hän hyökkäsi selkänsä kääntäneen Kanen kimppuun niin, että Kane kaatui suoraan Litan päälle. Lita alkoi huutaa tuskasta ja pidellä mahaansa, ja hänet kiidätettiin saman tien sairaalaan. Seuraavalla viikolla selvisi, että Lita toden totta oli saanut keskenmenon, ja Kane oli siis menettänyt ainoan asian, joka hänelle merkitsi jotain: mahdollisuuden jälkikasvuun. Raivon sokaisema Kane vannoi tekevänsä kaikkensa kostaakseen Snitskylle omasta, Litan ja syntymättömän lapsen puolesta. Snitskystä kuoriutui nopeasti tarinan pahis, koska hän ei tuntenut minkäänlaista vastuuta teoistaan. Sen sijaan Snitsky toisteli viikosta toiseen, ettei tapahtunut ollut hänen vikansa (”It wasn’t my fault”ista tuli näin Snitskyn catchphrase). Snitsky myös teki pilaa koko keskenmenosta, mikä sai myös Litan yhdistämään voimansa Kanen kanssa, jotta he yhdessä voisivat kostaa miehelle, joka oli tuhonnut sen ainoan yhteisen asian, josta he olivat välittäneet. Yleisö sai äänestää tässä ottelussa asetta, jota painijat saisivat käyttää vapaasti.

Äänestystulos: Chain: 40.84%; Chair: 29.93%; Pipe: 29.24%

Huh, onkohan minussa jotain vikana, kun en pitänyt tätä ottelua huonona kohtaamisena? Etukäteen Kanen ja Snitskyn ottelu kuulosti huolestuttavan kamalalta kohtaamiselta. Erityisesti koska Kane ei ole tämän vuoden aikana ollut missään parhaassa iskussaan, ja ottelu Snitskyä vastaan kuulosti juuri sellaiselta, mikä vaatisi kunnon kantamista. Ehkä se sitten oli No DQ -stipulaation ja varsin näyttävän teräsketjun ansiota, mutta tämä ottelu toimi varsin moitteettomasti väkivaltaisena brawlina. Tai ehkä Kane oli oikeasti paremmassa iskussa kuin vielä pari kuukautta sitten, sillä hän sai oikeasti Snitskyn näyttämään hyvältä (ja nyt en todellakaan puhu ulkonäöstä) useammassakin kohtaa ottelussa. Nämä äijät käyttivät teräsketjua oikeasti monipuolisesti ja peräti hieman innovatiivisesti, eikä sellaista tylsää nyhjäämistä tai kankeaa köntystelyä juuri HC-meiningin ansiosta ollut paljon ollenkaan. Erityiskehu pitää antaa myös loppubumpille, joka oli oikeasti rajun näköinen. Kaikista kehuista huolimatta on toki todettava, että puhtaasti painillinen anti oli toki kaikkien oletusten mukaisesti hyvin olematon, mutta ei tämän ottelun pointti ollutkaan olla mikään merkittävä painiottelu. Sen sijaan tämä oli raaka mäiskintä, ja siinä tämä toimi yllättävän ok:sti.

* * ½ 

Singles Match

Eric Bischoff vs. Eugene

Eugene oli (Bischoffin onneksi) ollut hetken aikaa jo poissa Raw’sta, mutta Uncle Ericin ilo oli varsin lyhytaikaista, sillä hänen rakas siskonpoikansa teki paluun Raw’hon jo syyskuun puolella. Enää Eric ei edes yrittänyt teeskennellä tykkäävänsä Eugenesta, vaan hän yritti keksiä kaikkia mahdollisia keinoja tämän nöyryyttämiseksi. Samaan aikaan WWE:n puhemies Mr. McMahon oli kuitenkin saanut tarpeekseen Bischoffin kiusaamisoperaatiosta, ja niinpä hän saapui Raw’hon ilmoittamaan, että Eric kohtaisi Eugenen oikeassa painiottelussa Taboo Tuesdayssa. Mikä parasta, fanit saisivat päättää ottelun panoksen: häviäjä joko a) joutuisi toimimaan voittajan palvelijana kuukauden, b) joutuisi pukeutumaan mekkoon tai c) menettäisi hiuksensa. Seuraavina viikkoina Bischoff yritti Jonathan Coachmanin avulla venkoilla itseään ulos ottelusta, mutta mikään ei auttanut. Ottelu oli buukattu, ja se myös käytäisiin.

