2005ArkistoTapahtumatWWE

Arvio: WWE The Great American Bash 2005

Päivämäärä: 24.7.2005

Sijainti: Buffalo, New York (HSBC Arena)

Yleisömäärä: 8 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


WWE:n massiivinen draft oli viety loppuun Vengeancen jälkeisellä viikolla. Ensin Big Show ja Rob Van Dam siirtyivät Smackdownista Raw’hon, minkä jälkeen Smackdownissa nähtiin sitten loppupommiksi säästelty siirto, kun Christianin lisäksi World Heavyweight -mestari Batista vaihtoi sinisen brändin puolelle. Draftin jälkeisissä vaihtokaupoissa nähtiin vielä Mark Jindrakin, Rene Dupréen, Danny Bashamin, Kenzo Suzukin, Hirokon ja Chavo Guerreron siirtyminen Raw’hon ja vastaavasti William Regalin, Candice Michellen, Sylvan Grenierin, Simon Deanin ja Stevie Richardsin siirtyminen Smackdowniin. Tässä draftin jälkeisessä Smackdownin kesäisessä väli-ppv:ssä selostajinamme olivat tutut Tazz ja Cole.

WWE Tag Team Championship

MNM (c) vs. Heidenreich & Road Warrior Animal

Yksinäinen, säälittävän ja uusia ystäviä etsivä Heidenreich oli ajautunut kesän aikana ongelmiin uusien joukkuemestareiden Joey Mercuryn ja Johnny Nitron kanssa. Vaikka Heidenreich keräsi (jotenkin käsittämättömästi) sympatiaa faneilta, ei kukaan painija silti tahtonut ryhtyä hänen parikseen taistelussa MNM:tä vastaan. Niinpä heinäkuun Smackdownissa Heidenreich joutui yksin MNM:n beatdownin uhriksi – kunnes Road Warrior Animal teki WWE-comebackinsa ja pelasti Heidenreichin hyökkäykseltä. Animalin comebackin syynä oli toki se, että WWE oli hiljattain julkaissut Road Warriors -DVD:n, ja WWE oli päättänyt kerätä hieman lisämyyntiä tuolla DVD:lle nostalgiabuumilla, jonka he saisivat tuomalla Animalin takaisin ja antamalla hänen muistella vuonna 2003 menehtynyttä joukkuepariaan Hawkia. Samalla Animal sitten paritettin Heidenreichin kanssa, ja Animalin sekaantumisesta raivostunut MNM haastoi tämän kaksikon ppv:hen mestaruusotteluun. PPV:tä edeltävässä Smackdownissa Animal ja Heidenreich osoittivat pystyvänsä pelaamaan yhteen vetämällä nopean squashian jotain jobberijoukkuetta vastaan.

Tähän otteluun katkesi vihdoin WWE:n hieno putki opener-otteluista, jotka olivat yltäneet vähintään kolmen tähden arvosanaan. Varsin pitkään tuo putki olikin jatkunut, sillä tämä oli jo vuoden 9. ppv, ja tämä oli vasta toinen kerta vuonna 2005, kun arvosana jäi alle ***:n. Edellinen kerta oli ollut vuoden ensimmäisessä ppv:ssä New Year’s Revolutionissa, ja silloinkin oli kyseessä joukkuemestaruusottelu. Myös silloin ottelu sai arvosanakseen **½:n, mikä ei ole vielä mitenkään huono suoritus. Itse asiassa muistan, kuinka hämmästynyt olin aikoinaan ensimmäisen kerran tämän ottelun nähdessäni siitä, kuinka hyviin suorituksiin Heidenreich ja erityisesti Animal pystyivät ottelussa. Ja vielä nytkin oli pakko hieman hämmästyä, kun Animal tosiaan tempaisi arsenaalistaan muun muassa Double Suplexin ja Dropkickin. Toki Mercury ja Nitro hoitivat oman roolinsa heel-ilkimyksinä ja facejen iskujen vastaanottajina varsin hyvin, ja juuri siksi tästä saatiinkin aikaan toimiva joukkuemestaruuskamppailu. Loppujen lopuksi painillinen anti jäi kuitenkin sen verran köykäiseksi, että hyvään arvosanaan ei tällä ylletä, mutta illan avaajana tämä oli varsin toimiva paketti. Yleisö ainakin kävi todella kuumana ottelun aikana. Jotkut smarkit pahoittivat mielensä ottelun lopputuloksesta, minusta se oli ihan kiva ratkaisu.