Äänestystulos: Pään ajaminen kaljuksi 58.73%; Mekkoon pukeutuminen: 20.77%; Voittajan palvelijaksi ryhtyminen: 20.50%

Jos edellinen ottelu hoiti roolinsa yllättävän toimivasti, tästä ei voi sanoa samaa tai paljon muutakaan positiivista. Ymmärrän kyllä, että tätä Bischoffin ja Eugenen kohtaamista on periaatteessa rakenneltu Eugenen debyytistä lähtien ja että jossain vaiheessa koko kuvion oli päätyttävä sisarenpojan ja enon viralliseen kohtaamiseen. Ymmärrän myös, että tämän kuvion päätös tarjosi samalla erinomaisen mahdollisuuden Bischoffin GM-uran uudenlaiselle käänteelle, mutta puhtaasti viihteelliseltä anniltaan tämä ottelu ja ennen kaikkea sen jälkeiset post match -kuviot olivat täyttä kuraa. Ottelu oli vielä joten kuten harmiton, koska se oli niin lyhyt, ettei sitä katsoessa ehtinyt tylsistyä ainakaan kovin pahasti. Post match -meininki sen sijaan kesti aivan liian pitkään ja oli kaikkea muuta kuin hauskaa katsottavaa, vaikka WWE varmasti kuvitteli toisin. Oli toki hauskaa nähdä Mr. McMahon ensimmäistä kertaa ppv:ssä sitten WrestleMania XX:n mutta olisi se näyttäytyminen voinut tapahtua jossain toisessa yhteydessä.

½ 

World Tag Team Championship

La Resistance (c) vs. Chris Benoit & Edge

Tämänkin ottelun perustelu liittyy oikeastaan äskeisen ottelun taustatarinaan. Eric Bischoff oli nimittäin pettynyt La Resistanceen, kun Conway ja Grenier olivat epäonnistuneet Eugenen mukiloinnissa Raw’ssa. Niinpä rangaistukseksi Bischoff päätti, että La Resistance joutuisi puolustamaan joukkuemestaruuksiaan Taboo Tuesdayssa ja että he saisivat vastaansa ne kaksi miestä, jotka eivät voittaisi World Heavyweight -mestaruusotelun äänestystä. Kuten myöhemmin toistan, tuon äänestyksen voitti Shawn Michaels, joten Edge ja Chris Benoit joutuivat tyytymään joukkuemestaruusotteluun. Äänestyksen tappio oli erityisen kova paikka Edgelle, joka oli koko syksyn ajan muuttunut enemmän heelmäisemmäksi samalla, kun hän oli hetken aikaa sivussa painikehistä loukkaantumisen takia. Edge teki viimeistään tässä ppv:ssä lopullisesti heel-turninsa raivostuttuaan aivan täysin Shawn Michaelsille siitä, että tämä voitti äänestyksen. Edgen mielestä puolikuntoinen Michaels (tästä lisää myöhemmin) ei missään tapauksessa olisi ansainnut paikkaa mestaruusottelussa vaan tuo paikka olisi kuulunut Edgelle itselle.

Pelleilyottelun jälkeen oli kiva saada vaihteeksi kunnon painia, vaikka tämäkään ei noussut hienon ottelun tasolle ja vaikka tässäkin oli omat sekavuutensa erityisesti ottelun loppupuolella. Kokonaisuutena tämä joukkuemestaruuskamppailu oli kuitenkin ehdottomasti hyvä ottelu ja aika lailla tasoissa Jericho vs. Benjaminin kanssa mietittäessä tämän illan parhaita otteluita tähän mennessä. Harmillista sinänsä, että taas joukkuemestaruusottelu jäi lähinnä alisteiseksi toiselle kuviolle (tässä tapauksessa päämestaruuskuviolle) ja että joukkuedivarissa itsessään ei tapahdu paljon mitään. Toisaalta oli tosi kivaa nähdä Benoit’n ja Edgen kaltaiset kaverit painimassa taas joukkuemestaruusottelussa (samoin kuin Bad Bloodissa), koska he vetävät hieman rutiininomaisempanakin iltana erittäin hyvän suorituksen. Oli myös kivaa, että ottelulla oli runsaasti aikaa (illan pisin ottelu), jolloin lopetuksen keskittyminen juonikuvioon ei edes haitannut pahemmin, koska olimme siihen asti saaneet jo nauttia runsaasti hyvästä painista.