* * ½ 

Singles Match

Christian vs. Booker T

Christian oli tosiaan siirtynyt Smackdowniin, mikä vaikutti varsin suurelta käänteeltä erityisesti siinä vaiheessa, kun kukaan ei vielä tiennyt, että myös Batista olisi siirtymässä samana iltana Raw’sta SD:hen. Christianhan oli ollut kovassa nosteessa koko kevään ajan, ja muun muassa John Cenaa haukkumalla ja huikeita rap-promoja vetämällä Christian oli onnistunut nousemaan tietynlaiseksi kulttisuosikiksi (vrt. Bryan heel-kautensa lopuilla vuonna 2012). Palkinnoksi tuosta Christian pääsi ottelemaan Vengeancessa WWE-mestaruudesta John Cenaa vastaan, muttei kuitenkaan voittanut ottelua. Uusi mahdollisuus tuli kuitenkin heti SD-siirron ansiosta, sillä Christian nimettiin illan ME:nä järjestetyn kuuden miehen mestaruusottelun viimeiseksi osanottajaksi. Tuossa otelussa Christian näytti tosi vahvalta ja muun muassa eliminoi Booker T:n. Lopulta jäljellä olivat enää Christian ja JBL, mutta tiukan kamppailun jälkeen Christian hävisi lopulta JBL:lle. Tuon jälkeen nähtiin Batistan SD-debyytti, ja hyvin nopeasti Christianin hetken ME-nousulta vaikuttanut kehitys päättyi kuin seinään. Sen sijaan Christiania alettiin buukata Smackdownissa perinteisellä heel-mallilla, ja ensimmäiseksi hänet iskettiin yhdentekevään feudiin Booker T:n kanssa. Christianilla ei ollut enää edes problem solveriaan Tomkoa, joka oli jäänyt draftissa Raw’n puolelle. Christianin ja Bookerin feudin suurin taustatarina oli se, että näiden kahden piti kohdata toisensa jo SD:ssä, mutta Christian hyökkäsi Bookerin kimppuun ennen ottelua ja selätti hänet sitten helposti. Booker tietenkin vaati rematchin ppv:hen.

Muistan edelleen, kuinka raivoissaan smarkit olivat siitä, miten heikolta tämä ottelu sai Christianin näyttämään. Koko kevät oli ollut tähän asti varsinaista Christian-pushilla kiusoittelua, ja uskaliaimmat olivat ehtineet jo toivoa miehen Smackdown-draftin jälkeen, että hänestä tehtäisiin kakkosbrändin päämestari. No, lopputulos oli hieman toisenlainen. Christian jumittui midcard-feudiin parin vuoden takaisen feud-kumppaninsa Booker T:n kanssa, ja niinpä Christianin lähtölaskenta WWE:stä oli alkanut. Tämä ottelu oli tuttua ja turvallista painia, jonka Christian ja Booker T osaisivat vaikka unissaan. Kumpikaan ei ollut latautunut mitenkään 110-prosenttisesti tähän otteluun, mutta rutiininomaisella vedollakin he vetivät yllättävän fyysisen ja kokonaisuutena moitteettoman painiottelun. Nyt kun 10 vuotta myöhemmin Christianin buukkauskaan ei enää ärsytä, voi tätä pitää puhtaasti hyvänä painiotteluna.

* * * 

WWE United States Championship

Orlando Jordan (c) vs. Chris Benoit

Judgment Dayn Heidenreich vs. Jordanin jälkeen WWE oli ilmeisesti päättänyt, että ehkä olisi taas aika hieman kohottaa US-mestaruuden imagoa, joka oli ollut todella pohjamudissa koko Jordanin epäonnistuneen mestaruuskauden ajan. Nyt imagonkohennukseen oli erinomainen mahdollisuus, kun brändiin saapui useita uusia painijoita. Niinpä heinäkuun alussa Smackdownissa järjestettiin jopa suoranainen ykköshaastajuusottelu, jossa kaksi entistä moninkertaista US-mestaria Booker T ja Chris Benoit ottelivat siitä, kumpi pääsisi haastamaan nuoren ja ylimielisen Orlando Jordanin brändin kakkosmestaruudesta. Benoit voitti ottelun, minkä jälkeen hän oli tehnyt useaan kertaan selväksi, että Jordanin aivan liian pitkään jatkunut tuurilla hankittu mestaruuskausi tulisi päätökseen TGABissa.

Ei, tämä ei ole tosiaan se kuuluisa Benoit vs. Jordan -ottelu, joka on vasta tulossa. Sen sijaan tämä oli ihan oikea 15-minuuttinen intenssiivinen painiottelu – eikä ollenkaan huono sellainen. Benoit teki kyllä jälleen kerran kaikkensa repiäkseen heikomman vastustajan kanssa mahdollisimman hyvän ottelun, ja lopputulos oli varsin hyvä pakettiKuva Toki Jordan ei ole mikään toivoton paskasäkki, kuten jo JD:n arvostelussa sanoin, mutta hänen ongelmansa oli juuri kokemattomuus. Teknistä taitoa Jordanilta löytyi, mutta hänellä ei vain ollut kykyä rakentaa pitkä ottelu tai olla edes etäisesti karismaattinen. Ja vaikka Benoit’kaan ei ole mikään karisman keskittymä, oli hän silti tässä ottelussa selvästi valovoimaisempi esiintyminen. No, kokonaisuutena tämä US-mestaruusottelu oli kuitenkin hyvä ja tosiaan poikkeuksellisen stiffiltä ja intensiiviseltä vaikuttava taistelu. Molemmat mäiskivät toisiaan ihan tosissaan, viskoivat toisiaan rajuilla heitoilla ja ottivat kovaa bumppia. Ottelun rakennekin toimi ihan hyvin, kun Jordan teloi tehokkaasti Benoit’n olkapäätä, vaikka hetkittäin tuo työstäminen tuntui vähän tylsältä. Ei tässä siis mistään varsinaisesta mestariteoksesta puhuta, mutta kuitenkin varsin toimivasta kamppailusta, joka taatusti nosti US-vyön arvoa.

* * *

World Heavyweight Title Shot

Muhammad Hassan vs. The Undertaker

No niin, sitten tämä ottelu, josta kirjoittaminen näin foorumin suurimpana Hassan-markkina on todella vaikeaa. Oikeastaan kaikkein olennaisimmat näkemykseni koko sopasta kirjoitin Whatin GAB-arvostelun jälkeen, ja halutessaan ne voi lukea tästä. En ala niitä sen kummemmin tässä enää toistamaan, vaan tyydyn toteamaan, että Hassan oli aivan loistava hahmo ja että hänen katoamisensa WWE:stä tämän jälkeen oli yksi pahimmista iskuista minulle painifanina. Hassanin ja WM:n jälkeen hetken aikaa lomailleen Takerin feud oli alkanut yksinkertaisesti siitä, kun Hassan oli draftattu Smackdowniin. Managerinsa Daivarin kanssa Hassan alkoi haastaa riitaa Takerin kanssa, ja lopulta GM Teddy Long määräsi ppv:hen näiden välille ottelun, jonka voittajasta tulisi World Heavyweight -mestaruuden ykköshaastaja. Dirt sheetihän kertoivat, että alkuperäisten suunnitelmien mukaan Hassanin oli tarkoitus voittaa tämä ottelu ja mahdollisesti jopa mestaruus Batistalta SummerSlamissa.