* * * 

Lingerie Pillow Fight Match

Carmella vs. Christy Hemme

Ai että, koko tästä ”ottelusta” voi kiittää WWE:n uutta tosi-tv-konseptia Diva Searchia. Heinäkuusta lähtien Raw’n lähetyksissä kasa painataidottomia divoja oli kamppaillut siitä, kuka saisi 250 000 dollarin arvoisen WWE-sopimuksen. Mukana kilpailussa oli monia sellaisia nimiä, jotka jäisivät moniksi vuosiksi WWE:hen: muun muassa muuan Maria Kanellis. Joka viikko yksi diva äänestettiin pois kilpailusta, ja lopulta finaalissa oli jäljellä enää Christy Hemme ja Carmella DeCesare. Näistä kahdesta Carmella oli selvästi paremmin tunnettu, erityisesti Playboy-kuvistaan ja valinnastaan vuoden 2004 Playmate of the yeariksi. Ylimielinen ja ärsyttävä Carmella ei ollut kuitenkaan kerännyt kanssakilpailijoiden tai yleisön suosiota, kun taas sympaattinen ja entuudestaan hyvin tuntematon painifani Christy Hemme oli selvinnyt luonteellaan ja kovalla yrittämisellä kilpailun finaaliin. Finaalissa Hemme päihitti Carmellan kevyesti yleisöäänin. Seuraavalla viikolla Christyn voitonjuhlat katkaisi katkera Carmella, joka veti Titantronilta käsin promon, jossa hän käytännössä haukkui sekä Christyn että kaikki fanit. Niinpä näiden kahden finalistin välille buukattiin Taboo Tuesdayhyn ”oikea” ottelu, jonka stipulaation fanit saisivat päättää.

Äänestystulos: Lingerie Pillow Fight: 56.48%; Evening Gown Match: 33.22%; Aerobics Challenge: 10.30%

Noniin, tässä sitä painiviihdettä olikin sitten koko rahan edestä. En yleensä jaksa kauheasti valittaa näistä yhdentekevistä lyhyistä pehmoporno-osuuksista, joilla Vince yritti parhaansa mukaan pönkittää miehisyyttään ja uskotella ettei sairas intohimo isokokoisiin lihasmöhkäleisiin tee hänestä homoa, mutta tämä oli jo liikaa. Ehkä muuten olisin vielä joten kuten voinut sulattaa tämän, mutta meille helkkari soikoon tarjoiltiin jo show’n alkupuolella pehmoporno-osuus, johon oli vieläpä yhdistelty jonkun verran ihan oikeaa naisten painia! Eikö j******ta yksi sellainen ohjelmanumero enää riitä ppv:ssä? Ilmeisesti ei, koska uusi Diva Search -voittaja ja tämän finaalivastustaja oli saatava ppv:hen, vaikka kummallakaan ei ollut minkäänlaisia painillisia edellytyksiä. Tämä tyynytappelu oli 100-prosenttisen varmasti pahinta mahdollista epäpainia, jota virallisen ottelun nimellä on tämän lähes 10 vuotta kestäneen projektini aikana yhdessäkään ppv:ssä lähetetty. Yhtään edes millään tavalla etäisesti painiliikettä muistuttavaa otetta ei nähty, eikä koko ottelussa ollut yhtään mitään mistä olisi pitänyt nauttia. Tämä ei ollut enää harmitonta vaan nimenomaan todella paljon harmittavaa ajanhukkaa – varsinkin kun ottelua edeltänyt vaatteiden vaihto vei lähes 10 minuuttia. Hävetkää, WWE. Kaiken oleellisen ottelusta kertoo se, etteivät nämä naiset osanneet edes selätystilanteessa pitää häviäjän olkapäitä matossa.