Kaikki kuitenkin muuttui 7.7.2005 lähetetyssä Smackdownissa. Kokonaisuudesta voi syyttää käsikirjoittajia, amerikkalaista patriotismia ja järjetöntä arabivihaa tai yleistä kukkahattutäteilyä, mutta minä syytän ajoitusta. Jos joku ei siis vielä tiedä, tuon viikon Smackdownissa (joka oli nauhoitettu saman viikon maanantaina 4.7.) nähtiin angle, jossa Takerin seistessä kehässä Hassan ilmestyi rampille ja kävi sitten rukoilemaan polvilleen. Samalla hetkellä takahuoneista paikalle ryntäsi viisi terroristin näköiseksi puettua heppua kommandopipot päässään. Nämä terroristit (tai kuten ppv:ssä sanottiin: sympatisoijat) kävivät brutaalisti UT:n kimppuun ja kuristivat häntä pianonkielellä samalla kun Hassan seurasi tilannetta sisääntulorampilta. Tämä oli sinänsä aika radikaali käännös Hassanin hahmoon, joka oli tähän asti nimenomaan puhunut amerikanarabien puolesta ja syyttänyt amerikkalaisia siitä, että he pitivät kaikkia arabeja terroristeina. Syyksi teolleen Hassan oli selittänyt sen, ettei hän enää jaksanut yleisön ennakkoluuloja. Angle olisi varmasti herättänyt jonkinlaista pahennusta Jenkeissä muutenkin, mutta se ei varmaan olisi ollut kovin suuri katastrofi, ellei vain pari tuntia ennen SD:n lähetystä Lontoossa olisi tapahtunut yksi 2000-luvun pahimmista terrori-iskuista. WWE ei yksinkertaisesti ehtinyt tehdä enää mitään pari päivää aiemmin nauhoitetulla aineistolle, joten käytännössä he lähettivät terrori-iskupäivänä oman versionsa terrori-iskusta. Tavallaan siis ymmärrän, miksi tästä syntyi järkyttävä mediakohu. Sen otti kaikkein rajuimmin SD:n tuolloinen lähetyskanava UPN, joka yksinkertaisesti ilmoitti, ettei haluaisi Hassanin esiintyvän enää ikinä UPN:n lähetyksissä. Vaikka WWE yritti vielä kaikkensa ja nauhoitti Hassanin kanssa muun muassa seuraavassa lähetyksessä promon, ei UPN sallinut, että Hassanista näytetään enää mitään materiaalia. Niinpä koko UT:n ja Hassanin feud kuoli, ja heti tämän ppv:n jälkeen Hassan ja Daivari lähetettiin OVW:hen. Hassan irtisanoutui syyskuussa, eikä häntä nähty painimaailmassa enää ikinä. Karu tarina. Ottelua ennen nähtiin muuten tosi hyytävä videopaketti, jossa nämä kaikki kielletyt materiaalit näytettiin vielä kerran, kun siihen oli mahdollisuus.

Suurin osa faneista varmaan tiesi, että tämä jäisi Hassanin viimeiseksi WWE-esiintymiseksi (katsomossa oli muun muassa ”UPN fears Hassan” -kyltti). Niinpä WWE:kään ei edes yrittänyt rakentaa tästä mitään tasaväkistä taistelua. Eipä siinä olisi ollut kayfabenkaan puolesta mitään hyötyä, kun Hassan ei olisi hyötynyt enää UT:ltä saadulta overiudesta mitään. Niinpä suurimman osan ottelusta Taker riepoteli Hassania, ja Hassan pääsi otteluun mukaan vain silloin, kun hänen terroristikaverinsa onnistuivat sekaantumisessa ja käänsivät ottelun hetkeksi Hassanin eduksi. Painilliselta anniltaan tämä sekaantumissekoiluottelun ja squashin yhdistelmä oli aika vaisu, mutta tunnelma oli ottelussa kyllä kova, ja sekä Hassan että UT hoitivat osuutensa niin kunniakkaasti, että oli tämä omalla tavallaan ihan ikimuistoinen farewell-ottelu. Erityisesti ottelun jälkeinen arabien tuhoaminen oli pirun nätti. Ensin Undertaker räsäytti Daivarin selostuspöydän alarakennelmasta läpi, ja sen jälkeen nähtiin klassikoksi jäänyt Hassanin paiskaaminen Last Ridellä sisääntulorampilta alas. Upea spotti kieltämättä. Otteluna varsin harmillinen. Toisessa todellisuudessa tasaväkisellä Hassan vs. UT:llä olisi voinut olla mahdollisuuksia vaikka mihin.

* * 

Six Man Tag Team Match

Mexicools vs. blue World order

Sitten vähän toisenlaisiin tunnelmiin. Pian ONS:n jälkeen sekä Psicosis että Super Crazy tekivät pysyvät sopimukset WWE:n kanssa, ja samaan aikaan WWE oli saanut neuvoteltua sopimuksen myös Juventud Guerreran kanssa. Kun WWE:llä oli kasassa kolme ehkä kovinta ja parhaiten amerikkalaisen yleisön tuntemaa indy-luchapainijaa, päättivät he iskeä nämä kolme yhteen. Varsin nerokas idea. Crazy, Psicosis ja Guerrera tekivätkin vakuuttavan debyytin kesäkuun lopussa, kun he saapuivat ringsidellä ajettavilla ruohonleikkureilla ja keskeyttivät Paul Londonin ja Chavo Guerreron välisen Cruiserweight-mestaruusottelun. Kolmikko pieksi molemmat painijat, minkä jälkeen he alkoivat syyttää kaikkia amerikkalaisia siitä, kuinka he pitivät latinoja automaattisesti vessanpesijöinä tai uima-altaan putsaajina. Crazy, Psicosis ja Guerrera lupasivat osoittaa, että he olisivat jotain aivan muuta. Tämän jälkeen he ilmoittivat, että heitä kutsuttaisiin Mexicooleiksi. Seuraavilla viikoilla Mexicools jatkoi sekaantumistaan otteluihin. Lopulta tästä sai tarpeekseen bWo, joka oli saanut ONS:n jälkeen aikaiseksi pienen reunionin, kun Blue Meanie oli saanut WWE-sopimuksen JBL-selkkauksen takia. Niinpä myös Mike Bucci luopui hetkeksi Simon Dean -gimmickistään ja lähti Hollywood Novana johtamaan taistelua Mexicoolseja vastaan, koska bWo:n mukaan he olivat alkuperäinen ”We’re taking over” -porukka. Täytyy myöntää, etten olisi ikinä uskonut näkeväni tällaista ottelua WWE:n ppv:ssä.

Välipalaotteluna tämä Mexicoolsien ja bWo:n välinen koitos hoiti tehtävänsä juuri niin hyvin kuin tarvitsikin. GABin tapahtumat tässä kohtaa liikkuivat aika syvissä vesissä (ensin terroristeja ja Hassanin lähes tulkoon murhaaminen, seuraavaksi Eddien ja Mysterion sairas kuvio), joten väliin tarvittiin sopivaa hölmöilyä. Onneksi WWE oli tässä vaiheessa Smackdownin puolella päässyt siihen, ettei huumoriosuuden tarvinnut olla painillisesti täyttä kuraa, vaan sen sijaan saimme nauttia aivan äskettäin WWE-debyyttinsä tehneen Mexicools-porukan ensimmäisestä ppv-esiintymisestä ja vieläpä omaa kaikkien aikojen suosikkistableani bWo:ta vastaan. Mahtavaa, että Novakin pääsi vaihteeksi vetämään Simon Dean -roolin sijaan illan Hollywood Novana. No, otteluna tämä oli sen verran lyhyt ja buukattu tosiaan enemmän humoristisesti, että ei tästä mitään superottelua saatu aikaan, vaikka näin perhanan lahjakkailla painijoilla (pois laskien Blue Meanie) olisi oikeassa paikassa oikeaan aikaan ollut mahdollisuuksia ihan mihin saakka tahansa. Nyt saimme nauttia lyhyestä ja vauhdikkaasta mäiskinnästä, jossa erityisesti Mexicoolsit väläyttivät muutaman näyttävän spotin. Ei moitittavaa.