DUD

World Heavyweight Championship

Triple H (c) vs. Shawn Michaels

Totta tosiaan, Triple H oli voittanut World Heavyweight -mestaruuden Unforgivenissä takaisin itselleen kuukausien mittaisen taistelun jälkeen. Vaikka HHH ei ollut kertaakaan onnistunut voittamaan Chris Benoit’ta, paljon parempi tuuri kävi hänen entistä liittolaistaan ja uutta pahinta vihamiestään Randy Ortonia kohtaan. Nyt Hunter pääsi sitten taas puolustamaan mestaruuttaan ppv:ssä, mutta ennen tapahtuman alkua ei ollut vielä selvillä, kuka hänen vastustajansa olisi. Yleisö oli saanut äänestää HHH:ta vastaan joko Shawn Michaelsin, Edgen tai Chris Benoit’n, ja kuten nyt jo tiedämme, niin Michaelsinhan WWE:n jästipääyleisö oli valinnut. Huolimatta siitä, että a) Michaelsin ja HHH:n ikuisuusfeud oli päättynyt vasta pari kuukautta sitten Bad Bloodissa ”viimeiseksi kohtaamiseksi” hehkutetussa ottelussa ja että b) Michaels oli loukaantunut ppv:tä edeltävässä Raw’ssa oikeasti. Michaels, Edge ja Benoit ottelivat siis Raw’ssa Triple Threatin, jossa HBK loukkasi polvensa legitisti, mutta paini silti ottelun loppuun saakka. PPV:hen tullessa ei ollut ollenkaan varmaa, olisiko Michaels painikunnossa, mutta niin vain hän päätti nousta kehään, koska yleisö oli hänet otteluun äänestänyt. Kuten edellä jo mainitsin, Edge oli tästä äänestystuloksesta raivoissaan.

Äänestystulos: Shawn Michaels: 38.72%; Edge: 33.42%; Chris Benoit: 27.86%

Tästä ottelusta puhuttaessa muistetaan yleensä aina vain se, kuinka harmillista sinänsä oli, että tämä ottelu edes käytiin – juuri edellä mainituista syistä (erityisesti siksi, että HHH:n ja HBK:n feud oli juuri päätetty niin hienosti). Niinpä on suorastaan hämmästyttävää, kuinka vähän ihmiset puhuvat siitä, miten hemmetin onnistunut ottelu tämä oli lähtökohtiinsa nähden. Michaels ja HHH todellakin pistivät parastaan vielä yhdessä ylimääräisessä kohtaamisessa ja tarjosivat perhanan viihdyttävän 15-minuuttisen mestaruusottelun. Michaels oli täysin puolikuntoinen mutta käytti loukkaantumistaan törkeän hyvin hyödyksi myydessään vammaansa aivan täysillä. Juuri HBK:n loukkaantuminen toi kuin toikin vielä uuden aspektin HBK:n ja HHH:n otteluun, ja Triple H puolestaan hyödynsi tuota vammaa murjomalla Michaelsin jalkaa pirun uskottavan näköisesti. Lopussa sitten nähtiin vielä Michaelsin urhea eloonjäämistaistelu, joka oli oikeasti liikuttavaa katsottavaa. Jopa ottelun lopetus oli ihan toimiva, vaikka siinä nähtiinkin taas pari sekaantumista. Huippuotteluksi tämä ei kehuista huolimatta nouse, sillä HBK:n loukkaantuminen rajoitti kuitenkin sen verran paljon sekä ottelun pituutta että puhdasta painillista antia. Tarinaltaan tämä oli kuitenkin upea kohtaaminen.