* * 

Singles Match

Eddie Guerrero vs. Rey Mysterio

Eddien ja Reyn intenssiivinen ja äärimmäisen henkilökohtainen feud oli alkanut yksinkertaisesti siitä, että Guerrero ei kestänyt sitä, ettei hän pystynyt päihittämään Mysteriota kehässä. Nyt feud oli kuitenkin saavuttanut jo aivan uuden tason, enkä ollut ollenkaan varma siitä, oliko tuo taso hyvä. Kesäkuun lopussa Eddie nimittäin näytti SD:n lähetyksessä videopätkän, jossa hän vieraili Mysterion 8-vuotiaan pojan Dominicin päiväkodissa. Mysterion poika Dominic oli innoissaan siitä, kuinka tämän ”Uncle Eddie” oli tullut käymään hänen luonaan. Guerrero kysyi Dominicilta, tykkääkö tämä iltasaduista, ja Dominic kertoi rakastavansa niitä. Niinpä Guerrero lupasi kertoa tälle iltasadun, jollaista hän ei ollut ikinä kuullut… Tuota ”iltasatua” ei kuitenkaan kuultu vielä tuolloin, koska Mysterio keskeytti Guerreron. Hän selvästi tiesi, mistä iltasadusta Eddie oikein puhui, ja niinpä Rey aneli, ettei tämä ikinä kertoisi tuota salaisuutta Dominicille. Nyt Eddie oli henkisesti täysin Reyn niskan päällä, ja niinpä hän pystyi seuraavina viikkoina kiristämään Mysteriota tekemään mitä tahansa, kuten painimaan hänen joukkueparinaan MNM:ää vastaan mestaruusottelussa. Lopulta ppv:tä edeltävässä Smackdownissa Eddien oma vaimo Vickie Guerrero teki WWE-debyyttinsä keskeyttämällä Eddien promon ja käskemällä Eddietä lopettamaan kiristyksen: Vickien mukaan Rey oli hyvä mies, eikä ansainnut Eddien sairaita mind gameseja. Eddie hääti kylmästi perheensä paikalta, ja lisäsi hänen ja Reyn väliseen otteluun stipulaation. Jos Eddie voittaisi, hän kertoisi salaisuuden kaikille. Lisäksi Eddie vaati, että Dominic saapuisi katsomaan ottelua ringsidelle.