* * * ½ 

Steel Cage Match

Ric Flair vs. Randy Orton

Illan Main Event ei tosiaan ollut päämestaruusottelu, vaan viimeisessä ottelussa toisensa kohtasivat Legend ja Legend Killer. Ottelun taustatarina juontuu tietenkin siihen SummerSlamin jälkeiseen Raw’hon, jossa Evolution käänti selkänsä uudelle World Heavyweight -mestarilla ja päätti yhteistuumin tuhota Ortonin uran. Unforgivenissä HHH voitti mestaruuden entiseltä oppipojaltaan, mutta ei olisi onnistunut siinä ilman Ric Flairin apua. Niinpä Ortonin ja Flairin vihanpito syveni entisestään. Unforgivenin jälkeen Raw’ssa nähtiin hieno angle, jossa Flair ensin dissasi kehässä seisovaa Ortonia sanomalla, että tämä ei todellakaan ollut Legend Killer, koska Mick Foleyn tai Shawn Michaelsin tapaiset miehet eivät olleet millään mittapuilla legendoja. Orton olisi aito Legend Killer vasta, jos hän pystyisi päihittämään Flairin. Orton vastasi tähän sanomalla, että Flair ei ollut nykyään enää legenda vaan pelkkä HHH:n sylikoira ja ’glorified cheerleader’. Orton sanoi olevansa pettynyt siihen, mitä Flairista oli Evolutionin aikana tullut. Flair tuntui jäävän miettimään Ortonin sanoja, ja myöhemmin samana iltana hän etääntyikin Batista ja HHH:sta backstagella. Illan päätteeksi Orton kohtasi Batistan, ja tuossa ottelussa koko Flairin epäröinti paljastui pelkäksi huijaukseksi: ratkaisevalla hetkellä Flair nimittäin saapui paikalle ja pieksi Ortonin brutaalisti terästuolilla. Ottelu Flairin ja Ortonin välille oli sovittu, ja vielä ennen ppv:tä Orton veti promon, jossa hän sanoi odottavansa, että ppv:ssä häntä vastaan asettuu ”Nature Boy” Ric Flair eikä tämä viime aikoina nähty sylikoiraversio Flairista. Yleisö sai tässä päättää ottelumuodon.

Äänestystulos: Steel Cage Match: 68%; Falls Count Anywhere Match: 20%; Submission Match: 12%

Etukäteen odotin tältä kohtaamiselta hyvin paljon, mutta odotukseni laskivat jonkun verran jo siinä vaiheessa, kun ottelun alkaessa lähetysaikaa oli jäljellä noin 15 minuuttia, mikä on vähän turhan vähän aikaa huikealle Main Eventille. Ehkä Flair ei sitten tässä vaiheessa uraansa vain ollut siinä kunnossa, että pystyisi ottelemaan kovin pitkää Steel Cage Matchia, mutta kyllä ottelun lyhyys silti harmitti jonkun verran. Tässä kohtaa on nyt mainittava, että tämä ottelu on saanut monissa arvosteluissa osakseen todella paljon hehkutusta, mutta noita arvosteluja lukiessa minulle ainakin tuli sellainen fiilis, että tästä ottelusta olisi jotenkin ”pakko” tykätä kuin hullu puurosta, kun Ric Flair pääsee vuosien tauon jälkeen Main Eventiin ja vieläpä Steel Cage Matchiin. Ei se ole vielä minusta mikään syy sille, että ottelu olisi huippuluokkaa. Minulle ottelusta jäi nimittäin aika perusottelun fiilis huolimatta edes siitä, että ottelussa vuodatettiin verta tosi rankasti. Oli toki hienoa nähdä, kun sekä Orton että Flair pistivät kroppansa peliin bleidaamalla kunnolla ja rakentamalla ottelusta tällä tavalla fyysisen taiston, mutta itse painillinen anti tai kehätapahtumat yleisestikään eivät tässä ottelussa olleet mitenkään ikimuistoisia. Hyvää ja kehäpsykologisesti toimivaa painia toki, mutta ei kuitenkaan mitään tajunnanräjäyttävän erikoista, mitä tällaiselta ottelulta olisi voinut odottaa. Lopetuskin oli vain, no, hyvä. Parasta olivat melkeinpä tunnelmalliset post match -meiningit.

* * *


Minun täytyy myöntää, että pienessä mielessäni tykkään todella paljon Taboo Tuesdayn konseptista. Tiedän kyllä kaikki siihen liittyvät ongelmat, mutta jollain tavalla tämä on vain todella viihdyttävä ja aivan erilainen idea ppv:lle. Sillä tämä ensikertalaistapahtuma saa jo jonkun verran anteeksi, sillä otteluiden laadussa oli kyllä aika paljon nokankoputtamista. Ei yhtään huippuottelua ja peräti kolme aika lailla turhaa koitosta. Onneksi mukana oli sitten positiivisia yllätyksiäkin ja neljä kolmeen tähteen yltävää koitosta. Kehnoksi jää kuitenkin.

Wikipedia: WWE Taboo Tuesday 2004

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 13.10.2014

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE No Mercy 2004

Next post

Arvio: TNA Victory Road 2004

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.