Vieläkään eivät päässeet Eddie ja Rey sille huippuluokan ottelun tasolle, mutta eiköhän tuo tilaisuus vihdoin koita SummerSlamissa, jos muistini ei aivan täysin väärässä ole. Oli kyllä sinänsä harmi, että WWE tarjoili neljässä Smackdownin ppv:ssä peräkkäin Mysterio vs. Guerrero -ottelun tapaisen klassikon, mutta kahdessa niistä (Judgment Day ja tämä) piti keskittyä niin sataprosenttisesti siihen ”tarinan kertomiseen” ja juonikuvion edistämiseen, että varsinainen paini unohtui osittain samalla. Se on aika harmi, koska parhaat ottelut nimenomaan kertovat samaan aikaan huikean tarinan ja ovat silti törkeän kovia painillisia otteluita. Näissä kohtaamisissa Mysterio ja Guerrero oli ilmeisesti ohjeistettu edistämään niin raskaasti näitä juonikuviollisia osuuksia, että se sitten tosiaan vei jo huomiota otteluiden toimivuudelta. Todella harmi, koska Rey ja Eddie tosiaan pystyivät aivan huikeisiin otteluihin. No, kaikesta kritiikistä huolimatta tässä toki nähtiin juonikuvioiden edistämisen lisäksi paljon hienoa painia, näyttäviä liikkeitä ja hienoja hetkiä. Kokonaisuutena ottelu oli oikein hieno paketti, ja kieltämättä siinä oli pirusti tunnetta mukana. Niinpä tämä oli heikkouksistaan huolimatta illan paras ottelu tähän mennessä, mutta parempaankin vain olisi mahdollisuuksia. Hauskana sivuhuomiona mainittakoon, että nyt 10 vuotta myöhemmin Dominic Gutierrez on tosiaan 18-vuotias jenkkifutiksen pelaaja, jolla on oma Facebook-sivunsa.

* * * ½ 

Bra & Panties Match
Special Referee: Candice Michelle

Melina vs. Torrie Wilson

Vielä ennen Main Eventia oli vuorossa todellinen paininäytös. Suuren feudin tarina alkoi siitä, kun Melina haukkui Torrieta backstagella has beeniksi ja sanoi, että ketään ei kiinnostaisi enää Wilsonin katselu, kun Melina oli vienyt tämän spotlightin. Wilson ei tietenkään näistä kommenteista pitänyt, vaan hän haastoi Melinan otteluun ppv:hen. Eikä suinkaan mihin tahansa otteluun vaan Bra & Panties -kohtaamiseen. Melina suostui, mutta vakuutti jo etukäteen, ettei kukaan tulisi näkemään häntä alusvaatteisillaan. Ottelun erikoistuomariksi lisättiin ppv-debyyttinsä tässä tekevä Candice Michelle, jonka WWE oli palkannut vuoden 2004 lopulla. Mallin töillä huomiota kerännyt Candice oli tähän mennessä pyörinyt varsin mitäänsanomattomissa kuvioissa ja kerännyt huomiota lähinnä upealla ulkonäöllään. Sama meininki jatkui myös sen jälkeen, kun hänet treidattiin Raw’sta Smackdowniin.

Michael Cole ja Tazz sanoivat tätä ottelun aikana poikkeuksellisen fyysiseksi Bra & Panties Matchiksi, ja kieltämättä minun täytyy olla hieman samaa mieltä selostuskaksikon kanssa. En tiedä, johtuiko se sitten ihan oikeasti painitaitoisen diivan (Melina) läsnäolosta vai mistä, mutta Torrie Wilsonkin intoutui tekemään pitkästä aikaa taas jotain oikeita painiliikkeitä. Melina puolestaan viskoi Wilsonia parikin kertaa oikeasti näyttävästi pitkin kehää ja näytti muutenkin ottelussa vaaralliselta. Näistä aikamoisista kehuista huolimatta tämä oli painillisesti toki 90-prosenttisesti täyttä kuraa, jossa keskityttiin naisten vaatteiden poisrepimiseen, mutta olen nähnyt vielä paljon huonompiakin Bra & Panties -tyylisiä otteluita tämän pitkän projektin historiassa. Siitäkään huolimatta tämä ei missään tapauksessa ansaitse enempää kuin yhden tähden, koska ei tässä nähty kuin tosiaan ihan pari oikeaa painiliikettä, mutta Melinalle pitää antaa silti kehuja siitä, että WWE-uransa alussa hän oli oikeasti vakuuttava.

*

World Heavyweight Championship

Batista (c) vs. JBL

Kesäkuun viimeisessä Smackdownissa nähtiin tosiaan kuuden miehen ottelu, jonka voittajasta oli tarkoitus tulla Smackdownin uusi päämestari, niin sanottu Smackdown Champion. Sellaista SD tosiaan tarvitsi, koska WWE-mestari John Cena oli draftattu Raw’hon. JBL voitti tuon ottelun, mutta hänen mestaruusjuhlansa päättyivät lyhyeen, kun Teddy Long saapui paikalle ja ilmoitti, ettei uudelle mestarille olisi enää tarvetta – koska World Heavyweight -mestari Batista oli juuri siirtynyt Smackdowniin. Lohdutukseksi Long kuitenkin antoi JBL:lle ykköshaastajan aseman, mutta JBL ei tietenkään ollut tästä tyytyväinen. Sen sijaan hän julisti viikkojen ajan, kuinka häntä oli kusetettu tässä tilanteessa ja kuinka hän ansaitsisi olla SD:n ykkösnimi Batistan sijaan. Batista puolestaan luotti sanojen sijaan tekoihin. ”Animal” muun muassa nöyryytti JBL:ää aiheuttamalla tälle tappion Blue Meanieta vastaan ja pieksemällä tämän apulaisen Orlando Jordanin. Viimein ppv:tä edeltävässä Smackdownissa JBL saapui areenalle Uncle Samiksi pukeutuneena. Bradshaw ilmoitti, että The Great American Bashissa hän osoittaisi olevansa todellinen amerikkalainen sankari ja voittavansa hänelle kuuluvan mestaruuden itselleen. Batista vastasi tähän saapumalla paikalle ja pieksemällä JBL:n.

Itse asiassa täytyy todeta odottaneeni etukäteen, että Batistan ja JBL:n välinen ottelu voisi olla paljon huonompikin kuin mitä tämä loppujen lopuksi oli. Pahimmillaan Daven ja Bradshaw’n kohtaaminen olisi ollut laiskaa brawlausta ilman edes minkäänlaista yritystä saada aikaan kunnollista painiottelua. Nyt kuitenkin erityisesti ottelun alkupuolella Batista ja JBL vetivät varsin kunnioitettavan suorituksen: molemmat liikkuivat kokoonsa nähden hämmästyttävän nopeasti, tarjoilivat vuorotellen räjähtäviä power-liikkeitä ja saivat ottelun muutenkin näyttämään intenssiiviseltä brawlilta. Erityisesti ringsidellä nähty raju tappelu selostuspöydän ja turva-aitausten ympäristössä oli oikeasti hoidettu paljon parempi kuin suurin osa TNA:n ringsidebrawlauksista. Sitten kuitenkin JBL:ltä ja Batistalta ilmeisesti loppui mehut, ja meille tarjoiltiin liian pitkä resthold-vaihe. Siitäkin osa tosin saatiin vielä pelastettua ihan ok:lla lopputappelulla, mutta ikävä kyllä ottelun lopetus oli buukkauksellisesti niin typerä, että ei tämä nyt ihan mukavaa parempi ollut kovasta yrityksestä huolimatta.

* * ½


Kuten WWE:n perinteisiin kuuluu, GAB ei tosiaan kuulunut vuoden vahvimpiin tapahtumiin. Onneksi mukana oli sentään Eddien ja Mysterion hieno ottelu, koska ilman sitä tämä olisi ollut todella heikko suoritus. Toisaalta Mysterion ja Eddienkin otteita oli nähty vuoden 2005 aikana niin monta kertaa, että ilman Hassanin jäähyväisiä ja huikeaa viimeistä spottia tämä olisi ollut täysin unohdettava ppv. Toisaalta mitään ihan järkyttävää kuraakaan ei tässä ollut (poisluettuna Bra & Panties), joten ei tämä Kehnoa huonompi ppv ole. Vuoden huonoin WWE-show silti.

Wikipedia: WWE The Great American Bash

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.5.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA No Surrender 2005

Next post

Arvio: TNA Sacrifice 2005

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.